Part 5

Hän sai tietää, että kauppias nyt oli jalkeilla ja että hän kirjoitteli numeroita ja jotain muutakin. Insinööri oli käynyt talossa pari kertaa samalla viikolla. Aarne-herran huoneessa ei enää ollut mitään kalustoa, sängynkin oli kauppias hakannut polttopuiksi.

Maisteri Ruokoranta pisti rahan pojan kouraan, sytytti savukkeen ja läksi.

Vielä samana päivänä meni hän tapaamaan Leo Terästä ja hänet esitettiin Ottelille.

Pian olivat heidän ensi suudelmansa vaihdetut. Heille alkoi hullun ja hekumallisen rakkauden aika.

Sulhanen toi morsiamelleen sädehtivän diadeemin, kalliita kankaita, hajuvesiä ja kukkasia. Nainen kulki kuin juopumuksen vallassa aamusta iltaan ja illasta yöhön. Hänelle ei enää ollut isää eikä äitiä, ei sisarta eikä menneisyyttä. Ei hänelle myöskään ollut tulevaisuutta, hänelle oli vain odotus ja odotuksen täyttyminen. Hän ei kysynyt aikaa eikä paikkaa. Oli tyhjyys silloin, kun hän oli yksin, oli kylläisyys silloin, kun huulet koskettivat armaita huulia.

Vanhemmat seurasivat ymmällä tyttäriensä uudenaikaisia kihlauksia, joita he eivät käsittäneet. Varsinkin oli äiti huolissaan. Hän syytti itseään kasvatuksesta, jonka oli tyttärilleen antanut. Siitä oli nähtävästi puuttunut kuri ja vakavuus. Hän ei ollut tietänyt, mikä kevytmielisyyden itu hänen lapsissaan asui. Kunnallisneuvos koetti selittää, että ajat olivat muuttuneet: mikä heidän nuoruudessaan katsottiin sopimattomaksi, oli nykyajan nuorille varsin sopivaa. Mutta kunnallisneuvoksen selitykset eivät vakuuttaneet, sillä hän ei itsekään uskonut niihin. Poissa olivat unelmat yhteiskunnallista arvonantoa nauttivista, varakkaista kodeista. Vanhemmat vain toivoivat, että pappi olisi sanonut aamenensa, jotta luvaton olisi tullut luvalliseksi. Äiti vietti vapaahetkensä polvillaan pienessä huoneessaan. Hän oli tottunut rukoilemaan polvillaan ja hänen rukouksensa oli hätääntyneempi kuin milloinkaan. Mitä oli hänen pienistä tyttäristään tullut, maalaislapsista, joiden kädet hän oli liittänyt yhteen illoin ja jotka kotikirkossa olivat uudistaneet kasteensa hiton kyynelillä ja vannotuksilla?

Sela kuitenkin noudatti joitakin muotoja. Hän kärsi puhuttavan kanssaan ja rupesi valmistamaan myötäjäisiään. Otteli tuli tuskin yöksi kotiin, hän vietti päivän sulhasensa komeassa nuorenmiehenkodissa ja karkotti naurulla, itkulla tai suuttumuksella luotaan kaikki kysymykset. Hän ei enää vaihtanut vanhempiensa kanssa sanaa muusta kuin ilmasta, ruuasta tai juomasta. Jos häneltä ruvettiin kysymään, mikä hänen oli, miksi hän oli niin muuttunut tai milloin hän aikoi naimisiin, niin turvautui hän, kuten sanottu, nauruun tai kyyneliin. Ei hän ollut muuttunut, hän oli tietysti vain onnellinen! Selalle tuli sulhasensa kanssa erimielisyyksiä, kuten muillekin morsiamille. He riitaantuivat heti kihloihin jouduttuaan Lohipadon uudesta kirjasta, josta ei Sela pitänyt ja josta hän vaatimalla vaati pois joitakin paikkoja. Heille oli jo silloin tulemaisillaan ero. Sela iloitsi, kun julkinen arvostelu oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja ryhtyi siitä lähtien Lohipatoa kasvattamaan. Sulhanen suututti Selaa antamalla hänen odottaa sovituissa kohtauspaikoissa, joskus ollen kokonaan tulematta. He riitelivät, mutta sopivat taasen ja olivat iloiset ja onnelliset. Lohipato oli pari kertaa koko lailla juonut tullessaan morsiantaan tervehtimään — onneksi ei Sela sitä huomannut. Isä ei pitänyt pitkistä kihlauksista, hän oli heti sanonut sen molemmille nuorille pareille, ja Sela ja hänen sulhasensa alkoivatkin katsoa itselleen huoneistoa.

Vanhemmat aavistivat, että heidän pieni Ottelinsa oli pahojen puheiden esineenä kaupungilla, ja tunsivatkin sen liikkuessaan ulkona. Kunnallisneuvos kuuli suorastaan rumaa leikinlaskua ja sekä mahdollisia että mahdottomia juoruja. Mutta hän vastasi kaikkeen sanomalla, että he heti menevät naimisiin, ja pääsi rauhaan.

Toki Ruokoranta kuitenkin hoiti asiansa, kunnallisneuvos ei ollut missään raha-asioissa hänen kanssaan, mutta Lohipato maksatti vekseleitään ja tarvitsi muutenkin rahaa.

— Parempi olisi ollut, ettei kaunis Otteliana olisi nähnyt Sanfrid Säfstrandin poikaa, sanoi maisteri Bernhard kunnallisneuvokselle. — Tämä ei pääty hyvästi, muista minun sanoneeni.

— Sano muuta, Bennu-poika, vaikeroi kunnallisneuvos. — Minkä niiden nuorten sydämelle voi! Kyllä Aarne kuitenkin rakastaa Ottelia. Näkisit, miten hän on hänet koristanut.

— Onhan se nähty. Teatterissa kun on pimeä, valaisevat Ruokorannan morsiamen jalokivet — niin sanotaan.

— Sanotaanko?

Kunnallisneuvos ei voinut kieltää, että tämä oli hänelle mieleen.

— Mutta, sanoi maisteri Bernhard ja katseli kunnallisneuvokseen, toinen silmä raolla, — jos nyt tulisi jotakin... jotakin nuorten väliin, niin... suoraan sanoen, se olisi vain onneksi molemmille. Otteliana voi ruveta laulamaan, sellaisella tytöllä on menestystä missä vain.

— Me olemme mamman kanssa olleet hyvin huolissamme, sanoi kunnallisneuvos, — mutta toivomme toki, että he menevät naimisiin. Ja ehkä rakkautta riittää, ja ainahan Aarne elättää vaimonsa. Eihän ukko voi ottaa miljooniaan hautaan. Minä olisin niin tahtonut, että Aarne olisi vienyt Ottelin ukon luo, mutta ei hän ole sitä tehnyt. On nekin välit isän ja pojan kesken!

* * * * *

Eräänä yönä ei Ottelia ensinkään kuulunut kotiin. Sela huomasi aamuyöstä, että hänen vuoteensa oli tyhjä, ja rupesi kuuntelemaan liikettä huoneista tai kaduilta. Hetken kuluttua hän nousi, tähyilläkseen ikkunasta. Joka lähenevää rekeä, joka lähenevää jalankulkijaa hän odotti. Muuan tuli alas katua ja heidän ovelleen: se oli isä. Sela puki vaatetta ylleen ja meni eteiseen vastaan.

— Älä siinä hulluttele, sanoi kunnallisneuvos, — ei ole ensinkään niin myöhäistä.

Isä oli juonut ja tahtoi nopeasti päästä tyttärensä näkyvistä. Selan teki mieli kysyä, oliko isä nähnyt Mattia, mutta isä oli jo sulkenut oven.

Sela ei saanut unta ja odotti taasen. Leo, seurassaan joku herra, läheni nyt vuorostaan kodin ovea. He puhelivat ja nauroivat. Odotuksen hetket kävivät Selalle pitkiksi ja hän aikoi jo avata ikkunan. Vihdoin viimein Leo tuli. Hänkin tahtoi päästä sisarestaan eroon ja vastasi vältellen kuten isä. Sela ei päästänyt häntä.

— Jotakin on tapahtunut, minä tunnen sen, väitti hän, itku äänessä.

Leo vastasi:

— Kyllä he hoitavat asiansa — antaa heidän olla! Kun Sela tuli huoneeseensa, istuutui hän vuoteen laidalle ja itki. Hänelle kävi äkkiä selväksi, miten heidän kaikkien elämä oli muuttunut. Mitä tapahtuisikaan lopuksi? Näin lyhyessä ajassa — miten tämä oli mahdollista? Mitä tapahtuisikaan lopuksi?

Kun jo oli niin aamu, että ihmiset alkoivat liikkua kadulla, meni hän ruokasaliin ja tapasi äitinsä täysissä vaatteissa. Äiti istui, kuten ennen Syvälahdessa, sukankutimensa ääressä, edessään kahvipannu ja raamattu. Hän ei pelästynyt niin pahasti kuin Sela oli odottanut. He joivat yhdessä kahvin ja neuvottelivat. Tulivat siihen johtopäätökseen, että oli parasta lähteä Aarne Ruokorannan asuntoon kysymään häneltä. He koettivat herättää Leoa, mutta Leo ei ottanut herätäkseen. Daniel, jolla ei sinä aamuna sattunut olemaan tuntia koulussa, sen sijaan läksi sisaren kanssa.

He astelivat ääneti aamupakkasessa ja tulivat asianomaiselle kadulle.

— Mutta jos he vielä ovat automatkallaan, sanoi Daniel äkkiä.

— Automatkalla? Koska he sitten ovat menneet?

— Eilen. Minä näin. Ottelilla oli jonkun toisen turkki, tuskin olisin tuntenut.

— Ja sen sinä sanot nyt vasta.

— En minä muistanut.

Turhaan he soittivat kelloa, Aarne Ruokorannan asuntoon he eivät päässeet. Talossa tiedettiin, että maisterin oli tapana nukkua hyvin kauan, siivoojattaren oli lupa tulla vasta yhdeltä. Uutimet ikkunoissa kadun puolella olivat alhaalla. Todennäköisesti ei ketään ollut kotona?

— Mutta tunsitko sinä varmaan Ottelin?

— Enkö minä nyt tuntisi Ottelia! sanoi poika loukkaantuneena.

— Mutta mikseivät he sitten ole soittaneet kotiin? Pitävät ihmisiä tällaisessa pelossa.

Rauhoittuneempina tulivat he kuitenkin takaisin ja kertoivat, että Otteli ja Aarne olivat automatkalla.

Odotettiin iltaan — ei mitään kuulunut. Kunnallisneuvos ja Leo, joille ei äiti ollut maininnut mitään pelostaan, läksivät kokouksiinsa, kuten tavallisesti. Lohipato tuli hakemaan morsiantaan kävelemään. Äiti ja Daniel jäivät kahden ruokasaliin. Danielilla oli pää täynnä Vikbergin suunnitelmia, Talitiaisen ahdistelua kun yhä jatkui. Lisäksi hänen oli uni. Mutta hän oli niin tottunut seurustelemaan äitinsä kanssa, ettei hänen mieleensäkään johtunut jättää häntä yksin, kun hän näki äitinsä olevan levottoman.

— Lukisitko jotakin mammalle.

Se oli tuttu pyyntö, äiti toisti sen aina, kun häntä jokin painoi. Daniel nouti kirjan. Hän haukotteli niin, että leukapielet narahtelivat, kun hän istui kattolampun alle. Mutta kun hän avasi kirjan, tuli hänen eteensä tämä kohta:

"Ja Herran sana tuli Joonalle, Amittain pojalle, sanoen: 'Nouse, mene Niniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä heidän pahuutensa on tullut minun kasvojeni eteen.' Ja Joona nousi paetakseen Tarsikseen Herran kasvojen edestä. Ja hän meni alas Joppeen ja tapasi laivan, joka kulki Tarsikseen; ja hän maksoi kuljetuspalkan ja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsikseen Herran kasvoja pakoon. Mutta Herra lähetti ankaran tuulen merelle..."

Sela ja Matti palasivat. Daniel kuuli äidin pyytävän Mattia juomaan teetä. Matti ei olisi tahtonut tulla sisään enää, mutta tuli lopulta. Daniel luki itsekseen eteenpäin. Ei milloinkaan kirja, josta hän usein oli lukenut äidilleen, ollut tehnyt häneen tällaista vaikutusta. Oli kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt laivan taistelevan tuulessa ja matkustavaisten hengenhädässä huutavan Jumalan puoleen. Kukin huusi omansa puoleen. Ainoastaan Joona, joka oli lähtenyt Jumalaansa pakoon, nukkui. Hän makasi alhaalla laivan ruumassa, käsivarsi päänsä alla ja kuorsasi, vaikka laiva kiikkui ja huojui ja ryski joka liitteessä, hajoamaisillaan. Poika näki kaikki elävästi. Joonalla oli ruskeat vaatteet ja pitkä, musta parta...

— Oletko sinä varma, että ne olivat Aarne ja Otteli, jotka sinä näit autossa? kysyi Matti hänen edessään.

Daniel liikahti ikään kuin hän olisi ollut Joona, jota merimiehet herättelivät. Tuleva lanko ravisteli häntä olkapäästä ja uudisti kysymyksensä.

— Olen.

— Mutta kun ei Ottelilla ole turkkia, sanoi vuorostaan Sela.

— Hänellä oli valkoinen, suuri turkinkaulus.

— Tiedäthän sinä, ettei Ottelilla ole...

— Hänen tukkansa oli irtautunut tuulessa, tai siinä kun he ajoivat niin nopeaan. Otteli mätti hiuksia lakkiinsa. Minä näin hänen vihreän samettihihansa ja hiukset, jotka olivat punaiset. He ajoivat tästä ohi. Otteli katsoi ikkunoihin. Hän ei nähnyt minua — minä... minä...

Daniel oli ollut heittämässä puita vajaan. Isä oli kuitenkin kieltänyt häntä auttamasta palvelijoiden tehtävissä. Sela ja Matti eivät huomanneet saaneensa häntä kiinni luvattomasta työstä. Ottelin katoaminen täytti kokonaan heidän ajatuksensa.

— Varmaan on tapahtunut onnettomuus.

Kaikki kiihtyivät, puhelivat sekavasti ja ääneen ja ryhtyivät vihdoin soittamaan poliisille.

Daniel oli niin kiintynyt kertomukseen, ettei hän voinut heittää kirjaa kädestään. Hänen ei enää ollut uni. Hän pakeni äitinsä huoneeseen, saadakseen olla rauhassa, ja luki.

"— Mutta Ninive oli Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen. Ja Joona alkoi kävellä kaupunkia yhden päivän matkan ja saarnasi sanoen: vielä on neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hukkuu..."

Outo liikutus valtasi pojan. Kun hän oli lukenut Joonan kirjan loppuun, lankesi hän polvilleen siihen, missä äidin oli tapana polvistua, ja purskahti itkuun. Kauhea syy painoi häntä. Tekivätkö he väärin Talitiaiselle? Hän oli monta kertaa ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mitä hän sille voi, että hän oli mamsseli eikä mies.

Yhtäkkiä Daniel huomasi äidin polvillaan vähän matkan päässä. Äiti ei itkenyt, ainoastaan rukoili hiljaa.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän vihdoin ja nousi ylös.

Daniel muisti Ottelin ja ymmärsi äidin tarkoittavan onnettomuutta. Daniel oli levoton jostakin toisesta syystä. Olisiko Vikberg voinut erehtyä, eikö olisi ollut oikeutta kiusata Talitiaista? Mutta mitä hän puki ylleen sellaisia vaatteita!

Kun eivät Aarne ja Otteli vielä toisenakaan päivänä olleet tulleet, pantiin poliisi liikkeelle. Kunnallisneuvos, joka oli suuttunut siitä, että asia näin myöhään ilmoitettiin hänelle, soitti lisäksi sanomalehdentoimituksiin kuulostellakseen, olisiko tullut tietoa auto-onnettomuudesta, ja meni vihdoin poliisimestarin puheille. Siivoojattaren avulla, joka tavattiin lämmittämässä Ruokorannan asuntoa, päästiin hänen huoneisiinsa ja tavattiin siellä naisen kalossit, jotka tunnettiin Ottelin omiksi, sekä toinen, nähtävästi jostakin myymälästä lähetetty käärö, sisältävä autoiluhuiveja, toinen sisältävä kintaita.

Automatka oli siis selvä. Poliisilta saatiin lisäksi tietää, että suuri, tummansininen auto, jossa oli istunut pitkä vaalea herra ja valkoturkkinen, punatukkainen nainen, oli toissailtana nähty lähtevän kaupungista.

Koko kaupunki tiesi sulhasen ja morsiamen huviretkestä. Kukaan ei uskonut onnettomuuteen, paitsi omaiset.

— Hääretki, sanottiin. — Häät tulevat perästäpäin.

Talon naiset valvoivat kolmannen yön ja ottivat peläten käsiinsä aamulehdet, etsien uutista, jonka heidän mielestään täytyi tulla. Mutta sitä ei ollut. Ei myöskään poliisi eivätkä sanomalehdentoimitukset olleet saaneet mitään tietoja.

Illansuussa, kun äiti ja Daniel istuivat ruokasalissa, tuli Ruokoranta.

— Saisinko minä puhua rouva Ståhlen kanssa, sanoi hän Danielille, joka avasi oven.

— Onko Otteli kuollut? kysyi Daniel.

— Kyllä hän elää.

— Missä hän on?

Äiti ja Ottelin sulhanen menivät kahden saliin. Daniel näki ruokasalin ikkunasta Ruokorannan auton kadulla oven edessä.

— Otteli elää... ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta... hän on hotellissa... hän ei tahtonut tulla kotiin.

— Ei tahtonut tulla kotiin? pääsi äidiltä soinnuttomasti.

— Ei. Hän tulee vasta, kun saa kuulla, että te olette antaneet hänelle anteeksi... Hän on sillä lailla kasvatettu, että hän tarvitsee anteeksiantoa.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut?

— Mitä? Se minkä piti tapahtua. Otteli saa kertoa... mitä tahtoo.

— Mitä sinä olet tehnyt meidän lapsellemme? Sinä olet velvollinen...

— Rouva Ståhle, te olette hyvä ihminen ja jumalaapelkääväinen ihminen. Kysykää jumalaltanne, miksi hän loi miehen ja vaimon... Me olemme, teidän tyttärenne ja minä, kolmessa päivässä eläneet läpi sellaisen onnen, että siitä olisi riittänyt säästäväisesti eläen koko elinajaksi. Mutta minä en rakasta säästämistä. Jos minä tunnustaisin synnin olemassaolon, niin minä sanoisin teille jonkin kauniin anteeksipyynnön sanan, — jos sillä voisi olla jotakin merkitystä — mutta minä en mitään kadu. Jos neiti Ståhlen isä tai veli haluavat tapella kanssani, olen valmis. Sen vielä sanon, että jos tämä nainen olisi ollut minulle vähemmän rakas...

Äiti piteli kiinni ovenpielestä ja viittasi häntä lähtemään. Ruokoranta laski pöydälle lipun, missä oli hotellin nimi ja numero. Sitten hän kumarsi ja läksi.

DANIEL

Daniel Ståhle oli odottamattaan saanut vierustoverikseen luokan hauskimman pojan, Heikki Vikbergin. Opettajat olivat kauan epäilleet Vikbergiä vallattomuuden voimakeskukseksi luokkahuoneen perällä, ja niin hänet siirrettiin aivan opettajan eteen, sen pojan viereen, jota pidettiin siivoimpana ja hiljaisimpana ja josta luultiin hänen saavan vähimmin osaveljeä kujeihinsa. Daniel sävähti punaiseksi ilosta, kun hän kuuli Vikbergin kolisevien askelten likenevän pulpettiaan ja tunsi hajun hänen vaatteistaan. Eikä Vikberg olisi koko koulusta voinut löytää uskollisempaa toveria ja kannattajaa. Daniel puolestaan pääsi Vikbergin uskotuksi ja sai siten erikoisen tärkeyden koko luokalla. Vikberg oli kuin kenraali ja Ståhle hänen adjutanttinsa. Päätä pitempänä luokan pisimpiä poikia soveltui Ståhle lisäksi erinäisiin kurkottamis- ja kiipeämistehtäviin, jotka tuon tuostakin tulivat kysymykseen, eikä kukaan enää uskaltanut pilkata häntä hänen omituisen hentoluonteisuutensa ja hajamielisyytensä vuoksi, hän kun oli Vikbergin ystävä. Hän oli kyllä jo tässäkin koulussa ehtinyt tuntea esimakua siitä ylenkatseesta, mikä vanhassa koulussa oli tehnyt hänen olonsa niin tukalaksi. Nyt oli ylenkatse kokonaan poissa, Daniel oli korotettu arvoon ja kunniaan. Pojat uskoivat hänelle salaisia asioitaan ja opettajatkin alkoivat epäillä häntä. Kotona huomattiin merkillinen vilkastuminen perheen nuorimman jäsenen luonteessa ja iloittiin siitä kaikin puolin.

Aivan erikoisen yhteishengen synnytti luokalla se kujeiden sarja, joka pantiin toimeen neiti Starkia, uutta ranskankielen opettajatarta vastaan ja jossa Vikberg näytti suunnittelijan, Ståhle toimeenpanijan osaa.

Tapahtui esimerkiksi näin.

Talitiainen astuu luokkaan, avaa päiväkirjan ja painuu sen ääreen. Kun hän nostaa kasvonsa, huomaa hän, että yksi pojista tuijottaa hänen kenkänsä kärkeen. Hän katsahtaa siihen nyt itse, ei huomaa mitään vikaa ja aikoo palata työhönsä, kun hän näkee, että toinenkin poika tuijottaa samaan kohtaan. Hän katsahtaa nyt toistamiseen kengänkärkeensä, mutta ei yhäkään voi keksiä mitään ihmeellistä, ja luo levottomana katseensa takaisin luokkaan. Silloin huomaa hän, että koko luokka tuijottaa samaan kohtaan hänessä, hän valahtaa punaiseksi ja jättää huoneen. Pojat ovat voittaneet! He vääntelevät naurusta, mutta kukaan ei saa hiiskahtaakaan, täytyy puhua liikkeiden avulla, siis aivan ääneti, se kuuluu Vikbergin suunnitelmaan ja kaikki menee pilalle, jollei sitä noudateta johdonmukaisesti. Ei saa kuiskatakaan. Muutaman silmänräpäyksen ajan on luokkahuone kuin hullujen vallassa: kaikki hosuvat, irvistävät, aukovat suitaan ja tekevät mitä erilaisimpia merkkejä. Vikberg vartioi, seisoen kulmakarvat rypyssä, että kaikki tapahtuu järjestyksessä, ja kun hän kuulee askelia käytävästä, komentaa hän suurella käden liikkeellä luokan paikoilleen. Pojat istuvat kuin kynttilät. Talitiainen astuu, vielä punaisena, mutta jo rauhoittuneena paikoilleen, huomaa, että luokkakin on rauhallinen ja käy päivän tehtäviin. Mutta kun kello on tullut puoleen, alkaa peli uudelleen. Nuori neiti huomaa nyt jonkun pojan tuijottavan nappiin hänen hameensa käänteessä polven kohdalla. Koko luokka tuijottaa samaan kohtaan, liikkumattomana, vakavana ja viattomana. Talitiainen käy tulipunaiseksi, sotkeutuu sanoihinsa ja katsoo luokkaan kuin armoa anoen. Silmänräpäykseksi kääntyvät katseet Vikbergiin, kysyen, joko armonaika on koittanut, mutta samassa ne taas hellittämättä naulautuvat Talitiaisen nappiin. Vasta kun mamsseli on purskahtamaisillaan itkuun, nostaa Vikberg kättään syhyttääkseen päätään — silloin laukeaa jännitetty jousi, sillä se on ollut sovittu merkki. Kun Vikberg toisen kerran nostaa kättään, merkitsee se "victoire" ja vakavina ja viattomina käyvät pojat vastaamaan Talitiaisen kysymyksiin. Sillä tunnilla ei enää tapahtunut mitään ja seuraavalla oli rehtori kuuntelemassa.

Jokin aika kului rauhallisesti. Eräänä päivänä ennen joulua oli ylimääräinen tunti iltapuolella. Koko koulussa ei tuntunut olevan muita kuin luokka ja Talitiainen. Vikbergille oli heti, kun ylimääräinen tunti ilmoitettiin, tullut mieleen suurenmoinen tuuma ja hän oli rientänyt koululle hiukan ennen muita.

Mustan taulun taakse tehtiin karttapuikon ja nuorien avulla "ihminen". Eräs pojista lainasi sille yhden kengän, toinen toisen, kolmas lakin, neljäs takin ja pisin poika antoi housut. Kun Talitiainen tuli huoneeseen, vallitsi siellä täysi pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus. Talitiaiselta pääsi hempeä "ah!" ja hän kiersi sähkön palamaan: silloin hän huomasi "ihmisen" ja näytti olevan pyörtymäisillään. Pojat nousivat viattomina ja vakavina seisomaan, ikään kuin eivät he olisi nähneet mitään outoa, sekä istuutuivat taas. Mutta Talitiainen juoksi, tapansa mukaan, huoneesta. Silloin syntyi luokassa kiire. Tulisella nopeudella korjasi kukin vaatekappaleensa. Kun Talitiainen rehtorin seurassa — mistä hän taasen lienee saanutkin rehtorin käsiinsä! — astui sisään ja heti viittasi taulua kohti, ei näkynyt mitään. Hän mahtoi itsekin luulla nähneensä aaveen, niin noloksi hän kävi. — _Nous avons vaincu, vous avez vaincu, ils ont vaincu_ kuiskasi Vikberg suurella taidolla, nimittäin aivan kuulumattomasti.

Tunti kului sitten rauhallisesti. Talitiaisen asemaa luokkaan nähden ei vastaisuudessa mitenkään parantanut se, että rehtori tavallisesti tuli hänen tunnilleen.

Eräänä päivänä ilmestyi Talitiainen luokkaan vaaleassa silkkipuserossa, pitseissä ja koreuksissa. Hiuksetkin olivat käherretyt. Vikbergille annettiin toimeksi keksiä jotakin oikein tepsivää.

Vikberg vihelteli ja ilmoitti, että täytyi odottaa iltapäivätuntia — sellaisia ei ollut joka päivä. Ståhle kulki kuin kuumeessa. Pojat arvailivat, että Vikberg oli määrännyt hänet vaikkapa kantamaan Talitiaisen ulos luokasta. Ståhle heilutti uhmaten päätään, vihelteli hänkin ja vastasi, ettei oltu arvattu sinnepäinkään.

Kotona oli kaikki nurin. Otteli makasi äidin huoneessa, jossa oli rauhallisinta, ja hänen vaikerruksensa kuului ajoittain ovien ja käytävienkin läpi. Äiti viipyi yöt päivät hänen luonaan. Sela oli ärtynyt ja riiteli Matin kanssa. Isä torui jokaista, joka sattui hänen läheisyyteensä. Leo sai kuulla, että he, Ståhlet, Runolassa vielä kadottaisivat koko omaisuutensa. Leo puolestaan ei jäänyt vastausta vaille, vaan paiskasi tulemaan, että hänen koko kunniansa ja maineensa oli menossa sisaren vuoksi, josta koko kaupunki puhui. Oli pelättävää, että suorastaan alettaisiin vainota häntä piirien puolelta. Miksei Otteli ollut mennyt kihloihin Gunilla-rouvan kultapojan kanssa? Gunilla-rouva oli hyvin suuttunut. Ja syystä.

Danielille kävi tukalaksi olla kotona. Hän kuljeskeli katuja Vikbergin ja muiden poikain kanssa. Vain jonkin kerran ehti äiti katsoa häneen.

Tuli sitten odotettu iltapäivätunti. Vikberg ja Ståhle hääräsivät luokkahuoneen ovella, määräten asennot. Talitiainen myöhästyi. Vihdoin kuultiin alaoven käyvän ja Talitiaisen askeleet, jotka olivat kuin pienen koiran juoksemista, sipsuttivat portaissa. Silloin sammutti Vikberg valon, huomautti Ståhlelle, että "lujasti vain ja oikein kuonoon!" ja meni paikalleen. Ovessa, joka jäi hiukkasen raolle, tempasi Ståhle syliinsä Talitiaisen ja suuteli häntä. Nuori nainen huudahti, purskahti täyteen itkuun ja karkasi huoneesta.

Pojat istuivat mallikelpoisessa järjestyksessä puoli tuntia, sähkön valaistessa syyllisiä ja syyttömiä. Kun ei opettajaa kuulunut, läksivät pojat kotiin. Kadunkulmassa tönäisi Vikberg Ståhlea kylkeen ja koetti rohkaista häntä.

— Älä nyt taas ole akka. Muista pitää suu kiinni. Ei tästä tule mitään. Rehtori luulee Talitiaisen nähneen unta — on hänessä sentään siksi miestä.

Vikberg näki Ståhlen hoiperrellen kulkevan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hänen kotinsa oli. Vikberg kirosi, juoksi hänet kiinni ja käänsi hänet kovakouraisesti ympäri.

— Tuonnepäin, tolvana! Etkö sinä tiedä, missä asut! Ståhle kulki osoitettuun suuntaan. Sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa olivat kuin hajoamaisillaan. Jokin käsittämätön onni nosti häntä ja jokin käsittämätön onnettomuus painoi häntä. Thyra Starkin kuva välähteli lakkaamatta hänen silmissään ja hänen kätensä vapisivat ikävästä saada sulkea hänet syliinsä, kuten äsken. Thyra Stark oli kaunis, kauniimpi kuin mikään muu maan päällä. Ja hänet hän oli pelästyttänyt, hänen mieltään hän oli pahoittanut. Kukaties oli Thyra Stark niin suuttunut, ettei milloinkaan antaisi anteeksi. Ja varmaan hän olikin, hänen täytyi olla.

Yhtäkkiä kääntyi Daniel ympäri ja läksi nopeasti astelemaan. Hän pysähtyi suuren kivimuurin eteen.

Siellä hän asui, Thyra Stark, mutta missä kerroksessa? Ja täälläkö vai pihan puolella?

Poika tuijotti ikkunoihin ja asteli edestakaisin vastaisella puolella katua. Jos Thyra Stark tulisikin ulos. Silloin... silloin hän karkaisi tämän luokse ja pyytäisi anteeksi.

Ihmisiä tuli ja meni, ovi avautui ja sulkeutui — _hän_ ei tullut eikä mennyt.

Daniel päätti kirjoittaa hänelle. Ainoastaan sitä hän pyytäisi, että saisi anteeksi. Ja taas hän kulki nopeasti eteenpäin saadakseen kirjoittaa kirjeen ja keventää syytään. Kun hän rupesi likenemään kotia, muisti hän äidin, Ottelin, opettajat. Nyt tulisi onnettomuutta onnettomuuden päälle. Mitä isä sanoisi? Kaikki muu oli kuitenkin pientä sen rinnalla, mikä koski Thyra Starkia. Saada häneltä edes hiukkasen anteeksiantoa — muuten tulkoon vaikka mitä!

Hän pääsi huoneeseensa ilman että kukaan huomasi häntä. Hänellä ei ollut kirjepaperia. Olisi pitänyt olla kaunista, punaista paperia. Eikä hänellä ollut rahaa. Hän pani maata ja nukkui sikeästi. Äiti tuli hänen vuoteensa ääreen, huomasi, että hänellä oli kuumetta, hoiteli häntä eikä päästänyt häntä seuraavana päivänä kouluun. Otteli vei äidiltä ajan ja ajatukset. Daniel sai rauhassa kirjoittaa. Hän ei enää kysynyt paperia, hän käytti kaikki puhtaat lehdet kouluvihoistaan, vaikka hän tiesi, minkä rangaistuksen tämä teko tuottaisi, ja koetti saada kokoon kirjettä Thyra Starkille. Vähät rangaistuksesta, kunhan vain saisi anteeksi. Hän oli kylmässä hiessä, mutta ei syntynyt mitään, jota olisi voinut lähettää. Hän pani maata ja alkoi nukuttuaan uusilla voimilla. Lopulta ei hänellä enää ollut yhtään lehteä, jonka olisi voinut käyttää.

Parin päivän perästä tuli kaikki ilmi. Kun rehtori kysyi Danielilta, ei hän yrittänytkään kieltää. Mitään kanssarikollisia ei hän suostunut ilmoittamaan, ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli ruman vallattomuutensa tehnyt, ei hänen suustaan saatu ainoaa sanaa. Opettajakunta oli vakuutettu hiljaisen pojan joutuneen toverien aseeksi ja, ottaen lukuun kaikki muutkin lieventävät asianhaarat, erotti hänet pariksi kuukaudeksi koulusta. Vahinko ei ollut erittäin suuri, sillä kaikesta näkyi, että hänen joka tapauksessa oli jääminen luokalle toiseksi vuodeksi.

* * * * *

Oli tuskin kulunut seitsemää päivää kunnallisneuvoksen lempilapsen, Ottelin, onnettomuudesta. Kunnallisneuvos oli tuskin tointunut ensi vaikutelmasta, joka oli saanut hänet suunniltaan. Hänen mielentilassaan oli ehkä ollut surua enemmän kuin suuttumusta. Otteliin nähden ei se ollut muuta kuin surua, suuttumus koski yksinomaan Ruokorantaa. Häväistyn tyttären isä oli varustautunut masentamaan viettelijän maan tasalle, hän oli ensi hetkessä ajatellut, että olisi suorinta ampua hänet kuin koiran. Mutta kun hän tuli viettelijän eteen, oli hän neuvoton. Ruokoranta oli aina lannistanut hänet. Jo kerran syksyllä heidän tuttavuutensa alussa, kun Ruokoranta oli pyytänyt hänen nimeään vekseliin, oli kunnallisneuvoksesta tuntunut, että komea nuori maisteri antoi hänelle suuren suosionosoituksen. Muutamalla sanalla oli viettelijä nytkin vakuuttanut kunnallisneuvokselle käyttäytyneensä tytärtä kohtaan ritarin tavoin. Kunnallisneuvos ei sylkenyt häntä silmille, ei antanut häntä korville, ei edes sanonut mitään kaikesta siitä, mitä hän oli päättänyt sanoa. Hän vain valitteli ja voivotteli. Tuskin oli hän kuitenkaan päässyt kadulle, kun hän jo taasen raivosi ja sadatteli viettelijää. Isän viha oli itse asiassa turha niin kauan kuin Otteli asettui aivan samalle kannalle entisen sulhasensa kanssa. Suhde oli perin kummallinen. Isän kävi mahdottomaksi pakottaa nuoria avioliittoon. Otteli lannisti hänet aivan kuten Ruokoranta oli tehnyt.

Tyttö makasi äidin huoneessa, hulluna kaipauksesta ja rakkaudesta. Hän ei sallinut lausua pahaa sanaa rakastetustaan. Hän toisteli toistelemistaan, ettei mitään, ei mitään hän antaisi pois elämyksistään. Olihan hänellä valta kutsua takaisin rakastettu — hän tulisi viipymättä ja veisi hänet, Ottelin, alttarin juurelle, ja he eläisivät yhdessä elämänsä loppuun. Mutta kytkisikö hän heidän rakkautensa arkeen, jossa se riutumistaan riutuisi ja vihdoin sammuisi? Ei, ja tuhat kertaa ei! Hänen armaansa, hänen ainoa rakastettunsa oli ajatellut asian niin kauniisti kuin yksin _hän_ saattoi sen ajatella. Vaikka Otteli menehtyisi kaipaukseen, vaikka hän siihen paikkaan kuolisi, ei hän sormellaankaan viittaisi, kutsuakseen Aarnea takaisin.

Kauheaa puhetta, kauheaa puhetta! Mamma tunsi koko sielullaan ja mielellään, että itse paha henki puhui hänen lapsensa suun kautta. Hän ei kuitenkaan voinut olla niin ankara kuin hänen olisi pitänyt olla, nyt kun Otteli oli sairas. Mutta hän päätti myöhemmin koettaa parastaan.

Pappa, eikö pappa ymmärtänyt? Otteli käänsi surulliset silmäteränsä isään ja oli niin liikuttava, että kunnallisneuvoksen täytyi kaikin tavoin häntä lohduttaa. Kyllä, kyllä hän ymmärsi Ottelin, niin, ja myöskin Aarnen. Heidän kihlauksensa oli ollut hyvin runollinen. Mutta eikö heidän avioliittonsakin olisi voinut tulla runolliseksi ja onnelliseksi...? Vai eikö, vai eikö, vai eikö! No niin, no niin, no niin, ei sitten, ei sitten. Ei nyt itketä tuolla tavalla! Kunnallisneuvos myönsi taasen tyttärelleen, että tämä kaikki oli hyvin runollista, mutta kun hän pääsi saliin, sulki hän ovet, pani gramofonin soimaan ja itki yksin.

Käytännössä oli tämä asia mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja harmillinen. Juuri nyt tarvitsi hän kaiken yhteiskunnallisen kunniansa, voidakseen asettaa sen piirien nähtäväksi. Hän toivoi näet tointa, hyvää tointa rahastonhoitajana. Ja vaikkei toimi ollutkaan suorastaan piirien johtohenkilöiden määrättävissä, oli hän vakuutettu, että heidän kätensä ulottuisivat vaikuttamaan vaaliin. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt ja hillitsi itseään vaivalloisesti. Silloin tuli Danielin juttu lisäksi.