Part 6

Kun rehtori puhelimitse pyysi kunnallisneuvosta yhdessä Danielin kanssa koululle, tiesi Daniel puolestaan, mikä häntä odotti. Häntä ei sanottavasti pelottanut, häntä painosti vain, ettei hän ollut saanut syntymään kirjettä Thyra Starkille. Niin kauan kuin oltiin koulurakennuksen sisäpuolella ja vielä kadullakin, hillitsi kunnallisneuvos itseään, mutta koko viime päivien kiihtyminen pääsi valloilleen niin pian kuin kotoisen porraskäytävän ovi oli lisahtanut lukkoon. Poika juoksi edellä ylös portaita, sillä kunnallisneuvos tavoitti häntä kepillään. — Tällaista häpeää minun lapseni tuottavat minulle juuri nyt, kun minun pitäisi tehdä arvokkaan vaikutuksen. Minä en ikinä saa sitä virkaa, kun minulla on tuollainen poika, ja tiedätkös sinä, että siinä on neljänsadan markan palkka eikä paljon mitään työtä. Mutta luuletko sinä, että he antavat sen minulle, kun minun poikani on aasi? Luulevat, että minäkin olen aasi. Mitä sinulla on oikein päässäsi, sinä pöllö? Tappuroita? Tappuroita, hahhahhahhahhah! Mutta jollen minä saa sitä virkaa, niin ei sinun myöskään pidä saada ruokaa, tiedä se. Kolme kertaa päivässä teillä pitää olla ruokaa ja elokuviin pitää päästä ja vaatteita pitää olla, mutta nyt se on loppu. Kerjää kadulla, kävele alasti — isäsi ei anna. Mene pois minun näkyvistäni, taikka minä lyön...!

Daniel ei päässyt mihinkään, sillä hän oli, isänsä edellä kulkien, joutunut nurkkaan porraskäytävän päässä. Litistyneenä kiviseinää vastaan hän kuunteli isän saarnaa, käsillään varjellen silmiään kepiltä, joka huiski hänen edessään. Hän näki jonkun palvelustytön tulevan pihan parvekkeelle kuuntelemaan ja joku naapurien naisistakin avasi oven ja katsahti ulos. Isä ei huomannut heitä.

— Koko ikäsi sinä olet ollut minulle häpeäksi. Sinun tähtesi minun täytyi myydä taloni, kun ei sinusta koulussa ollut muuta kuin harmia ja kulunkeja ja häpeää... No niin, sinä aasi, mitä siinä tuijotat — totta se on, isäsi ei koskaan valehtele! Totta, totta, totta: sinun tähtesi täytyi Syvälahti myydä...

Danielin kädet olivat vaipuneet ja hän katseli suoraan isänsä kasvoihin. Poika oli tullut aivan kalpeaksi ja sinertävät varjot kulkivat hänen kasvojensa yli kuin kuolevalla. Isää ärsytti hänen outo ilmeensä, hän koputti häntä kepillään päähän, niin että huopahattu meni lysyyn, ja toisteli:

— Tappuroita, tappuroita, tappuroita!

Poika ei enää kuullut, mitä hän sanoi. Lyhistyneenä seinää vastaan hän antoi isän lyödä. Äiti vihdoin tuli, vei heidät sisään ja toimitti Danielin vuoteeseen. Hän saattoi taas ajatella, kun äidin kädet ja kylmä vesi olivat viilentäneet hänen otsaansa. Hän rupesi itkemään, kun hän ajatteli äitiä. Isän ääni kuului, vaikka ovi oli kiinni. Daniel makasi tyttöjen huoneessa. Ottelin valkea silkkipuku riippui naulassa ovensuussa, pöydällä oli punaisia tulppaaneja... viisi... kahdeksan... viisitoista... kaksikymmentäyksi — minkä tähden kaksikymmentäyksi eikä kaksikymmentä? Jos hänellä olisi ollut rahaa, niin olisi hän lähettänyt tuollaisen kukkalaitteen Thyra Starkille...

Kaikki, mitä oli tapahtunut, syöksyi äkkiä hänen eteensä: Thyra Stark... rehtori... pojat, häpeä... Syvälahti... häpeä. Ja kaikki oli hänen, Danielin, syy. Heidän kaikkien onnettomuutensa — kaikki oli hänen syynsä.

Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli Joona, joka oli paennut Herran kasvojen edestä ja makasi laivan ruumassa. Mutta ylhäällä kannella huusivat matkustajat kukin Jumalan tykö ja olivat suuressa hädässä. Vihdoin tulivat he ja herättivät hänet ja pyysivät, että hänkin rukoilisi. Kuinka hän saattoi rukoilla, koska hän oli vihoissa Jumalansa kanssa! Hän tunsi kuitenkin heti, että Jumala oli yllättänyt hänet hänen syntiretkellään ja lähettänyt suuren myrskyn hänen tähtensä. Hänen tähtensä olivat kaikki hukkumaisillaan.

Kauhea levottomuus ajoi hänet ylös siitä levosta, johon äiti oli hänet viihdyttänyt. Synti poltti hänen luissansa. Hänen tähtensä oli vanha koti myyty, hänen tähtensä tuli isä kotiin humalassa, hänen tähtensä oli Leo muuttunut ja kiroili, hänen tähtensä oli Ottelilla tuollainen puku. Synti oli siinä puvussa. Hänen, Danielin, tähden oli synti tullut.

Isä olikin tuntenut sen ja luvannut heittää hänet mereen. Hänet oli jo heitetty, vaikka hän piteli kiinni köydenpäästä! Hän riippui vielä kiinni tässä laivassa, joka oli hukkumaisillaan. Täällä hän oli luullut voivansa olla turvassa Jumalan vihalta, mutta hän oli vetänyt kaikki muutkin mukaansa onnettomuuteen, äitinsäkin. Ja Ottelin, Otteli-raukan! Hän tunsi äkkiä suloista tuoksua ja avasi käden, jonka oli puristanut kokoon suutaan vastaan. Hänen kädessään lepäsi pieni pitsiliina, Ottelin nenäliina, joka tuoksui.

— Synti! parkaisi hän ja paiskasi liinasen luotaan.

Samassa tuntui hänestä siltä kuin hän olisi päästänyt irti touvit ja pudonnut mereen. Oli kylmä.

Hän ajelehti ja ajelehti.

Meressä oli paljon muita ihmisiä. Syntisiä, jotka ajelehtivat ja joita oli heitetty laivoista. Muutamat puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut, koska hänestä tuntui, että hän oli kuollut.

Nyt hän heräsi, muisti missä oli, muisti mitä isä oli sanonut ja kauhistui uudelleen itseään. Täällä ei hänellä enää ollut paikkaa, äitikään ei enää ehtinyt muistaa häntä. Ja isä, isä ei sietänyt häntä silmiensä edessä.

Poika karkasi ylös ja riisti kääreen päänsä ympäriltä. Hänen sydämensä löi, niin että hänen täytyi kuuntelemalla kuunnella, oliko eteisessä ihmisiä. Vihdoin hän varovaisesti avasi oven, kulki varpaisillaan pöydän luo, sai käsiinsä lakin ja päällystakkinsa, ja riensi ulos porraskäytävään.

Tuossa, juuri tuossa oli isä sen sanonut hänelle. Pakoon sitä paikkaa, pakoon kaikkea!

Hän tuli kadulle ja ajelehti ihmisvirrassa, kuten hän äsken houreissaan oli kuvitellut ajelehtivansa meressä. Ajoittain uudistui äskeinen mielikuva. Nämä kaikki olivat syntisiä, joita oli heitetty laivoista. Joku puhutteli häntä ja kysyi, oliko hän kipeä. Hän vastasi, ettei ollut, ja kulki eteenpäin.

Hän oli kulkenut pitkän aikaa, kun hän huomasi seisovansa nojaten johonkin seinään. Ihmisiä tuli ja meni, he kääntyivät katsomaan häneen. Keskellä katua seisoi vanhanpuoleinen mies, poliisi, joka hänkin katsoi tännepäin. Daniel huomasi kätensä olevan veressä, hänen oli myöskin nälkä ja hänen oli vilu.

— Kerjää kadulla, kävele alasti! oli Jumala sanonut.

Ja se oli hänelle oikein, hänen suurten syntiensä vuoksi.

Häntä kalvoi sellainen kaipaus pois synnistä, että sydämensä oli kuin sulava kappale, joka odottaa toista olomuotoa. Päästä synnistä, päästä Jumalan kasvoja näkemään!

— Isä meidän, joka olet taivaassa, äänsi hän. — Anna minun kuolla.

Hän nojasi suljettuun porttiin ja oli hetkisen taas kuin horroksissa. Joku ärjäisi hänelle niin, että hän heräsi. Silloin hän pelästyi ja avasi portin.

Hän oli suurella pihamaalla, jolla lumi suli. Pieni polku vei kaivolle ja kaivolta portaille. Tuoreet miehenjäljet johtivat pihan perälle. Oli kuin maalla. Danielilla alkoi sydän sykkiä. Minne hän olikaan tullut? Rapistunut rakennus, jossa oli viisi mustaa ovea, muistutti heidän vanhaa aittariviään, joka oli purettu. Päärakennuskin oli kuin se vanha keltainen huvila, missä mummo oli asunut. Tämäkin oli joskus ollut keltainen. Hämärsi. Räystäs tikapuiden vierellä tippui. Tuntui omituisen kotoiselta. Ikään kuin isoäiti olisi asunut tässä, likeni Daniel portaita. Hän muisti kuitenkin hyvin pian, että isoäiti oli kuollut, mutta hän meni silti eteenpäin. Hänen teki mieli nähdä, kuka talossa asui, vai eikö siellä asunut ketään. Oli sentään käyty kaivolla ja pihan perälle vei tuoreet jäljet.

Daniel kopisteli lunta jaloistaan ja toivoi ihmisten kuulevan sen, jottei hän yllättäisi heitä. Portaat olivat kallistuneet. Eteisen ikkunoissa suli kuura. Ilma tuntui kolkolta kuin kellarissa. Lattialla oli kirves ja seinää vastaan oli pantu lapio.

Kolistellen avasi nuorukainen seuraavan oven. Hän oli avarassa eteisessä, josta johti portaat yläkertaan tai vinnille. Kaidepuitten koristukset olivat valkoisiksi maalatut ja seinät olivat valkoiset. Pitkässä naulakossa riippui jokin takki. Ulko-oven suussa lattialla oli vesiämpäri. Muuta ei näkynyt. Ovet, jotka johtivat oikealle ja vasemmalle sekä suoraan perälle, olivat suljetut. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Äskeinen iloinen odotus, jonka maalaismuistot olivat herättäneet, alkoi vaihtua kammoon. Pojan olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta jokin voima ajoi häntä eteenpäin. Ohimot tykkien aukaisi hän oven perällä. Tuliko hän kellariin, ehkä hautaholviin? Huone oli lämmittämätön, siellä oli kylmempi kuin ulkona, se oli suuri, matala sali. Kaikissa neljässä kulmassa kohoili outoja läjiä — olivatko ne kultaa vaiko multaa? Siinä läjässä, joka oli likinnä muuria, kimmelteli kullalta, mutta ei siellä ollut kuin vanhoja huonekaluja. Yhdessä läjässä oli perunoita, yhdessä olkia, yhdessä santaa. Katossa riippui suuri kruunu, jonka lasit kimmeltelivät kuin kirkonkruunuissa. Sen ympärillä kattopaperissa kulki kaunis seppel punaisia ruusuja, ja seinät olivat kaunista, punakukkaista paperia. Ne olivat kultalisteillä jaetut osastoihin, mutta listeet olivat enimmäkseen irtaantuneet. Ovi oikealle oli pönkitetty jollakin, joka muistutti vanhan taffelipianon kantta. Sellainen piano oli myyty Syvälahden huutokaupassa.

Mikä kumma paikka tämä oli?

Sydän sykkien peräytyi nuorukainen valkoiseen eteiseen ja mietti, mistä ovesta olisi paras yrittää keittiön puolelle. Kai ihmiset olivat siellä. Hän päätteli keittiön olevan sillä suunnalla, missä vesiämpäri seisoi, asteli kolistellen ja koputti. Ei ääntä. Hän tarttui puun tynkään, joka oli lukon sijalla, ja veti. Huoneessa oli halkoja. Permantoa ei näkynyt, se oli kauttaaltaan lastujen vallassa ja keskellä lastuja seisoi hakkuupölkky, vieressä saha. Vieläkö yrittää toiselle puolelle taloa. Poikaa alkoi yhtäkkiä väsyttää niin, ettei hän muuta halunnut kuin istua, vaikkapa vain vähäisen hetken. Eihän se kuitenkaan sopinut, kun eivät talonväet antaneet lupaa. Hän kulki eteisen poikki ja kuunteli. Ei ääntä. Koputtamatta tarttui hän kolmannen oven lukkoon ja astui sisään. Vihdoinkin oli hän tullut asuttuun huoneeseen. Siellä oli oudonhajuinen, lämmitetty kellari-ilma. Pöydällä näkyi ruuanjätteitä, lasi puolillaan maitoa ja teevadilla maitoa tai kermaa. Puhdas, valkoinen lakana, kokoonkäärittynä, oli sekin pöydällä. Kun poika näki leivän, kihosi vesi hänen suuhunsa. Lakanassa oli hieno välipitsi, samantapainen kuin mummon morsiuslakanoissa, joita äiti vieläkin säilytti kuin silmäterää. Näin omituista sänkyä ei poika milloinkaan ollut nähnyt. Se oli hyvin suuri, pylväissä oli leijonanpäitä ja päädyt olivat koristetut moninaisilla lehvillä ja köynnöksillä. Mutta itse makuusijana oli köyhän litteä, haaltunut pahnasto. Kello seinällä ei käynyt. Iloinen hirvi laukkasi kellotaululla, mutta heiluri puuttui kokonaan.

Koira!

Se ei haukkunut, se ei liikkunut, mustan- ja valkeankirjava villakoira. Sillä oli allaan pehmoinen tyyny, se makasi nurkassa tuolin luona. Se oli kuin kuollut, se ei liikahduttanut korvaakaan, kun poika sitä puhutteli. Se olikin kuollut.

Kun Daniel huomasi, ettei siinä ollut henkeä, valtasi hänet sellainen kammo, että hän olisi parkaissut, jollei tämän kuolleen talon hiljaisuus olisi vaistomaisesti tukahduttanut hänen ääntään. Talon ainoa asukas tuntui olevan kuollut eläin, joka makasi sen ainoassa lämpimässä huoneessa, ikään kuin sinne kuuluen. Jos se olisi ollut kuollut ihminen, ei se olisi voinut vaikuttaa kauheammin. Hiki puhkesi kylmänä esiin pitkin pojan ruumista, ponnistaen kaikki voimansa hiipi hän pois huoneesta ja hengitti vasta, kun hän oli päässyt ulkoilmaan. Mikä olikaan tämä talo ja kuka täällä asui? Oliko Herra lähettänyt tottelemattoman lapsensa valaskalan vatsaan?

Pihan perällä liikahti. Kuin kasvaen esiin maasta tuli näkyviin mies. Jollei äskeinen kammo olisi käynyt tämän näyn edellä, olisi poika voinut pelästyä, mutta nyt teki elävän ihmisen läheisyys turvallisen vaikutuksen ja rauhallisesti astuen jalanjälkiä pitkin näki poika, että syvästä kuopasta pihan perällä nousi ihminen. Mies pysähtyi äkkiä keskitiehen, oikaisi, tikapuilla seisoen, kätensä ja sanoi:

— Anna minulle kätesi.

Daniel oikaisi kätensä ja mies astui maakamaralle. Hänen toisessa kädessään oli lapio, hänen vaatteisiinsa oli tarttunut multaa. Se oli laiha, kalpea mies. Se katsoi poikaan tavalla, jolla ei kukaan milloinkaan ollut häneen katsonut, mutta silmät eivät pelottaneet, ainoastaan tekivät oudon surullisiksi. Daniel pani kätensä ristiin ja hengitti suu auki.

— Tahdotko auttaa minua? sanoi mies.

— Tahdon, sanoi Daniel ja tunsi kyynelten pyrkivän ylöspäin.

Vanha mies meni edellä. Siltapalkit vanhassa keltaisessa rakennuksessa huojuivat ja lukot kitisivät, vaikka vanhus koetti liikkua ääneti. Hän avasi oven saliin. Jos poika olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi hän huomannut, että vieras kulkiessaan oli jättänyt kaikki ovet raolle.

— Tuolla nurkassa on olkia, sanoi hän hiljaa, ikään kuin talo olisi ollut täynnä nukkuvia, — ota niitä niin paljon kuin voit kantaa, ja vie ne haudalle.

Poika hiipi varpaisillaan yli maalaamattoman permannon, jonka siltapalkit olivat hyvin leveät. Uuninkomerossa näki hän valkoisen, ruukkua kantavan naisen kuvan. Oljet kahahtivat pelottavasti, nurkassa jyrsi toukka seinähirttä. Ulkona syttyi jokin valo, jonka viiru heijasti huoneeseen, pannen kattokruunun lasit kimmeltelemään seinillä. Syli täynnä olkia hiipi poika ulos. Asuinhuoneessa oli hiljaista, mutta raosta näkyi valoa. Poika seurasi jälkiä pihamaalla ja laski oljet kuopan reunalle. Oliko tämä hauta? Peittämättömästä ikkunasta näkyi palava kynttilä keskellä pöytää, ja maitokannu. Räystäs tippui kuin keväällä. Poika kuunteli. Vihdoin kuuluivat ovet käyvän ja vanhus tuli ulos, kantaen käsivarsillaan valkoista kääröä. Varovasti asteli hän suoraan hautaa kohti. Hetkeksi täytyi käärö laskea lumelle, kun tikapuut nostettiin kuopasta. Vanhus sirotti olkia pohjalle, otti sitten hiljaa käsivarsilleen käärön ja järjesti köyden, jonka avulla hänen piti päästää se maan poveen. Hetkisen piteli ihminen eläintään ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset. Poika näki kärsimyksen hänen kasvoillaan. Sitten laskeutui pieni ruumis valkoisessa lakanassa maahan. Hellemmin ei kukaan olisi voinut sirottaa ruusuja rakastetun vainajan arkulle, kuin vanhus sirotteli olkia eläimensä yli. Daniel nieli kyyneliään, häneltä oli Syvälahdessa kuollut monta rakasta eläintä.

— Autatko vielä, sanoi vanhus. — Eteisessä on lapio, minä unohdin sen.

Poika lähti etsimään lapioa, vanhus jäi yksin. Ääneti he yhdessä loivat umpeen haudan, joka oli syvä. Sitten he veivät sisään lapiot ja tikapuut. Ne pantiin huoneeseen oikealla, missä säilytettiin halkoja.

Vanhus ei enää kysynyt pojalta, halusiko hän auttaa. He sulkivat portin ja alkoivat puhdistaa huonetta. Kun piti tehdä tulta eivätkä halot tahtoneet syttyä, toi vanhus salista sytykkeitä. Sulloessaan niitä pesään huomasi poika, että kauniit taulunkehykset olivat pilkotut pieniksi. Kankaanpalasista päättäen, mitä vielä riippui puussa, olivat puitteet reunustaneet sotaherran rintakuvaa. Kunniamerkinkin saattoi erottaa. Puut eivät sittenkään syttyneet, vaan sihisivät ja savusivat.

— Noin ne itkevät, sanoi vanhus. — Salista löydät lisää sytykkeitä.

Poika osasi jo romuläjälle. Siellä oli sekä pieniksi pilkottuja huonekaluja että vielä pilkkoamattomia. Tuntui hauskalta penkoa niitä. Mutta häärätessään tulen ääressä hän väsyi. Hänen oli jo hyvin uni ja nälkä.

Vanhus yhä puhdisteli ja järjesteli. Uutterammin ja tarkemmin ei Danielin äiti olisi voinut sitä tehdä kuin vanha, hyvä mies. Hän mahtoi olla hyvin hyvä. Pieni eläin oli mahtanut olla hänelle hyvin rakas.

Heidän saadessaan valmiiksi työnsä tuikkivat tähdet jo taivaalla. He puhdistivat vielä vaatteensa lyömällä niitä lumeen, ja näkivät silloin, kuun valossa, sulavan lumipeitteen keskellä mustan pienen kummun, joka merkitsi vasta umpeen luodun haudan sijaa. Ilma oli leuto kuin keväällä.

Heidän syödessään huoneessa, missä puut palaa sihisivät sinisellä liekillä, jäi poika yhtäkkiä tuijottamaan isäntäänsä. Toisena hetkenä oli hän kuin mies, jota täytyi pelätä, toisena kuin vanhus, jota täytyi rakastaa. Kun kärsimys tuli hänen kasvoilleen ja verestävät silmät jäivät katsomaan yhteen kohtaan, alkoivat kyyneleet nousta pojan silmiin. Kun hän taas nosti päänsä ja jännitti kätensä pöydän laidan ympäri, tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut voimaa auttaa mistä hädästä tahansa.

— Oletko sinä Kristus? parkaisi poika äkkiä, nousi ylös ja tuli askeleen likemmä.

Hetkisen katselivat molemmat aterioivat toisiinsa. Tumma mies huojutti päätään ja kärsimys pingotti ihon luita myöten.

— Kristuksen halvin palvelija, sanoi hän soinnuttomasti ja oli taasen vanhus.

— Mutta sinä olet päässyt synnistä, sanoi poika kiihkeästi, — sinä olet kieltänyt maailman, sinä poltat kultaukset ja kunniamerkit, sinä...

Mies katsoi alas ja hänen kasvonsa ikään kuin sulkeutuivat. Kaikki meni hänessä äkkiä niin lukkoon, että poika pelästyi. Mitä hän olikaan ruvennut puhumaan! Hän vaikeni. He söivät ääneti.

— Tahdotko jäädä tänne yöksi vai onko sinulla koti? sanoi vanhus.

— Ei minulla ole kotia, sanoi poika ja hätkähti samassa sanojaan, ikään kuin hän olisi valehdellut. Mutta hän huomasi, että se oli niin, ja sanoi toistamiseen: — ei minulla ole kotia. Mutta minulla on äiti. Hän on kyllä levoton minusta, mutta hän lankeaa polvilleen ja jättää minut Jumalan huomaan.

Vanhus katseli poikaa ja poika näki, ettei hän ollut suuttunut.

— Jos tahdot olla yötä, voit mennä minun vuoteeseeni.

— Mutta missä sinä itse nukut?

— Kyllä minulla on sija.

— Anna minun nukkua lattialla vieressäsi.

— Nouda sitten olkia ja valmista tila.

Poika liikkui jo kuin kotonaan. Hänestä oli hauskaa mennä saliin, katsella kattokruunua ja tarkastella romuläjää, josta aina löysi jonkin kauniin esineen, mitä ei ollut ennen huomannut. Hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että salissa oli juuri mitä siellä oli: santaa, romua ja perunoita. Hän kantoi asuinhuoneeseen pari sylystä olkia, teki permannolle vuoteen ja rupesi ilosta nauramaan, kun hän istui oljilla. Oli hauskaa. Tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla, kun oli nukkunut heinälatoon. Hänen piti sanoa hyvää yötä vanhukselle ja rukoilla äitinsä puolesta, mutta hän nukkui.

Hän heräsi siihen, että hänen päänsä alle pantiin tyynyä. Hän nukkui kuitenkin samassa taas.

Ei hän tietänyt, että vanha mies kauan istui hänen vieressään ja katseli häneen.

Kun hän aamuhämärässä heräsi, tuntui ikävältä ja ahdistavalta. Hän ei muistanut missä oli eikä hän voinut erottaa, oliko hän nähnyt unta vai oliko todella kaikki tapahtunut. Kun vanhus tuli, tunsi hän, että kaikki oli ollut totta. Mutta vanhus ei tänään ollut sama kuin eilen, poika pelkäsi häntä.

— Sinä olet nukkunut, sanoi ukko, — ja ikävöit äitisi luo.

Poika katseli ukkoa ja tunsi, että tämä näki hänen lävitseen.

— Ninive on kaunis kaupunki, sanoi outo mies.

Poika ei ymmärtänyt häntä, hän näki ainoastaan, että hänen huulensa olivat käyneet hyvin ohuiksi.

— Niniven lapsena on hyvä olla, jatkoi mies.

Poika ymmärsi äkkiä.

— Enkö minä enää koskaan saa tulla tänne? kysyi hän levottomana.

— Sinä rakastat Niniveä.

— Ninive on onneton, Ninive hukkuu! huusi poika hätääntyneenä.

— Ninive hukkuu, toisti outo mies.

Poika katsoi häneen ja pelkäsi. Hänen tuli yhtäkkiä hyvin ikävä vanhusta, jonka hän eilen oli nähnyt täällä.

— Anna minun tulla, rukoili hän. — Minä en kerro kenellekään, että olen nähnyt sinut.

— Mikset?

— Jumala ei tahdo.

Hetkisen katselivat outo mies ja poika toisiaan silmästä silmään. Ja siinä pojan kyyneltyvän katseen alla suli miehen silmä ja hyvyys laskeutui taasen hänen kasvoilleen. Hän oli taasen vanhus. Poika tuli niin onnelliseksi, että hän lankesi maahan ja syleili hänen polviaan.

— Minä kiitän Jumalaa sinusta, sanoi vanha mies ja laski kätensä pojan hiuksille. — Minulta otettiin pois ystävä ja sinä lohdutit minua.

— Anna minun olla aina täällä, pyysi poika ja painoi poskeaan vanhuksen polvia vastaan.

— Hän ei koskaan ollut pettänyt minua, hän ei koskaan ollut tuottanut minulle surua...

— Minä kyllä tulen tuottamaan sinulle surua, sanoi poika levottomana, — minä olen aina tuottanut vain surua, mutta anna minun kuitenkin olla luonasi!

Vanha mies ei kuunnellut häntä eikä poika voinut seurata hänen ajatustensa juoksua.

— Kaikki on turhuus, puhui vanhus, nähtävästi toistellen jotakin, jota hän oli lausunut hyvin usein. — Tomu ja tuhka on vanha Ninive ja tomu ja tuhka on oleva jokainen uusi Ninive. Sillä jokaisen Niniven otsaan seisoo kirjoitettuna _Nautinto,_ mutta kaiken nautinnon loppu on tomu ja tuhka.

Poika päästi irti otteensa ja tuijotti puhujaan.

— Joona, oletko sinä Joona? kuiskasi hän.

— Turhuuden turhuus on elämä, sanoi vanhus soinnuttomasti, ikään kuin hän olisi ollut yksin.

Poika kävi kiinni hänen käsiinsä.

— Tule ja sano tämä Ninivelle.

Miehen kasvot muuttuivat omituisesti.

— Jollei Ninive tiedä! koetti poika puolustautua.

Outo mies hymyili ja poika ymmärsi hänen hymystään, että hän vihasi Niniveä.

— Mutta jollei Ninive tiedä, missä vaarassa se on! rukoili poika.

Silloin nauroi mies ja poika tiesi, ettei hän milloinkaan leppyisi Ninivelle. Poika heittäytyi oljille ja kyyneleet nousivat hänen kurkkuunsa. Hän puserteli olkia käsissään, oli kai noustava ja lähdettävä pois, lähdettävä maailmalle, jossa ei enää ollut kotia. Ja mitäpä täälläkään enää oli, kun vanha, hyvä mies oli poissa.

Vanha, hyvä mies ei kuitenkaan ollut poissa. Kun poika taasen löysi hänet, vihloi hänen sydäntään. Vanha mies oli niin murheellinen.

— Enkö minä koskaan saa tulla? kysyi poika hiljaa.

— Ihmisen täytyy aina olla yksin, vastasi vanhus.

Heitettiin lunta ruutuun, lunta tai hiekkaa. Heitettiin toisen ja kolmannen kerran. Vanhus meni ikkunaan ja teki joitakin merkkejä käsillään. Kun hän palasi, sanoi hän pojalle:

— Meidän pitää nyt erota. Mutta minä tahdon rukoilla sinulle näkevää silmää ja tuntevaa sydäntä. Ihmiset tahtovat nauttia ja muuttua tomuksi, ja niinkuin he tahtovat, niin heille tapahtuu. Kuolemaan asti.

— Kuolemaan asti, toisti poika soinnuttomasti, ja tuntien vanhuksen ohjaavan käden olkapäällään, liukui hän yli narisevien siltapalkkien ulos ovista pihamaalle. Portailla seisoi nuorukainen, jonka kasvojenilme oli poissaoleva kuin kuuromykällä.

* * * * *

Daniel Ståhle ei tietänyt, että hän oli ollut yötä sisarensa viettelijän isän, kuuluisan kauppias Sanfrid Säfstrandin luona. Hän oli sattunut tulemaan sinä ainoana päivänä, jolloin ukon sydän oli sulana, päivänä, jolloin vanhuksen ainoa ystävä, mustan- ja valkoisenkirjava villakoira oli kuollut. Jos hän olisi tullut eilen, olisi hän tavannut oven suljettuna, ja jos hän olisi tullut huomenna, olisi hän turhaan kolkuttanut. Mutta tänään olivat ovet olleet auki.

KAHDEN PUOLEN JOULUA

Joulu teki tuloaan.

Trrrrrr...

— Sataseitsemänkymmentäseitsemän, tehkää hyvin. Onko "Mamman" toimituksessa? Onko se Riti-Rati? Terve mieheen, tämä on Teräs. Kiitos, kiitos, hyvin vain. Mennä hurisee. Teitä ei sitten kuulunutkaan eilen... Vai liikemiesten seuraan... Ollikainen ja Paksula, vai niin, vai niin. Vai satatuhatta. Sellaisia voittoja sitä pitää. Mikä talo se on... Kivimuuri... kulmassa? Kuule, sinun pitää esittää minulle ne miehet, ne osaavat ajaa kokoon rahaa, niillä näyttää olevan vainua kuin jahtikoirilla. Kuule, tottahan sinä sitten kirjoitat, niinkuin puhe oli, tästä meidänkin lafkasta... ja... olen ajatellut... mitenkä olisi... jos prykäisit oikein sellaisen — miksikä ne niitä sanoo — koserian... siitä mitenkä on kiire... kun korrehtuuripojat tulevat ja menevät, ja kirjakaupoista soitetaan ja tilataan uusia kirjoja — kyllähän sinä tiedät... Jaa toiset kustantajat? Niin, kyllähän ne tietää, ne on niin kateita. Mutta katsos, kun tämä Runola nyt on uusi ja alkava liike ja ihanteelliselle pohjalle perustettu... Voisit sitten kuvata joulutontun... Hahhahhahhahhah, mainio ajatus: Angervoisen hahmossa! Sinä olet nerokas, Riti-Rati... Kuule, ja joitakin runoilijoiden henkiä, Lohipadon ja Kotkan ja Ruosteen esimerkiksi, kuinka ne leijailevat näin ennen joulua... Hahhahhahhah! Mainiota, mainiota. Antaa niiden nyt kadehtia. Tulethan sinä sitten illalla. Minä tarjoan... No niin, kiitos, kiitos. Kuule, keitäs faareja siellä toimituksessa nyt on, onko Hornanheimo?... Jaa, kahvitunnille, odotas nyt, tänne lupasi juuri siihen aikaan tulla Sariola ja Svan... mutta jolleivät ne nyt ole kovin pitkäpiimäisiä... Vai tulevat Ollikainen ja Paksula, no kyllä minä sitten, kyllä minä sitten. Kutsupas nyt se Hornanheimo langanpäähän... Onko Hornanheimo? Terve mieheen, Teräs puhuu... Kuulehan... No, kiitos, kiitos. Hyvin täällä... mennä hurisee. Kuulehan, etkös sinä voisi toimittaa jotakin kirjoitusta tästä Lohipadon uudesta kirjasta, kun se teidän arvostelijanne oli sille niin suoraan sanoen sikamainen...? Niin, niin, sellaisiahan ne ovat, sinun olisi itsesi pitänyt kirjoittaa siitä, mitä sinä panit niitä suutareita... No niin, siitä pitäisi saada jotakin... jotakin vastalausetta, tai miksi häntä sanoisi. Katsos, kun se joka paikassa on saanut niin sikamaisia arvosteluja... No niin, onhan niistä täytynyt koettaa jotakin murua luetteloon, mutta työlästä se on ollut... Kyllä minä ymmärrän, ettei arvostelua voi, mutta jotakin muuta kirjoitusta, tai jossakin yhteydessä... Mies oli toivonut uutta painosta, ja pitäisihän sen kansilehdenkin olla vetävän, onhan siinä niin korea pariisitar että pois tieltä... No niin, no niin, mieti nyt. Ja kai sitten illalla tulet... Muuten, kuules, ei olisi ensinkään haitaksi, jos pitäisitte vähän enemmän ääntä siitä meidän satukokoelmastamme, jonka se Angervoinen toimitti, se on yhtä kaikki merkkiteos ja kansallinen teos. Sellaiset olisivat yleensä suurten seurojen kustannettavat. Eiväthän ne koskaan kannata yksityiselle kustantajalle. Ja sille on nyt annettu niin komea ulkoasu, että sehän on loistoteos, kerrassaan loistoteos... No niin, kiitos, kiitos. Minä koetan muuten päästä sinne Mamman kahvitunnille, koska ne liikemiehetkin tulevat sinne. No niin, kiitos, kiitos, terve, terve.

Nuori liikemies oli tuskin lopettanut ja saanut savukkeen palamaan, kun puhelin soi.

— Runolassa. No Lempinen, terve, terve pitkistä ajoista... Jaa kuka tänne puhui?... Noo, eihän nyt, korkeintaan viisi minuuttia... Älä nyt — puoli tuntia? — Viisi minuuttia kaikkein enintään! Ei, kas, täytyy aina puhua niihin toimituksiin ja sanat täytyy silloin sijoittaa ja sovittaa niin, etteivät loukkaa eivätkä suututa ja että samalla kuitenkin saa tiukkaan sanotuksi, mitä pitää. Ne ovat niin olevinaan ne sanomalehtimiehet — sinä et niistä mitään tiedä, kun kauppaat tiiliä. Minä olen niihin herroihin jo niin kyllästynyt, että monesti olen ajatellut, että olisikin pitänyt mennä Sampoon, ettei olisi tarvinnut niitä kiittää ja kumarrella... Kiire? Kiire, kiirehän se minullakin on... No... vai... vai kiipelissä — sinä! Kyllä minä kirjoitan, kyllä minä kirjoitan... Tuhat markkaa... Oletko sinä sitten nyt kaupungissa?... Eikö voitaisi tavata Mammassa kahvitunnilla? Kyllä minä panen pojankin tuomaan... Kuule, tehdään samalla vähän suurempi paperi, minä ottaisin mielelläni vaikkapa... vaikkapa kuusisataa... No, mainio asia... Kuinkas siellä teillä muuten menee?... Vai niin, vai niin, sehän on hauskaa... No hyvin täälläkin, oikein hyvin... Niin, siitä "Ilmalaiva Zulamitista" loppuu jouluksi toinen painos. Oletko lukenut — jaa, sehän onkin hieno kirja, tulevaisuuden kirja... No niin, Mammassa siis. Terve mieheen.

Teräs veti muutamia syviä sauhuja savukkeestaan ja läksi sitten toiseen huoneeseen, kirjallisen johtajan luo. Salmensuu luki paraikaa lehtiä. Heti nähdessään Teräksen puhkesi hän puhumaan.

— Mainio arvostelu Kotkan runoista... Pitää panna huomisiin lehtiin. "Luonnontaju on nuorella Onni Kotkalla erinomaisen kehittynyt. Todella kuin kotka liitelee hän sinisissä korkeuksissa..."

Trrrrrr.

Salmensuu heitti lehden Teräkselle, joka nopeasti kävi jatkamaan siitä, mihin kirjallinen johtaja oli lopettanut.

— Runolassa... Hyvää päivää, hyvää päivää... No kiitoksia — mitenkäs veli itse jaksaa?... No kyllä täällä, juuri luemme "Pirttien Valosta" erinomaisen kiittävää arvostelua Kotkan runoista... Kyllä, me panemme huomisiin. Eikö veli muuten tule täällä käymään?... Onko veli niin vilustunut? Hyvänen aika, täytyy kysyä lääkäriltä... No, eihän nyt, eiväthän ne kansalliset asiat mene eteenpäin, jolleivät kansalliset miehet niitä aja. Tässä tulivat juuri eilen nämä viimeiset uutuudet, panen paikalla pojan tuomaan. Kansilehdet tulivat vähän räikeät, mutta sellaisethan ne vetävät... Jaa satukokoelma?

— Sano hänelle, kuiskasi Teräs, että minä juuri soitin Hornanheimolle. Hän toimittaa siitä "Sunnuntai-lukemisiin".

Apulaisjohtaja oli keskustelusta tuntenut Runolan suojeluspyhän, dosentti Angervoisen, olevan langanpäässä.