Part 7

— Tämä Teräs on juuri soittanut siitä Maan Äitiin, kyllä siitä tulee... "Zulamitin" toinen painos näyttää loppuvan. Tuskin kuitenkaan ehdimme kolmatta ennen joulua... Kyllä se on hauskaa... Niin, tietysti se meille kaikille on kunnia-asia, että se menee... Kyllä, kyllä se on mukava mies... ja innostunut... Niin, kokemattomiahan me molemmat vielä olemme, mutta...

Teräs näki Salmensuun hymystä, että suojeluspyhä puhui hänestä, Teräksestä. Hyvä mies, hyvä mies hän oli, suojeluspyhä Angervoinen, eihän siitä päässyt mihinkään, ja kuitenkin — ettei vain satukokoelmillaan ja neuvoillaan veisi kumoon koko lafkaa!

— Veli on aivan liikuttavan hyvä, jatkoi Salmensuu puheluaan puhelintorveen. — Tietysti asiapoika tulee olemaan tavattoman kiitollinen... Niin, minä en koskaan ole ottanut selkoa hänen kotioloistaan... vai on heitä niin monta lasta. Sittenhän vaatteet tulevat erinomaiseen tarpeeseen. Minun pitää puhua vaimolleni, ehkä häneltäkin riittäisi jotakin. Minä luulen, että hän aina on antanut vanhat vaatteensa rouva Murmanille, joka on puheenjohtajana yhdistyksessä "Vaatteita köyhille"... Tietysti sellaisesta pitkästä takista saa vaikka mitä. Vai lahjoittaa veli pois pitkäntakkinsa. Sellaiset ovat kalliita ostaa...

— Lakkaa jo hiidessä, kuiskasi Teräs, leikatessaan irti arvostelua lehdestä.

Konttorineiti tuli hakemaan häntä puhelimeen. Hän meni oman puhelimensa ääreen, sakset ja sanomalehtiotteet kädessä.

— Päivää, päivää... Minä olen sanonut, ettei tänne pidä soittaa... Niin, ei minun kotiini myöskään. Uudestavuodesta minä saan oman asunnon ja puhelimen... Kuinka suuri lasku on?... Neljäkymmentä. Mutta onko sillä nyt hiidessä niin kiire, eivätkö voisi lähettää uudelleen? Kun me tapaamme lauantai-iltana, niin minä annan sinulle rahat... Helkkarissa tänne... olenhan minä sanonut, ettei saa tänne... Niin, mutta minähän en aina ole täällä. No niin, sille ei siis nyt mahda mitään... Voit muuten hyvin?... Ei kestä, ei kestä, onko hattu sievä? No, se on hauskaa... Siis matkustajakoti "Immessä" tavalliseen aikaan. Hyvästi. Hyvästi.

Leo Teräksen kasvoilla oli tavallista helakampi puna, kun hän tuli työtoverinsa puolelle. Puhelinkeskustelua suojeluspyhän kanssa riitti yhä.

— Lopeta helkkarissa, sanoi Teräs malttamattomasti ja katsoi kelloaan.

Johtokunnan miehet saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla. Hänen piti päästä lähtemään ennen sitä. Vihdoin lopetti Salmensuu.

— Ohhohhoh, sanoi hän ja pyyhki otsaansa.

— Mies-raukalla on taas ollut "harmeja", luulen, että se Lohipato taasen on maksattanut hänellä, vaikkei hän hienotunteisuudessaan siitä puhu. Ja sairas hän on lisäksi.

— Kuulehan, keskeytti Teräs, — minun pitäisi lähteä tapaamaan paria miestä. Tänne tulee, kuten muistat Sariola ja Svan — kai sinä hoidat heidät ilman minua.

— Viivytkö sinä? Minun pitäisi pistäytyä junalla saattamassa vaimoni serkkua...

— Kyllä minä siksi... sehän on se pohjoinen juna... kyllä minä siksi. Mutta tänne voi tulla... tulla lasku, hattulasku. Se on sisareni asioita, vanhemman sisareni... Se voi kyllä olla toisen nimellä, jonkun ompelijattaren nimellä. Se on neljäkymmentä markkaa. Ehkä sinä voisit maksaa sen — ota vaikka kassaneidiltä. Minulla ei satu olemaan pientä, maksan huomenna... No kiitos, kyllä minä tulen siksi.

Tähän tapaan kuljettiin Runolassa kohti joulua ja uutta vuotta.

* * * * *

Kunnallisneuvos Ståhlen kotiin, jossa toinen palvelustyttö oli pantu pois ja rouvan huone vuokrattu ylioppilasneideille, toi lähestyvä juhla iloisen lahjan. Kunnallisneuvos oli valittu palovakuutusyhtiö "Revontulten" rahastonhoitajaksi. Lahja tuli todella hyvään aikaan. Toivon tähti nousi sen mukana taasen taivaalle, joka viime aikoina oli ollut niin mustassa pilvessä. Tosin toimi antoi enemmän työtä kuin kunnallisneuvos oli ajatellut, mutta olipahan hän nyt ollutkin työttömänä ja levännyt vaivoista ja vastuksista maalla. Ei silti ettei vastuksia olisi ollut Suur-Kaupungissakin. Mamma näytti olevan oikeassa: niitä oli joka paikassa, koko elämä oli niitä ja vain niitä. Mutta toki tällä hetkellä taas alkoi valjeta. Olipahan vakituista tuloa nyt neljäsataa kuussa, vaikkei Runola näin ensi vuonna olisi tuottanutkaan kymmentä prosenttia.

* * * * *

Rouva Ståhle salasi vaivoin kaipaustaan maalle, kun hän torilta osti kotiin mitä tarvittiin juhliksi ja paistoi leipiään ja torttujaan kaupungin ahtaissa uuneissa. Se ei kuitenkaan ollut pahinta: hän ikävöi omaisiaan, sekä eläviä että kuolleita. Ei kukaan nyt levittäisi vihantia kuusenoksia lasten hautakummuille. Ei edes tallattu polku pääkäytävältä johtaisi hänen rakkaittensa haudoille. Hän muisteli erikseen jokaista vanhusta entisistä alustalaisistaan, jokaista kummilastaan mökeissä ja torpissa. No niin, mitäpä hän suri: Jumala pitää murheen kaikista luoduistaan.

Daniel auttoi äitiään. Hän teki kaiken, mikä oli raskainta, ja tuli äidilleen vähitellen välttämättömäksi. Sitä ainoaa hän vain rukoili: ettei häntä enää pantaisi kouluun. Hän ei voinut sinne palata, ennen vaikka mitä! Isä, joka oli katunut kovuuttaan porraskäytävässä ja nähnyt omituisen muutoksen pojan koko olennossa, ei kovistanut häntä, varsinkaan sen jälkeen kun tieto säännöllisesti juoksevasta palkasta teki hänet toivorikkaaksi. Varmaan Daniel voisi saada sopivaa työtä Runolassa, siellähän tarvittiin virkamiestä jos minkä kaltaista. Joksikin aikaa päivästä poika mielellään läksi kaupungille. Kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, hän vastasi, että oli käynyt "katselemassa ihmisiä". Ja todella hän saattoikin pitkät ajat kuljeskella ilman päämäärää ja katsella vastaantulijoita. Kun isä antoi hänelle rahaa, ei hän enää mennyt elokuviin, vaan hän ajoi raitiovaunussa: siellä saattoi niin kauan nähdä samat kasvot. Vanhan ihmeellisen miehen suljettua asuntoa Daniel niin ikään kierteli, mutta siitä ei hän puhunut kenellekään.

Kunnallisneuvos oli pyytänyt jouluaattovieraiksi taloonsa maisteri Blundhin, Bennu-pojan, jonka seurassa hän oli tullut olleeksi paljon vähemmän kuin hän olisi tahtonut, sekä dosentti Angervoisen, jonka seurassa hän sen sijaan oli ollut usein ja josta hän päivä päivältä oli ruvennut pitämään enemmän. Matti Lohipato oli tietenkin itseoikeutettu jouluvieras. Kunnallisneuvokselle oli tärkeää, että kaikki kestitys onnistuisi. Hän kävi itse keittiössä taputtelemassa mammaa ja kyselemässä, oliko kaikkia lajeja. Siis oli tarjoilun järjestys ja jouluaaton ohjelma yleensä oleva seuraava: vieraat saapuvat kello seitsemän, jolloin ruokasalissa juodaan teetä — onhan iso rinkeli, sokerikaakku ja kaikenlaisia pieniä leipiä? Sitten tuodaan sisään totitarjotin — kaikkein hienoin konjakki, — niin, toti juodaan ehkä papan kamarissa, voivathan vieraat siirtää lasinsa saliin, jos tahtovat. Sitten sytytetään joulukuusi ja istutaan salissa — pöydällä voi olla rusinoita, pähkinöitä, marmelaadeja, viikunoita ja omenia. Sitten...

Tässä tuli kunnallisneuvos vaikeasti ratkaistavaan kohtaan, kysymykseen, jonka useimmat perheen jäsenet vaieten olivat tehneet itselleen, mutta johon ei kukaan ääneen ollut rohjennut kajota: jouluvirteen. Se oli entisinä jouluina maalla muodostanut juhlan huippukohdan, se oli veisattu kymmenillä suilla kartanon suuressa salissa, joulukynttiläin palaessa. Virsi oli aina ollut sama, "Enkeli taivaan", ja sekä vanhukset että nuorempi väki ja lapset olivat yhtyneet virteen. Mamma oli itse säestänyt. Hän ei osannut soittaa muuta kuin pari virttä, ja yksi näistä oli "Enkeli taivaan".

— Sitten, toisti kunnallisneuvos, — sitten panemme ehkä gramofonin soimaan — mitä arvelet mamma. Meillä on muutamia hyvin vakavia ja hienoja kappaleita, niinkuin se aaria sieltä... mistä se nyt onkaan? Se on kerrassaan hieno...

Sekä äiti että Daniel vaikenivat ja kunnallisneuvos nosti kattilankantta, jonka alla linssiherneet turposivat iltaa varten.

— Aijaijai, mamma, sanoi hän, — hehhehhehheh, kyllä sinä olet se mestari... Niin, sitten annetaan joululahjat ja syödään illallinen. Kyllä kai me otamme ryypyn ja viiniä — paitsi tietysti jouluolutta, mamman mainiota jouluolutta...

Kunnallisneuvos nosti taasen jotakin kantta, sillä hän tiesi hellittelynsä huonosti tehonneen.

— Kai tytöillä on joitakin pieniä lahjoja meidän vieraillemme? sanoi hän äkkiä, saadakseen syytä lähteä pois keittiöstä. — Pitääpä mennä kysymään.

Sela ja Otteli koristivat salissa joulukuusta.

— Pappa, huusi Daniel hätääntyneenä isänsä jälkeen, — Jumala ottaa kätensä pois meistä.

Rukoilevat silmät katselivat Danielin kalpeista kasvoista isään.

Kunnallisneuvos punehtui hiusrajaa myöten ja kääntyi äkkiä vihan vallassa ikään kuin lyödäkseen poikaa, mutta muisti, että oli jouluaatto, pääsi tasapainoon ja koetti kääntää kaikki leikiksi.

— Mistä se Jumala niin pahasti suuttuisi!

Ja kunnallisneuvos riensi saliin.

Hänen kalpeat tyttärensä ripustivat siellä kirjavia helyjä kuusen oksille. Sela ja Otteli Ståhle olivat laihtuneet. Jokin kuukausi sitten olivat he olleet niin saman näköiset, että heitä oli ollut vaikea erottaa toisistaan. Kärsimyksen mukana vasta alkoi yksilöistyminen. Selaan oli hänen lyhyessä kärsimyksensä ajassa ehtinyt tulla jotakin epäluuloista ja ärtyisää. Ottelin suupieliin oli ehtinyt piirtyä tyhjennetyn nautinnon hekumalliset viivat, jotka tekivät leuan kaarevuuden tanakammaksi kuin ennen. Hänen kalpeudessaan, punaisten hiuskehysten sisäpuolella, oli jotakin pahaaennustavaa, ja silmä välkähti pelottavasti. He olivat ääneti työssään.

— No lapset, sanoi kunnallisneuvos naurahdellen ja vielä punaisena kasvoiltaan, — kai te olette varanneet jotakin pientä meidän vieraillemme? No, sanokaahan nyt... Hehhehhehheh, onko se ehkä salaisuus?

— Mikäpä salaisuus se olisi, sanoi Sela. — Minä olen neulonut molemmille jotakin pientä, aivan mitätöntä...

— No, mitä sinä olet neulonut...?

— Ei siitä kannata puhua.

— No sanohan nyt papalle...

— Angervoinen saa kynänpyyhkijän ja Blundh kenkäkotelon, sellaisen... sellaisen, jossa hän voi pitää kenkiä matkoillaan...

— No sehän on kovasti hauskaa. Hehhehhehheh, miten sinä olet ollut kiltti... Ja entä papan pieni Otteli, onko hänellä jotakin setä Bernhardille, joka hänestä niin pitää?

Ottelin silmät leimusivat.

— Pitääkö setä Bernhard minusta?

— No, olisihan hän ollut valmis lähettämään sinut ulkomaillekin...

— Mutta minäpä en pidä setä Bernhardista, minäpä en siedä häntä...

— No no, no no... mitä sinä nyt. Ethän vain aio olla epäystävällinen setä Bernhardille?

Otteli paiskasi käsistään lankakerän, jota oli tarvittu parannellessa hiukan laihan kuusen ulkoasua.

— Ei pappa ole levoton, en minä sano hänelle mitään, olkoon vain minun puolestani, kunhan antaa minunkin olla rauhassa.

Kunnallisneuvos oli kuitenkin jonkin verran levoton illasta. Hän kuljeskeli, vihelteli, koetti lepytellä siellä ja lepytellä täällä, tunsi, ettei se onnistunut millään taholla, ja teki lopulta vihoissaan itselleen kysymyksen: millä oikeudella he ovat suuttuneet? Hänen teki mieli karata keittiöön mamman ja Danielin eteen ja antaa heille aika läksytys heidän kiittämättömyydestään: eikö heillä ollut yllin kyllin kaikkea — ruokaa, juomaa, kaunis asunto eikä hätää mitään? Ja hänen teki mieli astua tyttäriensä eteen, lukea heille lakia ja kysyä, minkätähden eivät he menneet kihloihin piirien hienojen poikien kanssa, vaan ottivat seikkailijoita, jotka tuottivat onnettomuutta ei yksin heille, vaan koko talolle. Pitikö hänelle, isälle, kostettaman tästä? Se oli hävytöntä. Kunnallisneuvos piti saarnat itsekseen, osaksi puoliääneen, ja löi nyrkin oman huoneensa pöytään, mutta ei pannut täytäntöön tuumaansa, sillä illan onnistuminen olisi siitä voinut käydä vieläkin vaaranalaisemmaksi.

Ilta näytti kuitenkin muodostuvan iloisemmaksi kuin oli voitu odottaa. Ja se oli kokonaan dosentti Angervoisen ansio. Hän oli niin onnellinen siitä valosta ja lämmöstä, mikä ympäröi häntä, että hän suorastaan säteili kiitollisuutta. Hän iloitsi ruuasta ja juomasta, lakan- ja joulukuusen tuoksusta, joka tuntui ilmassa, ja hän kuiskasi Ottelin korvaan, että hänellä oli pari aivan, aivan pientä kääröä, jotka pyysivät päästä joululahjakoppaan — kai sellainen oli talossa, jossakin pimeässä huoneennurkassa, tai jonkin vaatesäiliön suojassa? Otteli vei hänet asianomaiseen pimeään nurkkaan ja hänet valtasi täydellinen ihastus tuon joululahjakopan ääressä, joka toi hänen mieleensä kotipappilan ja joulut kauan sitten, kaukana maalla. Hän seisoi hetkisen ääneti pimeässä ja rupesi sitten puhelemaan äidistään, jolla oli tapana jokaiselle lapselleen antaa joululahjaksi kutomansa sukat ja kintaat, oikeat rehelliset harmaat sukat ja tumput... Tämän jälkeen oli hänellä ja Ottelilla jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kun muut herrat, Selan sulhanenkin, istuivat kunnallisneuvoksen huoneessa totinsa ääressä, siirsi tohtori, "arvoisten naisten luvalla", lasinsa saliin. Puheltiin joulutavoista ja puheltiin muistoista. Muistot ovat jokaisella, joka on viettänyt lapsuutensa maalla, sukua toisilleen. Ei liene mitään muuta — paitsi ehkä yhteinen suru — joka niin voi yhdistää ihmisiä kuin yhteiset lapsuudenmuistot. Ennen kuin tiedettiinkään, puhuttiin jouluvirrestä, ja ilman että kukaan sitä varsinaisesti ehdottikaan, istui mamma soittokoneen ääreen ja "Enkeli taivaan" täytti salin. Kaikki lauloivat hartaasti. Herratkin kunnallisneuvoksen huoneessa laskivat käsistään sikarit, tulivat ovelle ja kuuntelivat virren loppuun. Vapautuksen mieliala oli tullut taloon.

Se ei kuitenkaan saanut vallita kauan. Tähän asti oli seurustelun keskipisteenä ollut Vilho Oskari Angervoisen lapsellinen ilo. Nyt astui etualalle Bernhard Blundh. Hän astui aluksi esiin lahjansa kautta, joka tavattiin äkkiarvaamatta salin pöydällä ja joka jo käärössään herätti hämmästystä ja odotuksen jännitystä. "Neiti Otteliana Ståhle" oli kirjoitettu paperiin, joka kaikesta päättäen sisälsi rasian. Kunnallisneuvos ensinnä tunsi setä Bernhardin käsialan.

— Bennu-poika, huusi kunnallisneuvos, — Bennu-poika, mitä sinä nyt... Tulehan nyt, Otteli. Otteli — missä sinä olet?

Isä pelkäsi hiukkasen tyttärensä puolesta, mutta se oli turhaa. Jotakin jouluvirren hartaudesta vielä kasvoillaan Otteli äänetönnä irroitti paperin, luullen lahjaa joksikin vähäpätöisyydeksi. Hän kalpeni äkkiä ja pudotti kädestään kylmän kultakoristeen, ikään kuin se olisi polttanut.

Ympärillä kuului hämmästyneitä huudahduksia. Varsinaista iloa ei osoittanut kukaan muu kuin kunnallisneuvos, mutta hän tekikin sen niin liioitellen, että hänen äänekkyytensä korvasi mitä kaikki muut laiminlöivät. Maisteri Blundh oli antanut Ottelille suuren, kultaisen rintaneulan, jonka keskellä kimmelsi ihana timantti.

Ottelilla ei ollut sellaista, ja hän oli monesti sitä toivonut.

Ensin, kun kullan ja timantin loisto sattui hänen silmäänsä, hän pelästyi. Seuraavassa hetkessä hän suuttui ja kieltäytyi mielessään ottamasta vastaan tungettelevaa ystävällisyyttä. Mutta kolmannessa hetkessä oli nainen hänessä voittanut. Hän vei korun mustaa samettipukuaan vasten, ilostui ja kiinnitti sen.

Hän ei aavistanut, mitä hän sillä hetkellä teki.

Maisteri Blundhilta ei jäänyt huomaamatta, että hän todella ilostui. Hänen kiitollisuutensa, kun hän kaksin käsin pusersi maisteri Blundhin kouraa, oli täydelleen vilpitön. Jatkuvasti iloiten hän yhä piteli korua kädessään ja katseli sitä. Äkkiä hän hävisi.

Hän oli katunut, ettei ollut varannut mitään joululahjaa maisteri Blundhille ja mielessään läpikäynyt kaikki mitä omisti: eikö hänellä nyt todella ollut mitään niin uutta, että hän olisi voinut antaa sen. Vihdoin viimein hän muisti kauniin kirjan, jonka Leo oli tuonut kotiin. Hän ei ollut katsonut muuta kuin ulkoasua, mutta se oli Runolan kirjoja ja varmaan viiden tai kahdeksan markan arvoinen. Hän meni nopeasti huoneeseensa, kirjoitti kanteen Bernhard Blundhin nimen, pani lahjan kääröön ja laski sen muiden lahjojen joukkoon.

Siitä lähtien kun Otteli sai timanttineulan, vallitsi hänen ja Blundhin välillä yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Angervoinen osoitti ensi hämmästyksen perästä mitä suurinta iloa timantin johdosta. Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut ensinkään vähempi kaikkien muidenkaan joululahjojen johdosta, ja kaikkein suurin oli hänen ilonsa, kun hänen omat lahjansa avattiin. Ne olivat puukkoja, virsuja ja muita kansallisia esineitä pienoiskoossa, jommoisina niitä ostivat ulkomaalaiset muistoiksi matkalta. Lahjoille antoi erikoisen sisällön se, että antaja oli valinnut jokaiseen sopivan runon, joko painattamattomista kokoelmistaan tai suorastaan itse tehdä pyöräyttäen. Kiitollinen vanhapoika sai ilonaihetta vielä siitäkin, että Otteli Ståhlen lahja maisteri Blundhille oli hänen toimittamansa ja Runolan kustantama satukokoelma. Vilho Oskari Angervoinen katseli kirjaa ikään kuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran. Ja kaikki muutkin ihailivat kirjaa. Otteli näki maisteri Blundhin huomaavan, että omistuskirjoitus tuskin oli ehtinyt kuivaa. Otteli punastui ja koetti ystävällisyydellä korvata, mitä hänen lahjastaan puuttui.

Selan ja Matin joulunvietto tapahtui oikullisesti, kuten heidän seurustelunsa yleensä. Toisena hetkenä he suurimmassa hellyydessä kuhertelivat jossakin ikkunakomerossa, toisena hetkenä he kinastelivat. Kun Matti viipyi isän huoneessa juomassa totia, tuskitteli Sela itsekseen salissa, ajatellen, miten rankaisisi sulhastaan. Hän epäili Matin rakkautta mitä suurimmassa määrässä! Sela Ståhle oli vanhanaikaiseen tapaan, muiden lahjojen muassa, ommellut sulhaselleen tohvelit, paljotöistä ja erittäin kaunista mallia. Nousi yleinen kiusoittelu tohvelien johdosta. Matti, jossa ei ollut vähääkään huumorin lahjaa, suutahti, paiskasi, leikkiä teeskennellen, tohvelit pöytään ja karkasi huoneesta. Angervoinen otti silloin hylätyt naisvaltikat käteensä, ihaili ja silitteli niitä sekä ylisti onnea saada totella niitä. Sela juoksi Matin perässä, kuiskaili, suuteli ja silitteli, kunnes kihlattu pari sovinnossa palasi saliin.

Runoilijan joululahja morsiamelleen ei sekään kyennyt herättämään iloa ja ymmärtämystä. Sela sai Matti Lohipadolta hänen viimeisen kirjansa "Orkidean", sidottuna, kuten hän vakuutti, ihmisennahkaisiin kansiin. Kukaan ei ensin tahtonut uskoa tähän vakuutukseen. Kannet olivat kellahtavat, himmeät ja varustetut erittäin kauniilla kultaisella painolla. Epäilemättä kauniit kannet. Mutta Sela pudotti kirjan kädestään, kuullessaan sanan "ihmisennahkaa".

— Vasikannahkaa se on, vakuutti kunnallisneuvos, tarkastellen kansia, — rehellistä vasikannahkaa.

— Minulla on kirja, sanoi Blundh, — jonka minä olen saanut eräältä italialaiselta kirjailijalta kerran Caprilla, se on aivan samanlainen kuin tämä ja se on lampaannahkaa.

Leo pani pois sikarinsa ja tuli tuntijansilmällään tutkimaan kantta. Hän oli hiljan lukenut teoksen eri nahkalajien ja paperien soveliaisuudesta kansilehtiin ja kirjanselkiin, ja hänkin tuli siihen johtopäätökseen, että nahka oli tavallista vasikannahkaa. Mistä olisi sitä paitsi saanut ihmisennahkaa.

— Älä lausukaan sitä kamalaa sanaa! huusi Sela. Lohipato tulistui. Kansi oli tehty Kööpenhaminassa.

Hän oli varta vasten lähettänyt kirjan sinne erään osoitteen mukaan, jonka muuan pariisilainen virkaveli oli hänelle antanut. Hän oli tahtonut valmistaa morsiamelleen aivan erikoisen ilon, ja morsian, hän ei tahtonut ottaa "Orkideaa" käteensäkään!

Sela otti nyt käteensä kirjan. Hän teki sen tahdon ponnistuksella, ikään kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ristin kantamisesta.

— Kas, minun pieni Tupuni pitää ymmärtää kaikki tällaiset asiat. Pitää ymmärtää niin paljon asioita, kun on runoilijan morsian.

Ikkunakomerossa vaihtoivat he taasen rakkauden hulluja hyväilynimiä, niin naurettavia siitä, joka oli ulkopuolella. He olivat päättäneet Ottelin tähden, mikäli mahdollista, olla päästämättä näkyviin hellyyttään, mutta he unohtivat päätöksensä alituisesti.

Daniel istui pöydän ääressä kuten kaikki muutkin, mutta hänellä oli se omituinen tunne, että sekä hänen kotiväkensä että vieraat leikkivät jotakin leikkiä, joka ei ensinkään kuulunut elämään. Se oli hyvin kummallista! He kävelivät, puhuivat, nauroivat ja istuivat ikään kuin he olisivat olleet nukkeja, joita vuoronperään vedettiin nuorasta. Kun äiti tuli huoneeseen, huomasi Daniel, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut — hän ei leikkinyt. Samassa nukkienkin kasvot rupesivat elämään, ikään kuin äidin vakavista, hiljaisista kasvoista olisi siirtynyt niihin jokin valo.

Setä Bernhardin tekee mieli saada Otteli valtoihinsa, ajatteli poika. Pappa pelkää setä Bernhardia. Setä Bernhard tekee pilkkaa papasta. Setä Bernhard tekee myöskin pilkkaa herra Angervoisesta. Kaikki ovat pahoja herra Angervoiselle, kaikki, paitsi mamma. Mamma ei leiki. Leo...? Mitä Leo ajattelee? Leo on levoton, Leo on tehnyt jotakin pahaa ja pelkää, että se tulisi ilmi. Matti ei rakasta Selaa, Sela tulee onnettomaksi. Ottelia uhkaa jokin vaara. Kaikki nauravat — onko kenenkään hyvä?

Daniel sivalsi otsaansa, ja aivan aiheetta johtui hänen mieleensä muuan kuva. Syksyllä, heidän muutettuaan kaupunkiin, hän oli sen nähnyt: pieni joukko miehiä ja naisia oli kulkenut ohitse, kantaen lippua edellään. Eräs miehistä oli paljastanut päänsä ja, väsyneenä työstä, sivaltanut otsaansa. Nyt Daniel ymmärsi, mitä vastaan he kävivät sotaa: onnettomuutta vastaan, syntiä vastaan.

Hän sävähti kuin unesta heräten, kun hänen nimeään mainittiin. Äiti tuli koettamaan hänen otsaansa, peläten hänen olevan kipeän.

Hänet valtasi palava ikävä vanhan miehen luo, joka oli ollut kuin Kristus. Vanha mies oli yksin nyt, kun hänen koiransa oli poissa. Vanha mies oli ihmeellinen, kuinka ihmeellinen!

Juuri kun oli siirrytty aterialle, saapui taloon odottamaton lähetys: ihana kukkalaite, yksi niitä, jollaisia Otteli tuhkatiheään oli saanut vastaanottaa lyhyen kihlausaikansa kestäessä. Onneksi ei kukaan muu kuin Daniel ollut näkemässä, kun Otteli riisti auki paperit.

Otteli vapisi tuntiessaan käsialan kirjekuoressa. Työnnettyään veljen luotaan sulkeutui hän huoneeseensa ja luki kuin hengenhädässä:

"Ma bien-aimée,

minä jätän nyt maan, tehtyäni lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä juurtua sinne.

Jos olisin syntynyt puolisataa vuotta aikaisemmin tai sata vuotta myöhemmin, olisin ehkä voinut kotiutua ja kasvaa persoonallisuudeksi, mutta juuri tällä ajankohdalla ovat olosuhteet minun luontoiselleni miehelle mahdollisimman epäsuotuisat.

Meillä on tällä hetkellä kaikki käymistilassa. Sille ei voi mitään, täytyy odottaa ja antaa käydä loppuun, sitten nähdään, mitä viiniä syntyy. Joka tapauksessa puolikulttuuri on ottanut haltuunsa maan, eikä se tule lempein silmin katsomaan mitään muuta kuin keskinkertaisuuksia ja mitättömyyksiä. Nyt on niiden aika. Me elämme uutta kansainvaellusta — samantekevää tulevatko barbaarit ulkoa vaiko omasta keskuudestamme, niinsanotusta kansasta. Kaikki kulttuuri huojuu, kaikki muodot käännetään nurin. Kaikki on liikkeessä. "Je hais le mouvement qui déplace les lignes." Minä lähden.

Sinä, ma bien-aimée, viimeiset suudelmat tuoksuville punaisille hiuksillesi.

Aarne."

Ottelissa olivat kaikki hellyyden ja kaipauksen kulussaan pidätetyt lähteet päässeet valloilleen. Hän vaikeroi onnesta ja tuskasta, hän raivosi ja hän siunasi. Vihdoin hän vaipui permannolle, rukoili, että hän saisi kuolla, ja itki.

Elämän pyörää ei pysähdytetä niinkuin vaununpyörä seisahdutetaan. Se on pillastunut pyörä.

Vuodet vierivät, pyörä vinkui ja soi. Syvälahden kartanon entinen herra oli tarttunut lujasti kiinni eikä päästänyt otettaan. Oli hetkiä, jolloin hän aavisti asioiden olevan hullusti. Mutta jos hän olisi hellittänyt otteestaan, olisi hän voinut murskata päänsä, ja hänen mukanaan koko hänen joukkonsa. Ja niin hän seurasi mukana vauhdissa, hän ja hänen väkensä.

* * * * *

Vuodet kuluivat.

TANGO

Kerran lahjoitti Amerikka Euroopalle lelun, johon Eurooppa hyvin mielistyi; tango-tanssi tuli uudesta maailmasta vanhaan. Eurooppa ihastui todella tangon imevän ikävöiviin säveliin ja sen rytmin ärsyttävään oikullisuuteen. Eurooppa omisti tangon itselleen ikään kuin se olisi lähtenyt sen omasta kaipuusta.

Ensin tanssittiin tangoa maailman metropolissa, Pariisissa, sitten kiersi tanssi miljoonakaupungit ja vihdoin se löysi tiensä siihen syrjäiseen sivistyskeskustaan, mihin kunnallisneuvos Ståhle ja hänen joukkonsa muutama vuosi sitten oli asettunut.

Tango kerrassaan hurmasi Suur-Kaupungin. Väentungos ravintoloiden ilta-esityksissä oli niin suuri, että täytyi panna toimeen matineoja, puolipäivänäytäntöjä. Näillä päivätilaisuuksilla oli se etu, että vanha väki saattoi saapua niihin tarvitsematta rasittaa itseään valvomisella. Tango hurmasi nimittäin vanhat yhtä hyvin kuin nuoret. Valkopäiden isoäitien ja tätien, jotka töin tuskin jaksoivat mennä kirkkoon, nähtiin päivänä päivän perästä kammertavan Bristol-hotellin talvipuutarhaan katselemaan tangoa, jota jokin Kööpenhaminasta saapunut pari — veli ja sisar, sanottiin — esitti. Kaupungin tanssinopettajilla oli työtä niin paljon kuin he jaksoivat tehdä, sillä perhekunnittain opeteltiin tangoa. Sitä eivät opetelleet yksin nuoret, vaan isät ja äidit opettelivat tanssia hekin. Ja kun kodeissa tuli hetki, jolloin perheenjäsenet olivat koolla ja ehkä vieraitakin läsnä, siirrettiin yhtäkkiä pöydät syrjään ja alettiin tanssia, tangoa. Mitä oli jäljellä alkuperäisestä tangosta tai mitä oli osattu omaksua niiltä kööpenhaminalaisilta "sisaruksilta", jotka tarjosivat parhaimpia mahdollisia esikuvia tällä alalla — sitä ei kysytty. Ei liioin huolittu siitä, että tango erinäisissä eurooppalaisissa piireissä leimattiin epäsiveelliseksi — viimeksimainittu asia teki amerikkalaisen lelun viehätysvoiman, jos mahdollista, vieläkin suuremmaksi Euroopassa. Kaikki tanssivat siis tangoa, kuka paremmin, kuka huonommin, ja tästä tanssista riitti keskustelemista loppumattomiin. Kerrottiin kaupungilla, että jotkut vanhat ystävät olivat tulleet verivihollisiksi kiistellessään siitä, miten tango on tanssittava, ja eräässä tunnetun nimimerkki Riti-Ratin petiittikirjoituksessa Maan Äidissä oli kuvattu kohtaus maalla, jolloin kummit, tuodessaan lasta kastettavaksi, määräävät sen nimeksi "Tango Maria". Mainittu petiittikirjoitus herätti suurta huomiota ja huvia, mutta tapahtuman todenperäisyyttä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta — Riti-Ratilla oli oikeus runoilla! Sen sijaan ei kukaan epäillyt tango-karamellien, tango-savukkeiden, tango-hameiden, tango-kenkien ja muiden tangoesineiden olemassaoloa. Jokainen saattoi rahalla ja hinnalla hankkia itselleen tätä tangotavaraa. Ja sitä hankittiinkin. Saattoi nähdä kalpeiden nuorten tyttöjen käyvän tango-värisissä puvuissa, lainkaan katsomatta siihen, ettei väri heille sopinut. Se oli tango-väriä ja siinä kyllin. "Tango" oli kuin olikin päivän tunnus. Tango-tanssi tyydytti päivän nautinnontarpeen.

Eräänä päivänä oli kaikissa Suur-Kaupungin sanomalehdissä ilmoitus, että taiteilijatar Gila Acero esiintyisi tangossa, tanssien yhdessä Dagobert Lyngen kanssa. Etusivuilmoitus, jossa esiintyvien nimet olivat painetut hyvin lihavalla, oli varustettu kaikilla asiaankuuluvilla huutomerkeillä ja vaikkei arvokkaissa päivälehdissä tietenkään sopinut mainita tällaisesta ravintolatilaisuudesta muuta kuin ainoalla lyhyellä petiittilauseella, oli Bristolin talvipuutarha asianomaisena iltana täpö täynnä väkeä.

Dagobert Lynge, hän oli selvästi kööpenhaminalaisia, mutta Gila Acero? Mikä eksoottinen nimi! Oliko tanssijatar espanjalainen? Ehkä suorastaan tangon kotimaasta, Argentiinasta? Mielenkiinto oli suuri saliin tullessa, ja jännitys kasvoi kasvamistaan. Orkesteri ei ollut huono, sitä kuunteli mielellään. Ohjelmakin oli, ollakseen ravintolaohjelma, harvinaisen arvokas. Ensi viulu sai toistaakin jonkin kaihoisan sooloesityksensä. Kuitenkin odotettiin itse asiassa vain tangoa.

Hienoin Suur-Kaupunki istui katettujen pöytien ääressä, aterioitsi, jutteli ja katseli odotellessaan ympärilleen. Naiset olivat hyvin pukeutuneita ja heidän värilliset silhuettinsa erottautuivat edullisesti talvipuutarhan vihantaa vastaan. Herrat tekivät kaikin puolin eurooppalaisen vaikutuksen. Pöydillä paloi, vatien ja pullojen keskellä, pieni sähkölamppu, hehkuen punaisen varjostimensa sisässä kuin satumainen kukka. Punaisia mattoja myöten astelivat tarjoilijat äänettömästi. Katosta valaisivat himmeälasiset lamput vihreitä palmuja, ihmisiä niiden siimeksessä, kultakaloja altaassaan, soittokuntaa ja matalien reunakasvien ympäröimää lavaa, millä tanssiesitys tulisi tapahtumaan. Ilmassa tuoksui sikarinsavu, hajuvedet ja kukkaset. Musiikki ja puheensorina vaihtelivat peilien, kultauksen ja vihannan koristamassa salissa.

Erikoista huomiota herätti yleisön keskuudessa muuan pari, herra ja nainen, jotka istuivat kahden keskellä salia. Naisella oli yllään vihreä samettipuku, hattu niin ikään vihreää samettia, ja töyhdöt ja näädännahat hänen hatussaan olivat kiinnitetyt kivillä ja soljilla. Herra oli vanha, hänen poskensa riippuivat ja pää oli kalju, mutta puku oli nuhteeton ja solmiossa kiilteli smaragdi. Heidän edessään oli shamppanjaa.

Koko sali puhui heistä. Tiedettiin, että neiti Ståhle vasta oli palannut Pariisista ja että hän pian antaisi konsertin Suur-Kaupungissa. Arveltiin, että maisteri Blundh oli kustantanut hänen opintonsa ja että hän palkakseen tulisi vaatimaan vihille upean, punatukkaisen kaunottaren. Neiti Ståhle oli useiden mielestä liian rehevä. Se ei vielä häirinnyt, mutta jos tätä menoa jatkuisi, kävisi se hänen kauneudelleen vaaralliseksi. No niin, ehkä maisteri Blundh piti senlaatuisesta kauneudesta. Naurettiin. Olisi se kuitenkin ihmeellistä, jos tuo nuori nainen ottaisi ikälopun, iljettävän maisteri Blundhin. Mutta mitäpä ei ihminen ollut valmis tekemään rahan vuoksi. Vanhalla madonsyömällä keikarilla oli rahaa, luultavasti enemmän kuin tiedettiinkään. Jotkut katsoivat kadehtien neiti Ståhlea, toiset sanoivat: hyi.

— Missä on toinen sisar? Hän on ollut tämän punatukkaisen mukana, tiedän sen varmasti — onko hänkin palannut? Eikö kukaan tiedä? Hitto vie, Suur-Kaupungin parhaat vainukoirat, eikö teistä nyt yksikään tiedä? Riti-Rati hoi, onko kunnallisneuvos Ståhlen vanhempi tytär tullut kotiin?

Nämä sanat lausuttiin pöytäkunnassa, missä kymmenkunta henkeä, herroja ja naisia istui. He olivat taiteilijoita. Heidät oli kyllä huomattu salissa, sillä he esiintyivät jonkin verran äänekkäämmin ja vapaammin kuin muut.