Part 8

— Vai ei minulla olisi mitään sanomista, puhui äskeinen ääni. — Hän on minun entinen rouvani, hitto vie. Vuoden ja kuukauden on hän totellut nimeä Gisela Lohipato, eikö minulla olisi oikeutta olla huvitettu hänestä? Tahdon tietää, miten Pariisi on kehittänyt häntä. Hänessä oli kuin olikin ainesta. Hän oli ruutia ja pippuria ja moraalia, ja hän teki tyhmästi, kun yritti komentaa minua, mutta minä olen huvitettu hänestä. Naurakaa te vain — minä olen kuin olenkin huvitettu. Muuten, suoraan sanoen, hän olisi paremmin sopinut maalarille. Hän oli dekoratiivinen. Eikö kukaan tiedä, onko hän palannut kotiin punatukkaisen sisarensa kanssa? Missä on Teräs? Eikö kukaan voi antaa minulle tietoja entisestä rouva Gisela Lohipadosta?

Koko pöytäkunta nauroi ja teki pilaa. Kysyttiin, aikoiko Matti Lohipato uudelleen kosia Gisela Ståhlea, josta hän kolme vuotta oli ollut erossa. Runoilija Lohipato nauroi itsekin ja tyhjensi vierustoverinsa, neiti Irja-Tuura Myrskylän viinilasin. Irja-Tuura oli maalari, hänen maalaamansa runoilija Matti Lohipadon kuva oli vasta-avatussa näyttelyssä herättänyt huomiota. Neiti Irja-Tuura Myrskylän ja runoilija Matti Lohipadon persoonallinen seurustelu oli sekin herättänyt huomiota pitkin syksyä ja antanut aihetta puheisiin.

— Maljasi, Irja-Tuura, sanoi runoilija. — Uskallatko sinä ottaa käteesi kirjan, joka on sidottu ihmisennahkaisiin kansiin?

— Mitä? sanoi Irja-Tuura.

— Jos minä sidotan kirjani ihmisennahkaisiin kansiin ja lahjoitan sen sinulle, niin uskallatko...?

Irja-Tuura ymmärsi jo. Hän sulki silmänsä ja laski leikillisesti käden sydämelleen.

— Tässä on kirjasi paikka.

— Hyvä, sanoi runoilija ja tyhjensi viinin pullosta lasiinsa. — Minä nain sinut.

Irja-Tuura nauroi.

Runoilija Kotka suuntasi silmänsä viimeksi tyhjentyneeseen viinipulloon ja siitä pariin sen edeltäjään. Kaikkien silmät kuin siepaten kiinnittyivät Kotkan katseeseen, seuraten sitä toisesta tyhjästä pullosta toiseen. Kotka teki hullunkurisen eleen, kaikki omaksuivat senkin, ja rupesivat vihdoin nauramaan.

Pöydässä oli erään asian johdosta vallinnut mieltä kiinnittävä jännitys, ja sen pienen välinäytöksen jälkeen, minkä Lohipato oli kutsunut esiin entisen rouvansa johdosta, palasi tämä jännitys. Se ei koskenut yksin tangoa, vaikka tietenkin jokainen halusi nähdä sitä paria, joka häämötti Gila Aceron ja Dagobert Lyngen salaperäisten nimien takana. Taiteilijapöydässä vallitsi erittäin huvittava jännitys seuraavasta syystä.

Kaikki pöytäkunnan jäsenet olivat syöneet ja juoneet komeasti, mutta kenelläkään ei ollut rahaa maksaa. Herrat olivat toinen toisensa jälkeen vieneet toisiaan syrjään kysyäkseen, olisiko asianomaisella antaa parikymmentä markkaa lainaksi, ja niin oli vähitellen käynyt selväksi, että suurin summa, mikä löytyi yksissä käsissä, oli viisi markkaa! Se sijaitsi neiti Irja-Tuura Myrskylän pienessä hopeaverkkokukkarossa, ja hän levitti heti auliisti rahat pöydälle. Mutta mihinkä ne olisivat riittäneet — eivät edes juomarahoiksi. Koko seuran yhteenlaskettu rahasumma teki kaksikymmentäkolme markkaa kolmekymmentä penniä. Pöytäkunta purskahti niin makeaan nauruun, että sen iloisuus toiselta puolen herätti salissa kateutta, toiselta puolen suuttumusta häiriön vuoksi, joka syntyi keskellä musiikkinumeroa. Yleisestä rahattomuudesta tuli erinomaisen yhdistävä ja huvittava lisä illan hauskuuteen. Koetettiin keksiä, mistä saataisiin lainaksi parisataa markkaa, etsittiin uhria yleisön joukosta ja tehtiin pari yritystä puhelimitse. Turhaan. Silloin vakuuttivat Kotka ja Lohipato, että he hoitavat asian: syödään ja juodaan rohkeasti — he suorittavat jälkilaskut hovimestarin tai vaikkapa itse isännän kanssa. He ovat ennenkin olleet mukana samanlaisissa tilaisuuksissa: isäntä ei ole uskaltanut hiiskahtaakaan. Eikä uskalla nytkään. Eikö heillä ole joukossaan sanomalehtimiehiä? Eivätkö he kaikki olleet julkisia henkilöitä, joita ei ole hyvä loukata. Mutta tarpeelliseksi katsottiin, että elettäisiin komeasti, laskun ei sopinut olla pienen tällaisessa tapauksessa. Kotka soitti ja tilasi shamppanjaa. Taiteilijatytöt nostivat köyhänkoreita hattutöyhtöjään ja loivat välinpitämättömiä silmäyksiä saliin. Oliko punatukkainen laulajatar niin kaunis kuin väitettiin? Aikoiko hän todella ottaa kaljupään vanhan herran? Oliko hänen entinen sulhasensa todella kadonnut jäljettömiin? Intresantti mies sulhanen joka tapauksessa oli ollut. Mutta häpeämätöntä oli kuitenkin sanoa, että tämä maa oli niin nousukasmainen ja puolivillainen, että kulttuuri-ihmisen oli mahdoton elää täällä. Häpeämätöntä se oli. Ja parasta että läksi, joka niin ajatteli. Mutta kummanko antamat olivat neiti Ståhlen timantit, entisen sulhasen vaiko nykyisen ihailijan?

Vihdoin kajahti odotettu tango-sävel ja ikään kuin vangitsi koko elämän salissa. Kaikki odottavat katseet kääntyivät tanssilavaa kohti ja pysähtyivät punaisiin verhoihin, joiden peittämää oviaukkoa pitkät palmunlehvät varjostivat. Soiton kaihoisa sävel karkasi kuin liekki ihmisten veriin ja täydessä vireessä ottivat he vastaan tanssijat, ikään kuin he olisivat olleet jokaisen läsnäolijan persoonallisen tunteen tulkitsijat.

Punaisten samettiuutimien takaa tuli korkea, upea nainen, pukeutuneena mustaan silkkipukuun. Mikään muu väri ei olisi voinut siinä määrässä saattaa hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta oikeuksiinsa kuin tämä raskas, pehmeä, kiiltävä musta, joka valui kuin vesi jäseniä myöten. Valkoiset kiilat hihoissa, sukissa, kaulan ja niskan tienoilla vaikuttivat hurmaavasti. Hyvin vaaleat hiukset kehystivät kalpeita, puhtaita, miltei viattomia kasvoja. Hiukset laskeutuivat laineina alas kulmille ja yli korvien, muodostaen niskassa runsaan hiussolmun.

Mikä yllätys, mikä ilmestys!

Gila Acero!

Hän nosti tummat silmäripsensä ja naulasi silmäterät tanssitoverinsa kasvoihin. Hän huumasi tällä katseellaan miehen. Sitten hän antautui hänen johdettavakseen. Heidän ojennetut kätensä ikään kuin tavoittelivat kiinni jotakin kaukaista, heidän jalkansa satuttivat maata varovasti, ikään kuin ne olisivat tietäneet sen kasvavan okaita, ja kimmahtivat sitten säikkyen takaisin, kun piikit olivat pistäneet heitä jalkaterään. Kun he syöksyivät polvilleen, tuntui siltä kuin he olisivat pyytäneet anteeksi jotakin syytä. Kun he nojasivat toisiinsa, oli kuin he olisivat hukkuvina turvautuneet toisiinsa, ja kun he silmäilivät yli olkapäittensä, oli kuin he olisivat pelänneet vauhdissaan polkevansa jotakin onnen sirpaletta, joka ehkä oli jätetty heidän tielleen. Sanomaton ikävöinti oli heidän katseissaan ja heidän ojennetuissa käsissään. Sävelkin itki ja nyyhki.

Naiset salissa istuivat kostein silmin, huulet auki hengittäen kaihoa ja ikävöintiä. Seurasi tangon valoisa vuoro, ja tanssijat keinuivat hymyillen, katse katseeseen uponneena, toistensa käsivarsien varassa. Katselijakunta vapautui heidän mukanaan, hymyili heidän mukanaan ja tunsi keinuvat rytmit veressään. Tanssi kävi kuumaksi ja tempasi katselijat valtoihinsa. Heissä alkoi itää ja kasvaa, vaistot olivat herätetyt ja värisivät ja versoivat.

Taiteilijapöydässä oli Matti Lohipato äkkiä hypännyt pystyyn. Toverit huomasivat hänet vasta, kun hän jo oli keskellä lattiaa, menossa tanssilavaa kohti. Kotka, joka luuli hänen olevan humalassa, hiipi hänen perässään ja veti hänet takaisin paikoilleen. Syvään hengittäen ja painaen kouraansa pöydän laitaa vastaan hän hetkisen istuikin muiden joukossa, mutta kun suosionosoitusten pauhina tanssin loputtua täytti salin, täytyi toverien voimiensa takaa koettaa pidellä häntä.

— Päästäkää irti, tolvanat, huusi hän. — Ettekö näe, että se on _hän,_ minun vaimoni! En siedä, että hän tanssii tuon roikaleen kanssa. Hän rakastaa minua!

— Oletko sinä hullu! sanoivat toverit. — Lähdetään selvittämään laskujamme ja mennään sitten pois...

— Menkää hiiteen, ärjyi Lohipato. — Enkö minä tuntisi vaimoani! Minä olin heittiö ja konna, hän istui yökaudet suomentamassa Runolalle "Haaremin helmeä" pitääkseen pystyssä meidän kotiamme. Uskollisemmin ei yksikään nainen ole rakastanut. Runola, senkin kirottu lumppuliike, maksoi hänelle viisikolmatta markkaa arkilta. Hänen kauniita hartioitaan särki, kun hän tappeli "Haaremin helmen" kanssa. Miehen hän tahtoi tehdä minusta, hän rakasti minua ja hän rakastaa vielä... Mitä? Mitä sinä sanot, Irja-Tuura? Mikä sinä luulet olevasi? Älä mainitse hänen nimeäänkään, minä en kärsi sitä. Päästäkää irti, minä menen väkisin, jollette...

Lohipato istui kuitenkin kuin naulittuna koko ajan, jolloin tanssi toistettiin, ja seuratessa Gila Aceron liikkeitä meni hänen ensi vaikutelmansa tanssijattaresta jonkin verran sekaisin. Ei, ei sittenkään Acero saattanut olla Sela. Kasvot muistuttivat hetkittäin ihmeellisesti Selaa, mutta jota enemmän Aceroa katseli, sitä vieraammaksi hän kävi. Mutta Gila — se oli Gisela, keskitavu vain poissa. Ja Selan tarmon ja neuvokkuuden mukaista oli kuin olikin juuri opetella tämä ajan tanssi, tämä tango, auttaakseen isäänsä, jonka omaisuus oli mennyt. Kun tanssijatar oikullisesti heilautti päätään, niin että hänen profiilinsa tuli näkyviin, tunsi runoilija oman rouvansa niiltä aamuhetkiltä, jolloin hän, mies, oli tallustellut kotiin Minervasta ja Sela ärtyneenä oli saarnannut hänelle ja lopuksi itkenyt. Ei, Gila Acero oli sittenkin Sela, ainoa uskollinen nainen maan päällä.

Matti Lohipato odotti vain, että hosuminen lavalla lakkaisi, mennäkseen rouvansa luo. Voimakkaat, käärmemäiset liikkeet tanssin lopulla ja tanssijattaren koko hallitseva antautuminen kuitenkin taasen vaikuttivat, että oli mahdoton ajatella tällaisen muutoksen tapahtuneen poroporvarillisen moraalisessa Sela Ståhlessa. Lohipato pani merkille, että esimerkiksi Riti-Rati, joka lukemattomat kerrat oli ollut heidän kodissaan sen vuoden ajan, jolloin he olivat naimisissa, katseli tanssijatarta kuin ainakin otusta, josta saa hyvän petiittipalasen. Ja mikä oli kaikkein luotettavinta: Otteli Ståhlen kasvoissa ei näkynyt mitään levottomuuden merkkiä, hän katseli samettinsa ja jalokiviensä kehyksestä tanssiesitystä täydelleen kylmänä eikä sen loputtua hievahtanutkaan, mennäkseen tervehtimään taiteilijatarta. Tanssitaiteilija Sariola istui hänkin yleisön joukossa täysin tyynenä, joskin tosin innostuneena, kuten muutkin. Hänhän oli ollut rakastunut Sela Ståhleen, olisihan hänen pitänyt tuntea tämä. Ja loppujen lopuksi: jos Gila Acero olisi ollut Sela Ståhle, olisi hyvä pappa kunnallisneuvos tietenkin ollut täällä eikä hänen lörpöttelyhaluaan olisi pidättänyt mikään.

Yleisö huusi ja taputti käsiään. Se ei antanut rauhaa, ennen kuin tango oli tanssittu kolmannen kerran. Ja vielä sittenkin huudettiin ja vaadittiin taiteilijoita esiin. Gila Acero ei nähtävästi enää olisi halunnut tulla. Vihdoin viimein hän näyttäytyi ja kumarsi, katsettaan nostamatta. Hänen eteensä sateli kukkasia, joita vieraat ottivat ruokapöydiltä.

Matti Lohipato oli pahalla tuulella. Häntä harmitti, että hän oli erehtynyt — olihan selvää, että jos hänen entisessä rouvassaan olisi ollut sitä, mitä tässä tanssijattaressa, niin ei hän, Matti Lohipato, ikinä niin kovakouraisesti olisi tehnyt hänestä eroa. Häntä harmitti myöskin, että jos tämä tango-nainen olisi ollut hänen entinen rouvansa, hänellä muka ei olisi ollut oikeutta ilman muuta katsoa häntä vaimokseen. Mutta hänpä olisi uhallakin sen tehnyt! Ja vihdoin häntä harmitti, ettei hän enää voisi tulla tänne Bristoliin tarkastamaan tuota tango-naista, koska hän ei tietänyt, milloin hän voisi suorittaa suuren ravintolavelkansa.

* * * * *

Suur-Kaupungissa ei puhuttu muusta kuin Gila Acerosta ja hänen tangostaan. Sellaista tangoa ei Suur-Kaupungissa oltu nähty. Kerrassaan ihanteellinen tango! Ja itse Gila Acero — mikä intresantti henkilö! Hänestä ei saanut selvää, vaikka olisi tehnyt mitä. Hän asui Bristolissa, ei ottanut vastaan ketään, ja pysyi tunnottomana kaikille kukkalähetyksille ja kirjeille, joita hänelle vietiin. Ei kysymystäkään siitä, että Riti-Rati ja muut haastattelijat olisivat päässeet hänen puheilleen. Hän ei ottanut vastaan edes tanssitaiteilija Sariolaakaan, joka frakkiin pukeutuneena seisoi hotellin käytävässä, lähetettyään sisään ranskankielisen nimikortin. Joka tapauksessa kirjoitti Olli Sariola omalla nimellään Maan Äitiin Gila Acerosta ja hänen tangostaan, ja sen jälkeen alkoivat piirien merkkihenkilötkin käydä katsomassa tanssijatarta. Ei saatu selvää, mitä kieltä hän puhui ja mihin kansallisuuteen hän kuului. Vilaukselta vain nähtiin hänet hotellin käytävissä tai ajurin vaunuissa. Kerrottiin, että hän olisi saanut loistavan tarjouksen Amerikasta ja että hänen vierailunsa Suur-Kaupungissa pian päättyisivät.

Silloin tehtiin eräänä päivänä kauhistuttava paljastus.

Tanssitaiteilija Sariola saapui isoäitinsä pesään keskelle tavanmukaista torstai-illan kahviseuraa ja kertoi Bristolin edustalla joutuneensa todistamaan, miten kuuluisa tanssijatar oli maksanut ajurille. Ja neiti Gila Acero oli puhunut tämän maan selvää kieltä! Niin, niin, tämän maan selvää kieltä! Hän ei ollut mikään argentiinalainen, ei edes ulkomaalainenkaan, vaan suorastaan täältä. Ja kuka? Senkin saattoi Olli Sariola sanoa? Oliko kukaan tullut ajatelleeksi nimeä Gila Acero? Jos "Gilaan" lisäsi keskelle tavun "se", niin siitä tuli Gisela. Ja Acero — se oli espanjaa ja merkitsi "teräs". Asia oli selvä, vai kuinka?

Ja tällaisen suunnattoman petoksen varjossa oli rouva Gisela Ståhle eli Lohipato tullut tänne ja vallannut koko Suur-Kaupungin. Koko Suur-Kaupunki oli antanut vetää itseään nenästä. Suurimpaan salaperäisyyteen oli tämä tango-nainen ymmärtänyt verhota itsensä ja voittaa. Eivät edes isä eikä äiti olleet tietäneet juonesta mitään. Ainoa, joka oli ollut salaliitossa tanssijattaren kanssa, oli ollut "laulajatar", Otteli Ståhle.

Kaunis juttu — koko Suur-Kaupunki oli petkutettu perin pohjin! Ja minkä vuoksi tämä salaperäisyys ja petos? Minkä tähden peruukit ja harhaanviepä naamioitus? Sisarukset erehtyivät, jos luulivat, että tullaan taiteilijoiksi tätä tietä.

Ei, siitä pidettäisiin huolta, ettei tällaisella petoksella "tultaisi, nähtäisi ja voitettaisi". Rehellisyys piti toki olla taiteessakin.

Gila Aceron tähdestä ei voinut sanoa, että se olisi laskenut — se putosi. Kun tanssijatar seuraavana iltana esiintyi ihmeen kauniissa tangovärisessä tangopuvussaan, katseli häntä miltei vain pieni perhepiiri: kunnallisneuvos, Leo Teräs, Runolan kassaneiti ja tohtori Angervoinen, jonka kunnallisneuvos Ståhle oli pyytänyt seurakseen — Leo Teräs istui eri pöydässä muutamien liikemiesten kanssa. Tuskin sataa henkeä oli salissa, paitsi heitä. Ja seuraavana iltana oli vieläkin vähemmän. Ei auttanut, että tohtori Angervoinen kirjoitti ihmeen kauniisti kotimaisesta puutarhurittaresta, joka oli istuttanut hennon ja hehkuvan ulkomaalaisen kukan pohjoiseen maaperään. Suur-Kaupunki ei enää antanut pettää itseään.

"Hento ja hehkuva ulkomaalainen kukka" ei sekään oikein tahtonut viihtyä Suur-Kaupungin maaperässä. Kukaan kotimainen puutarhuritar ei yrittänytkään sitä vaalia, kaikki seuraavat tangotanssijat olivat ulkomaalaisia. Heidän joukossaan oli hyviäkin tango-esittäjiä, mutta varsinainen tango-innostus oli poissa. Se oli noussut korkeimmilleen ja pudonnut yhdessä Gila Aceron tähden kanssa.

* * * * *

Itse Gila Acerolle eli Gisela Ståhlelle oli hänen lyhyt tango-kautensa antanut opetuksen koko elämää varten, sen, että yleisö on inhottava otus, jonka suosiosta ei kukaan järkevä ihminen tahdo olla riippuvainen. Gisela Ståhle tahtoi olla järkevä ihminen. Parin päivän ajan hän tulisella kiukulla purki kotiväelleen vihaansa yleisöön. Sitten häntä huvitti ruveta tutkistelemaan, millä lailla juoni häntä vastaan oli järjestetty. Miten oli mahdollista, että ihastunut yleisö niin äkkiä saatiin kääntymään hänestä pois? Jos juoni todella oli suunniteltu ja ohjattu Pesästä käsin, niin olivat kuin olivatkin rouva Gunilla Murman ja hänen jälkeläisensä kolmanteen ja neljänteen polveen nerokasta väkeä.

Olisi ollut huvittavaa ja opettavaakin tutkia, millä lailla tällainen tähdenpudottaminen järjestetään, mutta Gisela Ståhle ei katsonut voivansa uhrata aikaa asiaan.

Hän punnitsi mahdollisuuksiaan puolelta ja toiselta, ja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli paras ryhtyä käännöstyöhön, samaan, mihin hän oli turvautunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa, kun talosta loppui sekä puut että ruoka.

Rouva Murmanista ja hänen sukulaisistaan oli joka tapauksessa paras pysyä loitolla, jottei suututtaisi heitä. Heidän oli menestys ja heidän oli tulevaisuus. Kaikkein parasta olisi tietenkin ollut päästä heidän suosioonsa. Mutta sitä ei nyt voinut toivoa.

Kuinka vähän ihminen yhtä kaikki tietää taipumuksistaan ja mahdollisuuksistaan! Idut ja lahjat saattavat olla niin ihmeellisen salassa. Kuka olisi uskonut, että Gisela Ståhlesta, Syvälahden entisen kunnallisneuvoksen tyttärestä, tulisi kirjailijatar!

Ensin hän vaatimattomasti julkaisi nimettömiä käännöksiä Runolan kustannuksella. Sitten alkoi Maan Äidissä näkyä matkamuistelmia Pariisista sekä kirja- ja teatteriarvosteluja, joiden alla oli nimimerkki "Sela Rauta".

Sela Rauta — se oli ainakin rehellistä ja läpinäkyvää. Tiedettiin heti paikalla, kenen kanssa oltiin tekemisissä.

Ja vihdoin kantoi huhu pitkin Suur-Kaupunkia tietoa, että Sela Raudalta oli odotettavissa esikoisnovelli tahi -romaani, ei tarkoin tiedetty kumpiko.

Sela Ståhlesta tuli kuin tulikin kirjailijatar. Ja se oli kokonaan tango-yrityksen epäonnistumisen ansio.

LAULAJATAR

Niin asuivat siis kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret taasen isänsä ja äitinsä luona siinä kodissa, johon muutama vuosi sitten niin toivorikkaina oli asetuttu. Heidän hallussaan oli heidän vanha huoneensa — siinä oli, heidän kiertäessään maailman rantaa, ehtinyt asua yksi ja toinen opiskeleva ylioppilasneiti, jolle huone oli vuokrattu. Kaikki mitä kodista saattoi luovuttaa vieraille, oli tälläkin hetkellä luovutettu. Äiti nukkui ruokasalissa, ja Daniel, joka pari vuotta jo oli ollut Runolassa oikolukijana, pimeässä käytävässä ruokasalin ja keittiön välillä. Vakinaista palvelijaa ei ollut talossa, äiti otti ainoastaan tilapäisesti jonkun avukseen. Sen vuoksi joutui hän olemaan verraten vähän muiden perheenjäsenten seurassa. Hän olikin loitonnut heistä, he eivät edes tietäneet kuinka etäälle.

Se tuli yhtäkkiä ilmi, kun Otteli eräänä päivänä pukeutui valkeaan pariisilaiseen silkkihameeseen, jonka hän oli teettänyt konserttiaan varten Suur-Kaupungissa. Isä seisoi ihastuksissaan tyttärensä edessä, vakuutettuna siitä, ettei Ottelin tarvinnut muuta kuin tällaisena astua yleisön eteen, niin voitto olisi hänen. Sela juoksi keittiöön ja nouti äidin. Kun äiti näki pienen Ottelin, pani hän käden silmilleen, huojutti päätään ja meni pois.

Otteli ja isä jäivät tuijottamaan toisiinsa. Otteli katsahti peiliin ja näki kasvoillaan niin oudon ilmeen, että hänen täytyi kysyä itseltään, mitä oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan. Sekä isä että tytär kuulivat keittiöstä Selan kiihtyneen äänen, joka nuhteli äitiä. Äidin tavanmukaisten hiljaisten vastausten sijalla oli nyt vain pieni äänettömyys. Äkkiä tempasi Otteli laatikostaan kappaleen pitsiä ja verhosi sillä kauniit, paljaat olkapäänsä. Mutta puku ei sallinut sitä: koko kuosi meni pilalle. Hän repi pois pitsin, kyyneleet nousivat silmiin, hän tunsi vihaavansa äitiä ja samalla hän vihasi Selaa, joka uskalsi nuhdella äiti-raukkaa, äitiä, joka raatoi heidän kaikkien puolesta, hän vihasi koko elämää.

Elämä ei ollut helppoa. Juuri tällä hetkellä kasaantui kunnallisneuvoksen pienen Ottelin niskoille enemmän huolia kuin hän olisi jaksanut kantaa. Ne olivat käytännöllisiä, arkipäiväisiä huolia, kokonaan vailla sitä runoutta ja kauneutta, mikä oli ollut surussa kihlauksen jälkeen. Ja vasta muutama viikko sitten olivat sisarukset reippaina ja toivoa täynnä palanneet ulkomailta.

Mutta se oli Gila Aceron tango, joka oli heidät masentanut. Miten oli itse asiassa mahdollista, että yritys päättyi sillä tavalla?

Selaan oli hänen avioliittonsa jälkeen tullut jotakin ärtyisää ja alituisesti moralisoivaa, mutta hän pystyi ajattelemaan erinäisiä asioita niin kauniisti, ettei "pieni Otteli" ikinä olisi pystynyt ajattelemaan niitä sillä tavalla. Kuinka kauniisti Sela oli suunnitellut esimerkiksi tango-asian. Hän ei mitään muuta tahtonut kuin auttaa isää! Hän oli pannut päämääräkseen maksaa takaisin, mitä isä hänen vuokseen oli menettänyt. Eikä se ollut vähän: Lohipato oli ollut mestari panemaan rahoja liikkeelle, isä oli joutunut velkoihin, takuihin ja lukemattomiin ikävyyksiin — luultavasti hän oli menettänyt suuren osan heidän omaisuuttaan, vaikkei hän sitä tunnustanut. Hän odotti yhä kärsivällisesti suuria voittoja esimerkiksi Runolasta, vaikka kaikki muut ihmiset näkivät miten huonosti Runola meni. Dosentti Angervoisen alati toivorikas puhe saattoi yhä vaikuttaa kunnallisneuvokseen — muut nauroivat häntä vasten kasvoja. Oli miten oli, Sela tiesi, että hän elämänsä aikana tuskin ehtisi hyvittää, mitä parina vuonna oli rikottu, ja käytännöllisenä ihmisenä ryhtyi hän kaikkiin mahdollisiin keinoihin.

Hän oli sattumalta joutunut eräässä illanvietossa Pariisin Skandinavisessa Yhdistyksessä esittämään tangoa, hän oli onnistunut, ja tämä oli antanut sisaruksille ajatuksen, että päivän tanssilla ehkä voisi ansaita rahaa. Yhdessä he olivat keksineet Selaile taiteilijanimen, yhdessä he olivat keksineet, että oli paras verhota tangoyritys syvimpään salaisuuteen.

Ennen kaikkea se täytyi tehdä vanhempien vuoksi.

Sisarukset ja heidän ystävänsä maailmankaupungissa olivat lapsellisuudessaan uskoneet, ettei salaisuus tulisi ilmi. Mutta he olivat laskeneet väärin.

Kuitenkaan eivät he olisi voineet aavistaa salaisuuden paljastuksen vaikuttavan sillä tavalla. Minkä tähden Suur-Kaupunki suuttui?

Sela, kuten sanottu, tointui iskusta verraten pian. Hän oli ehtinyt ansaita sievän summan — sääli, että ansiotyö oli lopetettu häneltä kesken. Joka tapauksessa saattoi iloita siitäkin, mitä oli kukkarossa. Lausuttuaan veljelleen Leo Teräkselle karuja totuudensanoja Runolasta kääntyi hän toisen kustantajan puoleen, sai tuhatsivuisen käännöstyön ja painui siihen. Mikä hätä nyt oli, kun osasi ranskaa!

Mutta Otteliin oli tango-yrityksen epäonnistuminen tehnyt musertavan vaikutuksen. Entä jos yleisö kääntyisi häntäkin vastaan? Entä jos Gunilla-rouva kostaisi hetken, jolloin hän Pesän morsiuskamarissa oli sulkenut syliinsä Otteli Ståhlen?

Ottelilla oli, kuten sanottu, jo pukukin valmiina konserttia varten Suur-Kaupungissa, ja hänen tarkoituksensa oli tietysti ollut esiintyä siellä ennen kuin lähtisi maaseudulle. Mutta nyt häntä pelotti. Miten olikaan mahdollista onnistua, kun pelkäsi näin äärettömästi? Varmaan Gunilla-rouva ja hänen sukunsa nokkisivat hänet hengiltä.

Kuitenkin täytyi ruveta laulamaan ja ansaitsemaan rahaa. Otteli oli velkaa maisteri Blundhille, velkaa niin paljon, ettei sitä uskaltanut ajatellakaan. Vanha kitupiikki oli koulutoverinsa tyttärelle antanut rahaa runsaammin kuin tämä oli rohjennut pyytääkään. Selakin oli saanut maisteri Blundhilta sievän pienen summan matka-apua, jotta hän hyvästi hoitaisi Ottelia. Maisteri Blundh ei ollut vaatinut mitään velkakirjoja — Otteli todella ei tietänyt, olivatko rahat olleet laina vaiko lahja. Pienet kuitit vain oli Otteli saamistaan tuhansista jättänyt hyväntekijälleen.

Maisteri Bernhard oli ollut erinomaisen ystävällinen. Otteli kutsui häntä Bernhardiksi ja sinutteli häntä — hän tahtoi niin. Minkä tähden laulajatar sitten pelkäsi? Minkä tähden ei hän päässyt ajatuksesta, että maisteri Blundh saattoi heille kaikille tehdä mitä tahansa? Sisimmässään luultavasti isäkin pelkäsi "Bennu-poikaa", koska hän aina piti tarkkaa lukua siitä, että Otteli kävisi hänen luonaan ja että häntä pyydettäisiin heille. Täytyi, täytyi ruveta ansaitsemaan. Mutta jos konsertti Suur-Kaupungissa epäonnistuisi, olisi retki maaseudullekin turha. Jollei taas Suur-Kaupungissa ensin antaisi konserttia, suvaitsisivat maaseutukaupungit kohdella yli olkainsa. Ajat eivät enää olleet samat kuin ennen, jolloin maaseutu kiitollisena otti vastaan jokaisen taiteilijan, joka vaivautui sinne. Harva sinne silloin läksi, mutta nyt läksivät kaikki. Maaseutu oli köyhä ja maaseutu oli käynyt kriitilliseksi.

Kaikki vakuuttivat Otteli Ståhlelle, että oli välttämätöntä ensin antaa konsertti Suur-Kaupungissa ja vasta sitten lähteä kiertämään. Muussa tapauksessa olisi tulevaisuus laulajattarena kokonaan pilattu. Isä, kunnallisneuvos, jolle laulajattaren ulkomuoto konsertissa aina oli ollut vähintään yhtä tärkeä puoli kuin hänen taiteellinen esityksensä, kehoitti hänkin kaikin puolin tytärtään esiintymään Suur-Kaupungissa. Hän vannoi ja vakuutti, että ainakin Maan Äidissä olisi hyvät arvostelut. Mutta pelko oli Ottelissa tullut kuin taudiksi.

Turvauduttiin maisteri Bernhardiin ja kysyttiin hänen mielipidettään konsertista. Ihmeellistä kyllä, ei maisteri Bernhardilla ollut mitään mielipidettä. Hän katsoi Otteliin toinen silmä raollaan, kuten hänen tapansa oli, ja Ottelille tuli se tunne, että hän hautoi jotakin pahaa aietta häntä vastaan. Kunnallisneuvos uteli moneen kertaan Bennu-poikansa mielipidettä tässä heille kaikille niin tärkeässä asiassa, mutta Bennu-poika sanoi hyvin vähän.

* * * * *

Kotona vallitsi painostava mieliala ja alituinen rahanpuute. Pappa antoi selvästi tyttäriensä tuntea, ettei hän ollut lakannut toivomasta heidän joutuvan rikkaisiin naimisiin — olivathan he molemmat taasen vapaat. Mutta he olivat parantuneet kaipuustaan eivätkä enää uskoneet rakkauteen. Täytyi koettaa tehdä työtä ja ansaita.

Aah, työllä ansaitsi niin vähän ja elämä oli kallista. Jokainen koetti hiukan nauttia kurjuudessaan.

Kunnallisneuvos ei viihtynyt kotona. Tyttäret tiesivät, että äidillä siinä oli paljon syytä. Äiti ei sanonut pahaa sanaa isälle enempää kuin muillekaan, häntä ei voinut syyttää mistään, mutta hän oli loitonnut heistä kaikista, varsinkin isästä. Daniel oli ainoa, joka hänelle vielä kelpasi. Tyttäret olivat katkerat äidille. Kotona oli painostavaa ja raskasta. He eivät ihmetelleet, että isä pakeni kotoa.

Joskus iltapäivällä sulki kunnallisneuvos ovet saliin, pani gramofonin soimaan — se soitti nykyään tangoa — ja istui pää käsien varassa. Otteli hiipi silloin hänen luokseen ja silitti hänen harmaita hiuksiaan. Hän lauloi hänelle kauneimmat laulunsa. Tuntui kuitenkin siltä kuin pappa olisi pitänyt gramofonista miltei enemmän.

Kerran illalla, kun Otteli ja hänen isänsä olivat kahden kotona ja Otteli oli laulanut, purskahti isä äkkiä itkuun. Tytär painoi hellästi hänen päänsä rintaansa vastaan ja puheli iloisesti ja tyynnyttäen. Isä työnsi hänet luotaan.

— Jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit! voihki hän.

— Mitä minun pitäisi tietää? laverteli Otteli kuin lapselle.

— Millainen isä sinulla on... Jos te tietäisittekin, jos te tietäisittekin kaikki...

— Minä tiedän, vakuutteli tytär, — minä tiedän, että minulla on kaikkein kaunein ja rakkain ja paras isä maan päällä...

— Se ei ole totta! huusi isä, — te ette tiedä, ette kukaan...

Kunnallisneuvos työnsi pois tyttärensä kädet, ikään kuin hän olisi pelännyt tartuttavansa hänet.

— Pappa on sairas, pelästyi Otteli. — Pappa sanoo pienelle Ottelilleen, lankeaako huomenna vekselejä... Ei pappa suutu...

Otteli oli tehnyt kysymyksensä niin varovasti, mutta kunnallisneuvos ei kärsinyt, että hänen raha-asioihinsa kajottiin. Ottelinkaan ei ollut lupa kysyä niitä.

Ottelin sydäntä särki, kun hän ajatteli isäänsä. Joskus hänestä tuntui, että hän ehkä voisi mennä naimisiin, jos löytäisi miehen, joka ei olisi suorastaan vastenmielinen. Entä jos Gunilla-rouvan kultapoika vielä huolisi hänestä — silloin uskaltaisi turvallisesti laulaa Suur-Kaupungissa. Mutta tämä ajatus oli tietenkin vain leikkiä.

Konserttitoimistot eivät antaneet paljoakaan toivoa maaseutukaupungeista tällä haavaa. Oli joukko musiikkitaiteilijoita liikkeellä. Tosin ei se paljoa paranisi myöhemminkään, heitä oli niin paljon ja kaikkien piti elää.

Otteli oli omituisen haluton ja tarmoton. Sela istui kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan. Otteli töin tuskin jaksoi laulaa välttämättömimmät jokapäiväiset harjoituksensa.

Kerran, kun hän palasi kaupungilta, kohtasi häntä kotona outo meteli. Nähtävästi oli jotakin tapahtunut. Isä huusi ja joku toinen herra huusi, Sela puhui sillä kiukkuisella, läpitunkevalla äänellä, jonka hän oli omaksunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa. Mitä olikaan voinut tapahtua? Luullen jonkun vieraan olevan isän ja Selan seurassa hiipi Otteli huoneeseensa, yhä ihmetellen melua, joka tunki ovienkin läpi. Äkkiä seisoivat Sela ja pappa hänen edessään. Pappa piteli päätään, löi rintaansa ja juoksi läähättäen edestakaisin, ikään kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Sela seisoi kuivakiskoisesti paikallaan ja hosui käsillään. Molemmat puhuivat yhtaikaa.

— Hukassa, hukassa! sanoi pappa. — Vararikko, mitäs muuta. Konkurssi... maantie... Kaikki minulta on mennyt, mitä minulla on ollut... minun lapseni ovat hävittäneet kaikki: minun rahani ja omaisuuteni... ja nyt menee minun hyvä nimeni. Mitenkä minulla onkin tuollaisia lapsia? Piruko teidät on tuollaisiksi tehnyt — en suinkaan minä eikä myöskään mamma. Me olimme rehellisiä ihmisiä, sekä pappa että mamma... Teidän isännekin oli rehellinen ihminen silloin, kun hän piti Syvälahtea. Mutta nyt... nyt ei hänen kanssaan kohta enää seurustele muut kuin... kuin juopot sanomalehtimiehet. Mahtihenkilöt ja piirit eivät kohta enää tervehdi häntä kadulla... Kohta he jättävät kutsumatta hänet kokouksiin eivätkä valitse häntä johtokuntiin... Hänen nimensä ei mene pankeissa... He ottavat häneltä pois viran... Ja kenen se on syy tämä kaikki? Minun lasteni, jotka vievät minulta minun varani ja minun kunniani hahhahhahhah...

— Pappa rauhoittuu nyt, sanoi Sela. — Pappa rauhoittuu eikä noidu ja kiroa. Se ei sovi... Hän on varastanut, se lurjus, niin, taikka kavaltanut, mikä on yksi ja sama. Kuka? — Leo tietysti, kukas muu... Ottanut kassasta, Runolan kassasta, mistäs muualta... Tarkastuksessa hänet saatiin kiinni. Se oli hänelle oikein, hän on elänyt kuin viimeistä päivää, mutta nyt hänet saatiin kiinni. Nyt hän saa istua linnassa. Ikävöiköön nyt edes jonkin kuukauden viinaa ja konjakkia ja — naisia.

Se tekee hänelle hyvää...

— Ei... ei... ei! huusi isä läähättäen, — minun nimeni... teidän isänne nimi... Ajatelkaa — mitä muuta hänellä enää on? Teidän isästänne tulee varas, ryöväri, jos hänen nimensä menee... Armahtakaa...! Teidän isänne antaa viimeisen takin päältään, mutta nimeään ei hän anna, rehellistä nimeään...

Isän kiihtymys likenteli jo sairauskohtausta. Sela lakkasi torumasta, asettui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi selailemaan paperejaan. Otteli sai vähitellen isänsä rauhoittumaan.