Part 13

Leo Teräs meni pitemmälle ja pitemmälle. Hän lupasi ensi työkseen toimittaa ukkorahjuksen holhoukseen — se olisi ollut tehtävä jo aikoja sitten, sanoivat kaikki lääkäritkin. Sitten oli sanomalehtiin toimitettava kirjoituksia kaupungin kauneimmasta paikasta, jonka sallittiin olla sellaisessa kunnossa kuin se oli. Kuinka viisasta olisikaan ajoissa saada ukko käsittämään, että hän nyt, myymällä talonsa edullisesti rahamiehille, säästyisi pitkistä rettelöistä kaupungin kanssa. Ja jos niikseen tuli, niin Kristallipalatsin miehet kyllä ajaisivat tahtonsa läpi, heillä oli käytettävänään sekä laki että oikeus. Kunhan ukko ymmärtäisikin, ettei tässä auttanut ruveta potkimaan vastaan! Insinöörikin oli nyt poissa.

Kristallipalatsi? Niin, toiset tahtoivat yhtiön nimeksi Kristallipalatsia, kun oli ajateltu julkipuoli rakennettavaksi pääasiassa raudasta ja lasista. Oli kuitenkin yhtä mahdollista, että sen nimeksi tulisi "Sivistyslinna" tai jotakin muuta sellaista. Jotkut ovat ehdottaneet, että rakennuksen katon päällä sähkökirjaimilla palaisi vetävä sana "Ninive" ja että tämä nimi näkyisi kauas merelle ja maaseudulle asti. Siitä olisi tietysti silloin tullut myöskin yhtiön nimi. No niin, kaikki nämä nimet olivat hyvät, riippui vain siitä, mihin tarkoitukseen palatsia lopulta käytettäisiin, tulisiko enemmän musiikkipuolta vaiko vähemmän. Joka tapauksessa ei Niniven profeetalla pitänyt olla mitään sellaistakaan nimeä vastaan kuin "Ninive". Korea nimi, ja helkkarin hieno oli varmaan aikoinaan ollut itse kaupunkikin! Leo Teräs laski pientä leikkiä veljestään.

Mutta Daniel Ståhle ei laskenut leikkiä. Hänen kasvoilleen oli noussut tumma puna ja hän selitti kiivaasti, että oli sydämetöntä ja jumalatonta ruveta ajamaan talostaan vanhaa miestä, joka pian kuolisi. Jos rahamiehet yrittävätkään ruveta vehkeilemään hyvää vanhaa miestä vastaan, niin... niin... heidän kävisi huonosti! Jumala ei sillä lailla antaisi itseään pilkata. Niin ikään oli kauheaa panna sivistyslinnan katolle palamaan sellaista nimeä kuin "Ninive". Olisi ollut rehellisempää panna "Tomu ja tuhka" tai suorastaan "Synti".

Teräs nauroi. Tunsiko herra Daniel Ståhle sellaista asiaa kuin "leikki"? Ukkoa ei tarvinnut varoittaa, ei kajottaisi hiuskarvaan hänen päälaellaan. Ja mitä tuli nimeen "Ninive", niin rauhoittukoon profeetta vain. Ei toki sellainen syntinen nimi voinut tulla kysymykseenkään. Johan maaseutu olisi kauhistunut sellaista. "Sivistyslinna" tai "Kristallipalatsi" tai "Konserttipalatsi" tahi jotakin muuta sellaista. Nyt piti vain kiireen kautta saada ukko käsittämään, millä kannalla asiat olivat. Oli kiire — sattuneista syistä oli todella kiire.

Mutta eihän päässyt ukon puheille! Hän, Daniel, oli monta kertaa koettanut.

Leo päästi suuren naurun. Kyllä saattoi olla lapsellinen aikaihminen, joka lisäksi oli kihloissa insinöörin kauniin sisaren kanssa! He, Leo ja hänen ystävänsä, pääsisivät ukon pihamaalle koska tahansa, niin hyvin yöllä kuin päivällä. Ja vielä kerran, ukon oli turha taistella vastaan. Jos rahamiehet tahtoivat, niin viikon kuluttua kaivettaisiin jo perustuksia Kristallipalatsia varten siinä, missä saituri oli määrännyt kerran tohtoroitavaksi hevoskaakkeja ja koirarakkeja. Tuollainen komea laitos oli kuin olikin tarpeen vaatima jokaisessa suurkaupungissa, joka tahtoi pysyä aikansa tasalla, ja se tulisi ennemmin tai myöhemmin tännekin, siinä ei auttanut ei niin mikään!

* * * * *

Sill'aikaa eleli "kansallinen Diogenes" varustustensa takana aavistamatta, mikä vaara hänen yksinäisyyttään uhkasi. Hän oli riippumattomampi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hän oli muuttanut pihamaansa kasvitarhaksi, sillä se antoi hänelle nyt elatuksen. Insinööri ja kuuromykkä toimittivat, mitä kaupungilla oli toimitettavaa. Insinööri tuli käymään, kun hän vain sai sanan, kuuromykkä tuli joka toinen aamu. Molemmilla oli portin avain. Vanhus oli virkeämpi kuin moneen aikaan, sillä työ kasvitarhassa oli tehnyt hänelle hyvää. Hän oli kerran siinä määrin luopunut tavoistaan, että oli sallinut insinöörin tuoda vieraakseen sisarensa ja tämän sulhasen. Ja taasen oli istuttu lehmusten alla pihan perällä ja naurettu kuten entisinä aikoina. Sanfrid Säfstrandkin oli nauranut, nauranut vuosien perästä.

Mutta nauru maksettiin aina kalliisti: muistot nostivat heti paikalla päätään, ja kuvat, jotka vanhus oli haudannut, paljastuivat taasen, kuten erämaassa karavaanitiellä luut, kun tuuli puhaltaa pois hiekan. Hän näki lehmusten alla naisen ja lapsen. Petturit, petturit! Kuinka hän oli rakastanut heitä ja kuinka he olivat hänet pettäneet. He olivat kauniit ja armaat niinkuin vain vaimo ja ainoa lapsi voivat olla — ja he olivat kavalat ja julmat niinkuin vain synti voi olla. Pois silmistä, pois mielestä! Siinä talossa, missä sillä lailla on petetty, kidutettu ja kärsitty, ei naureta. Ei enää milloinkaan ketään Ninivestä tänne!

Ja vanhus oli kamppaillut muistojensa kanssa ja kauan kuullut korvissaan kysymyksen: mistä sinä tiedät — ehkä he olivat viattomat? Vihdoin hän oli jättänyt kasvinsa ja käynyt hakkaamaan kiveä, jonka hän yhdessä kuuromykän kanssa oli saanut vieritetyksi koiransa haudalle. Ja hän oli hakannut kiveä koko suvisen yön.

Mutta sill'aikaa kun kansallinen Diogenes näin aherteli pienissä kotoisissa askareissaan ja katkeroituneen sydämensä taisteluissa, kiersivät hänen kuuluisat miljoonansa maailmaa ja kasvoivat yötä ja päivää. Hänen testamenttinsa taas, joka määräsi miljoonien kohtalon hänen kuolemansa jälkeen, lepäsi tulenkestävässä lippaassaan, odottaen päiväänsä.

Puolet eläimille, puolet ihmisille — niin oli ukko säätänyt. Sillä niin oli Jumala säätänyt hänelle. Puolet miljoonista syntisille ihmisille, puolet viattomille luontokappaleille.

Eräänä päivänä, kun ukko oli kaivollaan nostamassa vettä, kiertyi portin lukko ja kaksi outoa miestä tuli pihamaalle. He eivät pelästyneet vihaa kuuluisan rikkaan silmissä — hän ei enää ollut niin voimakas kuin ennen, kun hän oli viskellyt rahanpyytäjät alas portaistaan, hän oli nyt laiha, auringon ruskettama, valkohapsinen ukko. Vieraat jättivät vastaamatta kysymykseen, miten he olivat päässeet sisään, he eivät olleet kuulevinaan, että heitä käskettiin poistumaan, he eivät olleet tietävinään, kun talon isäntä uhkasi heitä lapiollaan. He käänsivät nurin tyhjän saavin, istuutuivat sille ja puhuivat. Kuuluisa saituri talttui lopulta hänkin ja istui kaivonkannelle.

— Vai rukoushuonetta, sanoi hän myrkyllisesti. — Joko Suur-Kaupunki nyt rupeaa rukoilemaan... Eikä ole muuta paikkaa kuin tämä minun talonpaikkani... Nauttia Suur-Kaupunki tahtoo! huusi hän samassa kylmästi. Kaikkien sen halujen nimi on nautinto!

Seurasi pitkä, kiukkuinen saarna, ja taasen käski vanhus heitä menemään vaikkapa helvetistä hakemaan Suur-Kaupungille rukoushuoneen paikkaa, mutta tästä ei sitä saataisi. Pakahtumaisillaan vihasta läksi hän vihdoin sisään. Etteihän vain liene sairastunut. Tuollaisessa kiukussa saattaa sappi haljeta. Vieraat herrat käyttivät nyt tilaisuutta hyväkseen ja rupesivat mittaamaan pihamaata. Silloin tällöin riipaisivat he pensaasta suuhunsa raakoja viinimarjoja. Vihdoin pysähtyivät he kiven eteen pihan perällä ja rupesivat tavailemaan sen kirjoitusta: "BELLA. Kymmenen vuotta korvasit sinä minulle ihmiset."

Portailta kuului sairas nauru.

Naurun jälkeen ei talosta enää kuulunut mitään. Miljoonamies makasi vuoteessaan ja hänen aivonsa tuntuivat kiehuvan. Oli jo yö, kun hän katsoi ikkunasta. Silloin oli pihamaa tyhjä ja portti suljettu. Mutta eihän hänellä enää ollut mitään varmuutta, hehän saattoivat palata milloin halutti. Kirottu kuuromykkä oli tietysti pettänyt hänet. Kuten ihmisten tapa oli. Kaikki he olivat pettureita, alkaen niistä, joita enimmän rakasti.

Äkkiä muisti vanhus testamenttinsa.

Ei mitään ihmisille — kirous heille!

Hän nousi taasen ja hänen polttavat aivonsa vetivät häntä siihen suuntaan, missä testamentti oli. Ja lipas oli jo hänen kädessään, kun hän muisti: jos minä nyt kuolen, ottavat ihmiset kaikki. Täytyy odottaa, kunnes saa tehdyksi toisen testamentin. Hän pääsi taasen vuoteeseensa ja laski alas kipeän päänsä.

* * * * *

Surkeassa tilassa tapasivat hänet aamulla eiliset vieraat ihmiset, jotka nyt ystävineen olivat tulleet katsomaan taloa. He ottivat hänet hoitoonsa, toimittivat hänen luokseen lääkärin, jopa papinkin ja vihdoin tuomarin. He tarkastivat koko talon. Vanhus kuuli, kuinka he kolistelivat.

— Kaikki viattomille eläimille! huusi hän kuumehoureissaan ja kiristi hampaitaan.

Silloin olivat vieraat ihmiset hetkisen hiljaa.

— Ei mitään syntisille ihmisille! jatkoi sairas.

Silloin tulivat he hänen vuoteensa ääreen, koskettivat häntä käsillään, katsoivat häneen ja puhuivat hänelle. He kiduttivat häntä tällä niinkutsutulla hyvyydellään ja koko läsnäolollaan. Hän oli läkähtymäisillään inhosta.

Portti kansallisen Diogeneen taloon ei enää ollut lukittu. Uteliaat tulivat ja menivät. Daniel Ståhle pääsi vaivatta sisään. Hän karkotti vieraat ihmiset, sulki portin ja antoi sairaalle sen yksinäisyyden, mitä hän tarvitsi. Hän tointui muutaman päivän kuluttua. Daniel viipyi hänen luonaan. Mutta parantumisen mukana alkoi hänelle selvetä jokin teko, joka oli tapahtunut sairauden aikana. Jokin paperi oli luettu ja allekirjoitettu. Vieraat ihmiset olivat olleet ympärillä ja ojentaneet hänelle kynän.

Daniel saattoi uskoa, mikä se teko oli. Suur-Kaupungin lehdet olivat jokin päivä sitten tietäneet kertoa, että kauppias Sanfrid Säfstrandin omistama talo N:o 3 Luotokadun varrella oston kautta oli joutunut Kristallipalatsi-nimiselle osakeyhtiölle. Ja seuraavan sunnuntain lehdissä oli samaisen asian johdosta ollut sekä kuva että kirjoitus. Daniel luki:

"Kaupunkimme saa pian uuden ylpeydenaiheen, joka todella nostaa sen Euroopan metropolien rinnalle. Ylläoleva kuva esittää sitä suurenmoista suunnitelmaa, joka jo pitkän ajan kuluessa on kypsynyt kaupunkimme etevinten liike- ja rahamiesten mielissä. Mikä on sitten tämä uhkea palatsi, jonka näky hivelee katsojan silmää? Se on konsertti- ja huvilinna 'Ninive', suurisuuntainen laitos, jossa..."

— Lopeta, sanoi ukko ja kävi kiinni päähänsä.

Aivot olivat taasen alkaneet kiehua. He istuutuivat portaille. Hetken perästä tahtoi ukko kuulla lisää.

"Lehtemme maaseutulukijat älkööt hämmästykö tämän linnan nimeä, 'Ninive'. Se on otettu suurmaailman mallin mukaan..."

Ukko voihkaisi ja piteli päätään. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli myynyt talonsa, että hän oli täällä vieras ja että ihmisillä oli oikeus minä hetkenä tahansa tulla ja ajaa hänet pois. Itse oli hän heille antanut tämän oikeuden. Kirotut, kirotut! Eikö riittänyt vähempi? Näin kokonaan heidän aina piti ryvettää itsensä.

Daniel olisi tahtonut johdattaa ystävänsä vuoteeseen, mutta vanhus oikaisi selkänsä suoraksi, löi nyrkin porraspuuhun ja nousi.

Ei, se ei saanut tapahtua. Häntä oli petetty. Hänen täytyi vaatia oikeutta. Siellä oli ennen siellä kulmassa — mikä katu se nyt olikaan? — apteekin vieressä, lakimies, se oli rehellinen ihminen. Oikeutta, oikeutta!

* * * * *

He tulivat kadulle.

Jos kaupunki oli outo ukko Säfstrandille, joka ei vuosiin ollut sitä nähnyt, niin oli se outo Daniel Ståhlellekin, joka oli nähnyt sen pari päivää sitten. Mitä olikaan tapahtunut? Rattaiden räminä kaikui kolkkona huonerivejä vastaan, saamatta säestystä ihmisäänistä. Puheensorina oli vaiennut. Ihmiset vaelsivat ääneti, kasvoillaan jännitys ja silmissään kysymys: mitä tulee, mitä tulee? He kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Mutta kaikkien näiden hiljaisten vaeltajien joukkoon levittivät poikaset lehtisiä — sinisiä, punaisia, valkoisia ja keltaisia. Ja ihmiset painuivat lukemaan niiden sanomia, ikään kuin olisi ollut kysymys heidän elämästään tai kuolemastaan. Ja terävillä lapsenäänillään julistivat poikaset pitkin helteisiä katuja: sota... sota... sota...

Sota.

Ukko Säfstrandia pyörrytti. Hän seisoi lyhtypylvääseen nojaten ja oli kuin suuret, mustat siivet olisivat suhisseet hänen ja koko maailman yli. Rangaistus likeni.

— Mennään kotiin, sanoi hän ja tarttui Danielin käteen. — Jumala näkyy jo itse istuvan käräjiä.

He nousivat ajurin rattaille ja pyörät jyristivät kammottavasti kaduilla, joita auringonpaiste valeli. Vastaan tuli kuormittain ihmisiä, jotka ajoivat asemalle, kuin pakoon tuomiota. Jonkin kasarmin pihamaalla satuloitiin hevosia. Ukko Säfstrand muisti, että hänen talonsa oli myyty, mutta se ei häneen enää koskenut. Elämä oli äkkiä muuttanut muotoa.

* * * * *

Illansuussa saapui kaupungin rantaan valkoinen laiva täynnä pakolaisia, jotka sodan jaloista kiiruhtivat kotimaihinsa. Valkoinen laiva toi yksinäiselle ukko Säfstrandille sen ainoan ihmisen, joka häneltä saattoi tulla kysymään kotia: Aarne Ruokorannan.

Mutta Aarne oli ollut sairas jo laivaan astuessaan ja mutkalla hän oli kuollut. Hänet kannettiin siis rikkaan kauppias Säfstrandin portille ja kysyttiin, tahtoiko hän ottaa hänet vastaan, vai vietäisiinkö hänet muualle, sinne minne kodittomat ja tuntemattomat viedään.

Mistä minä tiedän, onko hän edes minun poikani! johtui vanhuksen mieleen, ja tämä ajatus täytti hänen sydämensä leimuavalla vihalla ja sai hänet hetkeksi unohtamaan sen suuren kuoleman, jonka enkelinsiivet jo suhisivat koko maailman yllä.

— Se on Aarne! kuiskasi Daniel, — se on Aarne... Voi... voi... kuinka se on mahdollista... mitenkä hän on kuollut... mitä hänelle on tapahtunut...? Voi Otteli, Otteli, jos hän tietäisikin!

Kuollut otettiin vastaan kotiinsa.

Kantajat menivät ja talo hiljeni. Daniel lankesi polvilleen makuuhuoneessa ja ukko jäi yksinään saliin kuolleen kanssa.

Koko kootulla tahdollaan hän läheni ruumista ja tarttui peitteen kulmaan.

Totuus. Ensi kertaa elämässään näki hän totuuden. Ei mitään vilppiä, ei mitään koreutta. Totuus.

— Poikani, poikani, riemuitsi vanhuksen sydän. — Että sinä tulit... Poikani... poikani. Ja te kaikki muut ihmiset... Minä olen... vihannut... teitä kaikkia... Minä en ole muistanut, että te kykenette kuolemaan!

Hän oli huomaamattaan puhunut ääneen, mutta Daniel, joka luuli hänen kutsuneen häntä, astui huoneeseen. He asettuivat molemmat polvilleen permannolle, sillä ei ollut istuimia. Kuolleen kasvot loistivat elokuun yössä. Valo lankesi yli vanhuksen koko menneisyyden. Kuoleman valo yli elämän.

Yön tunnit kuluivat.

Kun vanhus huomasi aamun ensi säteet seinällä, veti hän peitteen yli rakkaiden piirteiden ja läksi portaille. Siellä istui Daniel ja itki. Jokin lintu äännähti lehmuksissa. Punainen rusko paloi taivaalla.

— Mitä sinä itket, lapsi? sanoi vanhus ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Silloin painoi poika päänsä hänen polviaan vasten ja vaikeroi:

— Miksi meidän ihmisten aina pitää tehdä niin paljon syntiä?

Vanhus tuijotti lehmuksiin, joihin taivaalta lankesi veripunainen hohde, ja sanoi:

— Lapsi, lapsi, ei ole mitään syntiä — on ainoastaan onnettomuutta.