Part 4

Rouva Gunilla Murmanin vävypoika, professori Svan oli palannut matkalta maan ympäri ja tuonut mukaansa joukon muistoesineitä sukulaisia ja tuttavia varten. Paluutiellä oli hän Vähässä-Aasiassa kohdannut poikansa, nuoren tohtorin ja dosentin, joka, seuraten erästä saksalaista retkikuntaa, oli ollut mukana tekemässä kaivaustöitä Efesossa. Kun nuoren Kuno Svanin matkaraha velvoitti häntä viipymään vielä poissa kuukauden eikä hän lisäksi halunnut heittää töitään kesken, saapui hän muutamia viikkoja myöhemmin kuin isä, tuoden mukanaan osan isän tavaroita, jotka tämä oli jättänyt hänen haltuunsa. Näiden tavaroiden joukossa oli kaksi kallisarvoista pantterintaljaa, joista professori oli aikonut toisen kotiinsa, toisen kunnioitetulle anopilleen hänen syntymäpäivänään. Lähetys viipyi niin, ettei se vielä ollut saapunut syntymäpäivän aamuna, kun lukuisa suku laululla, kukkasilla ja lahjoilla tervehti päivän sankaritarta. Kuno-tohtori, joka erikoisesti oli vanhuksen suosiossa ja joka puolestaan erikoisesti rakasti isoäitiään, ei hellittänyt, vaan pani lennättimen ja puhelimen liikkeelle, ja sai kuin saikin illansuussa tietää, että lähetys juurikään oli saapunut Suur-Kaupungin asemalle. Iloisena ja onnellisena kuin poikanen ilmestyi hän pitkämatkaisine kääröineen Pesään keskelle seuraa.

— Kuno on täällä! kuului huuto kautta huoneiden. — Onko se mahdollista? Onko tibetiläinen pantteri todella tullut!

Ja vieraat jättivät teekuppinsa, hedelmä- tai hilloannoksensa, paiskasivat albumit ja kuvateokset käsistään ja karkasivat suin päin eteistä kohti. He eivät päässeet lähellekään. Toisiaan vastaan sulloutuneina, päät kurkotettuina toinen toisensa olkapäiden yli seisoivat he jännityksessä, kysellen ja huudahdellen, ja seurasivat tapahtumia, mikäli se oli mahdollista. Keskellä eteisen lattiaa avasi nuori tohtori polvillaan laatikkoa yhdessä talon vanhan palvelijattaren kanssa. Gunilla-rouva ei tänään saanut nähdä vaivaa, ei mistään hinnasta, hänen piti odottaa valmista. Ja vihdoin tuli kummallisten käärepapereiden ja silkkisuojusten keskeltä tohtorin käsiin itse pantterintalja. Hän nosti sen äänetönnä käsivarsillaan ilmaan, mutta sekä miehet että tytöt huusivat ilosta ja kunnioituksesta, kun kellahtava karva, kuuma ja runsas kuin erämaiden kiiltävä, auringon paahtama hiekka, valahti heidän eteensä. Kokoonsulloutunut ihmisrykelmä läksi nyt liikkeelle, tehden tilaa sille ryhmälle, minkä kunniavanhus ja nuori tohtori, kantaen tibetiläistä pantteria, muodostivat. Tytöt olivat saaneet käsiinsä silkkipaperinlehtiä ja raakasilkkikangasta, mitä oli pantu kaukomatkaisten tavaroiden ympärille. He tunsivat oudon tuoksun kääröjä avattaessa tulleen taloon, piirittivät professorin ja tekivät hänelle tuhat kysymystä. Oliko pantteri todella juossut Aasian aavikoilla, oliko setä nähnyt sellaisia elävinä, miten setä oli saanut taljan, oliko hindu-mies, joka sen myi, kaunis, olivatko naiset siellä kauniit, oliko siellä hyvin kuuma, oliko setä nähnyt Ganges-virran ja gaselleja? Professori vastasi hymyillen kysymyksiin, milloin asiallisesti, milloin leikillä kiusoitellen ja liioitellen. Mutta Gunilla-rouva sulki syliinsä sekä vävypoikansa professorin että tyttärenpoikansa nuoren tohtorin.

Suvun luja yhteenkuuluvaisuuden voima oli kokonaan täyttänyt Pesän.

Gunilla-rouva kulki nyt ryhmästä ryhmään, huoltapitävästi ottaen selkoa jokaisen asioista.

— Kuule nyt, Akseli, sanoi hän tirehtööri Sariolalle, vanhimman tyttärensä miehelle, joka jo oli harmaapää. — Kyllä teidän todenteolla täytyy pitää aisoissa ne petiittimiehenne siellä Maan Äidin toimituksessa. Riti-Rati kirjoittaa taas tänä päivänä lievimmin sanoen sopimattomasti.

Johtaja alkoi liikutella itseään kuten ihminen tekee, kun hän on toista mieltä pelätyn ylivoiman kanssa.

— Niin mutta, niin mutta, sanoi hän, — kyllä Riti-Rati on hyvä kynä. Yleisö lukee häntä erinomaisen mielellään... Ukko Säfstrandia saakin vähän rökittää...

— Mutta miksei ukko Säfstrandilla olisi oikeutta käyttää rahojaan, miten hän tahtoo?

— No niin, no niin, on tietysti, on tietysti, mutta... mutta...

— Minkätähden hänen luokseen mennään? Tiedämmehän kaikki, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa.

— Mutta mitä hän tekee rahoillaan, viekö hän ne... viekö hän ne hautaan?

— Hänen asiansa. Onhan hänellä poika.

— Joka hajoittaa kaikki tuuleen... tuuleen. Juuri sen vuoksi... sen vuoksi minusta on isänmaallinen velvollisuus kovistaa ukkoa... kovistaa... että hän tulisi järkiinsä... järkiinsä, ennen kuin poika saa kaikki ja panee varat ties minne.

— Luuletko, että ukko lukee sanomalehtiä?

— Kai jokin huhu... jokin huhu sentään jollakin lailla vie hänen korviinsa, mitä hänestä sanotaan.

— Ja sinä luulet hänen välittävän siitä, mitä hänestä sanotaan.

— Ihminen välittää aina... aina siitä, mitä hänestä sanotaan... sanotaan.

Gunilla-rouva naurahti.

— Suoraan sanoen minulla itsellänikin on ollut suuria epäilyksiä uuden kustannusyhtiön perustamisesta. Onko se tarpeen vaatima?

— Hm. Minä en... minä en tiedä muuta kuin että... että jos onnistumme menestyksellisesti kilpailemaan... kilpailemaan muiden yhtiöiden kanssa, ja saamme hyvän koron... hyvän koron rahoistamme, niin...

— Usuttaisitte kerran koiranne Blundhin kimppuun, sanoi Gunilla-rouva äkkiä voimakkaasti, ikään kuin hän kauan olisi halunnut sanoa julki tämän ajatuksen.

— Täti käyttää, pyydän anteeksi, täti käyttää vähän... kuinka minä sanoisin: voimakkaita sanoja.

— Pitäisikö minun kaunistella asioita sen tähden, että on minun syntymäpäiväni?

Gunilla-rouva nauroi. Hänen raikas naurunsa säesti suoria sanoja, niin että ne tuntuivat luonnollisilta ja oikeutetuilta.

— Riti-Rati on parhaita kyniämme, parhaita... puolusti johtaja itseään. — Petiittikirjoituksissa pitää olla, pitää olla... kuinka minä sanoisin... sukkeluutta...

— Raakuutta...

— Niin, miksei, vaikkapa... vaikkapa raakuuttakin, jos se on sukkelaa... sukkelaa — yleisö vaatii, yleisö vaatii. Ja mitä taas Blundhiin tulee, niin... täti tietää, täti tietää: hänellä on hyvin suuri määrä osakkeita... täytyy ottaa lukuun, täytyy ottaa lukuun...

— Voi olla, vastasi Gunilla-rouva, jo valmiina lähtemään eteenpäin, — mutta hänen ei pitäisi haluta mesenaatin nimeä, jollei hän halua mitään uhrata... Ukko Säfstrand on misantrooppi ja elää sen mukaan... Vie minulta ne terveiset Riti-Ratille.

Gunilla-rouva suuntasi askeleensa Antti Salmensuuta ja Leo Terästä kohti, jotka istuivat rinnan. Molemmat nousivat.

— Ei, ei, istukaa vain, hyvät herrat, sanoi hän, ja veti tuolin heidän eteensä. — Kuulkaa nyt, te molemmat nuoret maisterit...

Leo Teräs punehtui mahtavan rouvan edessä korvanlehtiä myöten ja yritti änkyttää jotakin, jota hän viime aikoina oli usein saanut sanoa, nimittäin: "Minä en ole maisteri." Ei hän käsittänyt, mistä huhu oli päässyt liikkeelle, itse hän ei ainakaan ollut tehnyt muuta kuin kaikin keinoin koettanut sitä oikaista. Siitä asti, kun hän tuli Runolan apulaisjohtajaksi, puhuteltiin häntä maisteriksi, eikä yleisö kuunnellut hänen vastalauseitaan enempää kuin Gunilla-rouva nyt.

— ... olkaa te viekkaat kuin käärmeet ja vakavat kuin kyyhkyset, kun te siellä Runolassanne työskentelette. Minun täytyy sanoa, että minulla on suuria epäilyksiä. Aika on niin huono ja kilpailu niin suuri. Te olette alkaneet niin komeasti: suuri huoneisto ja...

— Ei ollut pienempiä saatavissa, mummo rakas, sanoi Salmensuu pehmeällä, lapsellisella äänellä, ja tehden kunnioittavan pienen päänliikkeen.

— Minä tiedän, minä tiedän...

— Sen täytyy sijaita keskikaupungilla...

— Ja herättää kilpailussa kunnioitusta, mutta ajatelkaa lapset: kuusituhatta vuokraa!

— Me tulemme tekemään mainioita kauppoja, puuttui puheeseen Leo Teräs. — Me nypimme kustantajilta kaikki heidän parhaimmat kirjailijansa.

— Mitenkä te ne nypitte?

— Me maksamme.

— Jaa — vanhat kustantajat maksavat aina ajan pitkään paremmin.

— Se on kyllä liikesalaisuus, sanoi Leo Teräs, — mutta tiedänhän minä, kenelle sen uskon. Me aiomme lisäksi alkaa seurustella kirjailijoittemme kanssa. Niin, seurustella, hauskasti ja toverillisesti. Nykyiset kustantajat ovat kokonaan laiminlyöneet sen puolen...

— Kapakoissa...?

— Ravintoloissa, kodeissa — aivan sen mukaan kuin kirjailijat viihtyvät.

Gunilla-rouva nauroi sydämellisesti.

— Ettehän te saaneet sitäkään Lohipatoa, joka on syynä koko Runolan syntyyn...

— Hänen uusi käsikirjoituksensa tuli juuri, iski nuori liikemies kiinni kuin herkkuun, joka heitettiin hänelle.

— Panemme kaksi latojaa työhön. Parin päivän perästä saapuu Lohipato itse.

— Hyvä olisi, hyvä olisi, sanoi Gunilla-rouva.

— Viime suomennostamme, tätä "Ilmalaiva Zulamithia", sanoi Salmensuu, — on mennyt niin, että saamme ottaa uuden painoksen.

— Roskaa, näin meidän kesken, sanoi Gunilla-rouva — mutta sehän se on tuottavinta... Yhtä asiaa minä olen monesti ajatellut: eikö johtajan, tohtori Pitkäsen kuitenkin joskus määräajalla pitäisi olla tavattavana siellä toimistossa...?

— Niin, riensi Salmensuu vastaamaan, — olemme kyllä koettaneet järjestää asiaa, mutta se on vaikeaa. Hänellä on aina niin paljon työtä ja...

— Ja, tarttui Leo Teräs reippaasti keskustelun lankaan, — kyllähän me kahteen mieheen hoidamme lafkan. Sehän järjestettiin alun pitäen niin, että tohtori Pitkänen antaa vain nimensä...

Hän vaikeni, sillä vanhan rouvan silmä välähti, kun hän katsahti nuorukaiseen. Maisteri Salmensuu riensi täyttämään kiusallista pientä hiljaisuutta.

— Kyllä me koetamme parhaamme, rakas mummo...

— No niin, no niin, sanoi isoäiti ja laski kätensä Runolan kirjallisen johtajan olalle, — en minä sitä epäile, enkähän minä mitenkään tahdo maalata paholaista seinälle. Hyvä on, jos selviydytte. Kukaan ei sitä toivo hartaammin kuin minä.

Hän jätti Runolan herrat ja tuli ryhmään, jossa istui pääasiallisesti nuoria tyttöjä.

— No May, oletko sinä lukenut liiaksi. Pitää lihoa jouluaikana... Sylvi, laita vain kuntoon hakupaperisi — olen puhunut rehtorille. Tietysti ei hän voinut luvata aivan varmasti, mutta toiveita on joka tapauksessa... No, pikku Liisu, eikö se teatteridemoni vain lähde sinusta! No niin, no niin, lapsukaiseni, ehkä meidän täytyy yrittää sitten. Kyllä minä tulen sinun kanssasi... Niin, Gretaseni, et saa pahastua, minä pelkään vain sinun terveyttäsi. Sairaanhoitajattaren toimi on hyvin kaunis toimi, mutta se kysyy terveyttä. No niin, no niin, sinun täytyy odottaa tämä vuosi, ennen kuin pääset kursseille, mutta voit käyttää hyväksesi tämän vuoden: perehdy taloustoimiin, opi ompelemaan, opi keittämään ja pesemään... No, ja tämä pikkuinen tuleva maalaisruustinna! Ajattele nyt, että Kustaa saa niin suuren pitäjän. Mutta kun on sellaiset jumalanlahjat... Ja pappila kuuluu olevan niin kaunis. Mutta on se aika matka asemalta: kymmenen peninkulmaa... Tulen, tulen minä tietysti teitä tervehtimään, jos vain pysyn voimissani. Ja nytpä minä kerron teille kaikille, mitä minun äitivainajani kerran sanoi, kun minun sisareni, Mina-täti, meni kihloihin papin kanssa. "Papin sielunhoito alkaa hänen puolisonsa kautta pappilan keittiössä..." No Martti, kerropas nyt oikein, millaista siellä opistossa on.

Hyvin nuori herra, kansanopiston johtaja, nousi ja kävi iloisesti hymyillen vastaamaan isoäidin kysymyksiin.

— Hyvä siellä olisi, rakas mummo, jollei... jollei olisi pieniä vastuksia. Kehoittelen juuri tässä tätä Emma-serkkua lähtemään sinne työtoverikseni...

— Ohoo!

— Niin, rakas mummo, kun siellä on johtajatar, jonka kanssa minä en mitenkään tule toimeen. Johtokunnan puheenjohtaja on aivan minun puolellani. Mutta johtajatar on ollut jo viisi vuotta ja... ja... Mummo, joka ymmärtää kaikki asiat, eikö mummo voisi sanoa, miten minä saisin Emman sinne hänen sijaansa. Kuinka me tekisimme työtä, Emma ja minä! Mekös pitäisimme iltamia ja tekisimme iltamaretkiä lähipitäjiin. Työhön tulisi aivan toinen vauhti...

Gunilla-rouva nauroi ja pudisti päätään.

— Antaa Emman vain rauhassa suorittaa kandidaattinsa...

— Oma rakas mummo, kun setä Alfred sanoo, että minun pitäisi mennä maalle ja päästä tästä yskästäni... Ja minusta olisi niin hauskaa tutustua maaseutuun ja kansanopistotyöhön. Eikä Martti missään tapauksessa ole siellä kuin pari vuotta...

— Mutta lapsikullat, sanoi isoäiti, — kuinka te saatte pois entisen johtajattaren...?

— Kyllä hän vielä suuttuu, niin että hakee pois. Johtokunnan puheenjohtajakin on siitä aivan varma. Sellainen vanha, ikävä neiti.

— Hm, sanoi isoäiti, — itsepähän tiedätte. Ajatelkaa kuitenkin, ennen kuin toimitte.

Setä Alfredia, kirurgian tohtoria, pyydettiin puhelimeen. Hänen täytyi viipymättä rientää sairaalaan. Hetkinen kosketeltiin sitä vaikeaa leikkausta, minkä hän pari päivää sitten oli tehnyt. Sitten puheli Gunilla-rouva lastenlastensa, nuorien rouvien kanssa, joiden lapset saivat hampaita tai opettelivat lukemaan. Vihdoin hän kiertoretkellään tuli siihen pieneen kulmahuoneeseen, missä hänen tyttärensä, nykyiset johtajien ja professorien rouvat kerran olivat puetut morsiamiksi. Valkea huonekalusto seisoi siellä yksinkertaisena ja tyylipuhtaana, ja punertava valo lankesi katosta. Hämmästyksekseen tapasi Gunilla-rouva kultapoikansa, Kuno-tohtorin, sohvassa nuoren naisen rinnalla, joka ei ollut kukaan muu kuin kunnallisneuvos Ståhlen nuorempi tytär, ja toisella puolen huonetta puheli Olli Sariola, tanssitaiteilija, suurin elein niin ikään nuorelle naiselle, joka sattui olemaan kunnallisneuvos Ståhlen toinen tytär.

Vanha rouva kävi silmänräpäyksessä läpi kaikki, mitä hän oli kuullut Ståhlen perheestä. Sitten hän ajatteli, miten onnellista olisi, jos Kuno saataisiin kiinnitetyksi kotilieden ääreen ja miten turvallista, jos Olli joutuisi naimisiin nuorella iällään. Gunilla-rouva meni pöytälaatikolle ja oli etsivinään jotakin. Olli kuvasi kuulijattarelleen tanssin aatteellista sisältöä, tanssin ideaa. Hän oli harjoittanut opintoja pääasiallisesti Pietarissa ja aikoi panna pystyyn tanssiopiston. Huoneisto oli jo vuokrattu... Gunilla-rouva loi katseensa nuoreen neitiin ja päätti ehdottaa hänen äitiään talousyhdistyksen johtokuntaan. Kuuluivat olevan sivistynyttä väkeä, kelpo ihmisiä nuo Ståhlet... Kunon puhetta oli näin syrjästä vaikeampi seurata. Linnuista hän puhui ja tropiikin palmumetsistä. Kuulijatar istui ääneti. Isoäiti työnsi kolauttaen kiinni pöytälaatikon ja meni heidän luokseen. Tyttö loi vieraaseen rouvaan aran katseen ja hymyili kuin pyytäen anteeksi olemassaoloaan. Pian molemmat naiset kuitenkin kuuntelivat, mitä nuori tiedemies kertoi. Hän kuvasi kaivaustyötä ja kiihkoa, millä seurataan jokaista lapionliikahdusta. Mikä juhlallinen tunne valtaakaan mielen, kun ase maan povessa kalahtaa ja silmien eteen alkaa paljastua temppelinpääty tai veistokuva! Alussa oli hän elänyt sellaisessa kuumeessa, ettei malttanut odottaa, vaan tarttui omin käsin lapioon ja kaivoi auringon noususta auringon laskuun.

Tytön kasvoille oli laskeutunut se arkaileva punastus, millä nuoren tytön aina sallitaan salata onnea, jonka hänen eteensä sytytetty rakkauden suitsutusuhri hänelle tuottaa. Otteli Ståhlen huulet avautuivat ja sulkeutuivat, ikään kuin hän olisi juonut jostakin maljasta, jota näkymätön käsi silloin tällöin toi hänen huulilleen.. Hänen silmänsä kiittivät kosteina joka sanasta, joka hänelle lausuttiin, niinkuin kukkanen kiittää kasteesta, joka lankeaa sen lehdelle. Gunilla-rouva ei enää katsellut kultapoikaansa, vaan Otteli Ståhlea, ja äkkiä laski hän kätensä tytön tanakalle käsivarrelle. Tyttö käänsi silmäteränsä isoäitiin ja ajattelematta mitä teki, kiersi hän kätensä hänen kaulaansa. Kunon isoäiti sulki tytön syliinsä ja silitti hänen hiuksiaan, poskeaan ja valkoista kaulaansa. Sitten hän silminnähtävästi tyytyväisenä lähti huoneesta.

Otteli Ståhle tunsi sillä hetkellä, että jotakin oli tapahtunut, että hän ikäänkuin kuului perheeseen ja että isoäiti mielessään oli siunannut häntä. Hän ei enää ensinkään voinut seurata tohtorin puhetta. Hänessä liikkui outo onnen- ja pelonsekainen tunne. Tohtorikin vaikeni. Heille oli molemmille helpotus, kun heitä tultiin hakemaan. Oli kuultu, että neiti Ståhle lauloi. Hänet talutettiin puoliväkisin soittokoneen ääreen. Kunnallisneuvoksen pieni Otteli koki ensi kerran, mitä on yleisön suosion makeus. Yleisö oli haltioissaan. Hän lauloi kaikki mitä osasi ja sellaistakin mitä ei osannut — yleisö huusi ja vaati enemmän. Hänelle ojennettiin kukkia, joita ryöstettiin kunniavanhuksen syntymäpäivävihoista. Tohtori Kuno antoi hänelle ruusun. Otteli hymyili kuin unessa.

Hyvästi jättäessään suuteli isoäiti häntä, lähetti kotiin terveisiä ja lupasi pian tulla tervehtimään äitiä. Outo pelko tytön mielessä ei väistynyt, vaan kasvoi.

Hän heräsi, kun viima kadulla puhalsi läpi vaatteiden ja lumisäröt lentelivät vasten kasvoja.

— Herää nyt jo, puhui Leo hänen vierellään ja nipisti häntä käsivarresta. — Kuule, Otteli, sinun täytyy puhua papalle. Papan täytyy panna Runolaan suurempi summa. Sehän on sulaa järjettömyyttä, että me tyydymme kuuteen prosenttiin, kun me voimme saada kaksitoista. Onhan järjettömyyttä uskoa, ettei yritys kannattaisi, kun kaupungin parhaat liikemiehet ovat sen takana. Salmensuu lupasi vielä kerran käydä Ruokorannan kimppuun — minun osalleni jäi taivuttaa pappa. Se se on aika nahjus se Angervoinen. Kustannuttaa meillä kirjoja, joita ei kukaan osta. Täytyy välttämättä saada se Hornanheimo niistä kirjoittamaan.

Tytöt astelivat toisiaan vasten painautuneina, hymähtivät jonkin lyhdyn alla katsahtaen toisiinsa, ja Leon puhe meni heidän korviensa ohi kuin rataspyörien jyrinä kadulla, joka vasta alkoi peittyä lumeen.

— Hoi, pysähtykää toki, huusi veli ja levitti nauraen käsivartensa heidän eteensä, sulkien heiltä tien. — Katsokaa toki tuonne. Osaatteko lukea? "Kustannusosakeyhtiö Runola" — katsokaa toki, miten komeasti kirjoitus juoksee ympäri nurkan. Angervoinen, se aasi, olisi tahtonut fraktuuraa, meidän täytyi Salmensuun kanssa käyttää kaikki energiamme saadaksemme antikvan. Kyllä hän on mahdoton johtokunnassa, kyllä hänet täytyy saada pois tavalla tai toisella... No, katsokaa nyt, eikös ole ovikin komea...

Tytöt näkivät kauniin, uuden kivimuurin ja tutun oven, josta he niin monta kertaa olivat menneet ulos ja sisään. Suuressa kulmaikkunassa, jonka yläpuolella sana "Runola" oli luettavana, nähtiin ruudussa kiiltävä täplä, jonka yksityiskohtia oli mahdoton kuitenkin pimeällä erottaa. Se oli uuden osakeyhtiön merkki: Väinämöinen, päässä tuttu lakki, jaloissa pauloilla kiinni sidotut virsut. Merkki oli tohtori Angervoisen keksimä, taiteilija oli hänen neuvojensa mukaan tehnyt sen.

— Se vanha aasi, sanoi Leo, ajatellen tohtori Angervoista ja rupesi viheltämään isänsä lempilaulua: Kaunis, kirkas nyt on aamu. — Tuo naurettava Väinämöinen on hänen syynsä. Kannel olisi sittenkin ollut parempi. Se vanha aasi!

Kotiin päästyä koettivat he hiipiä huoneisiinsa, niin etteivät vanhemmat heräisi, mutta sekä isä että äiti olivat valveilla. Istuen kunnallisneuvoksen vuoteen laidalla tytöt kertoivat illan vaikutelmista, ottaen sanat toistensa suusta.

Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan... Ei, ei tanssittu, eikä ollut illallista, ainoastaan teetä, hedelmiä ja voileipiä. Mutta kuitenkin oli ollut äärettömän hauskaa.

— Olkaa nyt hiljaa, että muutkin saavat puhua, koetti Leo keskeyttää. — Pappa on aina toivonut, että me päästäisiin piireihin — ja nyt päästään, vieläpä sakeimpaan kermaan ja sakkaan...

— Älä nyt sinä, huusivat tytöt ja luettelivat, keitä Pesässä oli ollut ja mitä Gunilla-täti oli puhunut — niin, niin, hän oli heidän lähtiessään ehdottanut lähempää tuttavuutta...

— Pappa saa uskoa, että Sela ja Otteli menevät naimisiin itse tohtori Svanin ja tanssitaiteilija Sariolan kanssa...

— Jollet sinä...! toruivat tytöt, puhuivat puhumistaan ja uhkasivat veljeään nyrkit pystyssä.

Papan ja mamman huudahdukset ja kysymykset eivät kuuluneet missään. Daniel tuli poikain huoneesta, pitkät sääret paljaina, paidan yllä päällystakki, ja istuutui äitinsä viereen tämän sängyn laidalle. Tytöt kertoivat, että Pesän kalustuksena oli ollut sellaisia vanhoja peilejä ja huonekaluja, jollaisia oli myyty Syvälahden huutokaupassa. Johtaja Sariola oli lähettänyt papalle terveisiä ja luvannut huomenna soittaa. Ei, maisteri Bernhard ei ollut, Gunilla-täti ei tunnu pitävän hänestä.

— Ja Otteli lauloi, keskeytti taasen Leo, — ja kaikki olivat hänet syödä... Minusta se meni mukiin, mutta joku herroista sanoi: ei tytöllä ole ääntä eikä korvaa, mutta korea hän on!

Otteli punastui kaulaa myöten.

— Kuka se oli? sanoi hän. — Mitä ne sitten tahtoivat minua laulamaan. Minä en mitenkään olisi... Se oli hävytöntä... Kuka se oli, sinun täytyy sanoa... Mitä ne sitten taputtivat käsiään ja toivat kukkia ja... ja...

Otteli itki.

— Älä nyt viitsi, lohdutteli sisar. — Hyvin se meni.

— Ja Selasta tehdään väkisinkin tanssijatar ja rouva Sariola lisäksi, tanssitaiteilijan rouva, kertoi Leo. — He haaveilivat kaiken iltaa Pesän morsiuskamarissa... no, nämä molemmat papan tyttäret ihailijoineen. Ja Gunilla-rouva kävi silloin tällöin valvomassa, että kaikki tapahtui säännöllisesti ja säädyllisesti...

— Sinä olet inhottava! huusi Sela. Sinusta on tullut katupoika... Sinun kanssasi on mahdoton enää olla...!

Leo jäi tyttöjen lähdettyä puhumaan isänsä kanssa.

Sinä yönä nukkuivat kunnallisneuvoksen talossa ainoastaan pojat. Sekä vanhemmat että tyttäret valvoivat.

Olisivatpa Sela ja Otteli Ståhle nyt ymmärtäneet onnensa. Itse Gunilla-rouvan tyttärenpojat olivat heihin vakavasti rakastuneet. Sekä nuori tohtori että tanssitaiteilija näyttivät selvästi tarkoituksensa. He alkoivat käydä talossa ja he lähettelivät kukkia. He pyysivät sydämensä valittuja sekä teatteriin että ajelemaan autolla. Selaa huvitti ja mairitteli, Otteli pelkäsi. Mitä? Vanhemmat odottivat iloisessa jännityksessä.

Sattui sitten aamu sen yön jälkeen, jolloin yhdeksät yrtit olivat olleet Sela Ståhlen pään alla. Ei ollut mikään juhlapäivä eikä tyttö ollut missään ihmeellisessä tai eriskummallisessa paikassakaan. Hän oli kotona ja siellä vallitsi tavallinen arki, kun veli, Leo, toi hänen eteensä aivan vieraan herran ja käski häntä toimittamaan kahvia. Vieras esiintyi hyvin ulkomaalaisissa pukimissa, hänen sormessaan oli leveä sormus, joka ei kiiltänyt ja jonka kannassa oli pääkallo. Nuori herra kumarsi, suuteli Selan kättä ja sitaisi syrjään hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle.

— Runoilija Matti Lohipato.

Ottelille koitti yhdeksäin yrttien aamu hiukan myöhemmin.

Maisteri Aarne Ruokoranta oli kaiken syksyä katsellut kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä ja havainnut heidät molemmat suloisiksi. He olivat panneet hänet ajattelemaan, kuinka olisi, jos heittäisi nämä nuorenmiehenpäivät ja rupeaisi johonkin vakinaiseen työhön, liittyisi esimerkiksi Maan Äidin toimitukseen, johon häntä monesti oli tahdottu. Pitkään aikaan ei hän voinut päättää, kumpiko neiti Ståhle oikeastaan oli hänelle myötämielisempi, mutta kerran teatterissa hänelle selvisi, että se punainen oli hänen makunsa mukainen, hän eikä kukaan muu. Ruokoranta kiikaroi häntä kaiken iltaa, niin että se herätti yleistä huomiota, ettei sanoisi pahennusta. Herkullinen hän oli vihertävässä, avokaulaisessa puvussaan, jokin halpa hely hiuksissa. Saada timanttinen diadeemi noihin hiuksiin — kautta Pluton, se näky oli jumalia varten. Ruokoranta ei koko yöhön ajatellut muuta kuin kosteaa katsetta ruskeissa silmissä ja niskaa, jonka rehevä kaarevuus toi mieleen Rafaelin tutut madonnat. Estetiikan maisterin uusi tunne oli niin oudon yksinkertainen, että se teki hänet poikaseksi. Hänen mieleensäkään ei johtunut ryöstää tyttöä, ottaa hänet kadulla hämärissä syliinsä, nostaa hänet autoon ja kiidättää pois — mikä hänen periaatteensa mukaan oli ainoa oikea tapa kohdella naista. Hän tiesi sitä paitsi kokemuksesta, että tämä tapa vei perille: nainen rakastui ehdottomasti sen voiman edessä, mikä hänet oli lannistanut. Mutta Otteli Ståhleen nähden Ruokoranta punoi pauloja ja suunnitteli sotajuonia.

Hän läksi Runolaan tapaamaan veljeä, Leo Terästä, tarjoutui itse puolestaan ottamaan osakkeita kymmenellä tuhannella markalla ja lupasi koettaa vaikuttaa isäänsä. Hän tunsi kyllä, luvatessaan käydä isänsä kimppuun, tekevänsä jotakin huonoa — olivathan he isän kanssa sanoneet toisilleen hyvästi ikään kuin olisivat kuolleet. Mutta nainen oli kuin olikin saanut hänet valtoihinsa: naisen tähden oli hän valmis rikkomaan sopimuksensa ja pyytämään isältään rahaa Runolaan, jonka kumoonmenosta hän itse puolestaan oli varma. Ehkei kuitenkaan nainen aivan yksin ollut tässä vaikuttavana tekijänä. Sitten jäähyväisten oli Suur-Kaupungin "hienoimpaan herraan" tullut omituinen tunne, miltei hellyys isään.

Runolan nuori apulaisjohtaja salasi huonosti iloaan rikkaan ukko Säfstrandin pojan, maisteri Ruokorannan käynnin johdosta. Hänen kohteliaisuutensa lähenteli nöyryyttä ja tuli vastenmielisen tuttavalliseksi, kun hän ehdotti, että mentäisiin Minervaan istumaan. Mutta sittenpähän sidottaisiin solmu tytön perheen kanssa lujaksi, ajatteli Ruokoranta.

Minervassa syntyi ilo ja riemu, kun Teräs ja Ruokoranta tulivat. Tuttu seura oli koolla ja tutut järjettömyydet toistettiin. Kun Angervoinen kuuli, että Ruokoranta oli luvannut taivuttaa isänsä panemaan Runolaan kymmenen tuhatta, piti hän puheen Ruokorannalle. Riti-Rati katui nalkutuksia, joita järjestelmällisesti oli viime aikoina kyhännyt Maan Äitiin, ja lupasi kirjoittaa oikein kauniisti ukko Sanfridista. Lohipato löi lysyyn Salmensuun silinterin ja vaati romaanistaan kolmea tuhatta markkaa, koska Runola nyt saisi näin paljon rahaa. Kun hänelle lopulta vakavasti täytyi huomauttaa, että hän jo oli nostanut koko palkkion, kaksi tuhatta, mikä palkkio lisäksi oli hyvin runsas, rupesi Lohipato riitelemään, tehden koko seurustelun suorastaan mahdottomaksi. Sopu palasi kuitenkin, kun Ruokoranta tilasi meukovia ja käski katsoa, että sitä tuli runsaasti. Angervoinen toi nyt toisesta päästä salia pöytään pari nuorta kirjailijaa, nimittäin Onni Kotkan ja Toivo Ruosteen. He olivat Runolan kirjailijoita ja Teräs lyöttäytyi heti heidän kanssaan keskustelemaan. Tohtori piti puheen kansalliselle Diogeneelle, Sanfrid Säfstrandille. Juotiin kansallisen Diogeneen malja.

Kaksi päivää myöhemmin istui Ruokoranta ajurin reessä, järjestäessään lainaa, jonka hän otti ostaakseen osakkeita kauniin Otteli Ståhlen veljeltä. Koronkiskurieukko oli kuin jostakin Dostojevskin romaanista peräisin ja mieluummin olisi lainanottaja kohdellut häntä samalla tavalla kuin mainitun kirjailijan sankarit kohtelivat nylkyreitään. Joka tapauksessa hänellä noiden parin päivän perästä oli käsissä luvattu summa, jos kohta siitä oli mennyt huikea korko. Jäljellä oli vielä retki isän luo. Tuntui sekä helpolta että vaikealta.

Ajuri pysähtyi tutun, luhistuvan portin eteen. Ruokoranta maksoi ja viskasi savuavan sikarinpätkän lumeen. Tie kadulta pihamaalle oli niin tukossa, että nuori mies tuli ajatelleeksi isänsä mahdollisesti kuolleen. Hänessä sävähti, kun hän sitä ajatteli. Portailta johtivat kuitenkin koiran jäljet avaran piha-alueen toiseen päähän ja taasen takaisin portaille. Ulkohuonerakennusten mustat ovet, viisi luvultaan, olivat lukossa ja tuijottivat rinnan pihamaalle. Se ei todistanut mitään, ne olivat kauan tuijottaneet samalla tavalla. Polvia myöten kahlaten lumessa isänsä ainoa poika kulki kaivon ja tikapuiden ohitse portaille. Nainen oli toki tehnyt hänet hulluksi! Hän ei kunnioittanut omaa lupaustaan eikä isänsä tahtoa: tässä hän tuli ja valmistautui koputtamaan oveen. Outo liikutus yritti ottaa hänet valtoihinsa. Hän muisti hyvin hämärästi kuvan varhaisimmasta lapsuudestaan: tuolla puiden alla oli istunut kaunis nainen, pukeutuneena siniseen pukuun, ja hän, Aarne, oli leikkinyt hiekassa. Nainen oli hänen äitinsä. Hän ei muistanut hänestä mitään muuta, mutta tämä kuva oli kesäinen ja valoisa, joskin niin utuinen, että se, kun sitä rupesi ajattelemaan, hukkui ikään kuin taivaan sineen. Muistot myöhemmiltä ajoilta olivat kovat ja karkeat. Kuinka monta kertaa poika nauraen ja pilkaten oli paiskannut kiinni kotinsa oven ja kuinka monta kertaa hän oli potkaissut siihen, sen sijaan että olisi pyytänyt päästä sisään! Isä oli hävittänyt soittokellon, mikäs siinä auttoi muu kuin kova kovaa vastaan. Toki isän ja pojan viime kohtaus oli ollut sovinnollinen. Aarne oli vieläkin näkevinään pohjattoman surun isän katseessa, kun hän sanoi hänelle: kuolemaan asti. Hän käytti näitä sanoja samassa mielessä kuin ihmiset käyttävät sanoja "näkemiin asti". Haudan lepo oli todella jo laskeutunut heidän välilleen — ja nyt rikkoi poika sen.

Koira rupesi haukkumaan ja vanhan Bellan tutut, mustan- ja valkeankirjavat, itkettyneet kasvot ilmestyivät ikkunaan vasemmalla.

Poika koputti.

— Avatkaa... Elättekö te, isä...? Minulla on tärkeää puhuttavaa, minä menen heti... Kuinka te voitte? Isä! Isä!

Hän jyskytti ovea ja koira haukkui. Hän kahlasi hankeen ja heitti lunta isän makuuhuoneen ikkunaan. Hän palasi portaille ja jyskytti taasen ovea. Tämä oli toki kohtuutonta, isän piti tietää, ettei hän tullut syyttä suotta.

— Minä särjen oven, jollette avaa!

Hän potkaisi jo laudoitukseen. Silloin läheni koiranhaukunta, lukko sisäpuolella väännettiin auki ja isän tutut, nopeat askeleet kuuluivat narisevilla permantopalkeilla.

— Isä!

Poika odotti ja kuunteli.

— Niniven lapsi, puhui vihdoin oven takaa se väsynyt ääni, jonka poika tunsi jäähyväiskohtauksesta, — minkä tähden sinä tulet takaisin?

— Isä... päästäkää sisään. Minulla on tärkeää puhumista...

— Niniven lapsi, me olemme jo kuolleet toisillemme...

— Isä, päästäkää...

Silloin muuttui ääni siksi kovaksi ja leppymättömäksi, jonka poika niin hyvin tunsi koko nuoruutensa ajoilta.

— Mene Niniveen, mihin sinä kuulut, ja jätä kuolleet rauhaan.

Vanhuksen askeleet etenivät, peruuttamattomasti, lukot sisäpuolella kiertyivät kiinni ja koira lakkasi haukkumasta.

Nuori mies työnsi lakin niskaansa ja varustautui särkemään ovea. Hän oli silmittömästi suuttunut. Samassa huomasi hän portilla poliisin kuuromykän pojan ja ymmärsi, että oli turhaa taistella ukkoa vastaan. Poliisin kuuromykkä, vähämielinen poika oli viime vuosina ollut isän ainoana apulaisena. Aarne tunsi mykän merkkikielen ja jäi puhumaan pojan kanssa.