Part 9

— Paljonko tarvittaisiin? kysyi hän. — Minä tarkoitan: suurenko summan Leo on ottanut?

— Kolmetuhattaneljäsataa, vastasi Sela.

— Ei enempää, sanoi Otteli, joka oli kuvitellut, että oli kysymys kymmenistä tuhansista.

Sela kääntyi ja katsoi häneen.

— Vai on se sinusta niin vähän — no, hanki se sitten.

— Älä viitsi, tiedäthän sinä...

— Tiedän kyllä — voithan sinä viedä panttiin jalokivesi, ehkä niistä saat kokoon tuon "pienen" summan.

— Älä puhu...

— Tai voithan sinä kääntyä esimerkiksi — "Bernhardin" puoleen, ehkä hän...

— Ole vaiti! huusi Otteli, karkasi ylös ja juoksi, kädet nyrkissä, sisartaan kohti.

Mutta kunnallisneuvos oli kuullut maisteri Blundhin nimen ja hän takertui siihen kuin pelastukseen. Kun tyttäret olivat aikansa vaihtaneet sanoja, puhui isä:

— Papan pieni Otteli, olisiko sinusta niin vaikeaa mennä setä Bernhardin luo?

Otteli seisoi sanattomana ja tuijotti isäänsä.

— Miksei pappa itse mene? kysyi Sela ja katsoi ilkeästi isäänsä.

— Hän ei anna mitään, jos pappa menee, selitti kunnallisneuvos lapsellisen yksinkertaisesti.

— Pappa! pääsi Ottelilta kuin hengenhädässä.

— Setä Bernhard pitää papan pienestä Ottelista, jatkoi kunnallisneuvos. — Hän on monta kertaa sanonut, ettei koskaan ole nähnyt niin kaunista naista...

— Pappa ei puhu! parkaisi Otteli ja peitti korvat käsillään.

Kuin suunniltaan juoksi hän huoneesta. Kauhu, jonka syystä ei hän ollut selvillä, oli hänet vallannut. Maisteri Bernhardin hahmo nousi hänen silmiensä eteen ukon muotoisena, ukon, jolla ei ole hiuksia, mutta jolla on kultaiset paikat hampaissa. Hän pelkäsi ukkoa, hän vihasi häntä!

Äkkiä hänen mielikuohunsa pysähtyi. Hän oli tullut toisen huoneen kynnykselle ja katseli veljeään kasvoista kasvoihin. Leo oli kalpea ja tuijotti eteensä, hautoen jotakin ajatusta. Otteli ei milloinkaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Hän lausui Leon nimen. Silloin nuori mies hätkähti valveille, nousi, katsahti ympärilleen ja läksi huoneesta.

Otteli säikähti. Mitä Leo aikoi? Sisar juoksi hänen perässään ja tapasi hänet portaissa.

— Minne sinä menet?

Leo ei kuunnellut häntä.

— Kuule, minne sinä menet?

— Anna minun olla.

Otteli juoksi alas portaita.

— Kuule... sinun täytyy palata. Heti paikalla! Minä... minä... Kuule, tule takaisin, niin ajattelemme. Keksimme jonkin keinon. Me keksimme, usko nyt, kun minä sanon...

Leo pysähtyi, ja katseessa, jonka hän loi sisareensa, välähti kaukainen toivo. Hän ei työntänyt pois Ottelin kättä, kun Otteli käänsi hänet ympäri. Häntä väsytti. Tahdottomana palasi hän takaisin kotiin.

* * * * *

Illansuussa oli Otteli matkalla maisteri Blundhin luo. Hän asteli oudon tunteen kannattamana, hän meni uhraamaan itsensä isänsä, veljensä, kotinsa puolesta. Hänen askeleensa oli kevyt ja hänen huulensa tapailivat lapsuudenaikaisia rukouksia. Hän juoksi nopeasti ylös portaat ja soitti kiivaasti: hän tahtoi sulkea itseltään paluutien, siltä varalta, että pelko iskisi häneen kyntensä viime hetkellä.

Iäkäs palvelija — maisteri Blundhilla oli nykyään vanha palvelija — avasi ja ilmoitti, että maisteria hierottiin. Mutta hieromatunti olisi kyllä pian kulunut.

Otteli istui maisteri Bernhardin salissa, sirolla silkkikukkaisella sohvalla, ja selaili koruteoksia. Hänen silmänsä harhailivat seinillä, jotka olivat täynnä tauluja. Köyhien taiteilijoiden tauluja. Maisteri Blundh oli auttanut heitä. Näin he olivat tulleet, kuten hän, Otteli, nyt. "Bernhard... Bernhard", saneli hän itsekseen, painaen mieleensä, ettei vahingossa sanoisi "maisteri Blundh" tai "setä Bernhard". Viereisestä huoneesta saattoi erottaa epämääräistä ääntä. Hierominen tapahtui siellä.

Otteli painoi sormensa pöydän kaunista venetsialaista mosaiikkilevyä vastaan. Kivi oli viihdyttävän kylmä. Pöydän mosaiikissa leijaili punaisen ruusun yläpuolella keltainen perhonen.

"Bernhard"... "Bernhard".

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta. Pelkuruus valtasi taasen Ottelin, niin että hänen täytyi kutsua mieleensä isä ja Leo, jotka toivoen odottivat häntä kotiin. Hän rupesi kiihkeästi tavaamaan sivua, joka aukeni kirjasta pöydällä.

"Sem-moi-nen tie on hy-vä tie, jos-sa on kaut-taaltaan ko-va poh-ja. Sii-nä saa he-vo-nen juos-ta ja, jos on lun-ta sa-ta-nut pääl-le, as-tu-a huo-le-ti mi-ten tah-too; tä-tä huo-nom-pi tie on..."

Käytiin ovissa, kuului askelia. Otteli kuuli sydämensä sykkivän ja luki lukemistaan.

"Bernhard", "Bernhard".

Maisteri Bernhard astui saliin punaposkisena ja kuumana hieromisen jäljeltä. Hän oli hyvällä tuulella, sulki kaikki ovet, jottei vetäisi, ja istuutui Ottelin viereen. Ottelin tuli helpompi olla. Hän oli kiitollinen setä Bernhardin ystävällisyydestä — mihin hän olisi joutunutkaan, jos setä Bernhard olisi ollut kylmällä tuulellaan ja katsellut häneen toinen silmä raollaan.

— Noo... Otteliana näyttää vähän rasittuneelta... tai kiihtyneeltä. Harjoitellut liiaksi — mitä?... Se on hyvä, ei pidä harjoitella liiaksi. Kyllä sitä vähemmälläkin... Vai maaseudulle... Vai kaksikymmentä kaupunkia. Luuleeko Otteliana, että se kannattaa... Noo... niin... Onhan hyvä koettaa... Kyllähän minä, se tekee hyvää tuo hierominen. Sen jälkeen on poika niin notkea, että vaikka sirkukseen. Pitää sanoa Vollelle... papalle... että tämä on mainio hieroja tämä Pääkkönen... Jaa niin, papalla ei ole reumatismia, mutta mammalla... Se on oikein kaunis pusero tuo. Ottelianalle sopii sininen yhtä hyvin kuin vihreä. Pitää tuoda Ottelianalle kerran sellainen korallinauha, jos Otteliana sellaisesta pitää... Noo, noo... onhan niillä hintaa, mutta mitäpä siitä, jos miellyttää Ottelianaa. Tuo kuva tuossa... se on hyvin Ottelianan näköinen. Se on sieltä Italiasta... Kai Otteliana juo teetä... Tässä olisi siksi asti näitä marmelaadeja, niistähän Otteliana pitää... Jaa... kas vain... Sohvi on täällä laittanut teetä. Sehän oli hyvä. Kai Otteliana sitten taas on emäntänä. Pitää ostaa piano, että Otteliana voi laulaa. Minkähän tehtaan olisi paras? Ei kai se siitä Steinwaysta parane. Kai Otteliana sitten tulee minun kanssani valitsemaan, että saa mieleisensä.

Joka hetkeltä kävi Ottelin olo tukalammaksi. Hänen vastauksensa lyhenivät lyhenemistään. Hänen oli vaikea syödä ja juoda, mutta hän teki kumpaakin, luullen siten edistävänsä asiaansa. Kaiken aikaa hän kutsui mieleensä isän ja Leon, pysyäkseen lujana. Tuntui mahdottomalta pyytää rahaa, ja lisäksi niin suurta summaa. Hädissään haeskeli Otteliana muististaan jotakin, josta voisi riittää puheenaihetta hiukkasen pitemmälti. Hänen mieleensä johtui silloin kertoa, miten Bernhardin suuri smaragdi oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä alkaen, silloin syyskuussa, kun he olivat muuttaneet kaupunkiin. Hän pelästyi itsekin kertomuksen vaikutusta: Bernhard tuli siitä kovin hyvilleen. Tämän jälkeen kävi Ottelille yhäkin vaikeammaksi puhua asiaansa. Kädet kylmässä hiessä hän puserteli nenäliinaansa ja vastasi, katsettaan nostamatta, kysymyksiin, joita maisteri Bernhard teki smaragdin ja tuon ensi kohtaamisen johdosta. Vihdoin huomasi maisteri Bernhard kauniin vieraansa levottomuuden, tarttui hänen täyteläiseen valkoiseen käteensä ja kysyi, mikä Ottelianan oli.

Jollakin lailla sai Otteli vihdoin sanotuksi, mikä hänen mieltään painoi ja miksi hän oli tullut. Puhuminen oli ollut hänelle niin vaikeaa, että hän jännityksen lauettua purskahti itkuun.

Silloin kiersi maisteri Bernhard kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä niskaan, kaulaan, mihin vain ehti.

Otteli riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen viimeiseen päähän. Äärimmilleen loukattuna päästeli hän katkonaisia huudahduksia ja pyyhki, kääntyneenä selin sohvaan, kuin kuumeessa kaulaansa ja kasvojaan. Hetkisen seurasi maisteri Bernhardin katse Ottelia himokkaasti, ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uudelleen sulkea tämä syliinsä, mutta sitten hän jätti huoneen.

Kun hän palasi, puhui hän ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Noo... noo... onko Vilho Oskari Angervoista näkynyt siellä herrasväen luona? Minä näin hänet eilen varsin surkeassa tilassa: hänellä ei ollut päällystakkia. Kai hän oli antanut sen jollekin kansalliselle vaivaiselle, hahhahhahhah... Noo... noo... mikäs siinä muu: koetinhan minä auttaa, ja soitin vielä Sariolallekin, että hänkin puolestaan tekisi jotakin. Koko "vanha Väinö" olisi pantava holhouksen alaiseksi, hän joutuu muuten keppikerjäläiseksi... Tämä shekki... tämä ei nyt ole juuri niin suuri kuin piti, mutta minun ei oikein sopinut... Ja kun eivät rahat ole Ottelianalle itselleen. Ja smaragdin saa Otteliana koska vain... Antaisin nyt jo, mutta neula on korjattavana, se meni rikki... Otteliana tulee vain noutamaan. Ja Steinwayn ostamme sitten yhdessä. Eikä nyt pidä harjoitella liikaa ettei laihdu. Ja jolleivät ne konsertit tuottaisikaan, niin ei pidä surra sitä.

Kuunnellessaan maisteri Blundnia kysyi Otteli itseltään, oliko äskeinen kohtaus pelkkä mielihoure. Hetkisen hän kulmiensa alta tuijotti maisteri Blundhiin, ja valkea paperiliuska pöydällä tuntui hänestä olevan kuin hänen oman verensä hinta. Mutta kun maisteri Blundh huolettomana oli sytyttänyt sikarinsa ja hilpeästi jatkoi puheluaan, vahvistui Ottelissa outo tunne jostakin rumasta, josta hän korkeintaan saattoi syyttää itseään, ja hän sai puhelahjansa takaisin, vastasi yksikantaisesti maisteri Bernhardin huomautuksiin, otti shekin pöydältä, jopa kiittikin siitä. Keikarimaisen kohteliaana auttoi maisteri Bernhard takin hänen ylleen ja kiitti häntä käymästä.

Tämän päivän jälkeen alkoi Ottelin suupieliin piirtyä vihamielinen, miltei raaka pieni vako. Hyvyys ja kiitollisuus, millä häntä kohdeltiin kotona, kävi hänelle rasitukseksi ja ärsytti häntä. Äiti oli ainoa, joka moitti häntä siitä, että hän oli kääntynyt maisteri Blundhin puoleen — olisi pitänyt antaa asioiden mennä menojaan, Leon olisi pitänyt saada kantaa tekonsa seuraukset — ja Otteli tunsi, että äiti oli oikeassa. Mutta entä jos Leo olisi ampunut itsensä?

Tuskallinen levottomuus oli tullut Ottelin koko olemukseen. Hänen täytyi lähteä liikkeelle ansaitakseen rahaa ja päästäkseen vapaaksi. Toki noiden kahdenkymmenen kaupungin täytyi tuottaa hänelle muutamia tuhansia. Silloin hän voisi paiskata veronsa Molokin kitaan, vähitellen hän ostaisi itsensä irti kauheasta miehestä.

* * * * *

Ottelille tuli paljon työtä. Suurilla, valkoisilla ja punaisilla lehdillä, joita lähetettiin joka taholle maata, upeili kaunis kuva laulajatar Otteliana Eleonora Ståhlesta. Lehdet kuvineen olivat niin kauniit, että kunnallisneuvos Ståhle naulasi yhden niistä työhuoneensa seinälle ja piteli toista taskussaan, alati valmiina näyttämään sitä ystäville ja tuttaville.

* * * * *

Nälkäisenä kuin pitkän paaston jälkeen nautti Otteli vapaudestaan. Hän nautti niin ikään huomiosta, jota hän herätti, minne ikinä tuli. Kuin ruhtinatarta koettivat kanssamatkustajat rautatievaunussa palvella häntä. Hän riemuitsi kauneudestaan, jonka hän nyt varsin hyvin tiesi omistavansa, ja hän astui miltei ilman pelkoa yleisön eteen, tai poistui pelko heti hänen päästyään lavalle: hän tiesi, että hänen kauneutensa vangitsi katsojat. Hänellä oli myöskin kauniit puvut.

Hän lauloi, hurmaantui ja hurmasi. Mutta huoneet eivät olleet täydet eikä arvostelukaan aina ollut hänen puolellaan. Maaseutukin oli jo ehtinyt saada virkaintoisen, toimeliaan kritiikkinsä, ja se saattoi olla varsin tyly. Tavallisesti se kirjoitti suorastaan mielettömyyksiä.

"Kauniit kiitoslauseet ja uhkeat mainosjulisteet olivat jo aikoja sitten ennustaneet laulajatar Otteliana Ståhlen saapumista paikkakunnallemme. Valitettavasti ei alkava laulajatar voinut antaa kuulijakunnalleen sitä, mitä komeita mainoksia vastaava, vaatelias ulkonainen esiintyminen olisi edellyttänyt. Äänentapailu oli haparoiva ja epävarma. Koko esityksessä huomasi enemmän totuntatapaa kuin sielua ja sisältöä. Ranskalainen koulu onkin jo, kuten tunnettu, liian vanhanaikainen ja kulunut. Sitä paitsi oli ensi askeleitaan ottava laulajatar valinnut aivan liian vaikean ohjelman..."

Tähän tapaan sitä jatkui palstan pituudelta, kunnes vihdoin käytiin yksityisten laulunumeroiden kimppuun. Eikä herra arvostelija suinkaan löytänyt niistä mitään hyvää.

Otteli ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi arvostelija oli häijy?

Mutta jokainen tämäntapainen julkinen lausunto syvensi niitä vakoja, jotka olivat ilmaantuneet laulajattaren suupieliin.

Ei niin, että häneltä olisi puuttunut sitä pientä ihailijajoukkoa, joka toimitti hänelle kukkia ja jäi taputtamaan käsiään konsertin lopulla. Miltei poikkeuksetta piti tämä joukko ääntä lavan edessä, kunnes vahtimestari sammutti tulet. Niinikään löytyi aina kymmenkunta herraa ja pari naista — ehkä suurempikin ryhmä ihailijoita — jotka pyysivät laulajattaren illallisille eli ns. kollatsioniin. Nämä rakastettavat henkilöt antoivat myöskin täysin vakuuttavat selitykset siitä, miksi konsertissa ei ollut täyttä huonetta, tai miksi oli ollut vähänpuoleisesti tai suorastaan vähän väkeä: paikkakunnalla oli ollut niin paljon konsertteja. Joillakin muilla musiikkitaiteilijoilla oli ollut vieläkin vähemmän väkeä. Joku oli saanut suorastaan tappiota. Kaikki tämä lohdutus ei saattanut tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, ettei konsertti onnistunut, kuten laulajatar oli toivonut.

Kaikkein kaamein ilta odotti laulajatarta eräässä suuressa, kylmässä salissa, minkä vuokra teki toista sataa markkaa. Oli myyty lippuja kolmellakymmenellä markalla, ja kolmenkymmenen markan yleisö tunsi aseman nolouden yhtä tuskallisesti kuin laulajatar itse. Otteliana Eleonora Ståhle nieli kyyneleitään, kun hän kauniissa puvussaan niiasi yleisölle. Paikkakunnan säestäjä oli kehno, laulu meni kehnosti. Ottelin täytyi koota kaikki voimansa saadakseen ohjelman suoritetuksi loppuun. Yleisö häipyi sitten ääneti salista, tuskin ainoakaan ihminen uskalsi häiritä hiljaisuutta lyömällä käsiään yhteen.

Tähän kurjuuteen ilmaantui kuitenkin lohdutus. Se nuori sanomalehtimies, joka oli toiminut laulajattaren käytännöllisenä järjestäjänä eli "impressariona", rakastui mielettömästi Otteliana Eleonora Ståhleen. Onnettoman konsertin jälkeinen päivä sattui Ottelilla olemaan vapaa, ja nuori maisteri Aarnio loihti laulajattaren kunniaksi esiin kaikki mahdolliset juhlallisuudet. Mikä taikojen tekijä maisteri Aarnio lienee ollutkaan.

Aamupäivällä pantiin toimeen pieni rekiretki Pirttiniemelle. Aurinko helotti, hanget kimmelsivät, kulkuset soittivat ja pormestarin kuomireessä leiskuivat vällyt ja taljat. Laulajatar ja maisteri Aarnio ajoivat tietenkin pormestarin kuomireessä, joka oli ensimmäisenä ja jonka edessä vikuroi juoksijanalku "Hippa".

Rekiretkeltä palattiin niin myöhään, että laulajatar tuskin ehti vaihtaa pukua, kun jo oli mentävä päivällisille Seurahuoneelle. Maisteri Aarnio tuli pormestarin kuomireellä noutamaan häntä ja sai istua Ottelin huoneessa, kun Otteli peilin edessä kiinnitti viimeiset hiussuortuvansa. Hän sai myöskin auttaa päällyskengät laulajattaren jalkaan. Hänen hiukan tottumattomana vetäessään niitä Ottelin helmillä kirjailtujen kenkien ylle, nojasi Otteli kädellään hänen olkapäähänsä. Hänellä oli kaunis niska, jossa vaaleat hiukset kähertyivät. Ottelin teki mieli kädellään koskettaa hänen niskaansa ja hän teki sen.

Silloin tarttui nuori mies hänen jalkaansa ja suuteli sitä.

Laulajatar rupesi nauramaan ja otti pari tanssiaskelta. Huhhei, hullu tässä rupeisi suremaan. Pidetään hauskaa, pidetään hauskaa, pidetään hauskaa!

Vallattomasti juoksivat nuoret maaseutukaupungin pitkän hotellikäytävän päästä päähän ja alas portaat. Aarnio yritti nostaa Otteli Ståhlen rekeen, mutta hän ei jaksanut. Otteli rupesi nauramaan ja taputti hänen kättään.

Päivälliset muodostuivat harvinaisen hauskoiksi sen tähden, että kunniavieras oli niin huolettoman iloinen. Otteli Ståhle piti ensi kerran eläessään puheen — hän kiitti paikkakuntalaisia, muusta ei kukaan oikeastaan saanut selvää. Mutta se riitti, sillä Otteliana Eleonora Ståhle oli puhuessaan, viinilasi kädessä, häikäisevän kaunis. Tuskin oli sitä läsnäolevaa herraa, joka ei niissä päivällisissä olisi pitänyt puhetta. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että eilistä konsertti-iltaa seuraisi tällainen päivä. Kaikki vakuuttivat, etteivät he ikinä olleet kokeneet mitään tällaista. Kaksi kertaa sanoi kunniavieras hyvästi, lähteäkseen levolle ja päästääkseen isäntänsä ja emäntänsä rauhaan — herrat kantoivat kantamalla hänet takaisin. Maisteri Aarnio alkoi jo käydä murheelliseksi mustasukkaisuudesta, kun hän vihdoin viimein sai jumalattarensa haltuunsa. "Tervetuloa takaisin" ja eläköön-huudot kaikuivat pormestarin kuomireen ympärillä, kun kulkuset alkoivat soida.

Oli leuto yö. Maisteri Aarnio kiersi kätensä tukemaan neiti Ståhlea, ja kysyi, uskalsiko hän äänensä vuoksi lähteä pienelle ajelulle Näköalavuorelle. Se oli aivan lähellä.

Laulajatar kuiskasi turkkinsa sisästä, että hän mielellään läksi ajelemaan, mutta puhua hän ei uskaltanut.

Se ei ollutkaan tarpeellista. Maisteri Aarnio kiersi vällyjä ja taljoja hänen ympärilleen ja suojeli käsivarsillaan hänen olkapäitään. He tunsivat toinen toisensa sydänten lyönnit. Jolleivät kulkuset olisi soineet, olisivat he kuulleet ne.

Jota lyhyemmäksi paluutie lyheni, sitä kiinteämmin piteli maisteri Aarnio kiinni aarteestaan, ja heidän ajaessaan läpi nukkuvan kaupungin, jonka kaduilla ei näkynyt ainoata ihmistä, ryösti nuori maisteri Otteli Ståhlen huulilta ikävöimänsä suudelmat.

Kun hevonen pysähtyi, havahtuivat molemmat. Maisteri Aarnio auttoi laulajattaren reestä ja lähetti pois pormestarin juoksijan. He kuulivat kulkusten etenemistään etenevän. He olivat kahden. Oli yö. Sanoissa, joita he vaihtoivat, ei ollut mitään sisältöä. Heidän verensä kulki kuumana ja heidän mielensä täytti yksi ainoa halu: vielä saada olla yhdessä. Oli suorastaan mahdoton erota. Nuori maisteri pusersi laulajattaren käsiä ja peitti ne suudelmillaan. Kun Otteli yritti sanoa hyvää yötä, kiersi hän käsivarret hänen ympärilleen ja rukoili vain yhtä ainoaa pientä hetkeä vielä.

— Tulkaa nyt sitten hetkeksi! kuiskasi laulajatar.

Hulluna onnesta rakastunut mies seurasi laulajatarta ylös portaita. Uniselle palvelijattarelle täytyi sanoa jotakin siitä, että "tämä herra" heti lähtisi, ja niin he onnellisesti pääsivät istumaan köyhän hotellihuoneen sohvankulmaan. Suuri, ankara fiikus katseli toisen ikkunan alta heidän lyhyttä onneaan. Heidän täytyi hyvin pian erota, laulajattaren juna meni niin aikaisin ja... niin... onni oli aina niin lyhyt.

Aamulla näkivät he toisensa vielä ja lupasivat kirjoittaa toisilleen. Maisteri Aarnio oli valvonut koko yön ja sepittänyt runon, jonka hän viime hetkessä ojensi Otteliana Eleonora Ståhlelle. Kauan heilutti toinen lakkiaan asemalla ja toinen nenäliinaansa vaununsillalla.

Tämäntapaisia muistoja karttui Otteli Ståhlelle useampiakin matkan kestäessä. Yleisömenestys vaihteli. Rahaa ei maaseutu tuottanut.

Otteli Ståhle työnsi luotaan ikävät ajatukset. Ei ajatella mitään! Lavalta lavalle ja juhlasta juhlaan! Mutta vihdoin hän astui alas viimeiseltä lavalta ja juhlavalot sammutettiin. Karumpana ja pimeämpänä kuin milloinkaan oli edessä todellisuus.

Kun Otteliana Eleonora Ståhle, painuneena toisen luokan vaununnurkkaan läheni Suur-Kaupunkia, oli hän väsynyt ja haluton. Kaikki tuntui yhdentekevältä. Kaikki oli harmaata.

Harmaudesta kuuli hän tuon tuostakin vaunun ryskeen läpi ikään kuin äänen, joka hiljaa puhui hänelle. "Mitä sinä nyt aiot? Miten nyt asetat elämäsi? Alatko antaa laulutunteja? Menetkö ehkä laulamaan johonkin ravintolaan?"

— En tiedä, en tiedä, en tiedä, äänteli hän itsekseen, painui turkkiinsa ja koetti nukkua.

ODOTTAMATON VIERAS

Eräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui kotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai oikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan eikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän lepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut soittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle odottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti sattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten, ja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan heidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin teljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän näki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että kunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli vielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin hän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle auringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.

Lapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle, joka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.

Otteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian seisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon pienen tulokkaan ympärillä.

— Lapsi! pääsi vihdoin Danielilta. — Mamma, se on pieni lapsi.

— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat olisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi oli vaipunut.

Ja kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui hän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman pienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin kokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.

— No, no, no, no... Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin, kas noin... Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin... No niin, no niin, no niin...

Daniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle. Äiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä. Kun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä kasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.

Daniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa nyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet kynnet!

Kaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean vaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin iloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat keskustelemaan tapahtuman johdosta.

— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven auki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä kaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas muu.

— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan. — Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan kirkoissa.

Daniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin. Hän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi tuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin hänen kättään.

— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä. Sinua meidän on kiittäminen tästä... tästä lahjasta. Mutta katsokin, että se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan lapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.

Leo vimmastui.

— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko sinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.

Leo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä, kun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän kalpea.

— Ei, ei, ei, älä soita! pyysi hän.

— Ja miksei? ärjäisi Leo.

— Siksi, siksi, että... se on mahdotonta!

— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on? Sinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.

Otteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei voinut kuulla, mitä hän sanoi.

Keskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen oli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja malttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi mamma koko salia.

— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään keittiöön ja saadaan maitoa... Mikäs meidän on nimi — jokos meillä on nimi?... Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille suurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet. Voi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen kullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka ovatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no, no, ei suututa, ei suututa.

— Mamma, pyyteli Daniel, — emmekö me voi ottaa lasta omaksemme?

— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis hullujenhuone!

Kun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen sisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:

"Tuon lapsen sen isälle. Hän voi antaa sille paremman kasvatuksen kuin sen

köyhä äiti."

Hetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten Leo sanoi päättäväisesti:

— On jo aika, että poliisi tulee ja tekee lopun tästä pelistä.

Nyt esti Sela vuorostaan häntä soittamasta.

— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on kuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.

— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin huonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen. Se se on kauhistus.

— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu tänne.

— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä, selitä, tee se.

— Mutta kenen lapsi sitten olisi?

Yhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän katsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin häntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa, pitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.

Otteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja kietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.

— Pappa, rakas pappa. Mennään pois papan huoneeseen, mennään.

Leo nauroi.

— Lakkaa nauramasta, huusi Otteli. — Minä en voi kuulla sitä.

— Et voi kuulla totuutta! vastasi Leo.

Äiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa ihmistuskaa.

— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä, vuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.

Otteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin hänelle olisi selvinnyt jotakin.

— Ei tiedäkään, sillä kaikki ovat syylliset, sanoi hän.

Ja sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan puhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi savukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa ja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen läpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli kuin itse elämä olisi valittanut siinä.

SMARAGDI

Nuori rouva seisoi ruokasalin ovella ja kuunteli toisella korvallaan juhlallisia puheita salissa, toisella korvallaan liikettä keittiön puolella. Hän oli ankarasti kieltänyt kilistelemästä posliineja puheiden aikana, mutta sittenkin tahtoi aina kuulua jotakin helinää ja pauketta.

Puhuja, joka sillä hetkellä esiintyi, oli pitkä, laiha mies, silmälasit päässä. Nuori rouva ei tuntenut häntä, hän näki miehen ensi kerran. Pää kohosi muiden päiden yli.

"Te voitte, herra maisteri, tänä merkkipäivänänne katsoa taaksenne elämäntyöhön, joka harvinaisen laajalla alalla kantaa tuottoisaa satoa. Sen vuoksi, että te elämänne viime vuosikymmenen olette voinut olla vapaa vakinaisen työn kahleista, olette te saanut omistaa lämpimän sydämenne harrastuksen ja koko tarmonne maamme kansalliselle sivistystyölle. Tuskin on kolmena viime vuosikymmenenä ollut sitä kansallista tai yleishyödyllistä yritystä, jossa ei teidän nimenne olisi ollut mukana aloitteentekijäin tai kannattajien joukossa. Ja lukemattomat johtokunnat ja komiteat ovat sittemmin saaneet nauttia teidän valistuneesta ja vastuunalaisuuden tuntevasta jäsenyydestänne. Tämä toiminta ei koskaan tule näkyviin samassa määrin kuin sen henkilön, joka ahtaasti on antautunut yhden ainoan työn palvelukseen, mutta... mutta sen siunaukselliset seuraukset eivät silti ole vähemmät. Mutta pelkäänpä, että vien sanat niiden kansalaisten suusta, jotka taajassa rivissä täällä odottavat malttamattomina vuoroaan päästä tuomaan kiitollisia onnittelujaan päivän sankarille. Supistan siis sanottavaani ja lausun sydämelliset onnentoivotukset Teille, herra maisteri Bernhard Agapetus Blundh, sen kirjaston puolesta, jolla oli onni kaksikymmentä vuotta lukea teidät virkamiestensä joukkoon ja jossa teidän persoonanne aina on säilyvä esimerkiksi kelpaavan kansalaisen ja tunnollisen virkamiehen perikuvana. Ottakaa, herra maisteri, vastaan kirjastoväen lämmin onnentoivotus."

Pitkä, laiha herra ja Bernhard Blundh kättelivät toimiaan. Suuri kukkalaite purjehti samalla esiin väentungoksesta ja joutui pöydälle muiden kukkalaitteiden joukkoon.

Rouva Blundhin mieleen johtui, etteivät sokerikakut, jotka hän oli tilannut, varmaankaan riittäisi. Sali oli täynnä väkeä ja eteiseen saapui alituisesti lisää. Hän korottautui varpailleen, näki miehensä, toinen silmä raolla, kuuntelemassa uutta puhetta, jota joku punakka, nähtävästi hyvin tottunut naispuhuja piti, sekä ihmisiä, jotka eteisessä irroittelivat kukkia paperikääreistä. Ainakin kolme kakkua täytyi tilata niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat talossa... Eikö taasen kolisteltukin keittiössä!

"— turvallista onkaan ollut tietää, että meillä aina on ystävä, joka ymmärtää pyyntömme ja jonka puoleen voimme kääntyä. Maisteri Bernhard Blundhin juhlapäivä on samalla Kansallisen Riennon juhlapäivä... Me olemme päättäneet Kansallisessa Riennossa perustaa 'Bernhard Blundhin rahaston', josta korot jaetaan stipendeinä, apurahoina..."