Part 10

Rouva Otteliana Blundh hiipi varpaillaan keittiöön ja nuhteli palvelijattaria ja heidän apulaisiaan kolinasta. Sitten hän vielä kerran tarkasti komeat, odottavat tarjottimet ja kahvileipävarastot. Parasta oli heti noutaa sokerikakut. Palvelijat ilmoittivat, puhuen puoliääneen, että viimeksi noudettu kerma oli hapanta. Onneksi ei sitä vielä oltu ehditty kaataa muun kerman sekaan. Sellainen vahinko: viisi litraa paksua kermaa! Täytyi nopeasti lähteä hankkimaan uutta... Sitä olikin jo lähetetty noutamaan...

Kun Otteli tuli takaisin ruokasaliin, kuuli hän toimittaja Hornanheimon äänen salista:

"... miehuullisesta rohkeudestanne ja väsymättömästä uurastuksestanne. Tarvittiin rohkeutta, kun pieni, kerran viikossa ilmestynyt, nenäliinan kokoinen lehti oli muutettava jokapäiväiseksi sanomalehdeksi. Mutta yrittäjät uskoivat valistustarpeeseen syvissä riveissä, he uskoivat, että lukuhalu kansassa..."

Puhelin soi. Kilinä viilsi keskelle puhetta ja juhlamielialaa salissa. Nuori rouva kiirehti varpaillaan eteiseen. Kuka nyt soitti, evätkö nyt kaikki tietäneet, että talossa vietettiin syntymäpäivää!

Kunnallisneuvos Ståhle oli jo ennättänyt puhelimeen ja koetti antaa hiljaisia, lyhyitä vastauksia. Hiljainen puhuminen oli kuitenkin hänen maalaiselle äänelleen mahdottomuus, ja niin hänen moneen kertaan lausumansa sanat: "Ei voi tavata... ei voi tavata... ei koko päivänä" yhdessä Maan Äidin puhujan sanain kanssa muodostuivat jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Nuori rouva tarttui isänsä käsivarteen. Kunnallisneuvos hymähteli tyttärelleen ja hänen kasvonsa loistivat eräänlaisessa mielenliikutuksen ilossa, joka, vuoroin nousten kyynelten rajalle, vuoroin leikkien hillittynä onnena suupielissä, kaiken aikaa kunnianosoitusten kestäessä oli hallinnut hänen koko olentoaan. Heijastus vävypojalle tulevasta kunniasta lankesi sekä hänen että hänen perheensäkin osalle, juuri tämä tietoisuus loisti kunnallisneuvoksen kasvoista.

"... sydämellisimmät onnittelut. Suotakoon teille vielä pitkälti ikää toimiaksenne sen kansan eteen, jota te rakastatte ja joka rakastaa teitä, sekä iloitaksenne siitä nuoresta, ihanasta onnesta, joka hiljan on tullut omaksenne."

Maan Äidin lähetystö kätteli päivän sankaria. Sankarin rouva, joka isänsä kanssa seisoi eteisen ovella, oli valahtanut tulipunaiseksi ja nopeasti yrittänyt vetäistä kätensä kunnallisneuvoksen kädestä, lähteäkseen pois. Kunnallisneuvos ei päästänyt irti kättä. Ilon mielenliikutus, johon tällä hetkellä yhtyi isällinen ylpeys, nosti kyyneliä hänen silmiinsä.

— Katsos nyt, katsos nyt, kuiskasi hän hymyillen, — emme ole tietäneet, mikä tämä sinun miehesi oikeastaan on. Nyt sen vasta kuulemme. No, ole nyt tässä papan kanssa ja anna niiden palvelijain hoitaa sitä keittiöpuolta. Kyllä ne nyt osaavat.

Kaunis, hyvin nuori tyttö astui eteiseen kahden niin ikään nuoren ja kauniin herran seurassa. He ottivat paperikääröstä kotelon ja kotelosta suuren kirjan, joka oli silkkipaperiin kääritty ja joka nähtävästi sisälsi adressin. Hiljaa naureskellen keskustelivat he, seisoen kiinteässä ryhmässä, siitä, oliko adressi annettava koteloineen päivineen, vaiko vain silkkipaperiin käärittynä. He olivat unohtaneet kysyä sitä. Kunnallisneuvoksen huomio kiintyi nuoriin ihmisiin, ja Otteli liukui hänen käsistään ja hävisi keittiön puolelle.

Vihdoin viimein olivat lähetystöt esittäneet onnittelunsa ja talon emäntä astui tervehtimään vieraita, korkeana ja rehevänä, keveässä, vaalean vihreässä puvussaan.

— Pyydän saada esittää vaimoni, sanoi päivän sankari ja katsahti ylpeänä entisen luokkatoverinsa tyttäreen, jota hän rahalla ja hinnalla oli kosiskellut niin monta vuotta ja joka nyt vihdoin viimein oli hänen omansa.

Vieraat, jotka puheiden päätyttyä olivat etsineet itselleen istuinpaikan, mikä mistäkin huoneesta, nousivat nopeasti, kun Otteliana Blundh läheni. Hän hymyili rakastettavasti ja kiitteli oikealle ja vasemmalle. Kukkalaitteiden edessä löi hän kätensä yhteen ja ihmetteli ja huudahteli.

— Hyvänen aika sentään! sanoi hän ja upotti kasvonsa kukkasiin, jotka seisoivat venetsialaisella mosaiikkipöydällä. — Kuinka äärettömän kaunista!

Mutta ikkunalla seisoi kristallimaljakossa muutamia tummia ruusuja, ja kun hän näki nämä, ihastui hän niihin. Niiden rinnalla oli pienessä tuohilaitteessa kimppu orvokkeja. Tämä tuohilaite ja orvokit taas toivat hänen mieleensä lapsuuden ja liikuttivat häntä.

— Kuinka äärettömän ystävällistä, puheli hän ja kätteli uusia ihmisiä. — On todella niin kuin isäni sanoo, etten ole tietänyt, mitä mieheni oikeastaan on...

Otteli naurahti.

— Noo, katsos, niiden ansioiden laita on nyt niin ja näin, sanoi päivän sankari vaatimattomasti. — Pyydän saada esittää vaimoni.

Maisteri Blundh ja hänen rouvansa olivat tulleet kirjastohuoneeseen. Siellä istui pelkästään herroja. He nousivat nopeasti ja laskivat savukkeet käsistään. Olipa se, olipa se Bernhard Blundh osannut valita muhkean rouvan. Nuortunut se muuten oli itsekin. Tiesihän sen!

— Sallithan sinä, Otteliana, että herrat rauhassa polttavat savukkeensa, sanoi päivän sankari.

— Tietysti, tietysti, hymyili nuori rouva. — Herrat tekevät hyvin. Katsos nyt, Bernhard, täälläkin on kukkia. Ei, minä päinvastoin pidän tupakansavusta...

— Herrasväki on kai aivan hiljan palannut häämatkaltaan, lausui se pitkä laiha herra, jonka Otteli äsken oli nähnyt puhumassa erään lähetystön puolesta.

— Niin, viikko sitten, vastasi rouva Blundh. — Töin tuskin sain kodin kuntoon. En minä, suoraan sanoen, osannut odottaa tällaista... tällaista ystävällisyyttä...

— Maisteri Blundh on toiminut niin laajalla alalla, jatkoi kalpea herra, silmälasejaan korjaten. — Ja sitten nämä kauniit lahjoitukset tänään.

— No niin, hymyili Otteli, — yksi tuhat joka vuoden osalle. Eihän se ole niin paljon...

— Hyvänen aika — jos jokainen kansalainen merkkipäivänään uhraisi suhteellisesti yhtä paljon! Ja valinta oli niin erinomaisen onnistunut: Taiteen Ystävät, Kansallinen Riento, Naisten stipendirahasto, Maan Äidin eläkelaitos — niin, oli todella erinomaisen onnistunut vaali, että juuri näitä laitoksia muistettiin.

— Kuinka hauskaa! huudahti Otteli.

— Herrasväki oli koko kesän Italiassa?

— Kyllä.

Kahvi- ja leipätarjottimet olivat kuin mikäkin laivasto lähteneet liikkeelle satamastaan ja saapuivat nyt höyryten vieraiden keskelle, jotka istuivat isännän työhuoneessa.

Puhuttiin viimeisistä tärkeistä virkamiesvaihdoksista maassa, kosketeltiin ranskalaista skandaalijuttua, joka kierteli sanomalehdistössä, ja mainittiin Sampoa, tiilitehdasta, joka meni niin hyvin.

— Siinä on... siinä on liikemiestä siinä Lempisessä. Miten olisi... miten olisi... jos sittenkin ottaisimme sen... sen... sinne Runolaan.

Otteli tunsi johtaja Sariolan äänen.

— Olisi sentään väärin Sampoa kohtaan, ja Lempistäkin kohtaan, vastasi siihen joku, jota ei Otteli nähnyt, mutta joka äänestä päättäen mahtoi olla kamreeri Svan.

— Ei, puuttui samassa puheeseen talon isäntä, itse maisteri Blundh, — Lempistä ei liikuteta Sammosta, koska kerran hän on saanut sen menemään. Ei, Lempistä ei liikuteta. Vai tiilitehdas pönkittämään kirjatehdasta...!

Keskustelu olisi voinut kiristyä pahastikin, jollei olisi ollut juhlapäivä. Yhtäkkiä nousi salissa iloinen nauru. Dosentti Angervoinen oli tönäissyt maahan tyhjät kahvikupit joltakin pöydänlaidalta, ja naiset rupesivat kiihkeästi ennustamaan hänelle häitä. Kansallisen Riennon punakka naisedustaja tarjoutui puhemieheksi ja vakuutti hankkivansa tohtorille kaikkein suloisimman tytön koko maasta. Juuri hänet tohtori ansaitsi. Kunnallisneuvos Ståhle yhtyi täydellisesti edelliseen puhujaan: suloisimman tytön koko maasta Vilho Oskari Angervoinen ansaitsi! Ja kunnallisneuvoksen nauru raikui yli kaikkien äänten salissa.

— Eipä se Ainokaan huolinut vanhasta Väinämöisestä, sanoi Angervoinen hymyillen ja hänen äänessään oli sekä surumieltä että leikkiä.

Alettiin pyytää rouva Blundhia laulamaan. Herroja tuli hänen luokseen, sekä yksitellen että lähetystöittäin. Naisiakin tuli. Kansallisen Riennon tarmokas puhuja otti muitta mutkitta talon rouvaa käsipuolesta ja yritti väellä ja voimalla kuljettaa häntä saliin, jossa uuden flyygelin kantta jo avattiin. Rouva Blundh oli käynyt aivan kalpeaksi. Ei hän voinut laulaa nyt. Oli liian levotonta. Vieraat tulivat ja menivät. Ei hän voinut... Ja sitä paitsi häntä tarvittiin keittiössä.

Kunnallisneuvos Ståhle kumosi suurella naurulla hänen viimeisen väitteensä ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän laulaisi papan lempilaulun, "Kaunis, kirkas nyt on aamu". Kukaan ei hellittänyt, vaikka Ottelin kalpeus alkoi käydä pelottavaksi. Johtaja Sariola hänet vihdoin pelasti. Hän tuli sanomaan hyvästi, kiitti ja toivotti tervetulleeksi juhlapäivällisille. Johtajan poistuminen antoi muillekin vieraille lähtömerkin ja ennen pitkää oli maisteri Blundhin sali vain ahtaan sukulaispiirin hallussa.

Päivän sankari heittäytyi nojatuoliin ja päästi keuhkoistaan pitkän, huojentavan puhalluksen:

— Ohohhohhohhoh!

— Hehhehhehheh, naurahteli siihen kunnallisneuvos, joka ihastuneena seisoi vävypoikansa ja luokkatoverinsa edessä. — Onpa tämä ollut suurenmoinen juhlapäivä, Benn... Bernhard!

Kunnallisneuvos ei enää saanut puhua "Bennu-pojasta". Jouduttuaan naimisiin halusi maisteri Blundh kantaa ainoastaan nimeä Bernhard.

— Onhan se ollut, sanoi maisteri Blundh ja katseli väsyneiden silmäluomiensa alta pöydällä oleviin kukkalaitteihin. — Kyllä noihin tuollaisiin yhtä kaikki pannaan paljon rahaa. Noista tulisi yhteensä satoja markkoja. Yksistään tuokin, tuo taiteenystävien kukkakuorma... niin, kyllä se on maksanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä markkaa.

— No kyllä niiden sopikin antaa, kun saivat sinulta kaksikymmentätuhatta, sanoi kunnallisneuvos.

Maisteri Blundhin ainoa sukulainen, sisarentytär, joka oli naimisissa yhteiskoulun johtajan kanssa maalla ja joka varta vasten oli tullut enoaan onnittelemaan, tutkisteli kukkalähetyksiä seuranneita nimikortteja. Naisten Stipendirahaston johtokunnan maljakon mukana oli muiden muassa tullut rouva Gunilla Murmanin kortti.

— Helkkarissa, en tietänytkään, sanoi päivän sankari ja ojensi kätensä ottamaan nimikorttia.

Kunnallisneuvoskin tuli tarkastamaan sitä. Varsin tavallinen kortti.

— Kas vain, kas vain, sanoi kunnallisneuvos, — eukko on aina mukana, kun on kysymyksessä jotakin tärkeää. Saa nähdä, tuleeko hän päivällisille.

Sisarentytär laski kukkalaitteet ja sai niistä kaksikymmentäseitsemän. Niistä oli kolmetoista hyvin suurta ja komeaa. Adresseja oli kolme.

— Sitä paitsi yksi stipendirahasto, sanoi sisarentytär laskien yhteen kaikkia kunnianosoituksia. — Sähkösanomat luetaan vasta päivällisillä, touhusi kunnallisneuvos. — Minä annoin omalla vastuullani luvan viedä ne kaikki Kansallispirttiin. Ja häirinnythän se olisikin, jos niitä olisi tuotu tänne.

Talon rouva keräsi kahvikuppeja ja hedelmälautasia pöydiltä ja ikkunoilta ja kantoi niitä ruokasaliin. Sisarentytär, joka oli ollut hyvin suuttunut enolleen siitä, että tämä vanhoilla päivillään meni naimisiin, hieroi, minkä ehti, ystävyyttä "Ottelianan" kanssa.

— Otteliana, sinä näytät kovin väsyneeltä. Mene levolle, että jaksat olla virkeä päivällisillä. Kyllä minä toimitan nämä kupit.

Otteli vakuutti, ettei häntä väsyttänyt, ja kehoitti vierasta levollisesti istuutumaan sohvaan.

— Vaimoseni, sanoi päivän sankari, — tuopas minulle rehellinen voileipä. Ei niistä ravintolan ruuista kuitenkaan koskaan tule kylläiseksi.

— Niin, sanoi kunnallisneuvos, — mikä siinä lieneekin, ettei niistä tahdo lähteä nälkä. Syöt ja syöt ja aina vain tekee mieli lisää. Otteli, tuopas papallekin voileipä, kinkkua päällä.

— Ja olutta, huusi maisteri Bernhard.

— Papalle myöskin! huusi kunnallisneuvos.

— Voi, voi, kun ei päivällisillä tarvitsisi pitää puhetta, sanoi päivän sankari, nojasi päänsä tuolin selustaan ja sulki silmänsä. — Ohohhohhoh. Otteliana, päivällisille pitää panna uusi valkoinen puku, brysseliläinen kaulus ja smaragdi!

* * * * *

Juhlapäivälliset Kansallispirtissä muodostuivat mieliä ylentäväksi tilaisuudeksi. Pariinsataan henkeen nouseva juhlapukuinen yleisö täytti salin, kun kunniavieraat marssin soidessa otettiin vastaan. Rouva Gunilla Murman tarjosi käsivartensa maisteri Blundhille, ja Taiteenystävien puheenjohtaja, professori Kuno Svan rouva Blundhille, samalla ojentaen hänelle kimpun ihania punaisia ruusuja. Peräpöytä oli kauniisti koristettu. Mieliala pääsi oikealle tolalle heti, kun vieraat kävivät kiinni ruokalistaan, joka oli laadittu seuraavan runon muotoon:

Kansalliselle mesenaatille tänään kiitos raikuu, tuhansista sydämistä tuhatkerroin kaikuu.

Hän on Muusain ystävä ja taideniekkain hoiva, häll' on altis kukkaro ja sydän lämmin oiva.

Nytkin merkkipäivänänsä lahjat runsaat jakaa: kiitollinen kansa hälle ikimaineen takaa.

Muistopäivän kunniaksi yhdess' murkinoidaan, päivää kansan merkkimiehen yhdess' ihannoidaan.

Ensin syödään _voitaleivät,_ jottei nälän pulaa, sitten _häränhäntäliemi_ kielellemme sulaa.

Palvelevat henget sitten pöytään kantaa _lohta._ Lohen kintereillä seuraa _fasaani-lintu_ kohta.

Paistin jälkeen Sariola alkaa puheen sarjan. Tellervoinen jälkiruuaks tarjoo makeen _marjan._

Ravittuina juhlavieraat yläsaliin matkaa. Siellä puhein, lauluin helein intomieltä jatkaa.

Naurahdukset ja huudahdukset kaikuivat pitkin pöytiä. Mikä hupaisa runo! Kuka olikaan sen kirjoittanut? Arveltiin sinne ja tänne. Puheensorina täytti salin. Parvekkeelta soivat vuoroin kotimaiset, vuoroin muut tilaisuuteen sopivat sävelet.

— Tiedättekö te, maisteri Blundh, sanoi rouva Murman suorasukaiseen tapaansa vierustoverilleen vasemmalla puolella, — että minä monesti olen harmitellut teidän säästäväisyyttänne. Mutta tänään te olette sovittanut minut. Teidän lahjoituksenne tuli erinomaiseen tarpeeseen. Nyt me voimme alkaa avustaa lahjakkaita nuoria naisia heidän opiskeluaikanaan.

— Tjaah, sanoi maisteri Blundh ja katsoi viekkaan veitikkamaisesti virkeään eukkoon. — Jos minä olisin jaellut oikealle ja vasemmalle, kuten esimerkiksi Angervoinen, niin... niin minulla ei olisi tänään lahjoittaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin sitäkään murua, minkä nyt rohkenin...

Päivän sankari oli hiukan myrkyllinen.

— Kun te täytätte seitsemänkymmentä vuotta, sanoi rouva Murman ja nyökäytti päätään, niin että musta pitsimyssy heilui, — niin te taas teette stipendirahastollemme pienen lahjoituksen. Silloin ei minua enää ole, mutta muistakaa sanani.

— Ohoh, ohoh, ohoh, nauroi maisteri Blundh, — rouva Murman elää sadan vuoden vanhaksi.

— Älkää hullutelko. Minä alan väsyä. Eikä ole väliäkään, kyllä lapset ja lapsenlapset hoitavat asiat. Ja kyllä ne odottavat lahjaanne, jahka te täytätte seitsemänkymmentä vuotta. Mikäs teidän nyt on eläessä, kun teillä on kaunis nuori rouva. Suoraan sanoen, minä olin aikoinani toivonut häntä eräälle omaiselleni ja olin hyvin suuttunut hänelle...! Mutta nyt minä olen täydelleen leppynyt.

Gunilla-rouva oli uhannut maisteri Blundhia sormellaan ja lopetti puheensa nauruun. Maisteri Blundh naurahteli hänkin tuon tuostakin vanhan rouvan puheen joukkoon. Hän oli hajamielinen, sillä häntä vaivasi puhe, joka hänen täytyi pitää.

Otteli sen sijaan piti hauskaa vierustoverinsa ja tämän rouvan kanssa, joka viimeksimainittu istui vastapäätä. Kuno Svan ja Otteli eivät olleet vaihtaneet ainoaa sanaa sen illan jälkeen, jolloin he olivat rakastuneet toisiinsa. Rouva Svan kuunteli hymyillen, kuinka he kävivät läpi muistojaan ja kohotti vähän väliä viinilasiaan rouva Blundhin puoleen.

Sela Ståhle ja hänen entinen rakastettunsa istuivat hekin ensi kertaa eronsa jälkeen näin samassa juhlahuoneessa. Alussa oli Matti Lohipato viereisen pöydän alapäästä luonut uhkaavia silmäyksiä entiseen rouvaansa, mutta sittemmin oli hän täysin tyyntynyt ja osoitti ainoastaan halveksimistaan kääntymällä selin häneen. Maisteri Teräs oli saanut vierustoverikseen sen kauniin nuoren neidin, joka aamupäivällä oli tuonut adressin maisteri Blundhille, ja hän ylläpiti niin äänekästä keskustelua, että heidän kulmallaan ruvettiin heittämään heihin vihaisia silmäyksiä.

"Fasaani-lintua" kuljetettiin pitkin pöytiä, kun fanfaarit tekivät lopun keskustelusta. Johtaja Sariola nousi, kolisteli hetkisen tuoliaan ja löysi vihdoin haluamansa asennon tuolin takana.

— Hyvät naiset ja... ja herrat! Kauneimpia ku-kukkasia jokaisen kansan... kansan kukkatarhassa ovat tie-tieteen ja... ja taiteen kukkanen. Nämä molemmat ovat... ovat hentoja ku-kukkasia ja...

Johtaja Sariola oli heittäytynyt todella runolliselle tuulelle. Kukaan ei ollut tietänyt hänessä olevankaan niin paljon lämpöä ja intomieltä. Hän piti pitkän ja kerrassaan kauniin puheen. Voimakkaan tunteen valtaamana yleisö puhujan kehoituksesta nousikin, kohotti eläköön-huudon ja joi päivän sankarin maljan.

Kun puheiden sarja näin oli aloitettu, jatkettiin sitä sekä leikillisessä että juhlallisessa ja runollisessa muodossa. Puhuttiin kauniille rouva Blundhille, joka sulostutti päivän sankarin kotia ja parhaita miehuuden päiviä. Vihdoin kilisti maisteri Blundh lasinsa kylkeen ja sai tällä toimenpiteellään syvän hiljaisuuden saliin. Hän seisoi pää pystyssä, toinen silmä raollaan, ja katseli yleisöön ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut sanoa sille hävyttömyyksiä.

"Kunnioitetut emännät ja isännät. En ole mikään puhuja, mutta koska minulle on puhuttu niin paljon, niin minun kai pitää vastata. Pyydän siis saada kiittää kaikesta siitä kunniasta ja myötätuntoisuudesta, mitä tänään on tullut osakseni. Jos luen oikein vaimoni silmistä, niin myöskin hän pyytää minua kiittämään niistä kauniista sanoista, jotka ovat lausutut hänelle.

"Mitäpä se minun työni on ollut muuta kuin, suoraan sanoen, laiskottelemista ja matkustelemista. Minä olen tehnyt, mitä on haluttanut. Komiteatyöt ja johtokuntien kokoukset — eihän niitä voi kutsua työksi. (Salissa: ohoo!) Se kirjallinen työ, mitä minä vuosien kuluessa olen koettanut tehdä, valmistuneeko se koskaan. (Hilpeyttä salissa.) Sillä kaikki komiteat vaativat aikansa. Kaikesta tästä minä kuitenkin saan vastaanottaa laulua, kukkia, adresseja ja puheita. (Hilpeyttä salissa.) Mutta rahalla saa ja hevosella pääsee. Se, että minä silloin tällöin olen saanut lahjoitella jonkin summan yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei suinkaan ole minun ansioni. Monet, jotka olisivat olleet avun tarpeessa ovat sitä paitsi, kuten kaikki hyvin tietävät, saaneet tyhjin toimin mennä matkoihinsa kitupiikin ovelta. (Myhäilyä salissa.) Mutta se, että, kuten sanottu, joskus olen antanutkin, on aivan toisten ihmisten ansio. Kuten tiedetty, lahjoittivat hyvät kasvatusvanhempani, nahkurimestari Ulrik Blomgrén ja hänen vaimonsa Fredrika minulle kuollessaan koko omaisuutensa. Ja heidän varojaan minä olen lahjoitellut. Sellainen on asia.

"Pyydän vielä kerran saada lausua vilpittömät kiitokset kaikesta siitä ansaitsemattomasta hyvyydestä, millä minua tänään on muistettu."

Päivän sankari istuutui, mutta mieltymys salissa oli yleinen. Ei olisi uskottu maisteri Bernhardissa olevan miestä lausumaan näin suoria, voimakkaita sanoja. Itse rouva Murman kilisteli ihastuksissaan puhujan kanssa, kiittäen miehekkäistä sanoista. Kuiskailtiin, että nuoren rouvan vaikutus vanhaan saituriin jo tuntui ilahduttavassa määrässä. Kukaties hän vielä tulisi saamaan tästä mukavan ihmisen. Pidettiin puhe nahkurimestari Ulrik Blomgrénin ja hänen vaimonsa Fredrikan muistolle. Puhe päättyi jyrisevään eläköön-huutoon. Seurasi kokonainen puhetulva. Dosentti Angervoisen kasvoista saattoi jo havaita, että hän hautoi puhetta, mutta nähtävästi hän aikoi säästää sen yläsaliin. Ennen kuin lähdettiin liikkeelle, kuultiin, että Riti-Ratin taskussa oli kirjoitus, joka oli aiottu huomiseen Maan Äitiin, jonka hän lyhyen vastustuksen jälkeen salli luettavan jo juhlapäivällisillä. Petiittipalasen otsikkona oli _Smaragdi_ ja se kuului:

"Eräänä kauniina syyspäivänä, kun aurinko helotti täydeltä terältään ja Suur-Kaupungin kukkalaitteet olivat hehkeimmillään, he tutustuivat. Tyttö oli vasta muuttanut maalta isänsä kanssa. Hän oli tuore ja raikas kuin marjanen mättäällä. Mies oli juuri palannut Eurooppaan tehdyltä kaukomatkalta, hänen pukimensa olivat oudon sirot ja kuosikkaat, kravatissa hehkui suuri, harvinaisen ihana smaragdi. Auringonsäteet taittuivat vihreään kiveen ja panivat sen kimmeltämään. Impi katseli smaragdia ja ihastui. 'Tahtoisinpa tuon!' ajatteli hän. Hänellä oli punertavat hiukset kuin Tizianin ihanilla kaunottarilla ja hän tiesi, että kaikki mikä oli vihreää, kaunisti häntä.

"Ihmetellen ja ihannoiden katseli hän myöskin komeaa eurooppalaista herraa. Don Juan! Syvään niiaten ojensi neitonen hänelle kätösensä, kun isä heidät esitti. Don Juan kumarsi maailmanmiehen tavoin ja jäi sanattomaksi ihastuksesta. Mikä sulotar, saadapa tuo omakseen!

"Impi katseli, kuten heikomman sukupuolen tapa on, korua. Sankarimme ihmetteli loistoa tytön silmissä ja punertavissa hiuksissa — ja puistikon lehvien välitse suhahti Amorin nuoli.

"Ja tämä sokea pieni jumaluus järjesti asiat — tosin vuosikausien puuhaamisen jälkeen — molempien toivomusten mukaan. Don Juan sai tizianilaisen kaunottarensa ja impi ihannoimansa smaragdin."

Suosionosoitusten myrsky seurasi Riti-Ratin lastua. Päivän sankari istui sikariaan poltellen, silmäsi raskaiden luomiensa alta savukiehkuroita ja kiroili mielessään sanomalehtineekereitä. Typeriä... mauttomia... mahdottomia.

Hänen rouvansa istui pää käden varassa ja tuijotti pöytään. Punaiset hiukset kimmeltelivät kattokruunujen valossa ikään kuin jokainen hiussäie olisi värissyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silkkipukunsa valkoisella pohjalla kimmelteli smaragdi.

LIIKEMIEHIÄ

Hohoijaa. Ne olivat kuin olivatkin vihoviimeisiä nämä johtokunnan kokouspäivät edelläkäyvine kassantarkastuksineen! Mistä nyt ajaisikaan kokoon ne neljätuhattakaksisataa, jotka vielä puuttuivat kassasta? Eilen ja edellisenä päivänä oli kaikki mahdolliset saatavat peritty, ja lainattukin oli joka taholta ja kaikilta ihmisiltä, joita saattoi ajatella.

Teräs oli tullut toimistoon varhain, juuri näiden puuttuvien rahojen vuoksi. Ensi työkseen hän oli lähettänyt pojan Lohipadon luo, joka vähissä erissä oli saanut häneltä aina kuuteensataan markkaan asti ja jolla ei ollut puhelinta. Sitten hän oli tilannut annoksen kahvia ja vietti lyhyen hetken kuppinsa ääressä, silmäillen sanomalehtiä, ennen kuin ryhtyi soittamaan. Vihoviimeisiä päiviä, totta toisenkin kerran!

— Viisikymmentäyksi seitsemänkymmentäyksi. Onko asianajaja kotona...? No, herättäkää hänet sitten... Kyllä hän nousee, kun kuulee, kuka... Menkää nyt vain herättämään, kun minä sanon... No, maisteri Teräs. Sanokaa, että on tärkeää asiaa.

Ollikainen? No terve mieheen, vieläkö sinä vetelet hirsiä, olitteko sitten vielä kauan...? Vai niin, vai niin... Kelloseppä... ja tahtoo huvilan... Se on sitten jo vanha mies ja elää säästöillään? Sillähän niitä sitten voikin olla frangeja. Katsos, niistä on tällä hetkellä turkasen tiukka paikka, kun ei saa saataviaan pois, vaikka ihan mikä olisi... Vai tulee se yhdeltätoista... no, vikittele nyt siltä parituhatta keinolla millä vain... No niin, varovaisiahan ne ovat tuollaiset vanhat kitupiikit, mutta jos sinä kuitenkin saisit... Kyllä minä maksan jo huomispäivänä. Isäukko on matkalla, muuten olisin kyllä saanut häneltä... No, olet sinä oikein herran enkeli, jos hankit. Soita sitten, niin minä panen pojan hakemaan... Kiitos vain, mennä potkii, minä olen täällä toimistossa yksinäni vastaiseksi. Luotan nyt sitten sinuun ja kelloseppään. Kiitos, kiitos. Morjens sitten.

— Kuusikymmentäkahdeksan viisikymmentäyksi. Onko kirjailija Kotka kotona...? Nukkuu — kaikki tänään nukkuvat! Menkää sitten hiidessä herättämään... No, tärkeää asiaa... Maisteri Teräs. Sanokaa, että hän soittaa maisteri Teräkselle.

Leo Teräs käytti jo maisterin arvonimeä ikään kuin se olisi kuulunut hänelle. Yleisö oli kerta kaikkiaan niin tahtonut.

— Kymmenen seitsemänkymmentäviisi. Onko kirjailija Ruoste kotona... Ruoste? No terve, terve. Kiitos, kiitos — lange nicht gesehn. Kyllähän täällä, kyllähän täällä mennä potkii. Missä sinä eilen olitkaan? Soitin...! viisi kuusi kertaa. Niin, ei muuta, mutta niitä frangeja... Jaa, se on paha asia. Lähde nyt yhtä päätä ajamaan kokoon, minulla täytyy, nääs, olla. Kello kaksi tulevat murjaanit... Maltahan nyt, se sinun velkasi on jo noussut suureksi summaksi. Kyllä se on minulla täällä merkittynä. Eldoradossa kerran kuusikymmentä... sitten minä maksoin sinun osasi vekselissä, sataviisikymmentä... sitten... niin, siitä tulee kuudettasataa... jaa, sitä minä en voi auttaa, jokaiselle on se oma nahka likinnä ja... Lanko ja lanko — lanko voi hyvästi nähdä minut linnassa, lanko ei tunne sääliä eikä häpeää... Ei, ei, ei... Angervoinen on kyllä perinyt hiukkasen, mutta hän on myöskin jo niin paljon auttanut...! Ei, ei, ei, ne tiet ovat tukossa. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä liikkeelle ja ajaa kokoon vaikka mistä. Kello kaksi, kuten sanottu, tulevat tarkastajat. Hyvästi, hyvästi.

Poika palasi Lohipadon luota. Runoilija oli arvattavasti lähtenyt maalle, koskei häntä pariin yöhön ollut kuulunut kotiin.

Runolan varajohtaja mittasi permantoaan pitkin askelin ja varisteli tuhkaa savukkeestaan sekä puolelle että toiselle. Jokohan tässä nyt oli joutuminen kiipeliin? Jos se Paksula jo olisi saanut kuntoon ne metsäkauppansa? Mutta puutavarakauppias sattui sillä hetkellä olemaan aivan pennitön mies. Kartanonomistaja, jonka kanssa metsäkauppa oli ollut aivan kuin valmis, oli viime hetkessä saanut päähänsä, että piti pyytää tarjouksia muualtakin. Sellaisia ne olivat!

— Maaseudulle, tehkää hyvin... Storby seitsemäntoista... Kiitos... Onko tiilitehdas Sammossa...? Saanko minä tavata johtaja Lempistä... No terve mieheen, Teräs puhuu... Kiitos vain, mennä potkii. Kuules, kyllä se nyt on niin, että minun täytyy pyytää sinulta niitä frangeja, kun on sekä isäukko että lankomies matkalla... Anna nyt vain, mitä irti saat, huomispäivänä lähetän takaisin... Sano muuta, ihmiset ovat kerrassaan rahattomia... Kyllä tästä täytyy komennon muuttua, tämä ei kannata tämä lafka tällaisella hoidolla. Kuunnellaan kaikkien vanhojen ämmien mielipiteitä ja kustannetaan niiden mukaan. Suoraan sanoen, Salmensuu lupaa erota pois tästä, enkä minä häntä ensinkään itke... Niin, rehellinen kyllä ja ahkera, mutta ei se liike mene yksistään sillä, pitää olla initsiatiiveja ja muuta sellaista. Mitäs sinä sanot, Aapeli Lempinen, jos niinkuin tulisimme kumartamaan sinua... Ohohhohhoh, vai niin ikävä tiilejäsi! Kyllä nämä ovat mukavat nämä kirjatkin... Ne ovat helkkarin kauniit ne rakennukset siinä aseman luona... Eivät ne enää kotimaiset tiilet jää jälkeen missään suhteessa... No niin, mutta mitenkäs minä nyt saan rahat? Et sinä tule kaupunkiin...? Minun täytyy sitten lähettää veljeni sinne, anna hänelle, kyllä hän tuo ne. Kiitos nyt vain. Terve, terve! — Kuusikymmentäseitsemän neljätoista... Onko pappa? Tämä on Leo. Mitäs sinne kotiin kuuluu? Kiitos vain, kyllähän täällä. Pyytääkö pappa Danielin puhelimeen. Päivää. Tämä on Leo. Kuule, sinun pitää ihan heti lähteä Sampoon, tiilitehtaalle, ja ottaa johtaja Lempiseltä tuhat markkaa, jotka hän on velkaa meille. Palaa ensi junalla. Kun tuot rahat, voit saada ne viisikymmentä markkaa, mitkä vielä olet saamassa viime kuun palkasta. Hyvästi nyt sitten ja pidä kiirettä.

Trrrr.

— Runolassa... No, Matti, missä sinä nyt olet...? Etkö olekaan maalla...? Ankkurissa... Maximissa... Jaa, minulta ei nyt liikene mitään, olisin päinvastoin karhunnut sinua... Olet, olet maar sinä minulle velkaa! Vai et muista... etkä niin vähän olekaan... Jätä nyt vaikka kellosi panttiin, kyllä ne päästävät... Taikka kuules, lainaa siltä Elleniltä siellä, se on kerran lainannut minulle... Kiitos vain, mutta ehkei nyt puhuta uusista töistä, ennen kuin vanhat on suoritettu. Se on se antologiakin vielä kesken... Kassasta ei voi ottaa... Koeta nyt, mistä tahdot, minä en tosiaankaan ehdi. Hyvästi...

Näytti pimeältä. Kaikki oli vielä epävarmaa, ja pian alkaisi konttoriaika. Ei suinkaan tässä auttanut muu kuin varustautua kaiken varalta. Ei silti, että hän luuli tarvitsevansa käyttää sitä keinoa, mihin hän aikoi ryhtyä. Varmaan rahat tulisivat viime hetkessä, kuten niin monesti ennen. Silloin hän hävittäisi paperin aivan yksinkertaisesti. Kuten joskus ennenkin. Hän oli kuin olikin jonkin kerran käyttänyt tätä hätäkeinoa. Kun liikkeen johdossa kerran oli sellainen suuri nimi kuin tohtori Pitkäsen, niin kai sitä piti johonkin käyttää. Varmaan ei hän tulisi koko paperia tarvitsemaan. Voisihan sen silti laittaa kuntoon. Vieläköhän hän osaisi kirjoittaa koko nimeä? Jaakko E. Pitkänen — hyvin tuli, kas kuinka hyvin tulikin! Noin koreasti poikkipäin. Paremmin ei itse fonetiikan dosentti Jaakko E. Pitkänen itse olisi voinut nimeään kirjoittaa. Paperia ei tarvittaisi, se oli selvää, mutta saattoihan olla taskussa kaiken varalta.

Ja kun maisteri Teräs oli saanut vekselilomakkeen valmiiksi kirjoitettuna lompakkoonsa, tyyntyi hän kokonaan.

Salmensuu saapui toimistoon täsmällisesti kuten aina. Hän oli salaperäinen ja teeskenteli eräänlaista juhlallista ystävällisyyttä, joka suututti Terästä. Ikään kuin ei hän, Teräs, olisi tietänyt Salmensuun eroaikeista. Niitä oli kuitenkin ollut ennenkin, ja kun johtokunta oli kauniisti pyytänyt — ja lisännyt palkkaa — oli Salmensuu jäänyt. Tarkoitus oli kai nytkin saada hiukkasen lisätuloja! Teräs tupakoi kuin vimmattu ja naureskeli myrkyllisesti itsekseen, mutta ei vielä sanonut mitään. Salmensuu pyysi häntä, Terästä, ottamaan vastaan neiti Liinu Palon, joka tuli kysymään käsikirjoituksensa kohtaloa. Teräs loi silloin toveriinsa pitkän, ilkeän katseen, mutta pyysi kirjailijattaren istumaan ja haki kaapista esiin käsikirjoituksen.

— Niin, kyllä se nyt on sillä tavalla, että me emme tällä kertaa voi ottaa tätä novellia. Nyt on niin huono aika, ihmiset eivät osta kirjoja. Ja juonikin on hiukkasen sovinnainen. Ja tyylissä on toivomisen varaa. Epätasaisuuksia... Sanalla sanoen, juoni on hiukan sovinnainen, ja niin ikävää kuin onkin, niin...

Neiti ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään toivoa, ja läksi. Mikä epäkaunis ihminen! Eikä nuorikaan. Miksikähän sekin luuli tulevansa? Kirjailijaksi? Kaikki tässä! Tuskin oli Teräs päässyt pöytänsä ääreen ja käynyt käsiksi päivän postiin, kun Salmensuu johdatti hänen huoneeseensa toisen ihmisen, tällä kertaa nuoren miehen. Teräs iski toveriinsa suuttuneen katseen, mutta mikäpä muukaan auttoi kuin käydä katsomaan, mitä nuorukainen otti esiin salkustaan. Ne olivat pieniä piirustuksia ja taiteilija ehdotti niitä kansilehdiksi. Teräs otti kouraansa pari kuvaa ja katseli vuoroin niitä, vuoroin nuorta, köyhästi, mutta taiteilijamaisesti pukeutunutta miestä, jolla oli hyvin vilkkaat silmät.

— Kyllähän... kyllähän ne ovat hyvin kauniit, mutta ne ovat kenties hiukkasen liian... hiukkasen liian... sanoisinko... hiukkasen kubistiset...

— Kubistiset? sanoi nuorukainen ja tuijotti ihmeissään johtajaan. — Muodothan ovat aivan pyöreät.