Part 1

language: Finnish

NINIVEN LAPSET

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Kunnallisneuvos ja hänen joukkonsa Minervan ravintolassa Kauniit tyttäret Daniel Kahden puolen joulua Tango Laulajatar Odottamaton vieras Smaragdi Liikemiehiä Niniven profeetta "Kansallinen Diogenes"

KUNNALLISNEUVOS JA HÄNEN JOUKKONSA

Nyt siis ehkä vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä!

Siltä ainakin tuntui. Ståhlen perhe oli päässyt kaukaisten toiveittensa perille ja heräsi eräänä elokuun viimeisen päivän aamuna Suur-Kaupungissa. Tai oikeastaan heräsivät kunnallisneuvos ja hänen rouvansa maalaiseen tapaansa varhain — lapset, Sela, Otteli, Leo ja Daniel olivat maallakin tottuneet nukkumaan ja nukkuivat tietenkin matkasta väsyneinä pitkälti.

He olivat siis nyt todella suurkaupunkilaisia, sekä kunnallisneuvos että mamma ja lapset, koko joukko! Syvälahti heräsi siellä kaukana kymmenien peninkulmien takana aamuaskareitansa, maitorattaat jyristivät mäkeä alas matkalla meijeriin, ja ruokakello kutsui väkeä vainiolle, mutta Syvälahden entinen herrasväki heräsi Suur-Kaupungissa ja kuului jo Suur-Kaupunkiin. Uuden uutukainen kaupunkilaishuoneisto ilakoi tulvillaan syyskesän aurinkoa, ja tutut huonekalut, jotka läpi vuosien olivat ympäröineet perhettä vanhassa maalaiskodissa, tervehtivät sitä nyt siinä uudessa ympäristössä, missä se oli kulkeva uusia kohtaloja kohti. Kai siis vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä. Sitten suurlakon kunnallisneuvos oikeastaan oli elänyt irrallaan maatilastaan. Turhaan ponnisteltuaan sopusointuun uusien olosuhteiden kanssa oli hänessä vähitellen kypsynyt halu päästä eroon kaikesta. Hänen vaimonsa oli pannut vastaan. Hänelle oli elämä joka paikassa samaa: työtä ja taistelua. Ja sitähän sen pitikin olla. Hän oli kiintynyt maatilaan, johon Voldemar Ståhle oli tuonut hänet aivan nuorena rouvana naapuripitäjän komeimmasta kartanosta. Täällä olivat heidän lapsensa syntyneet, tänne olivat heidän vainajansa haudatut ja täällä saisivat hekin kerran levätä sireenipensaiden alla. Vuosikausia oli kunnallisneuvos koettanut tehdä vaimonsa mieliksi. Ennenaikainen vanhuus oli hänet yllättämäisillään, kun rouva vihdoin ymmärsi, että lasten menestys vaati toista ympäristöä kuin se yksinäinen maaseutu, joka oli antanut hänelle työtä ja elämänsisältöä.

Niin he siis vihdoin olivat Suur-Kaupungissa. Kunnallisneuvos tunsi koko olennossaan outoa iloa ja voimaa. Oli todella jotakin säteilevää ja sähköistä tuossa valkoisessa kaupungissa, jonka taloryhmien lomiin meri soudatti ystävällisiä sinisiä lahdelmiaan. Kolmannesta kerroksesta katsoen, missä kunnallisneuvoksen huoneisto sijaitsi, lepäsi kaupunki lauhana ja hymyilevänä jalkojen juuressa, näyttäen ojentelevan iloja oikealle ja vasemmalle, iloja kaikille niille sadoille ja tuhansille, jotka niitä kaupungiltaan pyysivät. Rakennukset olivat ryhmittyneet valkoisen kirkon ympäri ylpeissä, säännöllisissä ryhmissä. Tomun, asfaltinhajun ja katumelun täyttämä ilma oli kuin kyllästetty ärsyttävällä elämällä. Puissa, jotka muodostivat rykelmiä siellä täällä kaupungissa ja pitkin sen laitoja, hehkui se oudon tumma vihanta, mikä kokoontuu kasviin ennen lakastumista. Vaikka kunnallisneuvos oli päättänyt ensi työkseen Suur-Kaupungissa levätä perinpohjin kaikesta vaivannäöstä, ei häntä enää lainkaan väsyttänyt. Päinvastoin hänessä liikehti iloinen odotus ja jännitys — se ei ollut työnhalua. Se oli halua katsella ihmisiä, kävellä kaduilla, olla mukana huveissa ja ravintoloissa. Sanalla sanoen: hänen teki mieli nauttia elämästä. Tuntui suorastaan siltä kuin hänelle olisi tullut uusi nuoruus.

Rouva Ståhle oli alistunut kohtaloonsa ja suoritti pääasiassa samoja tehtäviä kuin Syvälahdessakin. Hänen kasvonsa olivat iloiset, kun hän näki kaikkien muiden iloitsevan. Mutta hänen ilonsa oli toisenlaista kuin heidän, ja jonkin kerran hän hymähtäen sanoi, että suurissa kaupungeissa aina on viettelyksiä ja vaaroja. Onneksi ei hänellä ollut aikaa miettiä eikä ikävöidä, talon kuntoonpano antoi paljon työtä.

Ikään kuin omatunto olisi syyttänyt häntä jostakin, toi kunnallisneuvos vaimolleen yhä uusia ja uusia todistuksia siitä, että oli käynyt juuri niinkuin täytyi käydä. Kartano oli myyty juuri viime tingassa. Ei ostaja eikä paikkakunta — eikä edes mammakaan — tietäneet, missä tilassa Syvälahden asiat olivat. Ei ollut suinkaan helppoa saada kirjoja siihen kuntoon, että ne saattoi näyttää ostajalle. Ja lapset — eihän yksinäisyys maalla sopinut heille. Olihan Danielin koulunkäynti pikkukaupungissa tullut mahdottomuudeksi.

Nyt oli ainoa varsinainen huoli vain siitä, että saisi pääoman sijoitetuksi. Muutamat yritykset kuuluivat tuottavan 8 à 10 prosenttia. Saadapa pääoma tuottamaan sellaista korkoa. Mutta siitä pulasta auttaa maisteri Bernhard, jahka hän palaa ulkomailta. Mikä onni, että oli sellainen ystävä kuin Bernhard Blundh! Mikä onni, että oli saanut yhdeksän vuotta istua koulunpenkillä rinnan Bennu-pojan kanssa. Bennu-pojasta oli kasvanut suuri mies ja kansansa hyväntekijä. Hänen kauttaan avautuvat Suur-Kaupungin hienoimmat piirit tällaisille pahaisille maalaisserkuille kuin Voldemar Ståhle ja hänen joukkonsa. Kunhan Bernhard Blundh vain saapuu matkaltaan.

Tietenkin elämä Suur-Kaupungissa tulisi kalliimmaksi kuin Syvälahdessa. Pienestä palveluksesta, mikä maalla kuitattiin suurkiitoksella, piti täällä panna likoon viisikolmatta penniä. Mutta tämän kaiken oli kunnallisneuvos toki ottanut lukuun. Paitsi itse pääomaa, mikä väliaikaisesti oli talletettu pankkiin, oli juoksevalla tilillä sievoinen summa satunnaisia menoja varten. Huonekaluvarastoa piti täydentää — täytyi olla valmis vastaanottamaan hienointa Suur-Kaupunkia — ja vaatteita tarvitsivat he kaikki. Mamma oli siellä maalla itsepintaisesti kiinnittynyt lampaanhoitoonsa, ja moni kaunis kangas olikin kudottu Syvälahden keittiökamarissa. Mutta kaupungissa ja varsinkin Suur-Kaupungissa oli aivan toisia vaatimuksia. Ei siellä kuulunut naiselle kelpaavan oikeastaan muu kuin silkki. Vaikkei mamma omasta puolestaan välittänyt, niin täytyi hänen käydä hyvin pukeutuneena lasten tähden. Lasten tulevaisuus saattoi suorastaan riippua siitä. Esimerkiksi se, kenen kanssa tytöt joutuisivat naimisiin.

Tietenkin he pian joutuvat naimisiin. Suurempaa onnea isä toki ei voinut tyttärilleen toivoa. Ja tytöt ansaitsivat tämän onnen. He eivät olleet mitään uuden ajan tyttöjä, jotka eivät osaa neuloa kiinni nappia, kun se on lähtenyt irti, he osasivat keittää ja neuloivat omat vaatteensa. Ylioppilaslakkia ei heidän kunnianhimonsa milloinkaan ollut tavoitellut. He saattoivat tehdä miehen onnelliseksi. Kunnallisneuvos näki silmissään Selan ja Ottelin kodit, ikään kuin hän jo olisi niissä käynyt. Hän kuvitteli tähän tapaan.

Hän soittaa ovikelloa jossakin hienossa talossa jonkin hienon kadun varrella. Kaupunkilainen piika, pitsimyssy päässä, tulee avaamaan. "Kyllä herrasväki on kotona. Kaikki voivat hyvin. Kunnallisneuvos tekee hyvin ja astuu sisään." Jo kuuluu Giselan tai Ottelin tuttu ääni ja kukoistava nainen, hajuvesiltä tuoksuen, karkaa hänen kaulaansa. Hänen yllään on silkkipusero, täyteläisellä käsivarrella välkähtelee kultainen rengas ja hänen äänensä helisee, kun hän pitkän huonerivin läpi huutaa lastenkamariin: "Lapset, lapset, tulkaa nyt katsomaan, kuka täällä on. No joutukaa, joutukaa!" Lapsia tulee neljä... viisi... kuusi. He ympäröivät isoisän, syleilevät ja suutelevat häntä ja näyttelevät nukkejaan ja lelujaan. Heitä riittää polvelle, kaulaan ja seisomaan alhaalle tuolin ympärille. Nyt he tutkivat taskut — löytävät karamellit! Iloa ja riemua! "Lapset, lapset, tehän tukahdutatte isoisän. Pitää olla kauniisti... Päästäkää nyt!" Mennään komeaan ruokasaliin kahvia juomaan. Pöydässä on paljon hopeita ja lasikaapeista näkyy hienoja posliineja. Lapset eivät hetkeksikään jätä isoisää rauhaan. Lasten äiti noutaa lasten isän. Sisään astuu hieno, hyvinvoipa johtaja, joka on syntyisin suurkaupunkilaisesta hienostoperheestä. Kunnallisneuvos tuntee aina jotakin maalaista avuttomuutta hänen seurassaan eikä uskalla puhua vapaasti. Mutta hän ei sitä nurise. Se on juuri niinkuin olla pitää: hänen kauniilla tyttärillään pitää olla hienot miehet, hienommat kuin hän itse. Kahvin jälkeen, kun poltetaan johtajan kalliita sikareja, pääsevät he ehkä jutun alkuun: puhuvat kannattavista afääreistä ja afääreistä, jotka eivät kannata, korkokannasta Euroopassa ja korkokannasta Amerikassa sekä uusista liikeyrityksistä, joihin mahdollisesti voisi sijoittaa jonkin verran rahoja... Lasten äiti istuu käsitöineen kattokruunun valossa ja lausuu silloin tällöin jonkin sanan herrojen keskustelun joukkoon. Lapset tulevat hänen luokseen. He ovat jo nyrpeitä, heidän on uni. Hän ottaa pienimmän syliinsä, pitelee sitä voimakkailla, valkeilla käsivarsillaan, upottaa kasvonsa lapsen kasvoja vasten, suutelee sitä ja jokeltaa sille, kunnes nousee ja vie sen sievään pieneen sänkyyn makuuhuoneessa. Vihdoin, kun lapsi on riisuttu ja pesty, täytyy isoisän tulla sanomaan hyvää yötä. Kunnallisneuvos astuu huoneeseen, jossa on kallisarvoiset parisängyt, peitettyinä silkillä ja harsoilla, sekä peilipöytä täynnä kaikkea, mitä hieno nainen tarvitsee: hajuvesipulloja, käherrysrautoja, puuterilaatikkoja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Äidin vuoteen vierellä seisoo pieni, verhoilla ympäröity lapsenvuode, ja siellä se jo lepää perheen nuorin pitkässä yöpaidassaan. Johtaja on mennyt huoneeseensa, äiti, lapsi ja isoisä ovat yksin. "Katso nyt, pappa, näitä käsivarsia! Ja entä näitä jalkoja! Ja kuinka se on sinun näköisesi. Ihan totta... Kaikki sanovat!"

Selasta ja Ottelista saattoi nähdä kauniita unia. He olivat isän ilo ja ylpeys, varsinkin Otteli.

Mitä taas poikiin tuli, niin oli Leosta profeetallisesti sanottu, että hänestä varmaan kehittyy jotakin, kunhan hän vain pääsee oikealle alalleen. Sen oli sanonut pitäjän rovasti, joka oli vakava mies ja Leon kummisetä. Mutta mikä oli Leon oikea ala? Vastaiseksi saattoi ehkä sanoa hänen taipumustensa vetäneen käytännölliselle puolelle, sillä koulussa oli hän aina istunut kaksi vuotta luokalla ja loma-aikoina oli hänellä lisäksi säännöllisesti ollut kotiopettaja. Kerran oli äiti lähettänyt hänet auttamaan kansakoulunopettajaa, kun tämä järjesti lainakirjastoa, mutta työ oli pojasta ollut ikävää. Jos ajat olisivat olleet entiset, olisi kunnallisneuvos koettanut taivutella häntä maanviljelijäksi, varsinkin kun äiti oli niin kiinni kotiturpeessa. Mutta nykypäivinä vaadittiin maanviljelykseenkin erinäisiä taipumuksia ja lisäksi ammattitaitoa, vieläpä harvinaista luonteenlujuutta. Niitä ei ollut Leolla. Joskus oli tuntunut siltä, kuin hänestä ehkä voisi toivoa insinööriä. Hän oli esimerkiksi rukoilemalla rukoillut, että ostettaisiin auto, jotta hän saisi ruveta autonkuljettajaksi ja ansaita leipänsä sillä tavalla. Mutta sellaista ei isä toki ottanut kuuleviin korviin: eivät toki sivistyneiden ihmisten lapset saattaneet ryhtyä mihin työhön tahansa. Keväällä, kun Leo vastoin kaikkia odotuksia pääsi ylioppilaaksi, oli sekä perhe että kummisetä iloisen hämmästyksen vallassa. Tapahtumasta koitui uusi syy muuttaa Suur-Kaupunkiin: Leo saisi asua kotona valmistautuessaan elämäntehtäväänsä, joka hänelle nyt varmaan pian selviäisi.

Ymmällä olivat vanhemmat jo pitemmän aikaa olleet nuorimmastaan, Danielista. Hänen kehityksensä ei tapahtunut säännöllisesti. Hänen kummisetänsä, tohtori, oli yhdessä rouvansa kanssa aikoinaan lahjoittanut pojalle hopealusikan asianomaista kokoa ja varustettuna asianomaisilla kirjoituksilla, mutta uskoa kummipoikansa kykyihin ei hän, kuten rovasti, milloinkaan ollut lujittanut vanhemmissa. Äiti kuitenkin uskoi nuorimpaan poikaansa. Hän muistutti joka suhteessa äitinsä isoisää, everstiä, joka loppuikää viettäessään sukutilallaan oli yrteillä ja voiteilla lääkinnyt laajan paikkakunnan väestöä ja jonka hautajaiset olivat muodostuneet niin suurenmoisiksi, ettei sellaisia niillä mailla oltu nähty. Kukaties Danielista tulisi lääkäri. Kunnallisneuvos arveli hänestä mieluummin tulevan maalarin, taiteilijan. Joskus hän pyysi tohtoria katsomaan piirustuksia, joita Daniel oli tehnyt paperossilaatikkojen kansiin tai kuistin ikkunoiden ja kaidepuiden kuuraan — tohtori nauroi ja sanoi niitä töherryksiksi. Joskus isä kysyi, mitä tohtori sanoi siitä, että Danielin todistuksessa nelosten ja viitosten rinnalla oli pari kymmentä — tohtori nauroi tapansa mukaan eikä sanonut mitään. Kunnallisneuvos suuttui tohtorille, mutta hetkittäin hänen täytyi itsensäkin epäillä nuorimman poikansa päätä.

Pitkänä, kalpeana nuorukaisena oli Daniel istunut toista vuotta kolmannen luokan pikkupoikien joukossa, nähtävästi miettien maailman menoa ja mitä hän rupeaa tekemään, kun ei hän saa olla kolmatta vuotta samalla luokalla. Silloin oli isä saanut myydyksi Syvälahden. Poika ikään kuin äkkiä havahtui. Oli kuin hän olisi huomannut, että jotakin hirveää oli peruuttamattomasti tapahtunut, ja hän rupesi soimaamaan isää siitä, ettei hän, Daniel, ollut saanut ruveta maanviljelijäksi ja hoitamaan kotitaloaan. Koko perhe sai nuorimman vesansa suusta kuulla outoja asioita: talo oli ollut myytävänä siitä syystä, että sitä oli huonosti hoidettu; ei mikään viljelys voinut elättää neljää laiskaa lasta. Minkä tähden eivät pojat olleet renkeinä? Minkä tähden eivät tytöt ruokkineet karjaa navetassa — kuka siitä kostui, että toinen lauloi ja toinen soitti pianoa? Mistä poika lieneekin saanut sanat suuhunsa. Kunnallisneuvos oli tulistunut ja antanut pojalle korvapuustin. Daniel pakeni metsään ja oli kateissa viikkokauden. Suurella vaivalla houkutteli äiti hänet kotiin heinäladosta, johon hän oli asettunut. Sen jälkeen hän karttoi isäänsä. Eräänä päivänä ei häntä saatu syömään paistia. Myöhemmin tunnusti hän äidilleen, ettei ollut lupa tappaa eikä myöskään syödä lihaa. Isä oli Danielista todenteolla huolissaan. Miten hän Suur-Kaupungissa saa hänet kouluun, jollei maisteri Bernhard tule kotiin ennen lukukauden alkua?

Mutta muutto oli tuntunut vaikuttavan Danieliin tasoittavasti. Hän oli seurannut äitiään kaupunkiin ennen muita perheenjäseniä, ja iloinnut, kuten kaikki muutkin siitä uudesta, mitä hän sai nähdä. Syyskuun alussa, jokin päivä sitten, oli hän suorittanut tutkinnon kouluun, jossa lukukausimaksu kyllä oli hyvin korkea, mutta jossa sanottiin olevan hyviä opettajavoimia, ja päässyt neljännelle luokalle ehdoin, että erinäisissä aineissa nauttisi yksityisopetusta koulutuntien rinnalla. Isä oli niin tyytyväinen, että antoi nuorimmalle pojalleen rahaa kymmeneen elokuvanäytäntöön. Niin oli siis päästy siitäkin murheesta.

Päivät alkoivat nyt kulua iloisessa järjestämistyössä. Äidinkin täytyi ruveta uskomaan, että paras oli tapahtunut, kun oli muutettu Suur-Kaupunkiin. Kunnallisneuvos kulki hyvällä tuulella aamusta iltaan — Syvälahdessa eivät rypyt milloinkaan olleet silinneet hänen otsaltaan. Kun hän tuli kaupungilta, oli hänen yllään milloin uusi kaulaliina, milloin uusi hattu, milloin heilutti hän kädessään siroa, uudenaikaista keppiä. Milloin heitti hän pallona talon naisväelle tuomiskäärönsä: tytöt saattoivat saada puserokankaan, äiti hansikkaat. Vihellellen löi hän nauloja sisähuoneissa tauluille, keittiössä astioita varten. Milloin lähetettiin kaupasta kotiin pitsiset irtopeitteet, jotka isä oli ostanut tyttäriensä huoneeseen, tai kukkapöytä, jonka määräpaikka oli sali. Nämä esineet tulivat ikään kuin itsestään, ja kunnallisneuvosta huvitti omasta huoneestaan kuunnella, kuinka tytöt ja heidän äitinsä läheteille selittivät, ettei kukaan ollut tilannut tavaroita. "Mutta jos pappa olisi...", keksi äkkiä Otteli ja juoksi kysymään. Ja nyt vietiin esine riemusaatossa uudelle paikalleen. Äärimmilleen nousi hämmästys, kun kerran kuusi miestä toi kotiin mitä hienoimman, uudenaikaisen astiakaapin. "Mutta sitä pappaa!" huusivat tytöt aluksi miltei pelästyneinä. Heidän äitinsä pelästys oli pitkäikäisempi. Hänet teki komea huonekalu vakavaksi. Tässä ylellisyydessä oli hänestä jotakin pahaaennustavaa, jotakin luonnotonta, joka kostaa itsensä. Lapset nauroivat häntä ja selittivät, että heidän isänsä nyt täytyisi ostaa ruokasaliin kalusto, joka sopisi yhteen niin hienon astiakaapin kanssa. Kun kunnallisneuvos tyttöjen huoneeseen toimitti suuren peilin, jonka hän vakuutti saaneensa halvalla, piti äiti sitä kerrassaan syntisenä tekona. Hänen lapsuutensa kodissa ei ollut suvaittu peilejä. Mutta hän jäi yksin mielipiteineen. Kun isä toi kotiin gramofonin, nyrpistivät tytöt nenää: hienossa perheessä ei sopinut pitää sellaista soittokonetta. Isä pysyi kuitenkin lujasti kannallaan: kuinka monesta ikävästä hetkestä ikävien vieraiden aikana vanha gramofoni olikaan heidät kaikki pelastanut Syvälahdessa — luulivatko tytöt ehkä, että täällä Suur-Kaupungissa on paljasta hauskaa väkeä! Gramofoni sai paikan salin nurkassa ja soi ensi päivän iltaan saakka. Kappaleiden joukossa oli "Kaunis kirkas nyt on aamu", josta kunnallisneuvos erityisesti piti.

Kun taloon vielä oli saatu pari tusinaa hienoja kahvikuppeja ja totiserviisi, lakkasi kunnallisneuvos ostelemasta. Maaseudulla vallinneen pitkän säästämiskauden synnyttämä tuhlailuhalu oli tullut tyydytetyksi ja kunnallisneuvos veti taasen umpeen rahapussinsa. Hän ei enää luovuttanut rahaa edes halkojen ostamiseen, vaikka niitä nyt erikoisen edullisesti olisi voinut ostaa rannasta koko talven varalle. Yksi ainoa syli petäjäisiä halkoja tuotiin kotiin. Kunnallisneuvos ei tahtonut hellittää rahaa torille, Leon oli vaikea saada muutamaa markkaa edes paperosseihinsa ja Ottelin täytyi moneen kertaan kiertää kädet isän kaulaan, ennen kuin isä suostui antamaan sen verran, että hän voi ostaa hiusneuloja. He olivat Selan kanssa keksineet kampauksen, joka puki heitä suurenmoisesti. Se oli sen suuren peilin ansio, niin, niin, tietysti!

Taloon alkoi jo laskeutua jotakin siitä kitsastelemisen harmaudesta, joka perheelle oli niin tuttu viime ajoilta Syvälahdessa — kun maisteri Bernhard vihdoin viimein saapui Suur-Kaupunkiin ja sai aikaan äkkikäänteen. Maisteri Bernhard ei soittanut ilmoittaakseen vanhalle koulutoverilleen saapumisestaan. Hän oli jo pari päivää ollut kaupungissa ja kunnallisneuvos tapasi hänet näköalavuorella, kävelyttäessään tyttäriensä uusia kävelypukuja, jotka suuri räätälinliike oli valmistanut. Maisteri Bernhardin saapuminen antoi ei yksin kunnallisneuvokselle persoonallisesti, vaan koko hänen perheensä elämälle uuden suunnan, juuri sen, johon hän oli pyrkinyt. Luokkatoverien jälleennäkeminen oli hyvin iloinen.

Tytöt ensinnä keksivät maisteri Bernhardin. Tai oikeastaan he, noustessaan ylös hiekkateistä mäkeä, huomasivat erään penkin edessä päivänpaisteessa jalat, jotka olivat puetut mitä hienoimpiin housuihin, silkkisiin sukkiin ja vaaleihin kenkiin. Sela huudahti paikalla, että kuka on ollut niin hullu ja hukannut noin kauniit jalat, ja Otteli rupesi nauramaan. Onneksi sai kunnallisneuvos heidän suunsa tukituksi. Jalkojen omistaja, joka istui varjossa, paistattaen ruumiinsa alapuolta auringossa, ei ollut kukaan muu kuin maisteri Bernhard, jota kunnallisneuvoksen perheessä oli odotettu kuin itse onnea. Kunnallisneuvos tunsi hänet paikalla, katseli kuitenkin hetkisen, varmemmaksi vakuudeksi, ja paiskautui sitten ystävänsä syliin. Tytöt kuulivat epämääräisiä huudahduksia molemmin puolin ja näkivät niin lystillisiä liikkeitä, että oli vaikea pysyä totisena. Vihdoin tuli heidän vuoronsa. He niiasivat punastuen. Maisteri Bernhardilla oli hampaissa suuret, kultaiset paikat.

— Niin, veliseni, sanoi isä, — lapset ovat kasvaneet. Ne olivat pieniä silloin, kun sinä kävit Syvälahdessa. Mutta sinä, Bennu-poika, sinä olet nuorentunut. Hitto vie, lapset, eikö setä ole nuorentunut? He saavat sanoa "setä", eikö totta, Bennu, meidän vanhan ystävyytemme nimessä. Tämä on Gisela, jota me sanomme Selaksi — sen Davidin psalmien Selan mukaan — ja tämä on Otteliana, jota me kutsumme Otteliksi. Hän se on aika kettu, kun hän tahtoo jotakin, tietäisit, kuinka hän osaa pitää hyvänä... Niin, niin, muista vain sitä, kun sinun teki mieli punaista päivänvarjoa! No niin, no niin, ei pappa enää puhu mitään. Eihän papan tarvitse esitellä teille tätä hienoa herraa? Te tiedätte, kuka hän on, te tiedätte, ketä me olemme odottaneet. Setä voi antaa meille neuvoa kaikissa asioissa. Katsos, ne rahat, ne rahat — pitäisi sijoittaa, niin että tuottavat! Ja sitten pitäisi saada seuraa. Niin, ja setä voi varmaan neuvoa jonkun, joka antaisi laulutunteja tälle Ottelille — hän on hieman laulanut, huvikseen vain. Ja Leon oikea ala pitäisi saada selville — tiedäthän Leon, meidän vanhemman poikamme, joka on ylioppilas. Hän ei tiedä miksikä rupeaisi, ei siksi että häneltä puuttuisi päätä, mutta... mutta... alojahan on niin paljon...

Maisteri Bernhard oli päässyt irti kunnallisneuvoksen otteesta ja oikaisi kravattiaan. Vihdoin onnistui hänen pidättää vanhan ystävänsä sanatulvakin.

— An... an... anteeksi, veli Ståhle, — jos... jos todella suot minulle onnen tehdä lähempää tuttavuutta näiden sulotarten kanssa, joita kutsut tyttäriksesi, niin minä mielelläni vaihtaisin nimityksen... nimityksen, jota ehdotat heidän käytettäväkseen... hiukan vähemmän juhlalliseen nimitykseen. Tarkoitan... tarkoitan... Nimeni on Bernhard...

Tytöt niiasivat, vaivoin pidättäen naurunsa. Heidän korvissaan soi sana "sulotar", he katselivat kallista vihreää kiveä maisteri Bernhardin kravatissa ja tekivät hänestä huomioita. Hän muistutti kukkoa, hänellä ei ollut ensinkään kulmakarvoja, hän ei ollut lihava, mutta hänen leukansa riippui. Kivi kravatissa säteili ihmeellisesti. "Tuon kiven minä vielä houkuttelen itselleni", ajatteli Otteli. "Mitä hän, mokoma vanhapoika, tekee sellaisella koristuksella!" Otteli tiesi, että kaikki mikä oli vihreää puki häntä.

Maisteri Bernhard teki hänkin huomioita tytöistä. He ovat varmaan kaksoset, ajatteli hän. Harso esti häntä näkemästä eroavaisuuksia heidän kasvoissaan. Se liimautui suuta vasten, ja niin toinen kuin toinenkin tytöstä koetti oikomalla huuliaan loitontaa sitä ihostaan. Pukujen täydellinen yhtäläisyys vaikutti sekin osaltaan. Neitoset olivat tanakat ja pyöreät ja turhaan yrittivät uudet kävelypuvut pitää kurissa heidän rehevää kasvuaan. Kumpikin tytöistä liikutteli hiekalla uutta kenkää, joka ei ollut aivan pieni, ja kumpikin keikutteli piukkaan hansikoidulla kädellään tulipunaista päivänvarjoa. He ovat varmaan kaksoset, toisti maisteri Bernhard ajatuksissaan. Minkähän ikäiset he ovat? Hänen ei kuitenkaan sopinut kysyä mitään, sillä hänen olisi pitänyt tietää kaikki, mikä koski Ståhlen perhettä. Hyvä Voldemar Ståhle oli nimittäin uskollisesti vuosi vuodelta kirjoittanut hänelle kirjeen jouluksi, kertoen koko vuoden tapahtumat. Tyttöjä katseli mielellään. Maisteri Bernhard tunsi, että heillä tulisi olemaan menestystä Suur-Kaupungissa. Hänen salissaan Huvilakadulla riippui kuva, jonka muuan köyhä, nuori taiteilija oli ulkomailla kopioinut. Maisteri Bernhard oli antanut siitä seitsemänkymmentäviisi markkaa kerran, kun taiteilija oli ollut rahapulassa. Kuva johtui äkkiä hänen mieleensä. Se esitti rehevää, vaaleaa kaunotarta, joka todella muistutti kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa maalaus häälahjaksi ainoalle sukulaiselleen, sisarensa tyttärelle, mutta hän oli ehtinyt niin mieltyä siihen, että sisarentytär sitten oli saanut alkuperäisen kotimaisen taulun, yhden niitä monia, jotka maisteri Bernhard oli ostanut auttaakseen köyhiä kotimaisia taiteilijoita.

Sela ja Otteli Ståhle astuivat sävyisästi edellä ja herrat tulivat perässä. Tytöt tuijottivat katuun ja lausuivat silloin tällöin toisilleen jonkin sanan, mutta kuuntelivat pääasiassa keskustelua takanaan.

— Tuntuupa, hitto vie, hauskalta, että olet täällä, Bennu-poika.

— No, tässähän minä...

— Ja noin nuori ja veikeä sinä olet vielä...

— Älä, älä... reumatismi, reumatismi... Täytyy taas saada käsiin hieroja.

— Hierotatko sinä?

— Täytyy, täytyy... Kerran viikossa.

— Vai niin, vai niin. Mutta kerrohan nyt, millaista oli siellä ulkomailla.

— Minähän olin vain parannuksella. Juuri sen reumatismin vuoksi. Ja siellä se pysyikin aivan poissa, mutta heti laivalla taas rupesi tuntumaan. Se on sitten vietävä, kun sen saa.

Herrat puhuivat suurista kaupungeista, ja kunnallisneuvoksen nauru soi iloisesti pitkin matkaa, kajahtaen kahdenkertaisella voimalla porttiholvien kohdalla. Kun herrojen äänet alenivat, kävivät tytöt tarkkaavaisiksi. Maisteri Bernhardin puheesta kuuli vain yksityisiä sanoja, mutta isän puhe kuului kokonaan.

— ... luulisi noiden isäksi.

— Hehhehhehheheh, siltä minusta itsestänikin tuntuu. Niiden kanssa voi pitää niin hauskaa kuin jos ne olisivat mitäkin vieraita tyttöjä.

Maisteri puhui pitkälti. Mitä kummaa hän sanoikaan?

— Ei hiidessä, Bennu-poika, en minä sitä...! Me elämme mamman kanssa onnellisessa, vanhanaikaisessa avioliitossa... Niin, niin, mitäpä pieni seikkailu haittaisikaan...?

— Eivät ne mitään kuule. Niillä on uudet vaatteet, kantapäästä kiireeseen asti. Katsos, meillä on koko vuosi käyty mustissa, kun meiltä kuoli tytär, näiden vanhempi sisar, tässä juuri tuli vuosi. Ihminen on sellainen, että se aina tahtoo sitä vaihtelua. Minä kirjoitin siitä sinulle...

— Niin, niin, kyllä minä... Toinen näistä nuorista neideistä haluaa siis ottaa laulutunteja...

— Niin, sitten kun sinä ehdit ajatella hänelle opettajaa.

— Entä mitä tämä toinen harrastaa?

— Sela? Niin, ei mitään erityistä. Siellä maalla oli yhtä ja toista pientä tekemistä. Mutta kuule, sanohan suoraan — se taitaa olla niin, että tyttöjen täällä Suur-Kaupungissa aina pitää harrastaa jotakin?

— Niin, ei muuten, mutta jos aika käy pitkäksi. Jolleivät he ota jotakin tointa, niin he laulavat tai soittavat tai maalaavat tai jotakin sellaista. Tanssi on viime aikana tullut muotiin.

— Jaa se paljasjalkainen?

— Se myöskin.

— Siinä pitää tietysti olla hyvin kapea ja kepeä, hehhehhehhehheh. Ja kai tuollaisia tanssijoita kuitenkin pidetään vähän... kevytjalkaisina, tai kuinka minä sanoisin?

— Ei mitenkään. Hienoimpien perheiden tyttäret juuri tanssivatkin. Se on kerrassaan comme il faut'a.

— Vai niin, vai niin. Hienoimpien perheiden tyttäret... Vai on se niin komilfoota.

Tyttäret kiirehtivät askeliaan ja lausuivat toisilleen kuumeisen kiihkeinä sisällyksettömiä sanoja, sillä he tunsivat isänsä katseen seuraavan heitä ja arvasivat isänsä ajatukset.

He olivat saapumaisillaan kotiovelle, kun kunnallisneuvos rupesi puhumaan pääomastaan ja jostakin pienestä toimesta, jota hän halusi.

— Vähän työtä ja paljon palkkaa, sanoi hän. — Jossakin konttorissa tai sensemmoisessa. Pari kolme tuntia työtä päivässä, pari kolme sataa markkaa kuussa.

— Eiköhän niitä ilmaannu, sanoi maisteri Bernhard. — Sillä Roos-vainajalla, jolta jäi sievoinen vaillinki, sillä oli niitä sellaisia toimia useampiakin. Pitää kuulostaa, pitää kuulostaa. Ja onhan täällä kaikenlaisia tuottavia yrityksiä tekeillä. Keväällä kauppasivat niitä kaivososakkeita, niin että niistä oli aivan pääsemättömissä. Ja sitten täällä pitäisi perustettaman kirjankustannusliike — ne kuuluvat kyllä ne kustannusosakeyhtiöt tuottavan — ja tiilitehdas...

Kunnallisneuvos ei millään ehdolla sallinut maisteri Bernhardin vielä erota. Hänen täytyi tulla ylös, mitä mammakaan sanoisi, jos kuulisi, että hän oli ollut ovella asti. Maisteri Bernhard tuli. Hän uudisti tuttavuutensa rouva Ståhlen kanssa, joka yhä oli sama miellyttävä, ystävällinen nainen kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin maisteri Bernhard oli käynyt Syvälahdessa, hän näki Leon, josta oli tullut pitkä, komea nuorukainen, sekä Danielin, jonka kalpea, sisäänpäinkääntynyt kauneus ei voinut olla herättämättä huomiota. Volle Ståhlella oli koreita lapsia, ei voinut sanoa muuta. Koti oli niinikään hauska, joskin hiukan kirjava — sekaisin vanhaa ja uutta. Tällä hetkellä lainehti siellä auringonvalo ja kukkakaalinhaju.

Kunnallisneuvos näytti vanhalle ystävälleen kaikki uudet esineet erikseen, astiakaapista tyttöjen irtopeitteisiin ja peiliin asti. Salin seinällä riippui perheen vanhoja kuvia uusissa kehyksissä. Kunnallisneuvos kertoi rouvansa isoisästä, joka oli ollut hyvin kunnioitettava mies ja kuollut sokeana. Hautajaissaatto oli ollut toista virstaa pitkä. Erikoisen ylpeänä näytti Ståhle omaa isoäitiään — hän oli ollut kaunis, kaunis nainen, kuten kuvastakin näkyi. Kolme kertaa hän oli ollut naimisissa — hän oli osannut nauttia elämästään, hän! Gramofoni pantiin soimaan ja Ottelin piti laulaa. Gramofonin esitykset menivät nuottien mukaan, mutta Ottelin Grieg-esitykset tekivät tenää. Sela sotkeutui säestäessään, Griegillä oli aina niin merkillisiä sointuja tai oikeastaan epäsointuja. Tytöt riitelivät hiukkasen — ja hyvin herttaisesti — keskenään, mutta rupesivat vihdoin syyttämään pianoa, joka oli epävireessä.

Mutta tyttöjen laulaessa sai maisteri Bernhard vihdoinkin selville, että vanhempi heistä, joka säesti, oli Sela ja nuorempi, joka lauloi, oli Otteli. Sela teki jonkin verran kulmikkaamman vaikutuksen ja oli hyvin vaalea. Otteli liikkui pehmoisesti ikäänkuin hänellä olisi ollut allaan eläimen — vaikkapa kissan — käpälät. Hän nauroi usein, vaaleni ja punastui samassa silmänräpäyksessä ja hänellä oli punaiset hiukset. Heitä katseli mielellään.

Kunnallisneuvos pani taasen gramofonin soimaan, kuiskasi jotakin rouvansa korvaan ja vei maisteri Bernhardin omaan huoneeseensa. Ovi suljettiin. Maalainen piika, joka oli saanut ylleen pitsiesiliinan ja tärkätyn myssyn, kuljetti herroille hetkisen perästä totitarjottimen, kantaen sitä kankeasti ja juhlallisesti.

Omituinen odotuksen jännitys oli vallannut talon. Tytöt puhuivat kuiskaten ja äiti muistutti palvelustyttöjä kulkemaan hiljaa ovissa. Leo keskeytti viheltämisensä samassa hetkessä, jolloin huomasi käyneensä kiinni sävelen päähän. Tuntui siltä kuin perheen kohtaloa olisi ratkaistu isän kamarissa, suljettujen ovien takana.

— Harvinaisen herttainen mies! sanoi mamma.

— Rikas joka tapauksessa, sanoi Leo.

— Inhottava kukko! sanoi Sela.

— Smaragdi, smaragdi! muisti Otteli.

Gramofoni lauloi yksin salissa. Silloin tällöin yhtyi kunnallisneuvos huoneestaan säveleeseen ja lauloi: "Aamu armas sunnuntain."

— Kas kas, pappa on jo ottanut vähän liikaa, keskellä päivää, sanoi Leo.

Mutta se ei ollut totta. Kunnallisneuvos oli ainoastaan niin tyytyväinen. Tytöt ja heidän äitinsä nuhtelivatkin heti paikalla Leoa hänen häijyydestään ja näkihän Leo itsekin isänsä viattoman hilpeyden, kun maisteri Bernhard tuli sanomaan hyvästi. Kunnallisneuvos läksi häntä saattamaan ja lupasi palata viiden minuutin perästä.

Mutta hän ei palannut. Daniel tuli koulusta ja ruokapöytä oli valmiina. Daniel huvitti odottavia koulujutuillansa. Ranskassa oli tänään ollut uusi neiti, ja pojat olivat pitäneet hirveää melua. Neidin nimi oli Thyra Stark. He olivat ristineet hänet "Talitiaiseksi" ja pojat olivat päättäneet tehdä olon koulussa hänelle kuumaksi. Mitä semmoiset mamsselit tulevat poikakouluun. Heikki Vikberg oli huomiseksi luvannut keksiä hyvän juonen häntä vastaan, hän ei ollut vielä ilmaissut minkä.

— Onko hän niin ruma? sanoi Leo.

— En minä tiedä. Kaunis hän kai on.