Part 1
language: Finnish
TIURI JA PAJARI
Romaani vuodelta 1314
Kirj.
SIMO ERONEN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
SISÄLLYS:
I. Pohjankävijäin kotimatka. II. Visbyn hansakestien lähettiläät. III. Tiurin linnassa. IV. Uhrijuhla ja juomapidot. V. Käkisalmen pajarin kuuluttaja. VI. Pajarin tytär metsästää VII. pajari tekee markkina valmistuksia. VIII. Suur-tiuri ja käkisalmen pajari. IX. Urin haukka lentää satimeen. X. Ari taatto saa salaperäisen viestin. XI. Pajarin vanki. XII. Pajarin pidot. XIII. Tiurin markkinat. XIV. Heimokäräjät. XV. Karjalan miesten nousu. XVI. Pajarin linnan piiritys. XVII. Öinen taistelu. XVIII. Urhojen kummut.
I Luku.
POHJANKÄVIJÄIN KOTIMATKA.
Saimaan selkävesiä taivaltaa pitkä venematkue. Veneissä on sekä soutajina että jouten istujina kovapiirteisiä, kevätahavien ruskettamia ja kypäripäähineisiä miehiä, Pohjan matkalta palaavia Tiurin ja Vuoksen karjalaisia. Pari päivää sitten he lähtivät liikkeelle Tuukkalan karjalaisasutuksen valkamasta, ovat taivaltaneet Juurisalmen ja nykyisen Ristiinan pitäjän sokkeloisten vesien kautta ja lähenevät nyt Etelä-Saimaan avarampia selkiä.
Veneet ovat raskaasti kuormitetut, niissä on käärö käärön vieressä ja korkeina, varpelaitojen yli kohoavina röykkiöinä Pohjan metsien jaloa riistaa, vaihtokaupalla ja Lapin veroina hankittuja turkisnahkoja. Tiiviisiin, vedenpitäviin nahkasäkkeihin on tämä kaukaisien maiden markkinoille aiottu tavara sullottu, niin tiiviisiin, että saa vene joutua vaikka vesivaraan ja säkit jäävät kuivina vedenpinnalle kellumaan. Turkiksien kuljetus Pohjan suurista metsistä markkinapaikoille on vaivaloista, siksi täytyy olla näin varovainen. Talvella kuljetaan porovaljailla ja ahkioilla, kesän aikaan lasketaan venepelissä kymmenpeninkuormaiset taipaleet. Selkävedet soudetaan ja neliskulmaisen purjeen avulla lasketaan, kannasten yli veneet vedetään telateitä. Lujan täytyy venepohjan olla, jotta se tässä leikissä kestäisi, emäpuin ulkopuoli on kauttaaltaan paksulla vaskilevyllä päällystetty. Kestäviä ovat muutenkin nämä veneet, vaskipienoin ovat teljot ja kaaripuut lujitetut, peräteljo, ohjaajan istuinpaikka, on kokonaan vaskesta taottu. Samasta metallista, on korkealle kohoava käyräkokka, jota koristaa taiten taottu ilveksen pää. Se on ikivanhan ja mainehikkaan Tiurin suvun vaakuna, Tiurin ja Vuoksen karjalaisten tunnusmerkki.
Tuuli on asettunut myötälaitaiseksi, purje vetää kohtalaisen hyvin. Niin saavat soutajat joutilaina oljennella, silloin tällöin vain hiukkasen airoillaan autellen. Teräsjännejouset on ladottu veneiden kokijaan yhteen röykkiöön. Siellä ovat myös täydet nuoliviinet, vieläpä useat miehistä ovat sinne riisuneet kypäripäähineensä ja miekkansakin. Takana ovat Pohjan matkan monet seikkailut ja vaarat, jännittävinä muistoina vain niistä tarinoidaan ja ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin matkan viimeinen taival olisi tehty ja päästäisiin jälleen Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Kauan on, kun sieltä lähdettiin, yli puolen vuoden on pohjankävijäin retkeily kestänyt. Lähtö tapahtui syksyllä sulien vesien aikaan; silloin veneet miesvoimalla Ylä-Vuoksen keskitaipaleen ohi kuljetettiin, sen jälkeen purjehdittiin tätä samaa tietä Tuukkalaan ja siellä veneet asetettiin talviteloille. Lumentuloa odotellessa laitettiin kuntoon ahkiot ja porovaljaat ja niillä sitten kovan talven tultua taivallusta jatkettiin, samottiin Pohjan perukat läpeensä Kainuun rajoilta Valkeanmeren rantaan ja Kuollan Lappiin asti.
Laajat ovat Vuoksen ja Laatokan karjalaisten veromaat, Novgorodin ruhtinasten kera ammoin solmittujen ystävyyssopimusten mukaan ovat Karjalan miesten veronalaisia kaikki Pohjan kansat varjaagien maan rajaan asti, joka on tunturien tuolla puolen ikuisesti sulan meren äärillä. Kaikki nämä kansat tunturien Tulilappia myöten maksavat riistaveroa Karjalan miehille, vain Kainuun perukalla asuvat kansat kuuluvat pirkkalaisille, joiden kera on vasta äskettäin rajasopimus uudistettu. Ja sillä aikaa, kun toiset talven mittaan retkeilivät Pohjan kansoja verottamassa ja Kainuun markkinapaikoilla vaihtokauppaa tekemässä, tekivät toiset Tuukkalasta käsin matkoja länteen päin Hämeen maahan ja idän puolella Pielisveden vaiheille ja siitä koilliseen Vienan rannoille saakka, jossa permalaisten vanhoilla asuinsijoilla on myös Karjalan miesten pysyvät markkinapaikat. Vienan maat kyllä kuuluvat Laatokan karjalaisille, mutta usein Tiurin miehetkin tänne asti retkeilivät.
Niin, laajoilta aloilta ovat venematkueen kuormina olevat riistarikkaudet kootut. Ilmankos ahavoituneiden retkeilijäin kovilla piirteillä kuvastelee tyytyväisyys hyvin suoritetun matkan jälkeen, ilmankos jo ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin jälleen saataisiin laskea Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Usealla retkeläisellä on siellä kotona nainen ja lapset odottamassa, toisilla on armaat mielitietyt, jotka varmaan ovat pitkän ja pimeän talven kestäessä monta ikävöivää kyyneltä itkeneet, monta salaista uhria taivaan taatolle uhranneet.
Lauha luoteinen vetää kohtalaisen hyvin, kesä on kauneimmilleen pääsemässä suuren Saimaan ympärillä. Vehmaina näkyvät lehteä tekevät koivumetsät rantatöyryjen notkelmista, pihkan lemu tuoksahtaa saarien honkapuista ja kuusimetsistä. Kirveen koskemattomia ovat veneisiin näkyvät maisemat, ei ole vielä säälimätön ihmiskäsi rantoja ja saaria raiskannut. Siellä täällä näkyy vain jonkun niemen kainalosta yksinäinen kalastajasauna, viimeisen näillä mailla viipyvän kalastajalappalaisen asumus tai ensimmäisen Karjalan miesten vakinaisilta elinsijoilta siirtyneen uudisasukkaan matala savupirtti. Neitseellisen nuoria, silmää houkuttelevia ovat vielä nämä maat, riistan runsautta uhkuvia, Ahtolan karjasta yltäkylläisiä. Mutta eipä retkeläisten mieli ihastu näihin neitseellisiin näköaloihin. Monin kerroin ihanampia ovat näköalat Ala-Vuoksen siunatuilla vesillä ja sinne palaa miesten mieli.
Matkueen ensimmäisenä kulkee komea vaskikokka, jota ohjaa nuori, pitkäkasvuinen ja harvinaisen roteva mies. Hän on Tiurin Kalevi, Tiurin linnanisännän ja Karjalan miesten kuulun heimovanhimman Suur-Tiurin pojanpoika. Ensimmäistä kertaa on Tiurin suvun nuori edustaja pohjankävijäin päällikkönä. Vielä viime vuonna oli retkeläisten johtajana itse Suur-Tiuri, lähes satavuotias Karjalan tietäjä. Mutta sillä matkalla tapasi vanhan retkeilijän sairaus, Kainuun markkinoilla kaatui Tiurin taatto lappalaisteltan taljavuoteelle, kaatui kuin noidannuolen ampumana. Haettiin hätään Tulilapin velho, Aslak tietäjä, mutta ei kyennyt tämäkään manauksillaan ja yrttivoiteillaan vanhuksen kipuja pois kirvoittamaan. Kesken retken täytyi Tuukkalaan palata ja sieltä hankikelissä edelleen Tiurin linnaan. Aslak lappalainen seurasi mukana ja siitä pitäen hän on ollut Tiurin linnassa Suur-Tiuria hoitelemassa. Väliin vanhus vielä tautivuoteeltaan jalkeille nousee, mutta vaivaloiset Pohjan matkat ovat kai jo ainaiseksi jääneet nuorempien tehdä.
Komea onkin uros muodoltaan Suur-Tiurin pojanpoika, Tiurin Kalevi. Kaksikymmentä vuotta on hänellä vasta ikää, mutta päätänsä pitempi on muita miehiä ja leikkien väkevä käsivartensa vetää jäykimmänkin teräsjousen vireeseen. Tiurin Haukaksi häntä kasvinkumppanien kesken on poikasesta pitäen nimitetty ja tämä liikanimi soveltuu hänelle hyvin. Haukan häikäilemätöntä nopeutta on hänen toimissaan, oltiinpa leikin tai toden kiistakentillä. Saa varoa itseänsä se uros, joka on Suur-Tiurin pojanpojan vihoittanut. Tiurin Haukka iskee arvelematta, sukunsa tulinen veri suonissaan virtailee eikä sitä hillitse vielä suuren taattonsa syvä elämänkokemus.
Tämän vuoksi onkin Suur-Tiuri asettanut pojanpoikansa rinnalle malttavan ja pohjankävijäin kesken suurta arvonantoa nauttivan vanhuksen, joka tuolla seuraavaa venettä vakavalla, suonikkaalla kädellä ohjaa. Tämä vanhus on Kekri Kumoinen, Suur-Tiurin uskollinen neuvonantaja ja asetoveri. Hallavoitunut on jo ukko Kumoisenkin rehevä täysparta, mutta nuorekkaan elämänilon viimeinen kajastus vielä loistaa hyväntahtoisilta kasvoilta ja silmistä kuvastelee syvä elämänviisaus. Ei tiedetä vanhan Kumoisen konsanaan elämässään kiivastuneen. Silloinkin, kun itse kokenut Suur-Tiuri pyrkii malttinsa menettämään, haastelee ukko Kumoinen sovittavia sanoja. Tämän vuoksi Tiurin taatto onkin häntä aina niin paljon kunnioittanut, tämän vuoksi on hänelle myös uskottu hiukan maltittoman Tiurin Haukan kesyttäminen, jotta hänestä varttuisi Tiurin kotka, siintäviin korkeuksiin kohoava vaakalintu, joka ensin tyystin valikoi saaliinsa, ennenkuin korkeudesta alas iskee.
Kumoisen lisäksi on matkueessa mukana monta muutakin tunnettua retkeilijää. On tuolla matkueen keskipalkoilla suuren vaskikokan perässä Kiviniemen kuulu Jaama, tavallisemmin tunnettu nimellä »Kiviniemen Karhu», harvinaisen väkevä voimiltaan ja peloton tasapäässä tappelussa. Hänen veroisensa viisaudessa, jos ei voimissa, on Ronka-suvun vanhin Unnunkoskelta. Tämän suvun miehet ovat aikanaan kilpailleet Tiurin suvun kanssa Karjalan miesten korkeimmasta johtajasijasta, mutta nyt ovat heimon pyhät valtamerkit jo monta miespolvea perätysten olleet Tiurin suvun hallussa, ja viimeiseksi varmaan viisas ja malttava Pärtty Ronka ryhtyy näitä valtamerkkejä heimokäräjillä itselleen riitelemään. Yhtä altis Tiurin suvun kannattaja on myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma, joka tuolla matkueen jälkipäässä solakkaa vaskikokkaansa taitavalla kädellä ohjailee. Kuisma on levottomassa nuoruudessaan monia maita kulkenut, ollut Visbyn hansakestien asemiehenä ja Novgorodin ruhtinasten peitsenkantajana. Näillä retkillään hän on hankkinut paljon tietoja kaukaisten maiden ja kansojen elämästä, jonka vuoksi hänen sanojaan heimokäräjillä varsin mieluisasti kuunnellaan. On matkueessa muitakin Visbyn hansakestien vanhoja asemiehiä. Niitä ovat Marjaniemen Kirves ja Tiurin Musakka, joista edellinen nyt ohjaa omaa vaskikeulaansa ja jälkimmäinen on Tiurin Kalevin jousimiesten päällikkönä ohjaten tuolla Kumoisen vanavedessä purtta, jonka varppeet raskas riistakuorma on painanut melkein vesirajaan.
Kun tuuli illan lähetessä alkaa tyyntyä, hoputtaa Musakka airomiehiään ja ohjaa veneensä vanhan Kumoisen vaskikeulan rinnalle.
— Luulen, että hyvin ennätämme keskiyöhön mennessä Ukonsalmeen, virkahtaa hän.
— Hyvin ennätämme, myönnyttää Kumoinen. — Tosin tuuli on mennyt menojaan, mutta matkakin on jo lopuillaan. Luulen tuolta suuren aukean takaa jo Salosaaren metsien silmiin siintävän.
— Yöpynemmekö Ukonsalmen rannalle vai painammeko yhtä kyytiä Vuoksenniskaan?
— Aina on ennen ollut Ukonsalmen rannalla Saimaan vesien viimeinen yöleiri, selittää Kumoinen. — Siinä ovat tavallisesti olleet vastassa Tiurin linnasta lähetetyt viestintuojat ja Ylä-Vuoksen koskitaipaleen telateiden korjaajat.
Vanha Kumoinen oli oikeassa. Kun pitkä venematkue kesäillan hämyssä läheni jyrkkärantaista Ukonsalmea, nähtiin salmen mantereen puoleiselta rantatöyryltä kirkkaasti palava merkkituli. Etumaista venettä ohjaava Tiurin Kalevi sen ensimmäisenä huomasi ja käänsi veneensä rantaan, jossa joukko pyörölakkejaan huiskuttavia jousimiehiä toivotti matkuetta tervetulleeksi.
Kului hyvän aikaa, ennenkuin matkueen viimeisetkin veneet olivat joutuneet valkamaan. Sillä aikaa vastaanottajat virittelivät kuivalle rantatöyräälle lisää nuotioita. Toiset kantoivat kuusenoksia ja kuivaa sammalta miesten istuin- ja makuusijoiksi. Iloinen hälinä täytti rannan ja hongikkorinteen, siinä kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia. Toiset jo touhusivat illallispuuhissa iloisesti räiskyvien nuotioiden ääressä, joku vanhempi retkeläinen oli ottanut lämmittävän valkean ääressä mukavan asennon ja siinä tuoksuvalla havu- ja sammalvuoteella lojuen haasteli talven ajan kotimiehinä kykkineille Tiurin nuorille jousimiehille Lapin matkan kadehdittavia seikkailuja. Ihaillen hänen tarinoitaan kuunneltiin, mutta kun kertoja alkoi tarinoida Tulilapin velhoista, niin outo väristys karmi kuuntelijain selkäpiitä.
Eräs nuori jousimies, Kärppä nimeltään, ja aika iloinen velikulta, uskalsi kuitenkin epäillä noita velhotarinoita.. Hän kärventeli juuri nuotion hiiloksella suurta soidinmetsoa, jonka hän retkeläisiä odotellessaan oli ampunut, käänteli sitä valkean hohteessa ja sanoi olkansa yli kertojaan vilkaisten:
— Onhan Aslak tietäjäkin Lapin velho ole viitaan. Lieneekö heitä sen kummempia siellä Tulilapissakaan, vaikka meitä kokemattomia narrataksenne niistä haastelette.
— Aslak tietäjä! tuhahti kertoja, vanha Musakan venekunnan jousimies halveksivasti. — Aslak tietäjä voi osata hyvän yrttivoiteen valmistaa ja Tiurin linnan uhripuiston lähteestä ennemerkit katsoa, mutta muuta ei paljon mitään. Oikea Tulilapin velho, Kärppä poikaseni, on toista maata. Se kun ajaa ahkiollaan, talviyönä tunturin lakea, niin taivas ja maan mantu siinä syttyy ratiseviin liekkeihin, ja jos esimerkiksi valkean Kiesuksen pappi silloin niille maille sattuu joutumaan, niin näkönsä kuuluu siinä paikassa menettävän.
— Jopa on tietomies, kuuluu arastelevia ääniä kuuntelijain joukosta. Vanha jousimies on yhdellä iskulla kumonnut nuoren Kärpän epäuskoiset arvelut ja halukkaasti, outoa väristystä tuntien, uusia velhotarinoita kuunnellaan, kunnes nuoren Kärpän paistama illallismetso on kypsynyt.
Mutta hiukan erillään muista suuren nuotiotulen ääressä istuvat Tiurin Kalevi, vanha Kumoinen ja useita muita retkikunnan johtajia. Siellä on myös vastaanottajain päällikkö, Tiurin linnan urhokas jousimies Tappari, ja vanhan Kumoisen poika, Tiurin Kalevin kasvinkumppani Osma Kumoinen, joka tällä kertaa sai vielä olla kotimiehenä, mutta on nyt Tapparin toverina kiiruhtanut ikävällä odotettuja pohjankävijöitä vastaan. Tappari ja nuori Kumoinen ovat saaneet tehdä kotoisista talven tapahtumista tarkan selon, varsinkin vanhan Tiurin taaton vointia tiedustellaan tarkasti ja syvä vakavuus kuvastuu retkeläisten ahavoittuneilla kasvoilla, kun saadaan kuulla heimovanhimman yhä kamppailevan hivuttavan sairautensa kanssa.
Olisi nuorella Kumoisella Tiurin Kaleville mieluisempaakin haasteltavaa. Tekisi mielensä kertoa rakkaasta Helinä sisarestaan, jota Tiurin linnassa pidetään melkein niinkuin Suur-Tiurin pojanpojan kihlattuna. Mutta Tiurin Kalevi ei näytä tällä hetkellä muistavan hentoista Helinä neitoa. Hän on riisunut vaskikypärinsä ja tuijottaa äänettömänä nuotion liekkeihin. Hänen kulmansa ovat tiukasti rypistyneet ja poskilihakset silloin tällöin vavahtavat kuin taistelisi hän ankaraa sisäistä liikutusta hillitäkseen. Ja yhtäkkiä selviää nuorelle Osma Kumoiselle, ettei hänen kasvinkumppaninsa enää olekaan sama huoleton Tiurin Haukka kuin menneinä leikin päivinä ja vielä viime syksynä erotessa. Suuren taattonsa sairaus vai mikä lie Tiurin vallattoman Haukan niin nopeasti toiseksi muuttanut. Leikkitoveri on jättänyt hänet kauas jälkeensä, hänen vanha isänsäkin ja samoin kaikki nuo toiset harmaantuneet urhot näyttävät osoittavan syvää kunnioitusta Tiurin Kaleville. Hänen leikkitoveristaan on yhtäkkiä tullut kaikkien näiden pelottomien urhojen käskijä ja samoin hänenkin käskijänsä, heidän välillään voi tuskin enää olla entistä huoletonta toverisuhdetta.
Kyyneleitä pyrkii kihoamaan nuoren Osma Kumoisen silmiin, kun hän tekee tämän huomion. Mutta oli kuin hänen vanha isänsä olisi arvannut poikansa ajatukset. Hellästi hän laskee suonikkaan kätensä Osman käsivarrelle ja ryhtyy matalalla äänellä tältä tiedustelemaan, miten Kalevin äiti, Tiurin linnan Imandra emäntä, ja Helinä ovat heidän pitkän poissaolonsa aikana voineet. Nuori Kalevikin havahtuu tähän mietelmistään, hänen tuijottava katseensa saa eloa ja käännähtäen Osman puoleen hän virkahtaa:
— Ah niin, äiti ja Helinä, heistähän emme vielä ole sanaakaan kuulleet.
— Hyvin he voivat, äitisi armas ja Helinä sisareni, ilmoittaa Osma. Ja sitten kertoo hän miten Imandra emäntä ja Helinä ovat Tiurin pyhällä lähteellä uhranneet retkeläisten kotimatkan menestykseksi ja miten jo aikoja sitten on Imandra emännän johdolla ryhdytty valmistamaan kuohuvaa simaa ja olutta, jotta retkeläisten kotiin saapuessa Tiurin linnan juomasarvet saataisiin äyräitään myöten mieluisalla juomalla täytetyiksi. Innostuneina kuuntelevat vanhat retkeläiset nuoren Osman kertomusta näistä juhlavalmistuksista. Paljon maailmaa matkustanut Yrjänä Kuisma huudahtaa:
— Olen minä simasarvia monessa pitopaikassa tyhjentänyt, mutta niin kuohuvaa ja voimakasta juomaa lienen tuskin missään muualla saanut kuin Tiurin linnassa, Imandra emännän tarjoamasta simasarvesta.
Kaikki muutkin retkeläiset kehuivat Imandra emännän valmistamien pitojuomien oivallisuutta. Mutta Tiurin Kalevi, joka näistä kotoisista muistoista on lämmennyt, haastelee Osmalle:
— Sinä Osma tulet koskimatkan ajaksi minun veneeseeni, niin saamme vähän enemmän kotioloista tarinoida.
Mielellään Osma lupasi tulla Kalevin ohjaamaan veneeseen, ja nyt hänestä jälleen tuntui, ettei vanha toverisuhde ollutkaan vielä kokonaan kuollut, jos lienee entisestään toisenlaiseksi muuttunut. Kalevista oli tullut voimakas mies ja siksi hänkin tahtoi tulla, ensi syksynä ei hän enää jäisikään kotinurkille kykkimään, vaan Suur-Tiurin pojanpojan uskollisena asetoverina hän lähtisi tosielämän kiistakentille, sinne missä miehet partasuut mainetekoja tekevät.
Lyhyeksi jäi retkeläisten lepo Ukonsalmen yöleirillä, jo aamuauringon ensimmäisten säteiden kurkistaessa alkaa puolisammuneiden nuotiotulien ympärillä liikettä näkyä. Jo ovat nousseet havuvuoteiltaan vanha Kumoinen ja valpas Musakka, jo miehiäänkin herättelevät. Jo urahtelee valveilla Kiviniemen Karhukin, sysii säälimättömästi kylkeen ja mihin sattuu makeata unta vetäviä jousimiehiään. Siihen urahteluun heräsi jo Päiväkiven Yrjänä Kuismakin, mutta Tiurin Kalevi ja nuori Kumoinen nukkuivat vielä päät vastatusten lämmittävän nuotion vieressä. Musakka lisäsi vasta hetki sitten tähän nuotioon kuivia kelopuita ja siksi sen miellyttävä lämpö raukaisikin niin makeasti Tiurin maltitonta Haukkaa ja hänen nuoruusvuosiensa leikkitoveria. Mutta nyt vanha Kumoinen jo lempeällä kädellä nykii hereille Tiurin Haukan. Säpsähtäen tämä havahtuu, haukottelee vielä viimeisen kerran, mutta sitten silmiään hieraisten istualleen nousee ja herättää Osmankin, joka hyväsesti pelästyen kapsahtaa jaloilleen luullen itseään vihoviimeiseksi unikeoksi. Turha pelko, tuolla vielä moni nuori jousimies hirsiä vetelee, venekuntien päälliköt saavat pitää kovaa porua, ennenkuin viimeiset on saatu jalkeille pudistelluksi.
Tällä välin ovat jo matkavalmistukset päässeet täyteen vauhtiin. Veneiden ympärillä häärii miehiä ahkerassa touhussa, siellä korjataan soutuvehkeitä, korotetaan ja tiivistetään varpelaitoja, perämiehet tarkastelevat ja koettavat melojensa kestävyyttä. Edessä on matkan vaarallisin osa, Ylä-Vuoksen koskitaival, jolle lähdettäessä on paras tyystin tarkastaa matkavarustuksensa, jollei tahdo joutua Ahtolan omaksi veneineen ja riistakuormineen.
Ylä-Vuoksen mahtavat kosket voisi kyllä varsin mukavasti kiertää. Syksyllä, kun tyhjiä riistaveneitä kuljetetaan vastavirtaan Saimaan vesille, käytetäänkin säännöllisesti tätä kiertotietä; ennen Ylä-Vuoksen koskitaipaleen alkamista poiketaan Kuurmanpohjan sivuhaaraan, josta telatietä päästään Suokumaan järveen ja siitä edelleen melkein yhtenäistä järvitaivalta myöten Saimaaseen. Meidän päivinämme on tämä vesireitti paljon entistään kuivempi, pitkien vuosisatojen vieriessä on Vuoksen vesistö suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, joista tässä kirjassa kerrotaan, olivat vedet kuitenkin paljon nykyistä korkeammalla. Niinpä esimerkiksi siellä, missä nykyään leviää rannaton Konnunsuo, oli laajoja järviä ja juuri tätä järvitaipaletta pohjankävijät voivat mukavasti käyttää hyväkseen.
Harvoin kuitenkin Pohjan matkalta palatessa lähdetään näille vaarattomille kiertoteille. On kiire kotiin pitkän retkeilyn jälkeen ja nopeammin katkeaa loppumatka, kun kuljetaan keskitaivaita. Kun perämies on rohkea ja kylmäverinen, voidaan kaikki muut Ylä-Vuoksen mahtavat kosket täysin riistavenein laskea, vain ärjyvän Imatran ja pahoin kiverän Vallinkosken ohi vedetään veneet telatietä myöten. Koskien vihaisissa ryöpyissä voi kyllä rohkeiden venemiesten silmät kastua, voi laine ja toinen lyödä varppeiden yli, mutta harvoin sen pahempaa onnettomuutta tapahtuu. Vain tottumattomien perämiesten tiedetään joskus kumoon ajaneen täyden riistaveneensä, mutta nämä harvoin sattuneet onnettomuudet eivät pohjankävijöitä peloita, korkeintaan lisäävät vain keskimatkan jännittävää viehätystä.
Jo on matkue lähtenyt liikkeelle Ukonsalmesta. On vireä aamutuuli ja sitä vielä viime hetkenä hyväksi käytetään. Purjeet on jokaisessa veneessä avattu levälleen, airomiehet istuvat joutilaina, viheltelevät ja kynsin raapivat purjepuuta, sillä tämän taian uskotaan ärsyttävän tuulten taattoa vihaisemmin puhaltamaan.
Liekö sitten taika auttanut vai mikä, mutta hyväsen matkan muun matkueen edellä viilettää Tiurin Kalevin komea vaskikokka. Nyt jo alkavat Vuoksenniskan rantahietikot näkyä, miehet ryhtyvät purjetta alas laskemaan ja kokoon käärimään. Vielä viimeisen kerran tiukennetaan varppeiden pitimiä ja airomiehet asettuvat paikoilleen, sillä kosken kuohuissa ei väkevinkään perämies yksinään voi ohjata veneen kulkua. Airomiesten täytyy soutaa ja lujasti soutaakin, vasta silloin villiä vauhtia kulkeva pursi mennä vilistää suoraan myötävirtaan.
Nyt kuuluu jo Niskakosken kohina, airomiehet ottavat muutamia pitkiä vetoja, päästään virran vietäväksi. Vanhemmatkin veneessä olijat tuntevat hiukan levotonta jännitystä. Ensikertalaiset, niiden joukossa nuori Osma Kumoinen, tuskin hengittävät. Osma on saanut paikkansa perämiestä lähimmän airoparin toisena soutajana. Siinä hän istuu teljollaan puristaen molemmin käsin lujasti airoaan ja tähystää silmän rävähtämättä perässä olevaa Tiurin Kalevia. Nyt kohosi Kalevi seisaalleen, hänen haukansilmänsä tähtäävät alaspäin, mela käännähtelee hänen voimakkaissa käsissään. Nyt Kalevi huutaa:
— Soutakaa pojat, lujasti soutakaa! Vielä lujemmin! Joka mies ja hätäilemättä!
Osma soutaa sen minkä hengestä lähtee. Vene tuntuu syöksyvän kuin pohjattomaan kurimuksen kitaan, mutta kun Osma vilkaisee sivulleen, näyttääkin vene seisovan paikallaan ja vaahtopäät kuohut syöksyvän ylöspäin heidän ohitseen, heidät nielläkseen. Nyt horjahti Tiurin Kalevin jalka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoo jälleen tanakasti ja Osma tuntee miten villiä vauhtia lentävä riistavene vavahtelee hänen melansa käännähdyksistä.
Nopeasti meni Niskakoski, mutta Niskanalainen, jota myöhemmin on ruvettu nimittämään Tainionkoskeksi, ja varsinkin pitkä Linnankoski koettelivat paljon tiukemmin miesten voimia. Välistä nämä, könkään ryöpyistä päästyä, luulivat jo päässeensä hiukkasen soudustaan hengähtämään, mutta silloin kajahti kuin ruoskan vihainen isku Tiurin Haukan huuto:
— Luja soutu, airomiehet! Tasaisesti ja hätäilemättä! Ja taas mentiin uuteen syöveriin, kuohupäät tyrskähtelivät varpelaitojen yli, kokkapään soutajat saivat vihaisen ryöpyn hartioilleen. Mutta varmasti ohjaa vaskikeulaansa Tiurin Kalevi ja vihaisimpien kuohujen keskellä hän hymyilee kasvinkumppanilleen. Kas tämä oli hänen mieleistään leikkiä, tämä kysyi käsivarsien voimaa ja terästi silmän erehtymätöntä katsetta.
Linnankosken alla olevassa suvannossa odotettiin toisia veneitä. Sieltä ne tulivat toinen toisensa perästä, lyhyin väliajoin. Komeana seisoo vanha Kumoinen vaskikeulansa perässä, komeana ja ryheväpartaisena kuin vaskesta valettu kuohujen hallitsija, ruohoparta Ahtolan jumala. Ei jalkansa horjahda, ei kätensä vavahda melaa pidellessään. Toisin kävi Kiviniemen Karhun. Hänen melansa katkesi Linnankosken vihaisissa ryöpyissä ja jo näytti tuho tavoittaneen vaskikeulan ja sen miehistön. Mutta lähinnä perämiestä oleva airomies tunki Kiviniemen isännän käteen aironsa ja tällä varamelalla sai peränpitäjä vaskikeulansa takaisin oikealle tolalle. Perässä tuleva Päiväkiven Kuisma tässä kommelluksessa kuitenkin edelle meni kevyttä vaskikeulaansa taitavalla kädellä ohjaten. Vanhaa Tiurin miesten viikinkilaulua Yrjänä Kuisma lauleli ohikiitäessään, viikinkilaulua, jossa kerrottiin Tiurin miesten vainomatkasta Svean kuninkaiden maahan:
»Viisitoista vaskikeulaa laskettihin lainehille, näillä Ilves-Tiuri lähti lännen merta kyntämähän.
»Urhot, olkaa mielissänne», näin hän haastoi, »ylhä Odin tahi taatto taivahinen Svean miesten maata vainoo.
Svean miesten kuninkaille kuolon arpaa kohta lyömme, tasapäässä taistelossa voiton heistä helpon viemme!»
Näin lauleli Päiväkiven isäntä uljasta viikinkilauluaan ja uljaasti laski Kiviniemen kuoman vaskikeulan ohi, vaikka oli paljon perässä lähtenyt kosken niskalta. Muut kaikki hyvin tulivat alas Linnankoskesta, jonka keskellä olevassa saaressa oli vanha lapinlinna, kivistä kyhätty rauniorakennus, puoliksi maahan luhistunut. Viimeiset Lapin miehet olivat kuitenkin jo aikoja sitten jättäneet nämä mieluisat kalavedet Karjalan miehille. Hylätty lapinlinna oli autiona, mutta rannalla oli ikimetsään raivatussa aukeamassa joukko karjalaisten uudisasukasten savupirttejä.
Imatran kuohujen läpi ei vielä ainoakaan pohjankävijä ollut yrittänyt riistavenettään laskea. Kosken itärannalle oli ikivanhaan aarniometsään raivattu leveä telatie ja sitä myöten nyt veneet miesvoimilla kiskottiin kosken alapuolelle. Tämän jälkeen seurasi vähän matkaa alempana olevan kauniin ja korkearantaisen Kyyrönkosken lasku ja jälleen lyhyt telatie Vallinkosken ohi. Ja sitten ei enää veneitä telatielle vedetty, vaan kaikki ryöpyt laskettiin hyvää vauhtia. Ihanaa oli matkanteko kauniina kesäpäivänä taajat lohiparvet kisailivat kuohuissa korkeiden vaskikeulojen ohi kiitäessä, rantoja peittivät koko matkan kirveen koskemattomat aarniometsät. Vasta koskitaipaleen alapäässä jouduttiin ensimmäiselle suurelle karjalaisasutukselle, Jääsken karjalaiskylään, jonka eläjät jo kauan sitten olivat Ala-Vuoksen mailta tänne siirtyneet. Molemmin puolin Vuoksen rantoja oli täällä laajat alat ikimetsää pois raivattu ja rehevien viljamaiden keskellä kohosi toinen toistaan vankempia honkapirttejä monine lisärakennuksineen. Aivan Vuoksen äyräällä oli vanha uhrilehto ja sen viereisessä lahdenpoukamassa venevalkama, johon hetkiseksi pysähdyttiin levähtämään ja eväitä haukkaamaan.
Pian oli retkeläisten veneiden ympärille kertynyt suuri joukko kylän asukkaita Pohjan matkan kuulumisia utelemaan ja vanhoja tuttuja tervehtimään. Lähitalojen naiset kantoivat katajahaarikoilla maitoa ja väkevää olutta retkeläisten palanpainimeksi.
Mieluisaa olisi ollut jäädä tästä auliista vieraanvaraisuudesta kauemmaksikin aikaa nauttimaan, mutta retkeläisillä oli mielessä matkan teko ja pikainen kotiin joutuminen. Niin hyvästit heitettiin ja jälleen taipaleelle painuttiin. Seuraava ja viimeinen pysähdyspaikka oli vasta Kuparsaaren suurella karjalaisasutuksella ja sinne aiottiin vielä samana iltana ehtiä.
Kun koskitaipale oli nyt päättynyt, oli Tiurin Kalevilla ja nuorella Osma Kumoisella hyvää aikaa kaiken maailman asioista tarinoida. Osma sai kertoa rakkaasta Helinä siskostaan ja muista Tiurin linnan nuorista, jotka kaikki olivat heidän yhteisiä lapsuudentoverejaan. Kalevi puolestaan jutteli Pohjan matkalla sattuneista seikkailuista, jotka hänen mielestään eivät kuitenkaan olleet sen ihmeellisempiä. Toista mieltä oli kuitenkin Osma, hänen mielestään Kalevi tänä talvena oli kokenut niin paljon uutta ja merkillistä, että hän tunsi itsensä aivan lapseksi kasvinkumppaninsa rinnalla. Mutta hänkin tahtoi tulla pian mieheksi ja Tiurin Haukan uskolliseksi seuralaiseksi. Ehkäpä jo ensi keväänä hänkin ohjaisi omaa uljasta vaskikeulaansa ja hänen vanha isänsä saisi jäädä Tiurinlinnaan Suur-Tiurin vanhuudenpäivien toveriksi. Elämä ja sen seikkailut kuuluivat heille nuoremmille.
II Luku.
VISBYN HANSAKESTIEN LÄHETTILÄÄT.
Samaan aikaan, kun karjalaiset pohjankävijät laskivat hyvää vauhtia alas Ylä-Vuoksen koskista, pyrki toiseltakin taholta kaukaisia matkamiehiä Tiurin linnaan. Nämä matkamiehet olivat Visbyn hansakestien lähettiläitä. He olivat juuri jättäneet Suomenveden pohjaan äskettäin valmistuneen Viipurin linnan ja suuntasivat nyt matkansa Karisalmen ja. Heinjoen väylää myöten Kuparsaareen, jonka luona tämä näihin aikoihin vielä yleisesti käytännössä oleva kauppatie yhtyi Vuoksen vesistöön.
Visbyn hansakestien lähettiläät olivat matkalla tärkeän asian vuoksi: heidän tehtävänään oli solmia uudelleen Tiurin karjalaisten ja Visbyn kauppiasten viime aikoina pahoin häiriytynyt kauppayhteys. Tämän asian vuoksi he olivat neuvotelleet Viipurin linnassa uuden linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja samassa tarkoituksessa he olivat nyt matkalla Tiurin linnaan tapaamaan Tiurin ja Vuoksen karjalaisten kuuluisaa heimovanhinta.
Suur-Tiurin miehuuden päivinä olivat Visbyn kauppiaat ja heidän suuren raatinsa lähetit usein nähtyjä ja mieluisia vieraita Tiurin linnassa. Tiurin karjalaismarkkinat olivat näihin aikoihin parhaassa maineessaan. Sinne tuli kauppiaita sekä Novgorodista että Visbystä Karjalan ja Pohjan metsien riistarikkauksista kilpailemaan. Välistä kyllä Novgorodin kauppiasten ja Visbyn hansakestien kesken syntyi riitaisuuksia, novgorodilaiset kun yksinään olisivat tahtoneet ostaa kaiken Karjalan miesten hankkiman turkissaaliin. Tiurin karjalaiset suosivat kuitenkin kauppavapautta. He olivat kyllä nimellisessä ystävyysliitossa Novgorodin kauppiasraadin asettamien ruhtinasten ja posadnikkain kanssa, mutta tämän ystävyysliiton he eivät katsoneet sitovan itseänsä niin paljon, jotta Tiurin karjalaismarkkinat olisi pitänyt Visbyn hansakesteiltä sulkea. Hansakestien ja Novgorodin kauppiaiden kilpailu oli Karjalan miehille edullinen, he saivat sillä tavoin vaihtokaupassa paljon paremman hinnan Karjalan ja Pohjan metsien jalosta turkisriistasta. Monille pohjankävijäin päälliköille ja varsinkin Tiurin linnaan alkoi nopeasti karttua hopea-aarteita ja muita kaukaisten maiden ylellisyystavaroita, joista, aikaisemmin oli vain vanhoissa permalaistaruissa kuultu kerrottavan.
Tämä Karjalan nousukausi häiriytyi kuitenkin sangen ikävällä tavalla, kun Svean kuninkaan rautapukuiset miehet ilmestyivät Karjalan rannalle. He tulivat Rooman kirkon ritareina, mutta ristin mukana he tahtoivat juurruttaa myös oman valtansa Karjalan maille. Voitettuaan tai muuten sovintoon suostuteltuaan merenrannikon karjalaisheimot ryhtyi Ruotsin tarmokas valtakunnan marski Tyrgils Knuutinpoika rakentamaan linnavarustusta Suomenveden pohjaan. Siinä oli yksi rannikon karjalaisten ikivanhoja kauppapaikkoja ja tämän naapuruuteen hän linnansa rakensi, otti tämän kauppapaikan omaan huostaansa. Eikä sillä hyvä, Tyrgils Knuutinpojan linnavarustus sulki myös Visbyn hansakestien suoran kauppatien Tiurin karjalaismarkkinoille. Merestä ei tämän jälkeen päässyt Vuoksen vesille purjehtimaan muuten kuin Viipurin linnanisäntien luvalla.
Tyrgils Knuutinpojan jälkeen tuli Viipurin linnanisänniksi vähemmän pelättyjä miehiä. Heidän linnavarustuksensa oli kuitenkin pahana esteenä Visbyn hansakestien ja Tiurin karjalaisten vaihtokaupalle. Ja mikä ikävintä, Ruotsin miesten asettuminen Karjalan rannikolle sai aikaan senkin, että toisella puolen myös Novgorodin ruhtinaat alkoivat entistä innokkaammin juurruttaa vaikutustaan Karjalan mailla. Äänisen ja Syvärin karjalaiset olivat jo muuttuneet tai olivat paraikaa muuttumassa Novgorodin liittolaisista sen alamaisiksi ja samaa kohtaloa suunniteltiin Novgorodissa myös Laatokan ja Tiurin karjalaisille.
Tämä ei ollut Visbyn hansakestien mahtavan raadin mieleen. Ruotsin miesten ja Novgorodin keskinäinen kilpailu häiritsi kauppavapautta koko Pohjolassa ja kaikkein pahimmin Karjalan vanhoilla markkinapaikoilla. Tiurin karjalaiset olivat olleet parhaita Pohjan metsien turkisriistan hankkijoita ja Visbyn kauppiaat tahtoivat edelleenkin säilyttää Karjalan riistamarkkinat avonaisina, ei saanut enemmän Novgorod kuin Ruotsin miehetkään pyrkiä näitä itselleen anastamaan.
Visbyn raati oli saanut Viipurissa voimakkaan pyrintöjensä kannattajan. Äskettäin oli Viipurin uudeksi linnanisännäksi tullut hansakestien ystävyyttä suosiva ritari Pietari Jooninpoika. Hänen suostumuksellaan oli jo Visbyn kauppiaita asettunut vakinaisesti Viipurin linnoituksen suojassa kehittyvään kaupunkiin. Niinikään oli Pietari Jooninpoika lähettänyt lähettiläitä Tiurin karjalaisten luo tarjoamaan rauhaa ja ystävyysliittoa sekä sallinut Visbyn kauppiasten esteettömästi purjehtia laivoillaan Tiurin karjalaismarkkinoille. Oli hyviä toiveita, että Tiurin karjalaisten ja Visbyn hansakestien kauppayhteys saataisiin entiselleen, ehkäpä vielä entistään vankemmalle perustalle. Sitä varten olivat nyt Visbyn mahtavan kauppiasraadin lähettiläät matkalla Tiurin linnaan.