Part 6

Kuusi vuotta myöhemmin (1842) julkaisi hän väitöskirjan muodossa: "Morgonvakter" (Aamunkoitteita), likinnä siihen nyt kehoitettuna Straussin lausumista mietteistä "Das Leben Jesu'ssa", joka paraikaa kierteli Europassa. Tähän kirjaan pani Fredrika Bremer ensi kerran nimensä nimilehdelle. Sen alkulauseessa sanoo hän: "Oppineisuutta tavallisessa merkityksessä ei minulla ole, mutta olen kärsinyt — ja tuntenut paljon ja kokenut mitä syvimmällä elämässä liikkuu, ja paljon sitä miettinyt. Sillä valolla mikä minulle on suotu, astun julki, vaikka kohta vaan vastatulevan korkeamman ja täydellisemmän ennustajana. Aamukoiton kutsumus onkin päivän edelläkävijänä ja ennustajana olla ja luontoa sen vastaanottamiseen herätellä." Edelleen muistuttaa hän siinä kuinka jokaisen, jolla on oma vakaantunut mielipiteensä, täytyy saada ja on velvollinenkin se esiintuomaan, uskonnollisissakin kysymyksissä. Samaten kuin Raamatun lukeminen on oleva jokaisen oikeus, pitää myöskin jokaisen saada kysyä ja käyttää omaa järkeänsä ja omaatuntoansa tämän kirjan käsittämiseen. Orthodoksian opin ehdottomasta eli puustavillisesta inspirationista sekä sen väitteet, ettei inhimillinen järki kykenisi käsittämään uskonnollisia asioita, kirjailija hylkää, samaten kuin kaiken kirkollisen pakon. "Älköön mikään kirkko luulko voivansa määrätä ja säätää, mikä on ohjaava kaikkia kaikkina aikoina ", lausuu hän. Vastoin yleistä kirkko-oppia siis hyväksyen vapaan tutkimuksen ja julkisena keskustelun Raamatun käsityksestä, uskaltaa hänkin ilmoittaa ajatuksensa siitä.

Ne kohdat, joissa hän Strauss'ia vastustaa, koskevat etupäässä uskon ja tiedon yhteyttä, Jesuksen jumaluutta ja ihmeitä. Strauss oli sanonut että usko ja järkeen perustuva tieto ovat ihmisessä kokonaan toisistaan eroavia aloja: mikä on uskolla omistettava, siihen ei tieto saa koskea, älköönkä taas toiselta puolen usko saako häiritä tietoa ja mitä sen omaksi kuuluu. Kristillisen uskon ydin on kokonaan lukittu tieteelliseltä tutkimukselta. Niinpä voivat Kristuksen yliluonnollinen syntymä, hänen tekemänsä ihmeet, hänen ylösnousemisensa ja taivaasen astumisensa seisoa ijankaikkisina totuuksina, vaikka kuinkakin sopii niitä historiallisina tapahtumina epäillä. Mutta tällaiset väitteet eivät tyydytä Fredrika Bremeriä. Usko ja tieto eivät saata olla niin toisistansa eroitettavia. Järjetöntä uskoa ei Fredrika käsitä; usko ja tieto käsittävät tosin saman totuuden eri muodossa ja eri tavallaan, mutta perus, jolle kummankin käsitys nojautuu, ei voi olla muu kuin logillinen johtopäätös. Kun Kristus käskee uskomaan häneen, puhuu hän yhtäpaljon inhimilliselle järjelle kuin pelkälle tunteelle, vaatien, että hänen teoistansa muodostettaisiin johtopäätös hänen olennostansa ja personastansa. Määrätyistä hedelmistä täytyy johtua määrättyihin syihin ja perustuksiin, niin että siellä missä tavataan voimaa ja hengen korkeutta suuressa määrässä inhimillisen voiman ja korkeuden yli, siellä tulee otaksua jumalallista voimaa.

Strauss'in väitökseen Jesuksen jumaluutta vastaan sanotaan kirjasessa edelleen tämä, jossa vielä näemme jälkiä Fredrikan nuoruuden epäilyksistä: "Mutta jollei Jesus olisi ollut Jumala, kuinka sitten taidamme käsittää, että Jumala itse istuu taivaassansa tyynenä, sydän kylmänä katsellen ihmiskuntansa syntejä ja onnettomuutta ja antaen tuon yhden ihmisraukan täällä kärsiä sanomattomat tuskat ja viimein häpeällisen kuoleman, vapahtaaksensa syyllisiä? Tottahan Jesus sillä tavalla oli jotakin _parempaa ja korkeampaa_ kuin Jumala — jollei hän ollut Jumala?"

Oli outoa ja katsottiinhan se sopimattomaksi rohkeudeksi, että henkilö, joka ei voinut näyttää tieteellistä oppitodistusta ja päällepäätteeksi oli nainen, julkaisi uskonnolliset mielipiteensä; mutta toiselta puolen tuollainen harvinainen tapaus, yhteydessä Fredrika Bremerin nimen kanssa, oli omiansa tuottamaan kirjaselle huomion, joka vuorostaan sai aikaan kiivaan keskustelun ja ankaran tarkastuksen. Siinä hyökättiin sekä sisältöön että muotoon ja tekijä sai ensi aluksi pitää hyvänään löylytyksiä oikealta ja vasemmalta. Sekä _että_ hän oli kirjoittanut, ja _mitä_ hän oli kirjoittanut, moitittiin kovasti. Ettei tämä tullut tekijälle odottamatta, näkyy hänen kirjeestään Franzén'ille, jossa hän m.m. sanoo: "Tiedän kyllä, etteivät monet ihmiset anna minulle anteeksi itsenäistä etsimistäni, mutta semmoiset ihmiset kuin sinä sen varmaan tekevät." Pitkä ja vilkas kirjeenvaihto seurasi nyt Franzén'in kanssa, jossa kumpikin kehittää ajatuksensa raamatunsanan ehdottomuudesta ojennusnuorana uskolliselle käsitykselle. Fredrikan kirjeistä selviää, että Franzén oli kehoittanut Fredrikaa vastaamaan tarkastajilleen, mutta hän vastaa: "En ole vielä milloinkaan vastannut tarkastajilleni, en sitä nytkään tee, ja tiedänpä hyvin, etten jäisi siinä pitämään viimeistä sanaa. " Myöskin Tegnér ottaa intoa kiistasta, suuttuu noihin hyökkääviin arvosteluihin ja kirjoittaa itse tarkastuksen, jossa hän astuu "Morgonväkter'in" puolelle. Kirjoituksensa julkaisemisen suhteen tahtoo hän kuitenkin ensin kuulustaa Fredrikan mieltä, ja tämä pyytää vastauksessaan Tegnériä jättämään julkaisu sillä kertaa sikseen, "koska", arvaa hän, "sen kautta vaan viimeiset puuskat yltyisivät pahemmiksi kuin ensimäiset". Niin jäikin kirjoitus painamatta.

Myöhemmissä arvosteluissa Fredrika Bremerin kirjallisesta vaikutuksesta mainitaan "Morgonväkter'istä", että kuinka vähäpätöinen kirjanen olikin tekijän muiden teoksien rinnalla, ilmituli siinä paljon oppia ja enemmän ajatuksen syvyyttä kuin Strauss'in väitelmissä, joita se vastusti. Göteborgin Tiede- ja Kirjallis-Yhdistyksen pitämässä surujuhlassa Fredrika Bremerin muistoksi v. 1866, vuotta jälkeen hänen kuolemansa, sanotaan juhlapuheessa "Morgonväkter'istä" m.m., että "mikä tohtorinhattu hyvään olisi syyllä voinut ylpeillä semmoisesta kirjoitelmasta".

Samaten kuin uskonnolliset kysymykset, olivat ne sisälliset valtiolliset liikkeet, jotka tällä ajalla elivät hänen isänmaassaan, omiansa herättämään Fredrika Bremerin valvosan hengen uutteraan osallistumiseen. Edustusmuodon muuttaminen säätyjärjestelmän kannalta heräävän tasa-arvo-aatteen luonnollisemmalle perustukselle oli se sydänkohta, johon ajan uudistusmiehet ponnistivat voimansa; ja vaikka Fredrika Bremer ei tosin voinut aina heidän käyttämiänsä välikappaleita ja joskus liian rajua menettelöänsä hyväksyä, omisti hän heidän päätarkoituksensa omakseen. Kukaan ei voinut hartaammasti kuin Fredrika Bremer toivoa muutosta, jonka kautta yhdenvertaisuuden aate saisi uuden voiton valtiollisessa elämässä.

Ja kun samaan aikaan Ranskan kaunokirjallisuudessa oli ruvettu puheeksi ottamaan yhteiskunnallisten ongelmani ratkaiseminen ja kehitys, ja sociali-romani 1840 luvulla tuotettiin sieltä Ruotsiin, pani se uutta virikettä kirjailijan kynäsuoniin, joissa, niinkuin olemme nähneet, oli jo ennenkin tavattu voittava taipumus vallitsevain olojen ja mielipiteiden tutkistukseen. Fredrika alkoi nyt kokoilla aineksia yhteiskunnalliselta alalta, matkusti 1846 Saksassa, silmäilläkseen elämätä ulompanakin kotomaastaan, ja kirjoitti vähän aikaa senjälkeen: "Syskonlif" (Sisaruselämää) sekä pienemmän matkamuistelman: "Ett par blad från "Rhenstranden" ja v. 1849 "Lif i Norden".

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "SYSKONLIF" Y.M.

Ensimainitussa teoksessa Fredrika Bremer nyt ensikerran varsinaisesti ryhtyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin, jonka vuoksi "Syskonlif" onkin arvosteluissa merkitty nimenomaan yhteiskunnalliseksi romaniksi. Se kuvastelee sisarusperhettä, jonka jäsenet vapaan itsensäkieltävän rakkauden vaikutuksesta elävät ja työtä tekevät toinen toiselleen ja liittyvät sen ohessa yhteiseen työhön ja vaikutukseen lähimmäistensä hyväksi. Kirjan voipi käsittää esikuvallisena luomana: koko ihmiskunnan tulisi vilpittömässä veljellisyydessä elää yhdeksi ainoaksi suureksi sisarusperheeksi, jossa kaikki tunnustavat toinen toisensa yhden isän yhdenvertaisiksi lapsiksi ja kaikki, ilman eroitusta, syntyneiksi yhden hyvän yhden onnen perillisiksi. Vaikka kokonaisuus kieltämättä lienee rohkein runoilus, tulee kertomuksen yksityiskohtiin ja erityisten luonteiden kehitelmään siinä määrässä tosielämän ainesta, etteivät ne aatteet ja totuudet, joita tekijä siinä valoon saattaa, suinkaan siltä kokonaan murene mielikuvituksen maailmaan. Hän tahtoo näyttää meille, kuinka säätyeroituksen ja ylipäänsä kaikellaisen kastijärjestyksen tuottamat vääryydet ja pitkälle ulotettu uskon pakko on se i'es, joka maahan painaa tuhansia ihmisiä ja ehkäisee kokonaisten kansanluokkain sekä aineellisen että henkisen kehityksen. Hän osottaa, kuinka toista yhteiskunnassa kovasti kohdellaan sentähden että hän on juutalainen, toista sentähden että hän on palvelija, toista sentähden että hän on epäilijä kirkon uskonkappalten suhteen, ja miten elämässä monin kohden toiselle ihmiselle luetaan anteeksi antamattomaksi rikokseksi samaa, jota toisessa vait'ololla hyväksytään. Tämän sijaan asettaa kirjailija nyt uuden yhteiskunnan, jossa puhdas veljellisyys voittaa ja toimittaa korkeimman rakkauden käskyä.

Kaunokirjallisena tuotelmana katsottuna on varsinkin myöhempi tarkastus keksinyt kirjassa hämmentäviä puutteita, ei ainoastaan ulkonaisessa rakentelussa, jossa nuo monet, itsessään nerokkaat, ojennusta ja yhteiskunnallisia parannuksia tarkoittavat puheet ja ehdotukset vetivät puoleensa lukijan huomion ja viettelivät sen niin pois kertomuksen oman toiminnan kehityksestä, vaan myöskin päähenkilöiden luonteenkehityksessä, joka epäilemättä oli kärsinyt vahinkoa siitä, että tekijä oli käyttänyt siinä liian suurta mielivaltaa — virhe, jota Fredrika Bremer tähän asti oli enemmän kuin muut vakavasti torjunut. Sillä samassa kuin täytyi ihmetellä tuota jaloa sisarusparia, joka oman yksityisen onnensa uhraa kärsiväin lähimmäistensä edestä, ei voinut olla kysymättä, tokko moiset ihmissankarit taitavat ollakkaan olevan elämän tekemiä. Kertomuksen sivuhenkilöt sen sijaan uskollisesti vastasivat todellisuuden kaavaan ja olivat kauttaaltansa kuvatut tämän kirjailijan tunnetulla taidolla. Muodolliset puutteet katosivat kuitenkin pieniksi niiden uusien aatteiden ja sen tunteen rikkauden rinnalla, joita tämäkin kertomus ilmoille lähetti ja joiden voimasta kirja siirtyi kädestä käteen.

Tämän sekä samaan aikaan ilmestyvän _Rhein-matkakuvauksen_ johdosta tuli nyt Fredrika Bremerille monelta taholta kirjeitä, joissa likemmältä kyseltiin ja tutkittiin hänen ajatuskantaansa, ja vastauksessaan eräälle sen ajan mainehikkaimmalle valtiomiehelle ja sanomakirjailijalle, vapaamielisten leiriä, jolle hän näkyy lähettäneen jälkimäisen näistä teoksista käsikirjoituksena, kirjoittaa hän: "Tuntuupa siltä kuin olisitte käsikirjoitustani vaan sieltä täältä silmäilleet ja siinä tavanneet polemillisen tarkoituksen niitä valtiollisia oppia vastaan, joita te omaatte ja kannatatte. Uskokaa minua, semmoista en ole ajatellut, enkä ole voinut sitä tehdä, koska itse tunnustan samoja oppia siinä, niissä ne edistävät vapautta ja kansalle valmistavat laajempaa tilaa ja vaikutusta lainsäädännössä y.m. kohdissa. Kirjaseni ei ole muuta kuin kertomus omin silmin näkemistä oloista ja tiloista, semmoisina kuin ne on — uskallanpa sanoa — rehellinen ja ennakkoluuloista vapautunut mieli käsittänyt.

Olen vaan muuttanut nimiä ja sivuseikkoja sen verran, ettei muutamia henkilöitä tunnettaisi. Että tasavaltakiihkoisten toimet siinä kääntyvät heille itselleen vähemmän terveellisiksi, on ainoastaan tosiasia; esitellessäni sitä en ole aikonut mitään valtio-opillista viittausta tehdä. Mutta jos tahdottaisiin semmoista siitä johtaa, niin voin sen siinä määrässä tunnustaa, että katson aina vaaralliseksi seurata äärimmäisen vasenpuolen väkeä ja umpikiihkoista tasavallan miestä, niinpian kuin tämä kansanjohtajaksi asettuu. Tuo nuori ystäväni Marienberg'issä ei kuulunut maltillisten joukkoon, ja te olisitte itse ollut ensimäisenä johdattamassa häntä politilliseen järkeen. Asemani tässä on sama kuin "Syskonlif'issä", ja sitä edellisissä kirjoissanikin, ja yhä enemmän aion sitä samaa itsessäni vahvistaa. Se on oikeastaan ulkopuolella puolueita; tahtoisin kaikissa tunnustaa inhimillisesti hyvän ja puhtaan, niin kiihkoisimmassa tasavaltalaisessa kuin piintyneimmässä vanhakantalaisessakin, niin protestantissa kuin katolilaisessa, olipa sitten edellinen vaikka Bruno Bauer'in ateismon ja kommunismon tunnustaja taikka jälkimäinen paavillisen kaapun paatunein kumartaja, ja saakoot eri ajatussuunnat olla arvossansa, vaikka kohta itse puolestani järjen pakosta yhdyn johonkin niistä. Paremmin kuin moni muu lienette te tunteneet semmoisen ajatuksenpakon, senvuoksi mahtanette myös käsittää, kuinka sama voima toisenkin mielipidettä johtaa.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa että näillä toisilla olisi oikeus puolellansa, mutta sanon vaan että he ovat oikeutetut pysymään uskossansa ja vakuutuksessansa, vaikkapa se yksipuolinenkin olisi, siksi kunnes tämän yksipuolisuuden huomaavat ja voivat siitä vapaammalle, täydellisemmälle kannalle kohota. Ja semmoisen uskonkin tapahtuvan, sillä minä uskon ijankaikkista oikeutta ja järkeä ja luotan myös siihen, että ihmiset sen joskus käsittävät ja sen avulla saavat sovitetuksi, jollei kaikkia riitoja niin kuitenkin kaiken katkeran riidan. Mikä paremmin taitaa meitä lopputarkoitukseen johdattaa kuin tällaisen puoluekiihkosta vapaan aseman säilyttäminen, jolloin kernaasti tunnustamme muiden oikeutetut syyt ja pyrinnöt, samalla kuin ymmärryksemme takaa koetamme kiistanalaisia kohtia valaista ja totuuden voimalla taivuttaa vastustajiamme kääntymään siinä missä ovat väärässä. En tiedä voipiko sanomamies puolueen johtajana semmoista kantaa pitää, joka tunnustaa vastustajissaan oikean oikeaksi ja myöntää väärän vääräksi silloinkin, kuin se hänen omassa puolueessaan ilmestyy, mutta siitä olen varma, että hän siten paljon vähentäisi vastustuksen katkeruutta ja edistyttäisi niitä harrastuksia, joiden puolesta hän vaikuttaa."

Fredrika Bremer niinmuodoin toivoi ja tahtoi tasa-arvolle voiton kaikilla aloilla, mutta hän hylkäsi kaikki maltittomat hyökkäykset ja pelkästä puoluekiihkosta alkunsa saaneet äkkipikaiset muutospuuhat, jotka usein eivät kestäneet tyynen tarkastuksen edessä, sanoi hän, eivätkä tarkoitettuun päämaaliin vieneet, vaan sitä vastoin monasti pysäyttivät asiat heidän luonnollisessa kehityksessään. Kirjeessään lisää hän vielä: "Eivät kansanliikkeet sentään itsessään ole pahasta, vaan päinvastoin hyvästä; ne ovat tukehutettujen joukkojen välttämätön herääminen ja nouseminen kansalaisarvoon, ottamaan osaa niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka ihmisen tekevät vastuunalaiseksi olennoksi ja kansanjäseneksi, ja jotka jokaiselle ihmiselle ovat aiotut: ne ovat kristillisyyden esiintyminen valtiollisella alalla. Mutta se raakalaisuus, se veren vuodatus ja sekasorto, jonka avulla tämmöisissä liikkeissä asuvat aatteet pyrkivät valtaan, se todentotta ei kristillisyyden asiaan sovi. Järjettömällä ja väkinäisellä vastustuksella on tässä tosiaan paljon edesvastattavaa, mutta ei ole vähempi sekään edesvastaus, joka kansanjohtajain hartioille lankeaa."

V. AMERIKASSA. MATKAN SYYT JA TARKOITUS.

Paremmin palvellakseen aatteitansa, tahtoi Fredrika Bremer katsella elämän moninaisuutta laajemmalta. Hän ei tyytynyt istumaan kammarissansa ja sieltä levittämään oman mielikuvastimensa luomia, hän tahtoi omin silmin olevasta elämästä etsiä kaavoja. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä kalliimmaksi rupesi hän arvostelemaan sitä perustusta työllensä ja vaikutuksellensa, jonka kirjailija taitaa voittaa tarkalla ja uskollisella huomaamisella, miten ihmiselämä eri kansoissa on muodostunut todellisuudessa. Kirjojen tarjoomissa kertomuksissa ja kuvauksissa ei ollut hänelle kylläksi, hän tahtoi itse astua keskelle ihmiselämän piiriä, ottamaan suoranaisesti vastaan niitä vaikutuksia, joita elämä eri muodoissaan saattaa sydämeen painaa. Aikaisin kehittynyt silmä huomaamaan ja tarkastamaan oli nuoruudesta saakka saattanut hänen eteensä ristiriidat, väärät ja surkeat kohdat maailmassa. Hän oli nähnyt sanomattomain kärsimysten ja onnettomuuksien käyvän säälimättöminä hävittäjinä elämän tiellä; hän oli nähnyt kovuutta luonnossa ja ihmisissä, väkevämpäin väkivaltaa, heikompain sortamista, syyttömien vangitsemista, — ihmiskunnan erehdyksiä ja väärintekoja kaikkialla. Tämä oli kolkkona voimana uhannut hänen luottamustansa hyvään ja kaikkivaltiaasen Jumalaan, voimatta kuitenkaan häneltä paremmuuden toivoa pois riistää. Kokemukset elämän katkerista epäsoinnuista, sen pimeydestä ja luotujen huokauksista johdattivat häntä tutkimaan Kristuksen elämänvaikutusta, jossa hän toivoi löytävänsä takeet siitä, että maailman kärsimykset kerta olisivat poistettuina. Sillä ellei hän sellaisia takeita löytäisi, olisi hänen mahdotonta rakastaa Jumalaa, mahdotonta käsittää olemuksen suuria arvoituksia. "Sieluni rauhalle, maailmankatsannolleni on välttämätöntä, että kaikkivaltias myös on kaikkihyvä", kirjoittaa hän, ja ainoastaan Kristuksen opissa ja personassa voipi hän Jumalan tavata sellaisena.

Senvuoksi hän tämän opin käsittääpikin korkeimmaksi, kehittyneimmäksi kaikista uskonnoista. Mutta jokaiselle esikristilliselle uskonmuodolle myöntää hän sen ohessa arvoa ja merkitystä siinä määrässä, kuin kukin niistä on opissansa ja vaikutuksessansa esiintynyt hyvän ja armollisen kaikkivallan ilmoittajana ja käskyläisenä sekä korkeimman totuuden kannattajana. Siinä supistuneessa muodossa, kuin kristinoppi ilmaantui valtiokirkossa, tuntui se Fredrika Bremerille liian ahtaalta. Sillä valtiokirkko ei totuuden tuntemisen palavalle halulle sallinut sitä vapautta tutkimiseen ja arvostelemiseen, joka sille on välttämätön. Protestanttinen kirkko niinmuodoin hänestä ei vastannut protestanttisuuden aatetta. Se on ainoaksi ohjeekseen julistanut Jumalan sanan Raamatussa, mutta se on ottanut itsellensä etuoikeuden yksin laatia sille selityksen, johon jokaisen kirkon jäsenen täytyy yhtyä ja jota hänen pitää tunnustaa. Fredrikaa ei tällainen kirkko voinut tyydyttää; koko sielullansa etsi hän semmoista uskonnollista tunnustusta, jota yleisyydessään koko sivistynyt maailma voisi käsittää ja omata — "niinkuin aurinkoa ja evankeliumia." Niin yleinen ja kaikille valaiseva kuin aurinko ja evankeliumi, niin yleinen oli kirkko oleva. Se ei saa luotansa lykkiä korkeampia tieteellisiä kysymyksiä, vaan suojella ja pyhittää niitä, eikä sulkea oveansa asioilta, jotka tosi-yleisen kirkon alalle kuuluvat. "Kirkko johon minä luotan, jota etsin ja jossa sieluni sisimmän elämänsä on jo löytänytkin, on sellainen kirkko, jossa dogmilliset ja muodolliset erilaisuudet eivät toisistaan eroita niitä, joita sama korkein rakkaus yhdistää", kuuluvat hänen sanansa. "Minun kirkkoni on se, jonka ylikuorissa Fénélon, Channing, François de Sales ja Herman Francke, Hildebrand ja Luther, Washington ja Vinet, pyhä Brigitta ja Florence Nightingale taitavat yhdessä rukoilla ja veisata kiitosvirsiä; niin, jonka avaroista temppeleistä ei suljeta ketään, joka totisesti on etsinyt ja rakastanut korkeinta hyvää; oli hän sitten Lao-tsen, Zoroaster, Buddha, Sokrates tahi Spinoza." Tällainen se kirkko oli oleva, jolle Fredrika tulevaisuutta toivoi. Mutta taisiko hän maailman kansoissa löytää perustusta tälle toivollensa? Olivatko olot ja oireet tavallisen elämän kehityksessä semmoisia, että niistä taitaisi moinen yleiskirkko kerta nousta? Tyydyttävää vastausta siihen ei ollut hän vielä löytänyt omassa, eikä naapurimaissaan; taitaisiko uuden mantereen kansa sen hänelle antaa?

Fredrika Bremer kysyi itseltänsä, eikö maa ja valtio, joka seitsemän vuosikymmenen ajalla oli jatkanut aineellista ja henkistä kehitystään inhimillisen vapauden ja itsenäisyyden perustalla, taitaisi hänelle, vanhan mantereen lapselle, osottaa paljon, joka täydentäisi hänen toiveitansa onnellisemmasta tulevaisuudesta eri kansankerroksille ihmiskunnassa? Hän ajatteli että olisi paljon nähtävää ja opittavaa kansassa, joka yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen perussäännöksi oli julistanut kaikille ihmisille, ilman eroitusta, sortamattoman oikeuden vapaasti etsiä onneansa. Tällä perustuksella oli yleinen tapa ja katsantokanta nuoressa yhteiskunnassa tuolla puolen valtamerta kasvanut ja kehittynyt toisellaiseksi kuin meillä. Tälle perustukselle Amerikan kansa oli rakentanut menestyksensä. Vapauden aate oli tässä kansassa niin luja, että se on voinut täydellisemmin kuin muualla missään itsensä toteuttaa uskonnossa, valtiomuodossa ja yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Syytä siis kyllä vanhan mantereen asukkaalle mennä etsimään ja tutkimaan tuota salaisuutta, joka Amerikan kansan on niin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehnyt. Ja syytä vielä suuremmasti kirjailijalle ja ihmisystävälle semmoiselle kuin Fredrika Bremer, jolle vakuutus uudistetusta tulevaisuudesta ihmiskunnalle oli ensimäisenä elinehtona.

Jo kauan oli Fredrika puhunut omaisillensa matkatuumastaan, mutta näihin saakka heidän oli onnistunut estää häntä aikeitaan käytäntöön panemasta. Eihän ollut sopiva, eikä edes mahdollista yksinäisen vaimo-ihmisen lähteä matkustamaan satoja penikulmia yli maiden ja merten. Yksin kulkea rautateillä, ventovieraissa maissa, matkustaa ja asua päiviä ja viikkoja laivoilla, siirtyä paikasta paikkaan, yötellä ja asua ravintoloissa, sanalla sanoen: liikkua kaikkialla, nähden ja kuullen kaikkea, ja kaikkea kokea, semmoinen ajatus heitä kovasti loukkasi alussa. Mutta kun Fredrika ei taipunut äitinsä ja sisarensa epäyksiin, lakkasivat he kieltämästä häntä, ja jonkinmoista lepytystä tuotti heille Fredrikan tekemä lupaus kirjoittaa sisarellensa Agathalle matkakirjeitä kaikista, mitä hän matkallansa huomattavaa löytää ja kokee — lupaus, jonka kirjailija uskollisesti piti ja jonka seurauksena oli hänen sittemmin julkaisemansa lavea, kolmi-osainen matkakertomuksensa "Hemmen i nya Verlden" (Uuden mantereen kodit). Tässä teoksessa on kirjailija suuren taulun puitteihin koonnut huomionsa ja ajatuksensa inhimillisen elämän oloista ja tavoista uudella mantereella, ja samaa teosta on osaksi käytetty lähteenä seuraaville, kirjailijan sanottua matkustusta koskeville piirteille.

Omaistensa ja ystäväinsä onnentoivotusten seuraamana jätti Fredrika Tukholman syksyllä vuonna 1849. Poikettuansa Köpenhaminassa luonnontukija ja filosofi H.C. Örsted'in luona, yksi niitä harvoja ystäviä, jotka kehoituksillaan olivat hänen rohkeaa matkatuumaansa kannattaneet — sekä Lontoossa useampain kirjallisten heimolaisien luona, nousi hän laivaan Liverpoolissa, kääntäen samassa mielensä ja kaiken huomionsa uutta maailmaa kohti, jonka ihmisiä ja tapoja hän nyt meni oppimaan.

AMERIKASSA. VASTAANOTTO JA KOHTELU SIELLÄ.

Hänen nimensä oli ennättänyt valtameren yli ennen häntä, ja astuessaan maalle New Yorkissa, oli häntä uusi manner tervehtimässä etevimpien miestensä ja naistensa kautta, jotka olivat odottamassa hänen tuloansa. Monta kymmentä kättä ojennettiin hänelle tervetuliaisiksi ja kilvassa pyydettiin häntä kesteilemään kodeissa ja perheissä. Mihin hän meni ja matkusti, otettiin hän kuin kutsuttu vieras vastaan maan parhaimmissa hotelleissa; laivoilla ja rautateillä osotettiin hänelle ensimäiset paikat, ja kun hänen piti pilettinsä lunastaa, olivat ne aina ennakolta lunastetut, sanottiin hänelle. Kaikki tahtoivat nähdä ja osottaa kunnioitustansa tuolle nerolliselle naiselle, jonka viehättävät kirjaluomat olivat heille, valmistaneet niin monta herttaista hetkeä ja joka nyt oli tullut katsomaan heidän maatansa. Arveltiin ehkä myös että tämän kaukaisen vieraan käynnistä saattaisi vielä kirjateos syntyä Yhdysvalloista; niinpä ei ollutkaan muuta kuin luonnollista, jos tahdottiin esiintyä vieraanvaraisina isäntinä ja emäntinä. Aamusta iltaan piti hänen ottaa vastaan tervehtijöitä, kutsumuksia, kukkaisvihkoja ja seisoa vastaamassa tietohaluisten lukemattomiin kysymyksiin: miten vanhassa maailmassa elettiin ja jaksettiin, miten onnistui matka tänne, miltä tuntuu meidän maamme? j.n.e., jonka johdosta kirjailija kotiintultuansa sanoi, kun häneltä kysyttiin kuinka häntä uuden mantereen asukkaat miellyttivät: "Paljon heistä pidin, oikein paljon, mutta heidän loppumattomia kysymyksiänsä ei jaksa kukaan kestää."

Monta kertaa täytyi hänen antaa ja useammasti vielä kieltää käsialansa sanomalehtiin pantavaksi; kirjoituksia pyydettiin häneltä — ja kerrotaanpa Longfellow'in tahtoneen kipsiin muodostaa hänen kätensä muistoksi. Vähemmän tai pitemmän aikaa täytyi hänen asua ystäväinsä omissa kodeissa. Emerson'in, Washington Irwing'in, Longfellow'in, Lowel'in ja useampain naiskirjailijain luona vieraili hän useampia kertoja ja monta päivää yhtä mittaa. Catherine Sedgewick, "Reedwood" ja "Hope Leslie" kirjain maineekas tekijä voitti täydellisesti hänen sydämensä. Sekä kirjoituksiensa kautta että suusanallisesti tutustuttivat nämä ja muut etevät henkilöt vieraansa Amerikan valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin, sen rientoihin ja toivoihin. Kaikkialla hänen tuttavansa saattoivat häntä semmoisiin paikkoihin ja laitoksiin, jotka jollain tavoin olivat omiansa vieraalle käsitystä luomaan uuden valtion rakennuksesta. Missä oli juhla vietettävä, yleinen kokous pidettävä, tultiin häntä sinne kutsumaan. Täten taisi Fredrika Bremer paremmin kuin moni muu matkustaja tutustua vieraan maan omituisuuksiin ja elämän muotoihin; hänen ei milloinkaan tarvinnut tuntea yksinäisyyden ikävyyttä eikä outona olla katselemassa outoja oloja ja ihmisiä, tuo mikä matkustajalle ventovieraassa maassa saattaa tuntua niin perin kolkolta. Hän kirjoittaa siitä: "En ole täällä vieraana ollut, vaan niinkuin sisar veljiensä ja sisartensa kesken olen elänyt puhellen arvelematta heidän kanssansa kaikesta, juuri kuin luulen taivaassa voitavan puhella." Näin ollen hänen vierailemisensa Amerikassa suuntautui kokonaan toisin kuin matkustajain yleensä; sen vuoksi hänen kertomuksensa sieltä voittivatkin puoleensa tavallista suuremman huomion.

Niinä kahtena vuonna, joina Fredrika Amerikassa oleskeli, matkusti hän läpi koko Yhdysvaltain, idästä länteen, pohjasta etelään, kooten havaannoita kaikilta yhteiskunnan asteilta. Oltuansa syyspuolen New York'issa ja useammilla käynneillä ulompana maaseuduilla, tuli hän talveksi Boston'iin, jossa hän asui ruotsalaisen konsulin Benzon'in luona, ja käytyänsä jälleen keväällä New York'issa, kääntyi hän eteläänpäin ja asettui Charleston'iin Etelä-Karolinassa. Oleskeltuaan pitemmän aikaa myös Virginiassa ja Georgiassa — orjalaitokseen tutustuaksensa — (josta edempänä tulee kerrottavaksi), siirtyi hän takaisin pohjoiseen, Pennsylvaniaan kvääkarein luoksi ja sieltä länteen Illinois'iin ja Wiscons'iin, asuen Chicago'ssa ja Millwaukie'ssä jonkun aikaa. Vielä edempänä lännessä käytyänsä, laski hän jättiläisvirtaa alaspäin Mississippi-tasankojen läpi New Orleans'iin ja sieltä yli Kuban saarelle. Sinne tuli Fredrika ainoastaan muukalaisena, tuntemattomana naisena, mutta pian täälläkin kasvoi hänen ympärilleen piiri hyväntahtoisia ihmisiä, joita hän oppi rakastamaan ja joista hän erosi ystävän kaipauksella.

"Olen ihminen, eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta", oli nytkin Fredrikan ohjelauseena, ja tämä häntä opasti kaikkialle, aina indianin ja vaatimattoman uudisasukkaan yksinkertaisesta töllistä mahtavain suurkaupunkien komeihin palatseihin saakka. Ei ollut mitään, joka olisi jäänyt hänen intoilevan mielensä harrastusta ja osanottoa vaille. Hän tahtoo nähdä kaikkea, tutkia kaikkea. Tosin tuommoinen odottamattoman suuri vieraanvaraisuus, kestitseminen ja hyvänä pitäminen, jolla hän kaikkialla vastaanotettiin ja kohdeltiin, olisi pian saattanut vietellä ja estää häntä huomaamasta yhteiskunnassa sen pimeitä puolia, mutta Fredrika Bremerillä oli siksi avara silmä ja tarkka huomiokyky, että hän olisi antanut sellaisten ulkonaisten vaikutusten salata häneltä todellisuuden, ja siksi syvä mieli, että hän olisi matkansa tarkoituksen unohtanut huolettomain päiväin nautintoon. Olla alinomaisen kunnianosotuksen ja huomion esineenä, voisihan se, jos mikään, pian saattaa viehätykseen ja erehdyksiin arvosteluissa, mutta Fredrika Bremerille ei niin käynyt. Se ei taitanut hurmauttaa häntä eikä hänelle mieleenkään ollut. Päinvastoin valittaa hän sisarellensa, kuinka rasittavaksi ja vastenmieliseksi käypi, kun pakoitetaan olemaan aamusta iltaan suurissa seuroissa ja itseänsä joka paikassa näyttelemään. Hän vertaa itseänsä leijonaparkaan, jonka kesyttäjänsä orjana täytyy lyödä käpälää ja hännällänsä huiskia niin kauan kuin henki ruumiissa pysyy, ja kirjoittaa sitten: "Meni mieleni kateelliseksi, kun äsken näin tienvieressä kanan tyytyväisenä makaavan auringonpaisteessa: ajattelinpa että parempi olisi olla kanana kuin leijonana."

Mutta tällainen vastaanotto, joka johti matkustajan suoraan uuden maailman kansan koteihin ja perheelliseen elämään ja avasi hänelle tien kaikkiin yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin, valmisti sen sijaan kirjailijalle runsaita ja arvokkaita aineksia kuvauksiksi. Hänen matkakertomuksissaan esitelläänkin silloisen Amerikan yhteiskunnallista, valtiollista ja uskonnollista elämää eri muodoissaan; maan korkeimman intelligenssin, sen kirjailijat, sen tiede- ja valtiomiehet, joiden hengentuotteita ja nimiä jo kauan oli kunnioituksella mainittu Europassakin, saat niissä tavata. Se henkinen elämä, joka "Uuden mantereen kodeissa" on kuvattuna, todistaa kyllin ettei Yhdysvaltain nopea edistyminen suinkaan perustu pelkältään aineellisiin syihin, vaan että sen juuret ovat etsittävät yhtä paljon ja likinnä virkeässä ja mahtavassa kehityksessä henkisellä alalla.

Me näemme näistä kertomuksista, joita hän itse vertaa muutamiin silmänkantamattomalta vainiolta noukittuihin tähkäpäihin, kuinka hän kaikilla aloilla tahtoo tungeta asiain syvänteelle. Kaikessa etsii hän elon korkeinta tarkoitusperää, ja pienintäkin olokohtaa arvostelee hän sen mukaan, missä määrässä siinä elää ja ilmitulee pyrkimystä täydellisyyteen. Hän oli lähtenyt Amerikaan hakemaan uusia toiveita ihmiskunnan jalostumiseen; hän "tahtoi nähdä uuden ihmisen ja hänen maailmansa, uuden ihmiskunnan ja enteet sen tulevaisuudesta uudella mantereella", ja tämä tarkoitus silmämääränä hän matkallansa kokoo havaannoitansa.

AMERIKASSA. SIVEELLISET PERIKUVAT.

Mitä on Fredrika Bremer uudella mantereella nähnyt? Onko hän löytänyt sitä uutta ihmistä, niitä enteitä uuden sukukunnan tulevaisuudesta, joita hän etsi? Tahdomme kuulla, mitä hän siitä puhuu.

Ne siveelliset perikuvat, joiden toteuttamista kohti kaikki kehitys Amerikan kansassa kulki, käsitti Fredrika monin tavoin eroaviksi siitä, mitä hän Europassa oli nähnyt ja kokenut. Vapauden kunnioitus sanassa ja työssä oli se perusohje, jonka amerikalainen tunnusti kansan oikeaksi johtajaksi kaikissa sen elämänmuodoissa, yksityisen ihmisen oikeus ja onni oli pyhänä pidettävä ja loukkaamaton. Jokaisen inhimillisen individin tulee suorastaan esiintyä omituisuudessaan, yksin Jumalan kasvojen edessä seisoa ja tältä sisimmältä kohdaltaan vaikuttaa ulospäin oman vakuutuksensa mukaan. Oikeus on oleva yksi kaikilla. Korkeimpaan luonnonlaatuiseen kehitykseen pitää kaikilla olla samallaiset tilaisuudet, onnen saavuttamiseen ei saa yhdeltäkään tietä sulkea. Sama vapaus, sama oikeus on oleva naisella kuin miehellä. Oikeus sanoo: etsi onneasi kaikkialla; se on ainoastaan väkivaltaa, joka sanoo: tuolla alalla saat sinä onnea etsiä, mutta tuolle toiselle alalle et saa astua.

Ja työn kunnia sekä työn kunniallinen palkka on tuleva jokaiselle rehelliselle työntekijälle. Kaikellainen työ on itsessään kunniallinen ja semmoisena arvosteltava. Yhteiskunnassa pitää vallitseman tasa-arvonliike, joka tasaa yläältä. Jokainen ihminen on tuleva oikeutta tekeväksi ja hyväksi, oikeutta tekevän ja hyvän kohtelun kautta. Hyvä henki kutsuu hyvän hengen esille. — Kaikkea kaikille on yhteiskunnan todellinen päämäärä. Sen mukaan kuin kukin kykenee vastaanottamaan, pitää hänen saada tulla osalliseksi kaikesta, aineellisesta ja henkisestä hyvästä maan päällä. Kukaan ei ole siitä suljettava, joka ei itse sulje itseään. Ja jokaisella pitää myös tilaisuutta oleman astua uudestaan sisään; senvuoksi on vankeus oleva parannuslaitos ja toinen koulu niille, jotka sitä tarvitsevat. Yhteiskunnan tulee niin järjestyä, _että kaikille on tie auki kaikkea saavuttamaan, että kaikki voi tulla kaikille_.

Onko Amerikan kansa nämä periaatteet toteuttanut? kysyy Fredrika Bremer, ja vastaa: ei, mutta se likenee sitä. Ei Amerikakaan taida ihmiskunnalle uutta paradisia luoda, sitä emme enää saa tämän maan päällä, mutta sen kansassa elää enemmän toivoa, enemmän uskallusta kuin vanhan mantereen asujamissa. Ja vaikka kovin paljon puuttuu, vaikka suuria ja vaarallisia epäkohtia on päässyt valtaan, näkyy kuitenkin läpitseensä jälkiä näistä korkeista periaatteista siinä järjestelmässä, joka uuden maailman valtiollista ja yhteiskunnallista elämää kannattaa.

AMERIKASSA. USKONNOLLISET OLOT.