Part 3

— Riti-Rati, jokin aika sitten kirjoitit sinä hyvin kauniisti eräästä kotimaisesta keksinnöstä. Se oli jokin lakaisija eli pölyttäjä, jokin harjojen harja — "Kansallisharja", jollen erehdy. Sen minä lahjoitan pölyttyneitä käsikirjoituksia varten veli Angervoiselle.

Tohtori Angervoinen pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, luullen ehdotuksensa joutuneen kokonaan karille, kun johtaja Sariola rupesi puhumaan.

— Ei ole, ei ole sopivaa... mielestäni... tehdä naurunalaiseksi ehdotusta, joka lähtee lämpimästä... lämpimästä mielestä. Varovaisuus... varovaisuus on tietenkin ennen kaikkea tarpeen, mutta niiden tietojen perustuksella, mitä silloin tällöin on tullut korviimme... korviimme, ei taitaisi olla haitaksi, jos meillä todella olisi kustannusliike... kustannusliike, jota johdettaisiin niiden periaatteiden... periaatteiden... mukaan, joita tohtori Angervoinen tässä tunnetulla taidollaan toi ilmi. Mikäli on luotettavalta taholta... varsin luotettavalta taholta kuulunut, ovat kustantajiemme voitot niinikään meidän oloissamme sangen huomattavat... huomattavat...

Ruokoranta nousi. Kun hän oli pitkä mies, saattoi hän luomiensa alta hävyttömästi katsoa yli koko pöytäkunnan.

— Teidän luvallanne, hyvät herrat, siirryn hetkeksi baarin puolelle. Suosittelen mitä lämpimimmin "Kansallisharjaa".

Jopa... jopa se oli käynyt sikamaiseksi suustaan tuo Ruokoranta, tuo Sanfrid Säfstrandin poika. No niin, se kulki tietysti harjakset pystyssä, kun isä oli maksanut velat. Mutta malttakoon! Joka tapauksessa tuli kaikille helpompi olla, kun hän oli lähtenyt. Puhuttiin sekä tiilitehtaasta että kustannusliikkeestä. Dosentti Angervoisen ansio oli, että kustannusliike kuitenkin pysyi etualalla. Vähitellen sai keskustelu varsin oudon nousun. Siirryttiin yksityiseen huoneeseen, jota kaupungin lihavimpien miesten kuvat koristivat, Minervan isäntä tuli hetkiseksi tervehtimään, istuen, kuten aina, maisteri Blundhin vieressä, ja taasen palattiin tiilitehtaaseen ja kustannusliikkeeseen. Ympäristön muutos oli virkistänyt, uusi tarjoilijatar oli hänkin tuonut vaihtelua. Jokin sana uhrattiin silloin tällöin ukko Säfstrandille, hänen omituisuuksilleen ja miljoonilleen sekä hänen pojalleen Ruokorannalle. Yhtäkkiä puhuttiin uudesta kustannusliikkeestä kuin päätetystä asiasta ikään. Ehdotettiin sille nimiä, huoneistoja ja johtajia. Ennen kaikkea oli aineellinen pohja tietenkin saatava lujaksi. Helppoa tulisi varmaan olemaan löytää osakkaita yritykselle, joka hyvin johdettuna tuottaisi 12-14 prosenttia.

— Johtaja on kostettu! huusi Lohipato, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen suurta peiliä vastaan.

— Nuori mies, nuori mies! huusi vuorostaan tohtori Angervoinen ja riensi peilin luo.

Lasi oli halki.

— Rahaa on, veli Angervoinen, vastasi Matti Lohipato ja karkasi hänen kaulaansa. — Veljen täytyy tulla meidän Runolamme johtajaksi.

— Runola — no, siinähän meillä on nimi! sanoi tohtori, kädessä peilinsärö.

— Mahdotonta, mahdotonta! huusi Hornanheimo. — "Matti Lohipadon runot ovat ilmestyneet Kustannusosakeyhtiö _Runolan_ kustannuksella" — miltä se nyt kuuluu?

Tohtori Angervoinen korotti taasen äänensä.

— Minä ehdotan, että me yksissä neuvoin suoritamme kulut tästä peilistä... Mitä herrat sanovat? Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla sauhujen leijaillen lähtevän sikareista. Sitten maisteri Blundh vei käden taskuunsa, katsoi kelloa ja nousi.

— Minä puolestani ehdotan, että asianomainen itse suorittaa viulunsa. Onhan hän juuri saanut tuhat markkaa.

— Se on sydämetöntä, — nuori, etevä kirjailija, joka sattuu innostumaan...

Maisteri Blundh katseli tohtoriin, toinen silmä puoleksi kiinni. Hän aikoi selvästi sanoa jotakin, eikä varmaankaan mitään tohtorille miellyttävää, kun Ruokoranta palasi ja etsi entisen paikkansa.

— Täällä on sattunut pieni vahinko, toisti tohtori ja piteli peilinsäröä ilmassa, — minä ehdotan, että maksetaan yhteisesti... Mitä mieltä veli Ruokoranta on?

— Kuka on himoinnut nautintoa rikkoa peilin eikä tahdo maksaa? sanoi Ruokoranta ja silmäili ympärilleen.

— Täss' on mies, lempo ties! huusi runoilija kasvavalla intomielellä.

— Hm. Se on niin, että nautinto aina maksetaan omasta kukkarosta, sanoi Ruokoranta. — Viisaus ei ole minun, vaan Diogeneen.

Diogenesta mainitessa tohtori unohti peilin. Hän seisoi yhä peilinsärö kädessä, mutta hänen ajatuksensa liikkuivat muualla ja hänen ääneensä tuli se todellinen lämpö, joka on ominainen hyville ihmisille.

— Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hänen kansallistuntonsa herää. Jos me uskaltaisimmekin toivoa, että tämä hetki nyt on tulossa ystävällemme Sanfrid Säfstrandille...

Hornanheimo ja Raitio purskahtivat nauruun. Heillä oli tuoreenpuoleiset kokemukset ukko Sanfridin kansallisesta heräämisestä.

— Minä väitän, jatkoi tohtori, luoden ojentavan silmäyksen naurajiin, — että tämä kansallinen Diogeneemme, niin, toistan vieläkin: tämä kansallinen Diogeneemme on kunnon mies.

Läsnäolevan pojan vuoksi vaikenivat herrat, vaikka jokaisen mieleen tuli ikäviä muistoja saiturista. Sitten kun Aarne Ruokoranta pääsiäisen jälkeen äkkiä oli ruvennut elämään entistä komeammin ja kun oli saatu tietää ukon pitkänäperjantaina maksaneen hänen velkansa, — mihin eivät suinkaan vähät riittäneet — oli päätelty ukon tulleen mielenmuutokseen ja tahdottu korjata hänen miljoonistaan niin paljon kuin suinkin hyviin tarkoituksiin, ennen kuin poika saisi ne käsiinsä.

— Antakaamme "kansan" puhua, sanoi Ruokoranta hymyillen. — Olen kerran kuullut parin naisen sanovan "piru", kun isäni meni heidän ohitseen, ja rantajätkien sanovan "saatanan piru" — ja Maan Äidin palstoilla on ollut...

— Älä nyt huoli, keskeytti Raitio, — sitä nyt tulee sanoneeksi yhtä ja toista, kun puoleksi paiskataan alas portaita, niin että on taittaa niskansa...

— ... "Tämä suomalainen isä Grandet"...

— Entä jos tämä arvon vanhus Runolan hyväksi hellittäisi kymmenen tuhatta, sanoi tohtori toivorikkaana.

— Nautinnot maksetaan aina omasta kukkarosta, toisti Ruokoranta hellittämättömästi.

Peilinsärö putosi tohtorin kädestä ja palautti kilahduksellaan hänen mieleensä asian, joka oli jäänyt kesken. Hän haparoi esiin lompakkonsa, mutta muisti antaneensa pois rahansa. Ruokoranta otti hänkin esiin lompakkonsa, erotti, laskematta, pinkan pikkusetelejä, repi ne kappaleiksi ja laski kappaleet tohtorin eteen pöydälle.

— Tuossa, lapset, alkakaa leikkiä. Tämä on sellainen peli, että jos nämä palaset panee kokoon, niin...

Tohtori tuijotti päätään pudistaen setelinpalasiin, jotka läjässä makasivat hänen edessään.

— Kuulumatonta kevytmielisyyttä, aivan kuulumatonta...

Runoilija rupesi ilosta huutamaan ja suistui pöydälle, ojentaen kätensä ottamaan palasia. Kun tohtori korjasi hänen ylettyviltään kallisarvoiset rahankappaleet, tarttui hän tuhkakuppiin ja heitti sen peiliä kohti.

— Rahaa on kuin roskaa! Ja Runola jauhaa lisää. Runola on rahamylly, Runola on Sampo...

Tohtori piteli häntä olkapäistä. Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— Sampo, siinähän on nimi...

— Ukon täytyy antaa kymmenen tuhatta.

— Me emme nyt ole... emme ole siinä mielentilassa, että voisimme keskustella... keskustella vakavista asioista...

— Jokohan koko puuhan voisi panna lehteen?

— Helkkarissa, mitä sinä ajattelet, Riti-Rati!

— Pannaan huomiseen lehteen — miksei pantaisi?

— Onhan asia selvä. Meissä on tänä iltana ollut Herran henki.

— Herran henki, Herran henki.

— Johtaja on kostettu — eläköön!

— Eläköön!

Hornanheimo irroitti paksun, tupsuilla koristetun hihnan, joka piteli uutimia, ja köytti sillä salaa Lohipadon kiinni tuoliin. Nousi nauru ja melu, kun runoilija hosuen ja potkien pyrki irti kahleistaan. Hornanheimo oli tehnyt niin lujan solmun, että täytyi se panna veitsellä poikki, ennen kuin Matti Lohipato pääsi vapauteen.

Mieliala oli sillä korkeudella, jonka seuraava aste on laulu, tappelu, uni tai puhe. Tässä mielialassa ollen seisovat ihmiset kuin tienhaarassa. Tohtori valitsi äkkiä tien — hän valitsi aina saman. Hän nousi, kilisti lusikallaan lasin laitaan ja alkoi:

— Hyvät naiset ja herrat... hyvät herrat, piti minun sanoa. Mikään ei ole sattuma tässä elämässä, lempeä käsi johtaa kaikkia meidän polkujamme. Varmaan ei ole ollut sattuma, että me kaikki tänä iltana olemme joutuneet näkemään tapausta, joka mitä suurimmassa määrässä on omiaan loukkaamaan kansallisesti herännyttä mieltä: nuori, etevä kirjailija on saanut kokea kylmyyttä, joka sen pahempi niin usein on ollut lahjakkaiden miesten palkka tässä maassa... ja muissakin maissa. Olemme onnelliset siitä, että lempeä kaitselmus on sallinut meidän ajaa asioitaan ja tehdä oikeutta. Runolan eli Sammon ajatus on syntynyt tänä iltana. Niin ollen uskaltanemme sanoa, että ilta on niitä historiallisia, jotka...

— Hyvä!

— ... jotka... joiden todistajina nämä vanhat Minervan seinät ovat olleet...

— Hyvä, hyvä, hyvä!

— Eläköön kustannusosakeyhtiö Runola!

— Sampo — eläköön!

— Runola — eläköön!

— Eläköön tiilitehdas Sampo!

— Hyvä!

— Eläköön!

* * * * *

Runolan asia jäi Vilho Oskari Angervoisen käsiin. Uskollisemmissa käsissä se tuskin olisi voinut olla. Matti Lohipato läksi ulkomaille ja hän saattoi huoleti lähteä. Tohtori Angervoinen oli ottanut vastatakseen hänen sitoumuksistaan. Sinipiikain lemmitty oli sekin hänen hallussaan, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta tehdäkseen mahdolliseksi sen ilmestymisen jouluksi. Selvää on, että hän, käyttäessään eri teitä, tuli käyttäneeksi sitäkin tietä, mitä diplomaatit niin usein ovat käyttäneet: naisten tietä. Hän puki ylleen vanhan pitkäntakkinsa, jonka hän jo viiden vuoden aikana joka lukukauden lopussa oli tuominnut virkaheitoksi, ja meni itse "Pesään", kaupungin vaikutusvaltaisimman naisen, rouva Gunilla Murmanin puheille.

Gunilla-rouva, joka neljättäkymmentä vuotta joko välittömästi tai välillisesti oli ollut mukana miltei jokaisessa kansallisessa sivistysharrastuksessa ei yksin kotikaupungissaan, vaan kautta maan, katseli kustannusosakeyhtiön perustamista suopein silmin. Ajankohta hänestä ehkei kuitenkaan ollut varsin sovelias: oli muistettava, että monet — hän itse niihin luettuna — olivat saaneet maksaa tirehtööri Roos-vainajan puolesta. Gunilla-rouva lupasi kuitenkin tehdä voitavansa, hänen luonaan sattui juuri huomenna olemaan ompeluseura ja hän lupasi rouvien kesken ottaa asian puheeksi. Vilho Oskari Angervoinen ei ollut vailla eräänlaista oveluutta, niin vilpitön ja rehellinen kuin hän olikin. Hän tiesi, mikä tehosi Gunilla Murmaniin ja kävi puhumaan tulevan kustannusliikkeen virkailijoista. Oli tietenkin tärkeää, että niitäkin ajateltiin ajoissa, koska liikkeen menestys juuri riippui niistä.

Gunilla-rouva istui nahkatuolissa miesvainajansa kuvan alla ja kutoi ruusunpunaista, aivan pienen lapsen sukkaa. Hän loi tohtoriin silmänsä, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että tohtori punastui. Hän tunsi kuin tunsikin olevansa pakotettu selittämään tarkoitustaan lähemmin.

— Rouva Murmanillahan on niin suuri ihmistuntemus... ja niin suuri tuttavapiiri...

— Ja niin paljon sukulaisia! sanoi Gunilla-rouva ja naurahti.

Tohtori tunsi itsensä kokonaan paljastetuksi, punehtui korvanlehtiä myöten, yski ja nauroi hänkin.

— Onhan niitä, onhan niitä, jatkoi vanha rouva. — Jos te minulle uskotte virkailijan hankinnan mihin toimeen tahansa, niin kyllä minulla on lapsenlapsia ja sisarten ja veljien lapsia ja lasten lapsia varastossa. En minä joudu pulaan. Te tiedätte vaalilauseeni: mitä tahdot tehdyksi, se tee itse. Minä en luota muihin kuin omaan itseeni — omaan itseeni kolmannessa ja neljännessä polvessa. Minulla on seitsemän tytärtä ja tyttären miestä, kaksikymmentäseitsemän lapsenlasta, viisikymmentäkaksi lapsenlapsenlasta, tässä — hän keskeytti kudontansa, joka tapahtui aivan koneellisesti, ja nosti ruusunpunaista, pientä sukkaa — tulee sukat nuorimmalle heistä: Eeva Salmensuulle syntyi eilen poika, menen huomenna katsomaan häntä. Kahdeksantoista vuoden vanha, sellainen lapsi itse! Mutta mitä sanotte: hänen miehensä, maisteri Antti Salmensuu — siinähän on mies, jota etsitte. Koko Salmensuun sukuhan kirjailee. Luulen, että Antti mielellään ottaisi toimen nyt, kun perhe lisääntyy — hänellä on kyllä suurenpuoleinen stipendi yliopistosta, hän kirjoittaa väitöskirjaa, mutta...

Gunilla-rouva kuuli puhelimen soivan ja riensi, mennessään huomauttaen, että kauanpa se nyt oli ollutkin ääneti, eteiseen. Tohtori kuuli yhtä päätä kolme eri keskustelua, jotka peräperään seurasivat toisiaan. Ensiksi oli kysymys arpajaisista sokeiden hyväksi ja päävoitosta, joksi ehdotettiin Peräpunttalan seurakunnan tilaamaa ja samaisen seurakunnan hylkäämää alttaritaulua. Toiseksi tiedusteltiin rouva Murmanin mielipidettä tuhannesta parista kenkiä, joita köyhiä kansakoululapsia varten aiottiin tilata maaseudulta. Kolmanneksi kysyttiin, suostuisiko rouva Murman myymään muutamia Kansalliskirjapainon osakkeita. Vanhuksella oli valmiina selkeät, täsmälliset vastaukset. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja säesti usein sanojaan samalla pienellä, valoisalla naurulla, joka oli saattanut tohtorin niin hämilleen.

— No niin, sanoi hän, palatessaan huoneeseen, jonka kynnyksellä tohtori jo odotti, peläten häirinneensä liian kauan, — yrittäkää vain. Ehkä se menee. Kyllä minä teen, mitä minä voin.

Astuessaan alas portaita kuuli tohtori taasen hänen puhuvan puhelimessa. Tällä kertaa oli nähtävästi kysymys jostakin ruokalajista, koska rouva Murman selkeällä äänellään lausui muun muassa sanat "pippuri" ja "suola".

— Mikä nainen, ajatteli vanhapoika painaessaan kiinni katuoven. — Itse Louhi, lisäsi hän ääneen ja naurahteli, päätään pudistaen, täynnä ihailua. — Ja tämä vanha koti — todellinen "pesä"!

Muutaman viikon perästä ilmoitti Gunilla-rouva tohtorille ystäväpiiristään keränneensä osakkeita viidenkolmattatuhannen viidensadan markan arvosta. Hän oli myöskin tiedustellut maisteri Salmensuun ajatusta, ja maisteri oli luvannut miettiä. Tämä luonnollisesti ei sitonut osakeyhtiön toimintaa vähimmässäkään määrin.

— Ottakaa vain johtajaksi joku toinen, ne olivat Gunilla-rouvan viimeiset sanat, — jos te löydätte.

Tohtori tiesi, mitä se merkitsi. Se oli tulkittava näin: auta armias, jos otatte toisen!

Yleensä menestyi hanke, sitä ei voinut kieltää. Tohtorilla oli syytä pelkkään iloon. Erikoisen loiston sai yritys siksi, että siihen onnistuttiin kiinnittämään sellainen nimi kuin tohtori Jaakko Pitkänen. Tämä voitto oli kyllä vaivan takana. Ei ollut helppoa taivuttaa eurooppalaista kuuluisuutta, jonka erikoisala oli fonetiikka, antamaan nimeään Runolaan. Tohtori Pitkänen oli sitä mieltä, että hänen olisi täytynyt liittyä suorastaan työntekijäksi liikkeeseen, jos hän kerran kantoi sen johtajan nimeä. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä mielestään myöskään edellytyksiä. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin käsittämään, ettei tarvittu muuta kuin hänen suuri, kuuluisa nimensä — työn saattoi suorittaa kuka nuori mies tahansa. Tohtorin velvollisuudet supistettiin mahdollisimman vähiin, jo senkin vuoksi, että hän paljon oleskeli ulkomailla, ja hänen palkkansa tulisi olemaan ainakin muutama tuhat vuodessa. Kun dosentti Angervoinen oli saanut tämän puolen asiasta järjestetyksi, oli hänen ymmärtääkseen suurin vaikeus voitettu. Ainakaan ei mikään kustannusliike nyt johtajan puolesta saattanut tulla kilpailemaan Runolan kanssa. Ja toivottavasti tulisi Runolan toiminta muodostumaan yhtä onnelliseksi kilpailevien yhtiöiden toimintaankin nähden. Aivan odottamattomalta taholta sattui se tapaus, joka hetkeksi lamautti tohtori Angervoisen menestyksellisen työn ja toimintahalun. Eräänä aamuna luki tohtori Angervoinen sanomalehdestä, että Matti Lohipato oli luovuttanut vastavalmistuneen kalevala-aiheisen romaaninsa Sinipiikain lemmitty vanhalle kustantajalleen, ja että se ilmestyisi piakkoin.

— Olenko minä viisas vai olenko minä hullu? lausui tohtori ääneen ja karkasi kirjoituspöytänsä luo. — Eikö käsikirjoitus ole minun laatikossani? On. Tässä, tässä se on ja Vilho Oskari Angervoinenpa ei luovutakaan sitä ensi hädässä. Eikö Lohipato itse ole uskonut sitä minun haltuuni ja eikö se ole ensimmäinen kirja, minkä Runola julkaisee?

Mutta mikäpä siinä auttoi. Vanhan kustannusliikkeen johtaja oli jo lähettänyt runoilijalle palkkion — hyvin runsaan lisäksi, johon oli syynä tämä harmillinen jupakka — ja runoilijan oman kirjeen perustalla vaati hän käsikirjoitusta. Tohtori Angervoisen oli todella varsin raskasta tämän jälkeen hoidella runoilijan raha-asioita ja toimia Runolan hyväksi. Lohipadon kirje, joka tuli jonkin viikon perästä, ei ollut omiaan paljoakaan rohkaisemaan. Lohipato kertoi myyneensä Sinipiikain lemmityn vanhalle kustantajalleen, koska se oli huono kirja, todella kaikin puolin kelvoton kirja, ja jo alkaneensa kirjoittaa Runolaa varten uutta teosta, pariisilaisaiheista, nimeltä Orkidea.

— Sikamaista, puheli Angervoinen itsekseen. — Pitääkö Runolan aloittaa pariisilaisaiheisella romaanilla! Hävytöntä...!

Hänen retkensä ukko Säfstrandin luo onnistui varsin huonosti. Ukko ei ajanut häntä ulos, kuten hän oli tehnyt Riti-Ratille ja Hornanheimolle sekä monelle muulle. Dosentti Angervoinen ei ensinkään päässyt sisään. Ainoastaan Bella, suomalaisen ukko Grandet'n kuuluisa villakoira, tulkitsi talon tunteita vierasta kohtaan kiivaalla haukunnalla, joka jonkin aikaa kuului lukittujen ovien takaa. Ukko kuului olevan sairaana ja ainoastaan "insinööri", hänen ainoa uskottunsa, oli käynyt hänen luonaan. Hän ei ollut päästänyt sisään lääkäriäkään, jonka Ruokoranta oli toimittanut hänen portailleen asti. Lääkäri oli ollut suuttunut, kuului sanoneen, että ukko olisi toimitettava holhouksen alaiseksi. Nämä tiedot sai tohtori Angervoinen kadun kulmassa seisovalta poliisilta, joka vuosikymmenen palveltuaan näillä tienoin tunsi talon tavat.

Tohtori Pitkäsen kuuluisa nimi ei sekään merkinnyt juuri niin paljoa kuin dosentti Angervoinen oli uskonut. Yhtä helppoa kuin alussa oli ollut saada ihmisiä innostumaan, yhtä työlästä oli saada kokoon viimeiset kymmentuhannet. Angervoinen puhui ja juoksi ja juoksi ja puhui. Hän olisi niin hartaasti halunnut saada Runolan asiat selviksi, ennen kuin hän läksi kesäiselle keräysmatkalleen — ehkä viimeiselle elämässään. Hän oli jo lähtövalmis, hänen kokoelmansakin olivat siirretyt hänen vaatimattomasta poikamiehenasunnostaan "Seuran" turvallisten seinien sisäpuolelle. Silloin hän vielä teki viimeisen yrityksensä miehen luo, josta ei hän suorastaan pitänyt, mutta josta hän aina oli tahtonut uskoa kaikkea hyvää — ja jolla oli rahaa. Hän meni maisteri Blundhin luo.

Maisteri Bernhard oli, kuten Vilho Oskari Angervoinen itsekin, lähdössä ulkomaille, ja matkavalmis hänkin. Tosin olivat molempien varustukset varsin erilaiset. Kun Angervoisen rapistuneissa huoneissa oli ollut huiskin haiskin reppuja ja laatikkoja, mitkä tuskin pysyivät koossa, oli Blundhin ruokasalin permanto täynnä uusia, kalliita arkkuja ja käsilaukkuja. Maisteri koetti paraikaa kenkiä, joita hänelle oli lähetetty kaupasta, ja verevä, nuori palvelustyttö kantoi hienoa pyykkiä pöydälle. Angervoinen pääsi sisään soittamatta, koska kenkäkaupan lähetti seisoi eteisessä odottamassa. Hän ei kiinnittänyt huomiota laukkuihin eikä tyttöön, hän suuntasi askeleensa suoraan Blundhia kohti ja ojensi hänelle kätensä.

— Terve mieheen, sanoi Blundh. — Hyvä, että tulet. Mitkä minä nyt otan, nuoko kilpikonnannahkaiset vaiko nämä vasikannahkaiset... Ei, en minä kesäksi mustia. Uskotko, että näillä hinnassa on helkkarin suuri ero. Mitä luulet näiden kilpikonnannahkaisten maksavan? Heh, etkö kuule.

— Minulla on vähän kiire.

— Kiire — no, mitä luulet minulla olevan. Odota nyt, poika, minä otan nämä molemmat, mutta en minä tällaisia laskuja mene maksamaan. Pitää pudottaa, pitää pudottaa. Kun otan kaksi paria. Mene nyt, nuori mies, ja palaa kello neljän ja viiden välillä. No, mikä on hätänä, veli Angervoinen? Oletpa sinä pölyttynyt, niinkuin ne käsikirjoituksesi, joista aina puhut.

— Niistäpä juuri on kysymys ja niiden julkaisemisesta. Runolan asia pitäisi saada...

Äsken hymyilevä maisteri Blundh oli muuttunut luoksepääsemättömäksi ja ankaraksi, ikään kuin hänen edessään olisi seisonut kerjäläinen, joka pyysi rahaa mennäkseen kapakkaan.

— Ei sanaakaan siitä asiasta, puhui hän pingotetusti. — Ja minä vielä ottaisin osaa teidän lapsellisuuksiinne ja hullutuksiinne! Niin tyhmä minä toki en ole. Koko Runola on humalaisten mielihoure...

— Veli Blundh, ajattele, mitä sanot...

— Mitä ajattelemista siinä on. Jokainen viisas ihminen nauraa sellaiselle puuhalle...

— Veli Blundh...

— Istu ja sytytä sikari. Jutellaan niin kauan kuin tästä jäähdyn. Tuli helkkarin kuuma noiden kenkien kanssa.

— Minä en voi puhua mistään muusta kuin uudesta isänmaallisesta yrityksestämme. Tiedäthän sinä, miten kustantajat kohtelevat...

— Se Lohipatohan sopi kustantajansa kanssa...

— Niin, mutta hän antaa seuraavat kirjansa meille.

— Tämäpä sinipiikajuttu sai kovin huonot arvostelut...

— Seuraava romaani onkin parempi.

— Veli Angervoinen, minäpä sanon sinulle: kirjoitetaan ihan liian paljon.

— Kuinka sinä voit... Jokaisella isänmaanystävällä on syytä iloita nuoren kirjallisuutemme vehmaudesta...

— En penniäkään minä anna Runolaan.

— Sitä sinä et voi tarkoittaa.

— Jumaliste!

— Muista, missä maineessa sinä kuljet koko kansan edessä...

— Ja missä sitten?

— Sinä olet mesenaatti, kansasi hyväntekijä...

— Mene hiiteen, narri!

— Mitä sinä sanot?

— Että sinä puuhinesi olet narri, jota jokainen järkevä ihminen nauraa.

Tohtori paiskasi sikarin tuhkakuppiin ja tuijotti punoittavin silmin Blundhiin.

— Entä jos minä paljastaisin sinut, sanoi hän hiljaa. — Sen minä teen! Kansan pitää nähdä, minkämoisia "hyväntekijöitä" sillä on.

Blundh jäi nauramaan. Mutta hetken perästä tavoitti hän tohtorin kiinni portaissa.

— Hoi miestä! Angervoinen kuulehan!

Angervoinen tuli, kiihtyneenä, syvästi loukkaantuneena, mutta toivoen hyvitystä. Blundh astui muutamia portaita alemma, tarkkasi uusia kenkiään ja kumartui sitten Angervoisen puoleen:

— Minulla on, katsos, tässä jonkin vuoden perästä merkkipäivä. Aion silloin... hiukkasen lahjoitella. Ymmärrätkö?

Angervoinen tuijotti häneen, pyyhki otsaansa ja kävi epäluuloiseksi. Äkkiä hänen hahmonsa kirkastui, hän tarttui Blundhin käteen ja pusersi sitä lujasti.

— Anna anteeksi, veli Blundh. — Anna anteeksi.

Hän riensi pois.

Ja läksi matkaan, Runolan asiat kesken.

Kun hän syyskuussa palasi kaupunkiin, pidätti Blundh hänet eräänä iltana esplanaadissa ja istutti hänet penkille viereensä tuoksuvien ruusuistutusten ääreen.

— Oletpa sinä päivettynyt, en ollut tuntea. Nyt saat päätellä, ansaitsinko minä kaikkea, mitä sinä keväällä syydit vasten naamaani.

— Vielä kerran, anna anteeksi...

— No niin, no niin. Katsos, minä olen kaiken kesää pitänyt mielessäni sinun hullutuksesi ja voin nyt sanoa sinulle, mistä saat rahaa. Tänne on hiljan muuttanut maalta perhe, hyvin hieno perhe: kunnallisneuvos Ståhle, minun luokkatoverini — tyttäret suuria ja muhkeita kuin nuoret fasaanit ja kalkkunat! Olen koko päivän ollut heidän seurassaan. Mies on niin raju saattelemaan ja kävelemään, että ihan täytyy istuutua lepäämään, vaikkei reumatismi siitä suinkaan pidä näin illalla. No niin, Ståhle on myynyt kartanonsa ja haluaa sijoittaa rahat edullisesti. Hänellä voi olla kolme-, neljäsataa tuhatta, en tarkkaan tiedä! Mutta hänen poikansa, maisteri, tarvitsee toimen. Tämä nuori herra on jonkin vuoden työskennellyt kirjakauppa-alalla. Huomaa: jos poika saa paikan, sijoittaa isä rahat. Ainahan nyt sellaisessa yrityksessä tarvitsee miehiä. Mutta huomaa, liikkeen täytyy olla lujalla pohjalla. Kunnallisneuvoksen ystävänä minä en voi sallia että hän antautuu epävarmoihin yrityksiin. Lähde pois nyt Minervaan, kunnallisneuvos tulee hänkin, heti kun annan hänelle merkin.

KAUNIIT TYTTÄRET

Kun Sela ja Otteli Ståhle seurasivat vanhempiaan Suur-Kaupunkiin, anoivat he elämältä yhtä ainoaa: rakkautta. Eivät he tehneet sitä tietoisesti. Jos heiltä olisi kysytty, olisivat he voineet leikkiä lyöden vastata, että he pyysivät "rikkautta, rakkautta, pitkää ikää", niinkuin siellä kotipuolella oli tapana sanoa. Tai ehkäpä he olisivat mahduttaneet sen, mitä he luulivat elämältä haluavansa, sanaan "onni". Mutta heidän sisimmässään oli onnentunne väkevänä rakkaudenkaipuuna.

Sankariaan he kaipasivat. Häntä he odottivat, kun he kuumina iltoina kotinsa ikkunoista tähyilivät kadulle, häntä varten he koristivat itseään ja iloitsivat, kun peili sanoi, että he olivat kauniit. Hänen puolestaan he olivat levottomat, kun eivät tietäneet, minkä vuoksi heihin kadulla katsottiin. Sillä vaikka he ahkerasti seurustelivat peilinsä kanssa, eivät he aina uskaltaneet siihen luottaa. Oliko varma, että he olivat kauniit? Mistäpä he olisivat voineet saada vakuuden siitä! Ja se oli heille hyvin tärkeää tietää, niin, kaikkein tärkeintä. Sankarin tähden se oli tärkeää. Mutta tämä kaikki, kuten sanottu, ei ollut heissä tietoista.

Jospa he olisivatkin aavistaneet, minkä huomion he olivat herättäneet Suur-Kaupungissa! Heistä kulki huhu, että heillä kummallakin oli satatuhatta markkaa ja että he lisäksi olivat hurmaavia tyttöjä.

Oli kyllin aikaa miettiä maailman menoa. Ei ollut työtä. Äiti parsi ja paikkasi kuten Syvälahdessakin. Hän ehti enemmän kuin ennen, kun oli kaksi palvelustyttöä talossa. Sela ja Otteli viettivät suuren osan päivää kadulla. Isä vei heidät mielellään teatteriin tai konserttiin. Sela rupesi ottamaan tunteja posliinimaalauksessa ja Otteli laulussa, mutta tämä vei aivan vähän aikaa. Joskus, ehkä, he aikoivat ruveta ansaitsemaan. Mutta ei vielä. Eihän heidän nyt tarvinnut ansaita, eikä isäkään sitä tahtonut. Ehkeivät he itsekään tahtoneet. Joka tapauksessa heidän voimansa kokoontui ja heidän kauneutensa oli kuin raskas umpu, joka etsii aurinkoa. Heissä oli voimaa antaa elämä vaikkapa kymmenelle lapselle ja elämän kallisarvoiset vaistot olemuksessaan astuivat he pää pystyssä ja hymy huulilla, mutta sydämessään olivat he nöyrät. Sankarin odotus teki heidät nöyriksi.

Keskikesän juhlaan, juhannukseen, ovat nuoret ihmiset yhdistäneet leikin, joka on kasvanut esiin itse nuoruuden keskeisimmästä, kuten kukkaset ovat kasvaneet esiin juhannuksesta. Aattoiltana poimivat tytöt yhdeksää lajia yrttejä ja kätkevät ne yöksi päänsä alle. Ensimmäinen mies, joka seuraavana aamuna tulee heitä vastaan, on heidän valittunsa. Onko viisasta ottaa hänet, sitä ei tytön sydän kysy. Yrttien taika on tehnyt tehtävänsä.

Sela ja Otteli Ståhle olivat siinä iässä, jolloin juhannusyöt eivät seuraa mitään kalenteria. Jospa he olisivatkin ymmärtäneet olla viisaat. Isän unelmat kauniista tyttäristään olivat niin likellä toteutumistaan.

Tuli esimerkiksi sellainen ilta, että Sela ja Otteli Ståhle olivat pyydetyt Pesään rouva Gunilla Murmanin luo. Tytöt olivat kuulleet niin paljon Gunilla-rouvasta. He tiesivät, että hänellä oli valta ylentää ja alentaa. Joka pääsi hänen sukuunsa ja suosioonsa, oli turvattu. Mikseivät he kätkeneetkin juhannusyrttejä päänsä alle yöksi marraskuun kuudennettatoista päivää vastaan? Kuudentenatoista päivänä oli Gunilla-rouva syntynyt.

Pesässä oli illalla koolla lapsia, lapsenlapsia ja henkilöitä, jotka naimisen kautta olivat joutuneet suvun sukulaisiksi. Niiden harvojen joukossa, jotka ulkopuolelta olivat saaneet kutsun saapua, olivat kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret sekä heidän veljensä Leo Teräs, jolle suuressa kiireessä oli teetetty hänen ensimmäinen pitkätakkinsa.

Sela ja Otteli Ståhle olivat nähneet komeampia asuntoja kuin Gunilla-rouvan, mutta Pesässä, jolla nimellä vanhan rouvan koti oli tuttu kautta maan, oli jotakin, jollaista eivät he olleet tavanneet missään. He katselivat vanhoja, osaksi kuluneita huonekaluja, jotka seisoivat kunniasijoilla ja jotka kokoontuneille sukulaisille näyttivät olevan täynnä muistoja. Muistoesineillä näkyivät rakastavat kädet muutenkin täyttäneen kodin. Huoneissa oli suuritöisiä, ommeltuja pöytäliinoja, uutimia, tyynyjä ja mattoja ja seinillä riippui sekä maalauksia että valokuvia. Pöydillä ja lipastoilla katseli kehyksistään kymmenittäin mitä eri-ikäisimpiä suvun jäseniä.

Ståhlen tytöt jäivät kokonaisuuden ulkopuolelle, vaikka kaikki olivat heille ystävälliset ja vaikka jokin nuori herra aina istui heidän rinnallaan ja jutteli. Se ei johtunut yksin siitä, että he olivat vieraat, se riippui siitä, että he olivat suvun ulkopuolella. Suvulla oli luja yhteenkuuluvaisuus. Eri perheiden rajoitetussa piirissä saattoi ehkä yksilöllinen elämä, luonteiden eroavaisuudet ja niistä johtuvat ristiriitaisuudet tulla kysymykseen. Mutta suvun suuressa kokonaisuudessa tapahtui ani harvoin rikkomuksia yksimielisyyttä vastaan. Kaikki näyttivät joka hetki muistavan, että olivat samaa suurta perhettä. Varmaan he aina olivat valmiit auttamaan toisiaan. Iloisuus kaikkien kasvoilla rouva Gunilla Murmanin juhlapäivänä oli aivan yhteinen. Se oli kuin puku, jolla oli se ihmeellinen ominaisuus, että se sopi heille kaikille. Tämän huomasi varsinkin, kun tuli puhe vieraista. Silloin vaihtui yhteinen iloisuuden ilme välinpitämättömyydeksi, ystävällisyydeksi tai vihamielisyydeksi, aina asianomaisen aiheen mukaan, mutta jokainen ilmeenvaihdos tapahtui kaikilla kasvoilla miltei yht'aikaa ja hyvin samaan tapaan. Kerran oli kuin irvistys olisi vallannut sijan hymyilevillä huulilla Gunilla-rouvan kodissa. Puhuttiin jostakin naisesta, ja hänen nimeään tuntuivat kaikki ikään kuin nokkivan. Ståhlen tytöt olivat muistavinaan, että jotkut linnut nokkivat kuoliaaksi vieraan poikasen, jos se tuli niiden pesään. Kaunista oli kuin olikin tämä ihmeellinen sopu. Tytöt koettivat tarkkaan seurata, mitä tapahtui, sillä he tiesivät, että heidän kotona oli tehtävä tili kaikesta, mitä olivat nähneet ja kuulleet.