Part 2

— Antaisitte hänelle nyt armoa, jos hän on kaunis.

— Minkämoinen hän on? kysyi Otteli vilkkaana.

— Mistä minä tiedän. Huomenna hänen käy huonosti. Vikberg on mainio keksimään.

— Jos minä olisin hänen sijassaan, sanoi Sela, tanakka käsi nyrkkinä Danielin edessä, — niin kyllä minä näyttäisin teille...

— Sinua me emme nyt ensinkään tottelisi, huusi Daniel ja paiskasi uhkaavan nyrkin luotaan. — Sinut, ottaisivat pojat ja viskaisivat pihalle...

— Ohoh, ohoh...

Daniel oli muutaman päivän aikana silminnähtävästi vilkastunut. Äiti yritti nuhdella häntä poikien pahuuden tähden, mutta iloitsi mielessään siitä, että Daniel vihdoinkin näytti saaneen ystäviä ja kiintyneen kouluelämään.

— Tuo joskus se Vikberg tänne, pyysi Otteli.

— Hänellä on aina niin paljon mentävää.

Kunnallisneuvosta odotettiin runsas tunti, ennen kuin ryhdyttiin syömään.

— Pappa saisi soittaa, kun näin viipyy, huomautti Sela.

Papalla on tärkeää puhuttavaa maisteri Blundhille, rauhoitti äiti.

Illallisen tienoissa kunnallisneuvos tuli. Tytöt tunsivat heti sieraimiinsa punssin ja sikarien hajun ja ilakoivat hänen ympärillään. Pojat katselivat isänsä hehkuvia kasvoja ja odottivat hekin.

— Oletko sinä syönyt, rakas Volle? kysyi äiti.

— Syönyt ja juonut, vastasi Leo isänsä puolesta.

Kunnallisneuvos tarjosi keikaillen käsivartensa puolisolleen ja vei hänet salin sohvaan.

— Tulkaa nyt, tulkaa koko joukko, puhui hän, — niin saatte kuulla. Missä sinä, Otteli olet? Sinusta voi tulla laulajatar, niin sanoo setä Bernhard. Sinä saat ruveta laulamaan parhaimman opettajan johdolla ja parin vuoden päästä saat matkustaa ulkomaille. Setä Bernhard kustantaa sinun matkasi — mutta siitä et sinä saa olla tietävinäsi, muista se. Setä Bernhard uskoi sen papalle salaisuutena. Muistakin, ettet tiedä siitä, sillä jos setä huomaa, että sinä tiedät, niin ei hän anna sinulle penniäkään. Ja se olisi vahinko, sillä setä on rikas. Pappa ei tietänytkään, että hän on niin rikas...

— No kuinka rikas? huusi Otteli ja hänen silmänsä loistivat. — Tietääkö pappa...?

— Ei sitä voi häneltä kysyä, mutta miljoona hänellä saattaa olla.

— Miljoona! kuului kaikkien naisten suusta ja Otteli teki korkean hypyn ilmaan.

— Miljoona, toisti kunnallisneuvos. — Mutta hän auttaa niin paljon. Sen tähden sinunkin on pidettävä varasi.

— Minkä tähden juuri Ottelin? kysyi Sela. — Eikö sen vanhan saidan kukkarosta riitä...?

— Odota nyt, odota nyt, sinun vuorosi tulee. Sinä voit ruveta soittamaan tai maalaamaan tai tanssimaan. Niin, vaikkapa tanssimaan. Setä on katsellut sinun käyntiäsi ja viivojasi ja plastiikkaasi — ja sinä laihdut ja siitä tulee hyvää. Jos pappa nyt kuitenkin sanoo oman mielipiteensä, niin... niin papan toivomus on, että te menette naimisiin ja tulette onnellisiksi. Mutta voittehan te soittaa ja laulaakin siihen saakka...

— Minä olen valmis ottamaan sekä setä Bernhardin että hänen miljoonansa, sanoi Otteli.

— Onko setä Bernhard valmis kustantamaan minutkin ulkomaille? huusi Sela.

— Hiljaa nyt — sen osoittaa tulevaisuus. Jos setä Bernhard pitää teistä, niin kuka tietää, mitä hän on valmis uhraamaan teidän puolestanne. Sinusta, Leo, sinusta setä Bernhard heti huomasi, ettei sinusta ole lukumieheksi. Setä Bernhard on ihmistuntija! Käytännölliselle alalle sinun on mentävä. Setä Bernhardilla on jo tiedossakin jotakin, "piirit" panevat täällä pystyyn hyvin tuottavan yrityksen, mutta se on vielä salaisuus. Sinun täytyy vain kiireen kautta mennä harjoittelemaan johonkin kirjakauppaan ja sitten sinun täytyy sieltä maalta hankkia todistus, että autoit opettajaa lainakirjaston hoidossa. No niin, autoithan sinä opettaja Huttusta lainakirjaston hoidossa.

Syntyi hetken äänettömyys. Oli päästy aikaan päivästä, jolloin aurinko lähenee laskuaan. Poutaisen syyskuun alkupäivien auringonlasku on vielä hehkuva kuin sydänkesän. Ilma värisi rusotusta ja lämpöä, ikään kuin kaupunki nyt, viilenevässä illansuussa olisi hengittänyt keuhkoistaan ulos kaiken, minkä se päivän aikana oli hengittänyt sisään. Kunnallisneuvos Ståhlen salissa istuivat kaikki huulet auki, valmiina ottamaan vastaan, mitä Suur-Kaupunki heille lupaili.

— Se oli niin lyhyt aika, sanoi vihdoin äiti, tarkoittaen Leon tointa lainakirjastossa.

— Aika kuin aika, sanoi kunnallisneuvos.

— Huttunen on kuollut, sanoi Leo.

— Rovasti antaa todistuksen! keksi kunnallisneuvos. — Ja hyvän todistuksen antaakin.

— Mitä minä sillä todistuksella? kysyi Leo. — Minä en mene minkään lainakirjaston hoitajaksi.

— Ei sinun tarvitsekaan, älä nyt vikuroi, sanoi kunnallisneuvos ja nauroi. — Sinä voit sillä todistuksella päästä konttoristiksi tai ekonomiksi tai kukaties johtajaksi... No, no... suoraan sanoen pappa ei itsekään oikein ymmärtänyt, mikä yritys se oli, josta setä Bernhard puhui, mutta piirit, nämä hienoimmat piirit sen panevat pystyyn, ja siellä tulee täytettäviä virkoja. Ja — niin, miksei pappa puhuisi teille siitäkin — oli kysymys setä Bernhardin kanssa, että pappa sijoittaisi rahat tuohon yritykseen.

Laskeva aurinko, joka suurena ja kirkkaana läheni raukeita lehtoja kaupungin äärellä, näki kunnallisneuvos Ståhlen salissa iloisesti hämmästyneitä kasvoja.

— Onhan se vain taattu paikka? sanoi vihdoin mamma, joka aina piti velvollisuutenaan epäillä.

— Kun Bernhard Blundh on mukana — mammakulta, hehhehhehheh!

— Kuinka paljon prosentteja se tuottaa? kysyi Otteli.

— Tietysti riippuen siitä kuinka se hoidetaan — 8 à 14 prosenttia.

— Mikä yritys se on? kysyi Leo ja asettui tiukkana isänsä eteen.

— Kuulithan, ettei pappa niin tarkkaan tiedä.

— Pappa ei tiedä ja on valmis panemaan sinne pääomansa — sehän on sulaa järjettömyyttä!

Kotiväki suorastaan hämmästyi Leon tarmoa ja varmuutta. Hän käyttäytyi kuin valmis johtaja. Suur-Kaupunki oli viikkokaudessa ehtinyt tehdä ihmeitä heissä kaikissa. Kunnallisneuvos totesi Leon kypsyyden mitä suurimmalla tyydytyksellä eikä vähääkään suuttunut siitä holhoavasta sävystä, jolla poika häntä kohteli. Oli hiukan ollut puhetta Blundhin kanssa, että isä ja poika illalla tulisivat "istumaan" erinäisten herrojen kanssa. Isä oli itsekseen pelännyt, että Leon nuoruus jo ensi näkemältä asettaisi esteitä hänen menestymisensä tielle, mutta nyt hän tunsi, että Leoa kelpaisi näyttää. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut mitään, vaan odotti Blundhin puhelinsoittoa.

— No, mitä sinä nyt tahdot? sanoi hän Ottelille, joka oli liukuen tullut hänen polvelleen ja silitti hänen poskiaan.

— En mitään, en mitään. Sinulla on niin kaunis parta eikä yhtään harmaata karvaa. Ja sinun vaatteissasi on niin hieno tupakanhaju...

— Jotakin sinä tahdot — oletko utelias? Mitä sinä nyt tahtoisit tietää?

— Kaikki, kaikki!

Ainoa, joka oli jäänyt ulkopuolelle yhteistä iloa, oli Daniel. Hän meni ikkunaan ja heittäytyi katselemaan kadulle. Siellä asteli pieni joukko miehiä ja naisia, käsissä torvet, rummut ja harput. Heidän etunenässään kuljetettiin lippua.

Mihinkähän sotaan nuokin ovat menossa? ajatteli poika.

Silloin otti eräs miehistä lakin päästään, ikään kuin hän olisi tervehtinyt, ja katsoi suoraan siihen ikkunaan, mistä poika nojasi ulos. Mutta hän vain pyyhki otsaansa. Daniel kääntyi pois ja tuli huoneeseen. Otteli oli maljakosta irroittanut suuren kukan ja sovitteli sitä rintaansa.

— Mutta tunnemmehan me setä Bernhardin, puhui kunnallisneuvos, — menisikö hän nyt panemaan rahojaan epävarmoihin yrityksiin! Ja sinun, mamma, sinun pitää neulottaa se silkkikangas, jonka olen sinulle antanut. Blundh arveli, että olisi hyvä, jos pitäisimme pienet kutsut, — kymmenkunta henkeä — mitä sanot siihen, mammaseni? Katso, meidän täytyy tutustua näihin piireihin. Ilman piirejä ei pääse mihinkään. Jos minä voisit, mammaseni, päästä rouva Gunilla Murmanin neulomaseuraan. No, tiedättehän te kaikki, kuka hän on, olettehan satoja kertoja lukeneet sanomalehdistä hänen nimensä.

Puhelin soi.

— On, on, Bennu-poika, Volle Ståhle on puhelimessa... Kello yhdeksän tienoissa siis... Samassa paikassa, missä me söimme päivällistä. No ja tulenko minä yksin vai tuonko minä...? Jahah, jahah, hyvä on — siis toisen kerran... Kuule, onko teitä siellä paljonkin? Vai niin, vai niin, vai niin — saakeli soikoon, siis piirien suurimmat nimet... Kyllä minä, kyllä minä... Kuule, pannaanko sinne pitkätakki ja silinteri...? Jahah, jahah, jahah... Kyllä, kyllä. Ajöö, ajöö.

Isä tuli saliin ja ilmoitti lyhyesti, että hänen piti lähteä. Kaikki huomasivat, ettei hän halunnut antaa lähempiä tietoja, ja vaikenivat. Isän ajaessa partansa, hiipi Otteli huoneeseen, istuutui ikkunalaudalle, hypisteli kukkaansa ja katseli aurinkoa, joka suurena, säteilevänä tähtenä loisti taivaanrannalla.

— Pappa, mihin pappa menee?

— Kaikkiko sinun pitäisi tietää.

— Kaikki!

— Pappa, mitä ne "piirit" ovat?

— Kaikki mahtihenkilöt.

— Ja nekö päättävät asioista?

— Ne.

— Ja jollei ole piirien suosiossa, niin ei pääse mihinkään?

— Ole hiljaa nyt.

— Pappa, pääseekö pappa piirien suosioon?

— Ei tiedä nyt.

— Mutta kuinka piirit voivat olla niin mahtavat?

— Ne ovat keskenään sukua. Ja suvun sukua.

— Pappa sanoo jonkun, joka kuuluu piireihin.

— Rouva Murman, rouva Gunilla Murman. Ole hiljaa nyt!

Otteli painoi suurta, punaista syyskukkaa sieraimiaan vastaan ja imi sen tuoksutonta hajua, ikään kuin se olisi ollut kukkanen siitä huumaavasta tarhasta, jonka portille hän oli päässyt.

— Pappa, tuleeko rouva Murman sinne?

— Paljaita herroja. Johtaja Sariola, kamreeri Svan, tohtori Angervoinen — kaikki sinun pitääkin tietää! Nyt ei pappa enää sano mitään.

Aurinko laski.

Koko perhe oli eteisessä, kun mamma harjasi papan kaulusta ja pappa otti keppinsä ja hattunsa.

— Eihän sinun vain pitäisi ottaa päällystakkia, rakas Volle?

— Pappa ei nyt vain tee hulluja kauppoja.

— Pappa muistaa vain, että me tahdomme tulla rikkaiksi.

— Rikkaiksi, rikkaiksi!

Kunnallisneuvos astui nopeasti alas portaita. Kolmesta avonaisesta ikkunasta hänen kodissaan seurattiin hänen askeliaan. Yhdessä ikkunassa istuivat molemmat tytöt, pojat olivat vallanneet kumpikin ikkunansa. Raukeassa illassa kuulivat he torvisoittoa jostakin puistosta sekä rattaiden jyrinää ja auton törähdyksiä kadulta. Meluun helähti äkkiä kirkonkellon soitto.

Isä tuli kadulle ja vihelsi ajuria. Vaalea hattu oli keikarimaisesti kallellaan hänen päässään, hän heilutti ohutta keppiä ja koputti sitä malttamattomasti katuun.

— Minervan ravintolaan, sanoi hän ajurille.

Sekä tyttäret että pojat kuulivat nimen.

* * * * *

Sinä iltana tarttui kunnallisneuvos Ståhle Suur-Kaupungin elämän pyörään kaksin käsin, ja jokainen hänen perheensä jäsen tunsi, että hekin läksivät liikkeelle. Jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Pyörä kuljetti jo heitä kaikkia.

Kunnallisneuvos kuuli jo tänä ensi iltana suurimman osan niitä nimiä, jotka kohtalokkaasti tulivat liittymään hänen elämäänsä. Hän tutustui useihin niistä henkilöistä, jotka enemmän tai vähemmän ratkaisevasti tulivat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä kohtaloihin. Hän kuuli sitä yritystä, josta maisteri Blundh oli puhunut, mainittavan nimeltä: Kustannusosakeyhtiö Runola. Niinikään kuuli hän tiilitehdas Sammon nimen. Hän sai tietää, että kirjailija Matti Lohipato oli ulkomailla. Hänelle esitettiin maisteri Aarne Ruokoranta, rikkaan ukko Säfstrandin ainoa poika, tirehtööri Sariola, joka oli rouva Gunilla Murmanin tyttären kanssa naimisissa, ja kamreeri Svan, joka oli professori Svanin, samaisen rouva Murmanin toisen vävypojan, veli. Tohtori Angervoinen ehdotti kunnallisneuvokselle heti lähempää tuttavuutta ja pian seurasivat useat muut herrat esimerkkiä. Kunnallisneuvos ei ollut voinut odottaa, että se kävisi niin nopeasti. Mutta se oli tietenkin Bernhard Blundhin ansiota. Kunnallisneuvos käyttikin jo samana iltana hyväkseen paria hetkeä, jolloin joutui istumaan Bennu-pojan viereen, kiittääkseen häntä. Niin hienoa herraa kuin Ruokoranta ei kunnallisneuvos koskaan ollut nähnyt. Ja hauskoja miehiä olivat sanomalehden toimittajat Raitio ja Hornanheimo.

Hän oli hyvin onnellinen, kun Hornanheimo parin päivän perästä salli hänen auttaa itseään satunnaisessa rahapulassa panemalla nimensä pitkäänpaperiin, ja kun nimi pankissa meni.

Tämäntapaista onnea alkoi hänelle sittemmin tarjoutua useamminkin: yhä useammat henkilöt kääntyivät luottamuksellisesti hänen puoleensa. Tohtori Angervoinen otti häneltä toista tuhatta markkaa, jotka hän tarvitsi hoitaakseen runoilija Lohipadon vekseleitä, sillä välin kuin Lohipato oli poissa. Kunnallisneuvoksen talossa oli eräänä aamuna hyvin hauska hetki, kun keksittiin Maan Äidissä petiittikirjoitus, jossa selvästi kuvattiin kunnallisneuvoksen luottavaisuutta ja hyväsydämisyyttä. Tytöt, jotka eivät lehdistä lukeneet paljoa muuta kuin petiittikirjoitukset, sen huomasivat. Kirjoituksen nimenä oli "Köyhä saatana ja laupias kunnallisneuvos" ja sen alla nähtiin tuttu nimimerkki "Riti-Rati". Se oli hyvin kauniisti ja samalla leikillisesti kirjoitettu ja se teki kunnallisneuvoksen yhdellä iskulla tutuksi Suur-Kaupungissa.

MINERVAN RAVINTOLASSA

Saattaa sanoa kustannusosakeyhtiö Runolan, kuten niin monen muunkin kansallisen yrityksen, saaneen alkunsa Minervan ravintolassa. Historialliseksi muodostui siinä suhteessa varsinkin muuan ilta maaliskuussa, keväällä ennen sitä syksyä, jolloin kunnallisneuvos Ståhle joukkoineen muutti Suur-Kaupunkiin. Asiain kulku oli seuraava.

Matti Lohipadolle, runoilijalle, oli ensi kertaa hänen elämässään tapahtunut, että kustantaja oli palauttanut hänen käsikirjoituksensa. Kohtelias kirje tirehtööriltä sisälsi viittauksia siihen, että herra Lohipadon kirjoilla valitettavasti viime aikoina oli ollut huononpuoleinen menekki, eivätkä arvostelutkaan olleet edistäneet asiaa. Johtaja arveli ehkä olevan syytä odottaa, ennen kuin käytäisiin julkaisemaan uutta teosta.

Lohipato oli hyvin suuttunut. Koko juttua olisi voinut pitää humoristisena, jollei kukkaro olisi ollut tyhjä. Tietenkin toinen kustantaja mielihyvin oli valmis julkaisemaan teoksen, mutta niiden kauppojen tekemiseen menisi taasen aikaa ja juuri nyt olisi pitänyt päästä pistäytymään ulkomaille. Matka Ranskaan oli Lohipadolle tällä hetkellä välttämätön senkin vuoksi, että hän oli ottanut vuoden kuluessa suorittaakseen suuren ranskalaisen runokäännöksen eikä tuntenut kieltä muuta kuin kouluajalta. Jätettyään käsikirjoituspinkan asuntoonsa suuntasi hän askeleensa keskikaupungille päin, ja ikään kuin itsestään veivät jalat sisään tutusta lävestä suuren kivimuurin kyljessä, ja Lohipato oli Minervassa.

Vastaiseksi ei salissa näkynyt ainoaakaan sielua. Tuntui kolkolta, oli tuuletettu. Peilissä, joka kulki pitkin paneelausta, näki runoilija kiihtyneet kasvonsa ja ajamattoman leukansa. Hän päästi kirouksen hampaittensa välitse ja lupasi kääntää nurin maat ja taivaat. Hänen oli saatava oikeutta! Johtaja tulee tätä tekoaan vielä katumaan. Hän, Lohipato, ei syyttä suotta ole viidennen valtiomahdin, — vai kuudesko se oli — sanomalehdistön liittolainen.

— Hyvää iltaa, herra Lochipaatho, sanoi Minervan kaunein tarjoilijaneiti ja laski iltalehden pöydälle.

Lohipadolla ei nyt ollut halua jutella. Häntä hermostutti tytön alituinen hymy. Käsittämätöntä sekin, että hän kerran todenperään oli aikonut naida tuon vaaleatukkaisen sireenin — silloin, kun hän oli julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, taisi olla siitä kymmenen vuotta.

— Hyvää iltaa, neiti Vesterberg, minä otan jotakin... myöhemmin. Tuokaa vastaiseksi pukki olutta.

Runoilija näytti selvästi, että hän halusi olla yksin, mutta tarjoilijaneiti ei lähtenyt.

— Minä näen, ettei herra Lochipaatho vielä ole lukenut iltalehteä, sanoi hän ja hänen nukenkasvonsa olivat yhtenä hymynä.

— Pukki olutta, huomautti Lohipato kylmästi ja veti johtajan kirjeen taskustaan.

Silloin purskahti tarjoilijatar nauruun ja levitti lehden runoilijan eteen. Lohipato sävähti suuttumuksesta.

— Meillä on tänä iltana aivan tuoretta kuhaa, koetti neiti lepytellä ja tekeytyi juhlalliseksi.

— Tuokaa olutta, olenhan minä sanonut. Otan myöhemmin metsästäjänpihvin tai niitä frankfurtilaisia...

Neidin rannerengas helähti pöytään, kun hän vei kätensä erään uutisen kohdalle, missä päällekirjoitus oli lihavaa painosta. Hän läksi nyt keikaillen ja vartaloaan heilutellen, voitostaan varmana. Hän saattoi turvallisesti lähteä. Kun hän palasi, tapasi hän äskeisen jurojukan tilalla hauskan pojan.

— Mikä mainio tyttö sinä sentään oletkaan, Asta! Olen, olen minä lukenut! Me otamme kuhaa munan ja voin kanssa, onkin niin vietävän nälkä. Kuule Asta, kuinka sinä sen huomasitkaan?

— Kas, sanoi Asta ja istuutui, tarkastettuaan, että sali oli tyhjä, runoilijan rinnalle, Lochipaathohan on niin pitkä sana. Ja ainahan sitä lukee uutiset kirjailijapalkinnoista, kun on tuttavia... ja ystäviä... heidän joukossaan. Ja hauskaahan se on, kun he saavat rahaa. Kas, huomaahan sen, kun taskut rupeavat käymään tyhjiksi — silloin tilataan frankfurtilaisia ja metsästäjänpihviä ja...

Lohipato kiersi kätensä Astan vyötäisille ja nauroi. Astakin nauroi.

— Sinä olet helkkarin viisas tyttö, Asta! Mutta sinä et sittenkään tiedä, miten hyvään aikaan tämä tuhat markkaa tulee. Tämä kirje tässä — voitko arvata keneltä se on?

— Jaa-ah, sanoi Asta pienen miettimisajan kuluttua, — se on vähän vaikeaa. Joka tapauksessa joltakin, josta herra Lochipaatho ei pidä.

— Hahhahhahhah, oikein sanottu, — joltakin, josta minä en pidä. Mutta menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Asta sipaisi kädellään runoilijan sänkistä leukaa ja nousi.

— Kuinka se on hauskaa, kun herra Lochipaatho on iloinen.

— Kosto on suloinen, rakas Asta, hahhahhahhah, minä en pidä. Mutta menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Runoilija luki onnellisen uutisen toiseen ja kolmanteen kertaan. Pieni tyytymättömyyden välähdys meni hänen sielunsa lävitse, kun hän näki, että oli jaettu kaksi suurempaa palkintoa ja että hänet oli pantu samaan ryhmään parin naisen kanssa. Mutta kirjailevia naisia oli kuin olikin siunautunut niin paljon tämän armaan isänmaan osalle, ettei niitä voinut välttää. Ja ykskaikki: palkinto kuin palkinto, eikä se olisi voinut tulla parempaan aikaan.

Parempaa kuulijaa Matti Lohipadon vuodatuksille ei niinikään olisi voinut löytyä kuin se mies, joka tällä hetkellä astui keskikäytävää pitkin, tähyillen itselleen paikkaa: dosentti Vilho Oskari Angervoinen. Hän hyrähti lapsellisen hyvään hymyyn niin pian kuin hän näki runoilijan, ja tuli, käsi oikonaan, häntä vastaan. Painaessaan Lohipadon kättä piti hän kokonaisen pienen puheen siitä, miten oli onnellista, että toki oli saatu tilaisuus muistaa kotimaista kirjailijaa tunnustuksella, vaikkapa vaatimattomallakin, ja tasoittaa hänen niin okaista tietään.

— Mitä veli sanoo tästä? keskeytti runoilija hänet ja paiskasi johtajan kirjeen pöydälle.

— Ei suotta mainittu Vilho Oskari Angervoisen sydäntä yhdeksi kultaisimmista miessydänten joukossa. Niin pian kuin tohtori käsitti, mitä vääryyttä oli tehty nuorelle kotimaiselle kirjailijalle, kärsi hän vääryyden omassa lihassaan ja valmistautui hankkimaan nuorukaiselle hyvitystä.

— Kuulumatonta... kuulumatonta... hävytöntä. Mitä kustantaja ajattelee? Mitä meidän kustantajamme yleensä ajattelevat? He jakavat 12-14 prosenttia. He rikastuvat. Mutta kansallinen asia, se on käynyt heille yhdentekeväksi. Minullakin on heistä hiukan kokemusta. Ei niin, että toki olisin itse tarjonnut heille vaatimattomia kirjallisia tuotteitani, mutta jotkut muut ovat kääntyneet puoleeni. Niin on esimerkiksi muuan maalaisopettaja koonnut satuja — tämä arvokas kokoelma ei saa kustantajaa. Niinikään pölyttyy hyllylläni muuan runokokoelma, kierrettyään kustantajan luota kustantajan luo. Minä näin paljon vaivaa loppusoinnuista ja yleensä parannellessani runojen ulkoasua — kustantajat eivät ota!

— Sikamaista, sanoi vuorostaan Lohipato ja johdatti niin pian kuin mahdollista keskustelun omaan teokseensa.

Dosentti Angervoinen sai kuulla, että aihe oli kalevalainen ja että sitä oli käsitelty aivan uudella, omintakeisella tavalla. Kirjailija oli tehnyt rohkean yrityksen kuvata Väinöä, ennen kuin hänestä tuli "vaka vanha Väinämöinen". Olihan hänen kerran täytynyt olla nuori, ja varmaan hän silloin oli ollut sankari naistenkin silmissä.

Tohtori pyyhki otsaansa ikään kuin hän olisi ollut sairas.

— Tietysti Väinämöisen kerran on täytynyt olla nuori! Nerokas ajatus, kerrassaan nerokas. Sikamaista, sikamaista...

Hän sai vielä kuulla, että teos oli kaksiosainen, että runoilijan olisi pitänyt päästä ulkomaille ja että häneltä lankeaa vekseli ylihuomenna. Siltä varalta ettei se toinen suostuisi antamaan nimeään tai että hän olisi esimerkiksi poissa kaupungista, tarjosi Angervoinen heti nimensä paperiin. Niin ikään hän rohkeni arvella, että runoilija ehkä voisi käyttää niitä muutamaa kymmentä markkaa, jotka hänellä sattui olemaan taskussaan, kunnes palkinto olisi nostettavana. Hänellä oli antamisen ilo, vasen käsi ei tietänyt, mitä oikea teki.

Niin pian kuin miehiä alkoi tulla ravintolaan, kohosi tohtorin valpas katse tirehtöörin kirjeestä, jonka hän uudelleen ja uudelleen luki, etsiäkseen tuttavia. Vanhat hyvät tutut löysivät itsestään vanhaan tuttuun pöytään ja saivat heti, vuoronperään kuulla, mitä oli tapahtunut. Matti Lohipadon ei tarvinnut muuta kuin ottaa vastaan onnitteluja palkinnon johdosta, poltella sikareja ja silloin tällöin täydentää Vilho Oskari Angervoisen kertomusta. Tohtori Angervoinen mainitsi myöskin ne kaksi käsikirjoitusta, jotka pölyttyivät hänen hyllyllään. Petiittimies Riti-Rati kertoi silloin hänkin säilyttävänsä pöytälaatikossaan käsikirjoitusta, leikillistä esitystä oleskelustaan Berliinissä ja Münchenissä — palasia siitä oli ollut lehdessä, kaikki tunsivat ne, mutta kokonaisuutena olisi teos vasta päässyt oikeuksiinsa. Tuntien kustantajat oli hän kuitenkin kavahtanut kääntymästä heidän puoleensa. Toimittaja Hornanheimo nauroi, kohautteli olkapäitään ja väitti kauppamiehen olevan oikeutetun myymään sitä tavaraa, mikä meni kaupan. Hänen puolelleen meni Ruokoranta, "kaupungin hienoin herra", joksi häntä kutsuttiin ja joka periaatteesta ei halunnut mitään vakinaista työtä, vaan ainoastaan silloin tällöin kirjoitti Maan Äitiin. Hänen erikoisalansa olivat taidekysymykset koti- ja ulkomailla.

— Kaikki me teemme sielullemme vahinkoa, sanoi Ruokoranta. — Kaikki me olemme kauppiaita. Sen sanoo arkkikauppias Säfstrandin ainoa vesa.

— Mutta mihin me joudumme, jos tämä katsantokanta saa vallan? huusi dosentti-idealisti kuumana. — Jollei meidän kansallinen asiamme lepää ihanteellisella pohjalla, niin me olemme hukassa. Kustantaja ei saa olla kauppias — me olemme hukassa, jos...

Sillaikaa rapisi Riti-Ratin kynä taskukirjan lehdillä.

"Uusi teos Matti Lohipadolta.

"Nuori kirjailijamme Matti Lohipato on saanut valmiiksi laajan kaksiosaisen romaanin, nimeltä Sinipiikain lemmitty. Kuten jo nimikin osoittaa, on teos kalevala-aiheinen, mutta mikä nimestä ei käy selville, on, että kirjailija Sinipiikain lemmityssä esittää meille kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan nuorena ja tulisena. Kirjailijan rohkea ajatus psykologisesti kuvata Väinämöisen nuoruus on omiaan mitä suurimmassa määrässä kiinnittämään kirjallisuudenystävän mieltä. Ne, joilla on ollut tilaisuus lukea käsikirjoitus, ennustavat, että Sinipiikain lemmitystä tulee merkkiteos."

Toimittaja Raitio eli niinsanottu petiittimies Riti-Rati ojensi liuskat Angervoiselle, joka heti syventyi lukemaan uutista. Pöydät ympärillä alkoivat täyttyä, ilma oli jo saanut sen sakeuden, mikä on ominainen ravintolailmalle.

— Miten olisi, sanoi tohtori, lieventäen korjaustaan tutulla lapsellisen hyvällä hymyllään, — jos sanoisimme: "Etevä nuori kirjailijamme" jne. Ja jos Väinämöisestäkin sanoisimme hiukan enemmän: "... kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan nuorena, tulisena ja liekehtivänä...?"

Petiittimiehen suupielessä vavahti.

— Kyllä se käy.

Tohtori laski suojelevasti kätensä Matti Lohipadon olalle. He hymyilivät molemmat ja kohottivat lasejaan. Kahvi ja punssi olivat tulleet pöytään. Koko sali verhoutui vähitellen yhä sakenevaan savupilveen, jossa yksityisten sikarien punaiset päät kytivät ja hehkuivat, muodostaen eri pöytäkuntien välille ikään kuin yhteisen salaperäisen merkkikielen. Tunnelma eri pöytäkunnissa oli tasaisesti kohonnut, ja miten erilaisia asioita niissä kussakin pohdittiinkin, tuntui niiden välillä kuitenkin vallitsevan eräänlainen yhteenkuuluvaisuus, niinkuin on kiertotähdillä samassa aurinkokunnassa. Savupilven muodostaman kaaoksen läpi nähtiinkin meteorien välittävän aivan suoranaista yhteyttä eri planeettain välillä. Niinpä kulki dosentti Angervoinen, sikari kädessä, ympäri salia ja löysi vielä paljon tuttavia, jotka toi yhteiseen pöytään ja joille kertoi uutisen Sinipiikain lemmityn kohtalosta. Nurkassa istui kuitenkin muutamia vanhempia herroja, joita ei ilman muuta saattanut viedä nuorten pöytään. Muiden muassa oli siellä tirehtööri Sariola ja maisteri Blundh. Tohtori Angervoinen meni heidän pöytäänsä, koettaen kykynsä mukaan syventyä kysymykseen sementtitiilistä, joista herrat keskustelivat. Tämän pöytäkunnan tunnussana oli nimittäin _tiilitehdas_. Osakepääoma, satatuhatta markkaa, oli miltei jo koossa, koski, käyttövoima, oli edullisilla ehdoilla tiedossa — hitto vieköön, kauniit tiililäjät häämöttivät jo tuossa silmien edessä ja niiden takana rivit uusia kivimuureja, jotka antoivat 10, jopa 12 prosenttia! Olihan mieletöntä viskata vierasten savensotkijain kitaan kalliit rahat, kun saattoi itse pyöräyttää ilmoille valmiit tiilet. Se se täällä olikin kansallinen heikkous, että aina piti turvautua toisiin, tavallisesti ulkomaalaisiin. Haljenneethan olivat kauppaneuvos Grönlundinkin kaakelit, vaikka olivat tuodut muka Hollannista asti. Mitäs muuta kuin ruljanssi käymään vain! Ja johtaja Sariola löi suuren kämmenensä pöytään, kaataen vahingossa konjakkilasinsa. Dosentti Angervoinen, joka oli tullut seuraan aivan toisessa tarkoituksessa kuin kuunnellakseen keskustelua tiilitehtaasta, imi hiukan malttamattomana sikariaan ja maisteli eteensä tilattua konjakkia. Rahamiehet jatkoivat yhä keskusteluaan tiilitehtaasta ja sen yhteydessä olevista asioista.

Se Ilmarinen, se rautakauppa, se nyt ei ollut menestynyt, mutta kuka käskikin luottaa siihen hutilukseen, siihen Lempiseen! Oli sitä paitsi ollut liian pieni kapitaali. Rohkea se rokan syö — täytyy myöskin uskaltaa. Puuttui yritteliäisyyttä. Menihän siinä sen Sjömanin lesken rahat, mutta kuka käski niitä pikkueläjiä panemaan liikepuuhiin omaisuuttaan. Liikepuuha on aina liikepuuha. Ja tämä tiilitehdas, se oli nyt alun pitäen aivan toisenlaatuinen asia. Siinä nyt ei ollut mahdollisuutta muuta kuin voittoon. Aluksi saattoi, varovaisuuden vuoksi, ajatella neljän — viiden, sitten seitsemän — kahdeksan prosentin korkoa. Ja jollei tämä tällainen liike viiden vuoden perästä antanut 10 prosenttia, niin oli tämä mies aasi! Mutta kuka pannaan johtajaksi? Ei siitä senaattori Hyvénin pojasta taitaisi olla? Eikö se ole kohta insinööri? Mutta sillä ei ole liikekokemusta ja tällaisen tiilitehtaan kuntoonsaattamiseen riittää oikeastaan rakennusmestari. Mutta siinä Lempisessähän on vähän rakennusmestarin vikaa — mitenkä olisi, jos sentään ajattelisi sitä? Sillä oli kuin olikin liikemiehen silmää. Täytyisi vain aina katsoa sitä hyppysiin. Kyllä se poika sentään... Ei se ollut vailla lahjoja. Eikähän pientä oveluuttakaan ole katsottava niin kuolemansynniksi liikemiehelle — vai mitä, veli Blundh?

— No niin, no niin, enhän minä nyt ole mikään katkismus.

— Hahhahhahhahhah!

Tohtori Angervoinen, joka kauan oli odottanut hetkeään, katsoi mielialan vihdoinkin keventyneen sen verran, että hän rohkeni purjehtia esiin, ensin hiukan ylimalkaisine viittauksineen liikemaailman ihanteettomuudesta yleensä ja sen jälkeen alkaen kuvailla sitä kuulumatonta vääryyttä, joka oli kohdannut runoilija Lohipatoa ja hänen kansallista teostaan Sinipiikain lemmitty. Kun dosentti oli huomaavinaan, että hänen puheensa ei kaikunut aivan kuuroille korville, uskalsi hän edelleen ehdottaa, että _patres conscripti_ — sillä nimellä kutsui tohtori Angervo juhlallisina hetkinä piirien edustavia herroja — suvaitsisivat osoittaa myötämieltään jokaiselle sivistyneelle kansalaiselle tärkeää pyrkimystä kohtaan siirtymällä nuorempien pöytään, missä muun muassa vastikään valtion palkitsema runoilija Lohipato istui.

Patres conscripti katsoivatkin, etteivät he oikeastaan voineet tällä hetkellä enää viedä tiilitehtaan asiaa eteenpäin — se oli kuin olikin hyvillä perustuksilla — ja että he huoleti nyt saattoivat kallistaa korvansa sille, mitä nuorella polvella oli sanottavaa. Lähdettiin siis liikkeelle. Uusia pöytäryhmiä muodostui, savupilvet hulmuilivat, sikarit hehkuivat yhä syvemmällä punalla, koko kaaos tuntui olevan luomistilassa.

Yhtäkkiä nousi tohtori puhumaan. Hänessä oli nimittäin, istuessa rahamiesten pöydässä ja kuunnellessa heidän kehittävän nerokkaita ajatuksia tiilitehtaasta, syntynyt rohkea tuuma, tuuma, joka oli vangitseva hänet koko illaksi. Ei ollut lupa vaieta. Hänen täytyi puhua.

— Niin, hyvät herrat, meillä on täällä tällä hetkellä tiedossa... yksi, kaksi, kolme, neljä teosta, etevää teosta, uskallan sanoa, jotka ovat vailla kustantajaa vain sen vuoksi, että kustantajamme ovat vaipuneet aineelliseen itsekkäisyyteen ja henkiseen kylläisyyteen. Niin, tuntuupa siltä kuin kansallisten kirjailijoiden täytyisi turvautua omiin voimiinsa ja ajatella uuden, ihanteelliselle pohjalle rakennetun _kansallisen kustannusyhtiön_ perustamista...

Dosentti Angervoinen oli puhunut. Kaikki äänet pöydässä olivat hiljenneet. Viime sanoihin tuli jotakin ennustuksentapaista sen verkkaisen tahdin ja painavuuden vuoksi, joilla ne lausuttiin. Jotakin ennustajantapaista tuli niin ikään tohtoriin itseensä sen vakavuuden vuoksi, joka oli laskeutunut hänen kasvoilleen. Vähitellen alkoi jännitys pöydän ympärillä laueta. Hornanheimo kohautti olkapäitään, vaihtoi katseen Raition kanssa ja rupesi täyttämään tyhjentyviä laseja sillä kulmalla pöytää, missä istui.

— Eläköön! huusi Lohipato.

— Onko... onko tällainen kustannusosakeyhtiö tarpeen vaatima... tarpeen vaatima, nimittäin... minä tarkoitan... todella tarpeen vaatima? sanoi johtaja Sariola.

— Erinäisillä vinneillä kuuluu olevan erinäisiä käsikirjoituksia, vastasi Ruokoranta ilkeästi.

Seurasi pieni äänettömyys.

— On hyvin ikävää kuulla, alkoi tohtori, — hyvin ikävä, että erinäiset kansalaiset suhtautuvat käsitteeseen "kansallinen" suorastaan niinkuin... muuan... muuan raavas punaiseen vaatteeseen.

Ruokoranta maistoi lasistaan, nieli pienen hymyilyn ja kääntyi sitten, vakavuutta teeskennellen, Raition puoleen.