Part 6

Pajarin tytär tuntee pian tajuntansa katoavan, mutta lumottuna hän tuijottaa urhon uljaan johtamaa joukkoa. Se liikkuu, liikkuu nopeasti. Ja nyt näkee hän jälleen myös isänsä väkeä, urhot iskevät yhteen. Säilät salamoina sävähtelevät, teräsjännejouset laulavat kuolonlauluaan. Ja hän näkee itsensä taistelevien joukossa, hänen ympärillään urhoja kaatuu, mutta mistään välittämättä hän pyrkii eteenpäin kuin kumma tenho häntä ajaisi tuonne vieraan väen joukkoon. Mutta hän ei sinne pääse, hänen jälkeensä tulisia nuolia ammutaan ja nyt syttyy kaikki palamaan. Hän näkee vain liekkejä, liekkejä ympärillään. Taistelevien urhojen joukot häviävät hänen silmistään tulimereen...

Taintuneena vaipui pajarin tytär lähteen partaalle. Kauhun lamaamina seisovat jousimiehet, haukankesyttäjä Trifon ja orjanainen hänen ympärillään. Mutta tietäjänainen supisee loitsujaan, lähteen kylmällä vedellä pyörtyneen Irinja neidon ohimoita valelee.

— Herää jo, herää jo, vieraan vallan tytär, puhelee hän loitsujensa lomassa. — Kohtalosi nähdä halasit, kopeana luokseni tulit. No olen sinulle näyttänyt, mitä haltijani halusi näyttää. Mitäpä tuosta niin säikähdit, herää jo väsynyt!

Jo avaa silmänsä pajarin tytär, oudoksuen katselee ympärilleen. Vierailta kaikki tuntuvat, hänen jousimiehensä ja haukankesyttäjänsä ja orjapiikansa. Kaikki vierailta tuntuvat ja hänestä itsestään tuntuu kuin olisi hän kauan, kauan maannut, kauan kummia unia uneksinut. Väsyneenä hän kohoaa istualleen, nousee siitä seisalleen. Sitten irroittaa hän vyöstään helmikoristeisen samettikukkaronsa ja pudottaa sen tietäjänaisen jalkoihin.

— Pidä hyvänäsi, Tiurin tietäjä! sanoo hän. — Jos toiste luoksesi tulen, niin tuntenet minun kerran ennen käyneen.

— Parempi jos et toiste luokseni tulisi, vieraan vallan tytär! piipittää tietäjänainen keitoksensa kitkerästä savusta yskien. — Parempi jos omillasi eläisit ja Karjalan tietäjät rauhaan jättäisit. Ei hyvää sinun sukusi kantapäillä Karjalan maille tule, verta näin tulevan ja tulenliekkejä. Kiroja näin tulevan ja lienetpä tuon itsekin nähnyt.

Jo on lähtenyt pajarin tytär haukankesyttäjä Trifonin taluttamana veneeseensä horjumaan. Hänen perässään menevät jousimiehet ja orjapiika Olga. Mutta yhtäkkiä tietäjänaisen terävä ääni pysähdyttää viimeksimainitun.

— Orjanainen, otahan emäntäsi kukkaro! En huoli hänen hopeoistaan!

Kuin saastutusta peläten viskaa hän täysinäisen kukkaron poistuvien jälkeen.

Näin päättyi pajarin tyttären ensimmäinen kohtaaminen Tiurin väen kanssa. Uhmaten ja Tiurin tietäjiä ivaten hän oli matkaan lähtenyt, mutta jopa ensimmäinen Karjalan tietäjänainen masensi hänen uhmansa.

Ei kuitenkaan vielä takaisin kääntynyt pajarin tytär. Vielä päivän ja toisenkin retkeilee ja kun ei mitään sen kummempaa enää tiellään kohdannut, niin jo alkavat vanhan tietäjänaisen ennustukset hänestä tuntua joutavalta peloittelulta.

Muutamana kauniina iltapäivänä joutui matkue korkearantaiseen niemeen, jonka jyrkänteille rannassa tavattu kalastaja sanoi hyvin näkyvän Tiurin linnan harjojen. Kummaa uteliaisuutta palaen pajarin tytär kauan tähystelee Karjalan miesten kuulua linnaa. Jousimiehet sillä aikaa rantoja kierrellessään löysivät niemen toiselta puolen suuria veneitä ja kiiruhtivat siitä pelästyneinä emännälleen ilmoittamaan.

— Pajarin tytär, jo nyt takaisin kääntynet, puhelee vanha Stepani toisten puolesta. — Me olemme sinua tänne asti seuranneet, mutta elä vaadi meitä enää kauemmaksi.

— En kauemmaksi vaadi, sanoo pajarin tytär, — mutta tässä niemessä me laskemme metsästyshaukat vapauteen. Tähän vaaran laelle on laaja näköala, joten tästä voimme hyvin seurata niiden uljasta riistanpyyntiä.

Mitä mahtoivat pelästyneet jousimiehet hurjapäiselle emännälleen. Trifonin täytyi kantaa kaikki haukanhäkkinsä alhaalta veneestä vaaran laelle. Pajarin tytär itse avasi häkit ja laski linnut toisen toisensa jälkeen lentoon. Tällä välin orjapiika Olga oli saanut kantaa veneestä turkispeitteitä ja levittää niitä maahan ja kivisille istuimille, jotta emäntänsä voi mukavasti katsella haukkojensa leikkiä.

Runsaasti olikin riistaa tarjolla, pian kohosi metsästä lentoon pelästyneitä teiriä ja koppelolta ja alhaalta virrasta suuria sorsaparvia. Haukat ajelivat niitä edellään rajusti saalista ahdistaen. Kaikkein parasta jälkeä teki pajarin tyttären lempihaukka Ali. Tämä jalo lintu kohosi tämän tästä korkealle, pakenevan vesilintuparven yläpuolelle. Siellä se hetkisen leijaili ja sitten nuolena syöksähti valitsemansa saaliin kimppuun.

Mielihyvissään pajarin tytär ja Trifon katselevat Alin lentoa, mutta yh'äkkiä näkevät he haukan, juuri alassyöksyyn valmistautuessaan, tekevän ilmassa kuperkeikan. Tämän jälkeen lähtee se vaivaloisesti siipiään räpytellen laskeutumaan viistoon maata kohti. Kovin hämmästyvät pajarin tytär ja Trifon Alin kummallisesta käyttäytymisestä. Nyt se jälleen yrittää lennostaan pudota, pyörähtää ympäri, mutta nähtävästi viimeiset voimansa ponnistaen pääsee vielä kerran siivilleen ja lentää suoraan vaaran laella seisovaa pajarin tytärtä kohti pudoten henkitoreissa tämän jalkoihin.

Alin siiven juuressa oli pitkä teräsnuoli, jonka varsi ja sulka olivat taidokkaasti koristetut. Kun syvälle tunkeutunut nuoli saatiin irroitetuksi, oli pajarin tyttären lempihaukkakin henkensä heittänyt. Itkien Irinja neito kuollutta haukkastaan hyväilee, mutta hänen ympärilleen kokoontuneet jousimiehet ovat kovin pelästyneitä. Stepani vanhus silmiään ristien haastelee:

— Näittehän, jousimiehet, miten korkealla Ali haukkamme lensi, melkein pilvien tasalla. Kukapa meikäläisistä olisi nuolensa sinne asti lennättänyt!

— Olikohan tuo noidannuoli? kuuluu Aljosha jousimiehen pelästynyt kysymys.

— Mikäpäs muu kuin noidannuoli, Tiurin tietomiesten noidannuoli! puhelee Stepani vanhus jälleen silmiänsä ristien. — Tuolta Tiurin linnasta tulla suhisti suoraan halki ilmojen ja niin tapasi Ali haukkasemme, turman tuotti. Ettekös kuulleetkin sen tuolla korkealla ilmassa suhahtavan, veljet oikeauskoiset? Minä ihan selvään kuulin ja säikähtäen silmäni ristin, että jos oli jo minun poloisen pääni varalle ammuttu.

— Kuulin minäkin sen suhahtavan! Ja minä! Ja minä, ihan selvään kuulin!

Näin säikähtyneet jousimiehet toinen toisensa jälkeen todistavat. Pelästynyt on Trifon haukankesyttäjäkin. Hän kääntelee veristä nuolta käsissään ja puhelee:

— Oikeassa lienette, jousimiehet, kyyhkyläiseni, ei näin raskasta nuolta tavallisesta meikäläisen jousesta ammuta.

— Vieläkös sitä käsissäsi pidät, loihdittua! huudahtaa Stepani vanhus pelästyneenä. — Heitä jo metsään, heitä sukkelaan, Trifon veikkoseni, ja silmäsi risti!

— Hölmöt! huudahtaa pajarin tytär ja tempaa verisen nuolen Trifonin käsistä.

Hän oli nyt kyllikseen itkenyt lempihaukkastaan ja raivo täytti hänen sydämensä. Kostaa hän tahtoi, kostaa Ali haukkansa kuoleman. Hän sähisee toistamiseen:

— Hölmöjä te olette, mokomat! Itse olette sanoneet metsän tuolla olevan täynnä Tiurin jousimiehiä, mutta nyt vain noidannuolista jaarittelette! Tuolta muka lensi suoraan ilmojen halki ja nyt ei muuta kuin pelosta vapisten silmiänsä ristitään. Mutta minä tahdon kostaa Ali haukkaseni kuoleman, itse kostan, kun ei teistä miekkosista kostajata ole. Saman surmannuolen ammun suoraan syyllisen syänlihoihin!

Hän on temmannut maasta jousensa ja lähtee kiukusta kiehuen metsään kiiruhtamaan. Stepani vanhus pelästyneenä hänen jälkeensä huutelee:

— Oletko mieletön, pajarin tytär, armahaisemme, kyyhkyläisemme! Suoraan surman suuhun lennät meidät jousimiehesi suruun saatat! Mitä me heille mahdamme, mokomille! Et sinä mahda, emmekä me mitään mahda. Parasta kun vikkelään tästä lähdemme omille vesille painumaan.

— Painukaa vain ja paetkaa, kaikin mokomin paetkaa, urhoni uljaat! huutaa pajarin tytär taakseen katsomatta ja juoksee edelleen.

Mikäpäs muu auttoi, vasten tahtoaan täytyi pelosta vapisevien jousimiestenkin seurata raivostunutta emäntäänsä. Notkeasti kuin nuori saalistaan ajava naaraspantteri juoksi pajarin tytär sakeassa metsässä, hyppeli kiveltä kivelle, taitavasti väisteli tielleen tulevia ryteikköjä. Verinen surmannuoli oli hänellä kädessään ja toisessa kädessä teräsjännejousensa. Niin hän nopeasti eteenpäin tunkeutui taakseen katsomatta, seuralaisistaan välittämättä.

Jo oli hän päässyt myötärinteen pahimmasta ryteiköstä ja joutui nyt alavaan kuusi- ja honkametsään, jossa siellä täällä oli pieniä aukeamia. Muutamaa tällaista aukeamaa lähetessään hän huomaa puiden lomasta oudon vaskihelapäähineen vilahtelevan. Hän painautuu kuusen suojaan ja leimuavin silmin lähenevää tulijaa tarkastaa. Mies kumarassa kyykkii, näyttää jotakin etsivän, ja salamana silloin pajarin tyttären päässä välähtää ajatus, että siinäpä olikin syyllinen, hänen haukkasensa ampuja, ja nyt se oli haeskelemassa ampumaansa saalista. Raivosta vapisten pajarin tytär vetää teräsjännejousensa vireeseen ja asettaa verisen nuolen kohdallensa. Kauan hän tähtää piilopaikastaan, mutta hänen kätensä vapisevat niin ankarasti, että hän pelkää ohi ampuvansa.

Nyt kohotti etsiskelijä päänsä ylös, näyttää jotakin kuulostavan. Pajarin tytär tuijottaa häneen kuin kummituksen edessään näkisi: siinä seisoi ilmielävänä sama mies, jonka hän oli karjalaisen tietäjänaisen lähteestä nähnyt. Sama oli tuo koko, sama uljas ryhti, sama vaskikypäripäähine. Jokos hän jälleen hourekuvia rupesi näkemään, mutta hänpäs ei antanutkaan mokomien hourekuvien itseänsä säikyttää. Vaikka päätä huimaa ja kumma pelko mieltä ahdistaa, puree hän hampaitaan ja laskee surmannuolen menemään.

Kuului heikko helähdys, mies tapailee kädellä ohimoaan, kypäripäähineensä reunasuojusta ja huutaa jotakin taakseen metsään päin. Sieltä juoksee hänen luokseen toisia miehiä samanlaisissa päähineissä. Mies heille näyttää kädessään olevaa esinettä, veristä teräsnuolta, jonka hän on kiskaissut irti päähineensä reunasuojustimesta.

— Katsokaahan, veikkoset, niin lensi tämä kuin olisi pilvistä lentänyt. Vähältä piti, etten saanut ohimooni.

— Näytähän tuota, Kalevi kaunoisemme! sanoo juuri paikalle joutunut vanha jousimies. Näytähän kun Lari taattokin tuota vähän tarkastaa!

Pitkä vihellys pääsi vanhukselta, kun oli nuolen nähnyt. Hän pitelee sitä hyppysissään kaikkien nähtävänä.

— Näettekös, pojat, oman nuolensa on Kalevi kaunoisemme takaisin saanut. Hyvin minä nämä nuolet tunnen, kun olen itse mokomat takonut ja koristanut. Siinä sait, Kalevi kaunoisemme, saman vasaman, minkä hetki sitten tuonne pilviin lähetit. Ja näkyypä tavanneen saaliinsa, kun on noin veressä yltäänsä. Hyvin näkyy tavanneen, vaikka me hölmöt tuota epäilimme!

— Mutta kuka sen nyt takaisin ampui? ihmettelevät toiset kuorossa.

— Siinäpä se, kuka tämän takaisin lähetti? Mutta pianpa tuosta selvän saanemme, Hei, lähtekäähän, pojat, jo liikkeelle, tuota metsää vähän tarkastamme. Ehkäpä sieltä ampujankin löydämme!

Pajarin tytär oli koko ajan piilopaikastaan tuijottanut miesjoukkoa. Mutta nyt kohosi hän seisalleen ja astui ylpeästi niskojaan nakaten miesten eteen.

— Etsimättä minä tulen, mokomat Tiurin urhot! En yhtään teitä pelkää! Ali haukkaseni surmasitte, parhaan hopearintaseni tuhositte. Siitä kostoksi päätin lennättää saman surmannuolen syylliseen, mutta enpä ihan paikalleen osannut.

— Lähelle osasit, kuka lienetkin, outo ampuja, virkahtaa Tiurin Kalevi.

— Kukako olen, outo ampuja? En syntyäni keneltäkään salaa: Käkisalmen pajarin tytär olen, kaikkien Karjalan miesten pajarin tytär.

— Pajarin tytär! Käkisalmen pajarin tytär! kuuluu hämmästyneitä huudahduksia miesjoukosta.

— Niinpä juuri, kaikkien Karjalan miesten pajari on isäni, teidänkin pajarinne ja käskijänne. Mutta sanohan jo, kuka sinä olet, Ali haukkaseni surmaaja? Sanohan jo, mistä tiedän toiste hyvitystä tulla hakemaan?

— Kopeapa olet, pajarin tytär, virkahtaa Tiurin Kalevi naurahtaen. — Yhtä kopea olet kuin isäsi palvelijakin, joka kävi Tiurin linnassa. Sanon kuitenkin sinulle sukuni: Tiurin heimovanhimman sukua olen, Suur-Tiurin pojanpoika ja Tiurin Haukaksi minua kutsutaan. Voi isäsi sanoa olevansa kaikkien Karjalan miesten pajari, mutta sinun kuitenkin neuvoisin toiste metsästyshaukkasi omilla maillasi pitämään. Tiurin Haukka ei suvaitse toisia haukkoja näillä mailla mairehilla.

Näin sanoo Tiurin Kalevi kopealle pajarin tyttärelle. Hetkisen he toisiaan tiukasti tarkastelevat. Sitten pajarin tytär virkahtaa:

— Vai et sinä minun isäni mahtia pelkää, vaan käsket minun pois näiltä mailta lähtemään. Ali haukkaseni surmasit ja nyt käsket minun kotiin lähtemään. No jos pitänee lähteäni, mutta tuon verisen nuolen kuitenkin käskenet miehesi minulle antamaan.

— Sitäkö varten sen tahdot, että toiste tavatessamme jälleen minua sillä tähtäisit?

Ei pajarin tytär enää häneen niin kopeasti katsonut ja veri kohoaa hänen poskipäihinsä, kun hän hiljaa sanoo:

— En toiste enää sinua nuolella tähtää. Isäni jousimiehet jos tähdännevät, minun nuoliltani saat rauhassa kulkea. Muuten vain tuon verisen nuolen muistona pitäisin armaasta Ali haukkasestani, hopearintaisestani.

— Lari taatto, anna nuoli pajarin tyttärelle! käskee Tiurin Kalevi. — Ja vielä lienee kohtuullista, että lähetän miehiäni sinua Tiurin vesiltä saattamaan. Jos toiset Tiurin metsänkävijät sinut sattumalta kohtaisivat, niin lienee parempi, että on sinulla saattajia.

— En huoli saattajistasi, ilman niitä tänne tulin, ilman myös lähden! Ja onpahan minulla omaa väkeä, vaikka lienevätkin pelkureja näillä mailla liikkuessaan. Hei mieheni, urhot uljaat, tulkaahan jo näkyviin piilopaikastanne! Ei täällä teitä elävältä syödä!

Noloina tulevat metsästä esiin pajarin tyttären jousimiehet. Lari taatto heitä tarkastelee ja nauraa:

— Vai pelkäsitte, urhot uljaat! Taisivat toverinne täältä kummia kertoa. No menkää te vain rauhassa matkaanne tällä kertaa, mutta ehkäpä pian tulemme Käkisalmeen teitä tervehtimään. Vuoroin vieraissa käydään ja te olette nyt jo toista kertaa täällä päin, niin jospa meidänkin jo pian pitänee tulla teidän luoksenne. Näkemiin vain, hyvän huolen kauniista pajarin tyttärestä pitänette!

Niin lähti pajarin tytär miehineen Tiurin vesiltä. Uhmaten ja kopeana hän oli sinne tullut, jos lie vähemmän kopeana kotiin päin palannut. Menettänyt hän oli Ali haukkasensa, hopearintaisensa ja kostamatta on sen surma jäänyt. Vain verisen surmannuolen sai muistoksi tihutyön tekijältä.

Jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon kotimatkalla paljon haastelevat Tiurin vesillä kokemistaan ja näkemistään. Haastelevat he nuotiotulien ääressä keskenään kuiskutellen karjalaisesta tietäjänaisesta ja haastelevat he Tiurin uljaasta urhosta, jonka nuoli Ali haukan korkealta pilvistä tavoitti. Haastelevat jousimiehet keskenään, mutta ei pajarin kaunis tytär näy heidän haastelustaan välittävän.

Mitä lienee pajarin tyttärellä ollut omia ajatuksissaan.

VII Luku.

PAJARI TEKEE MARKKINA VALMISTUKSIA.

Kiihkeästi Käkisalmen pajari Petrin praasnikan lähetessä hoputti linnavarustuksensa valmistumista.

Jo oli saatu valmiiksi linnan asuin- ja varastorakennuksia ympäröivä puinen muurikehä, nyt korjattiin pitkin linnasaaren rantaa kiertävää kivistä ulkomuuria. Tämä muuri oli Karjalan miesten vanhaa perua, mutta aikojen kuluessa se oli monesta paikasta alas vierinyt. Pyöreitä muurikiviä oli raunioina rannalla, niitä oli mennyt virran vietäväksi. Toiset hiukan näkyivät syvältä jyrkkärantaisesta vedestä, toiset olivat kuulumattomiin kadonneet. Korjaustyössä tarvittavia uusia muurikiviä täytyi kerätä ja louhia läheisten rantavaarojen kallioista ja suurella lautalla väkevän virran yli linnasaarelle kuljettaa.

Rakennusmiehinä oli pajarilla sekä Novgorodista kuljetettuja kivenmuuraajia että ympäristöstä haalittuja Karjalan miehiä. Viimeksimainitut olivat väkipakolla tuotuja ja niinpä pajarin jousimiesten täytyi alituisesti valvoa heidän työtänsä. Yhtenään läjähteli Pipinä Martiskan solmuruoska kivilouhimolla, jossa Karjalan miehet työskentelivät.

Muutamana päivänä ilmestyi rakennusmiesten joukkoon kaksi kulkijaa, jotka kertoivat jalkaisin taivaltaneensa kaukaa Inkerinmaan karjalaisten luota. Toinen näistä kulkureista oli pitkä ja hartiakas vanhus, toinen tanakka nuorukainen. Molemmat olivat puheliaita veitikoita, huolettomia mieronkiertäjiä, ja kun Pipinä vouti alkoi kovistaa heitä työhön ryhtymään, niin virkahti vanhempi miehistä:

— Ka mikäs tuossa, voimmehan kiviä vääntää siinä missä toisetkin miehesi. Leivän antanet purtavaksemme, tuosta solmuruoskastasi särpimen saanemme. Mitäpä muuta kaipaisimme hyvää pajariasi palvellessa.

Vanhuksen sanat miellyttivät suuresti Pipinä voutia, hän taputti kämmenellään tämän leveitä hartioita ja nauraen haasteli:

— Oletpa, taattoseni, oikeassa. Hyvää pajariamme pitää mielisuosiolla palvella, mutta luuletkos näiden tämän puolen miesten niin tekevän. Vielä mitä, laiskottelevat ja nurisevat, pajari on muka tullut heidän sortajakseen. Mutta ruhtinashan on pajarin lähettänyt heidän luokseen.

— Niinpä tietenkin, kaikki me olemme Novgorodin hyvän ruhtinaan miehiä, niin hyvät kuin huonotkin. Sinä esimerkiksi olet pajarin asemies ja solmuruoskan heiluttaja, minä tämmöinen omissa oloissani eläjä, maantien kulkija. Mutta kumpainenkin me olemme ruhtinaan miehiä.

Nämä kulkijan sanat vielä enemmän miellyttivät Pipinä voutia. Hän luuli löytäneensä tästä vanhuksesta mieleisensä miehen niskoittelijoita suostuttelemaan. Hyvillä mielin hän jättää kulkijat kivilouhokselle ja neuvoo vanhusta ahkerasti toisille miehille haastelemaan.

— Ole rauhassa, pajarin asemies, pakisee vanhus silmiänsä vilkuttaen. — Minä heidät opetan mielisuosiolla kiviä vääntämään. Kunhan päivän kaksi olemme täällä oleilleet, niin naulaan saat jo ripustaa solmuruoskasi.

Niin jäävät kulkijamiehet kivilouhokselle työskentelemään. Pipinä voudin paikalla käydessä he tämän mieliksi haastelevat, mutta kun vouti on solmuruoskineen mennyt muuanne, silloin jo muutakin pakisevat. Hartiakas vanhus kivelle istahtaa ja haastelee miehille:

— Levähtäkäämme hiukan, veljet veikkoset, niin kerron teille sadun hyvästä ja pahasta pajarista.

— Osannetko mitään satua kertoa? epäilevät miehet.

— Vai en osaisi teille satua kertoa. Kysykääpäs, tältä nuoremmalta veikoltani, niin hän teille sanoo osaanko vai en.

— Osaa hän teille kertoa sadun hyvästä ja pahasta pajarista, vakuuttaa nuorempi kulkija. — Nähkääs, veljet veikkoset, me olemme juuri tulossa sen hyvän pajarin luota, mutta te palvelette täällä pahaa pajaria.

— Osaisittekos te tien neuvoa sinne hyvän pajarin luo? utelevat miehet kuorossa.

— Tottapa sinne tien osannemme, kun olemme lähteneet juuri teitä sinne noutamaan! nauraa vanhus huolettomasti. — Nähkääs, hyvä pajarikin tarvitsee nyt väkeä, mutta ei teitä panna siellä kiviä vääntämään.

— Hst veikkoseni, pajarin väkeä on tulossa! varoittaa nuorempi kulkija.

— Niinpä näkyy olevan, virkahtaa vanhus huolettomasti. — No toisen kerran teille lisää kertonen hyvästä pajarista. Nyt, veljet veikkoset, kilpaa kiviä vääntäkäämme!

Pipinä kuuluttajan saapuessa työ sujui sellaisella vauhdilla, että tämä ei silmiänsä mielinyt uskoa. Hän luki tämän muutoksen kulkijamiesten ansioksi ja taputti jälleen vanhusta hyvillä mielin olkapäälle. Taputti ja haasteli:

— No jopa olet saanut nämä niskoittelijat mielisuosiolla pajariamme palvelemaan.

— Huomenna vasta varsin kehunet, pajarin asemies! sanoo vanhus merkitsevästi silmää iskien. — Tänään vasta vähän olen näitä neuvonut, mutta saatpa nähdä, että huomenna mieliksesi jo kiviä vääntävät.

Tulipa iltapäivällä myös pajari tyttärensä seurassa kivilouhokselle katsomaan miesten työskentelyä. Heillekin Pipinä kehuu, mitä mainioita miehiä jumala oli lähettänyt heidän luokseen.

— Katsohan, pajari, tuota hartiakasta vanhusta, haastelee hän. — On siinä mies mieleisemme kiviä kiskomaan ja toisetkin suostuttelee sinua mielisuosiolla palvelemaan.

Pajarin tytär katselee tarkoin vanhusta ja äkkiä hän hätkähtää. Mutta vanhus on painaltanut huuppapäähineensä syvälle korvilleen ja miehille ärisee:

— Siinäkös nyt rupesitte vetelehtimään, kun jumala lähetti pajari isän, oman aurinkomme, meitä katsomaan.

Mielissään on pajari, taputtelee vanhusta olkapäälle tätä kiittelee ja kehuu. Mutta pajarin tytär jättäytyy isästään ja Pipinä voudista jälkeen, menee sitten nopeasti vanhuksen luo ja sanoo tälle tiukasti:

— No Tiurin mies, kultakuoma, jokos nyt olet tullut vuorostasi vieraaksi meidän luo? Lupasit pian tulevasi, kun siellä herrasi seurassa meidät tapasit. Muistanethan minut, Ali haukkaseni surmasitte ja sitten miehiäni ivasit, urhoja mokomia?

Mutta vanhus katselee häntä suu ammollaan. Siristelee silmiään, katselee ja sitten alkaa ihmetellä:

— Jopa sinä kummia puhut, pajarin tytär, ihmeitä haastat vanhalle kulkijamiehelle, mierolaiselle. Haukkasestasi puhut ja Tiurin miehistä, mutta enhän minä, armas aurinkoiseni, niistä mitään tiedä. Paljon olen maita kulkenut, monia olen kansoja nähnyt, mutta Tiurin miesten luo ei oikeauskoisten jumala ole vielä konsanaan minua lähettänyt. En tunne heitä, mitä lienevätkään kastamattomia, mokomat!

— Vai et sinä sano heitä tuntevasi, virkahtaa pajarin tytär uhkaavasti. — Eikös Lari taatto ollut sinun nimesikin ja sinäpä juuri miehiäni ivasit, mutta nyt et sano Tiurin miehiä tuntevasi. Vaan jospa minä lähettänen Pipinä kuuluttajan luoksesi, jos hän solmuruoskalla sinua suomii, niin ehkäpä siitä jo muistisi virkistyy. Jos sitten jo Tiurin miehet muistanet ja jos minutkin muistanet, taattoseni, kyyhkyläiseni!

— Ka mikäs tuossa, lähetä vain Pipinä vouti luokseni, jos lienen mielesi vihoittanut, haastelee vanhus silmiään siristellen ja huolettomasti naureskellen. — Kestäähän kulkijamiehen miekkosen selkä vähän solmuruoskaakin hyvän pajarin luona. On ennenkin solmuruoskaa maistettu maita mantereita kulkiessa, on maistettu sitä, jos lie muutakin maistettu.

Huolettomasti vihellellen vanhus ryhtyy kiveä vääntämään. Silmiään vielä pajarin tyttärelle vilkuttaa ja sitten vääntää, niin että hartialuut ruskavat. Mutta pajarin tytär häntä vielä tarkoin katselee, häntä ja samoin hänen nuorta toveriaan, jonka hän myös muistelee Tiurin miesten joukossa nähneensä.

Ei kuitenkaan mennyt pajarin tytär Pipinä kuuluttajalle huomioitaan haastamaan. Vaikka uhkasi, niin ei mennyt, vaan omana tietonaan piti huomionsa. Mitä lieneekin mielessään liikkunut. Vihaavansa pajarin tytär uskoi Tiurin miesten nuorta päällikköä ja samoin kaikkia tämän miehiä, jotka olivat häntä ja hänen seuralaisiaan ivanneet. Vihaavansa hän uskoi heitä kaikkia, mutta mikä lienee ollut, kun ei Pipinä kuuluttajaa lähettänyt kostajakseen.

Seuraavana yönä molemmat kulkijamiehet hävisivät pajarin linnarakennukselta. Mutta kahdeltaan eivät hävinneet, heidän mukanaan hävisi suuri joukko muitakin kivilouhoksella raatavia Karjalan miehiä. Lähtiessään olivat karkulaiset myös irroittaneet suuren lautan, jolla kuljetettiin kiviä mantereelta linnasaarelle. Väkevä virta ja myötätuuli olivat vieneet lautan minne lienevät vieneetkään Laatokan rannattomille ulapoille.

Pajari ja Pipinä kuuluttaja olivat tästä kepposesta raivoissaan. Hyvin he aavistivat, että Tiurin miehet olivat nämä ovelat kulkijat lähettäneet heidän rakennusmiehiään yllyttämään.

Mutta ei tällä hyvä, myös Novgorodista tulleet kivenmuuraajat rupesivat napisemaan ja vihdoin karkasivat tiehensä. Näin linnavarustus jäi kuin jäikin Petrin päivän praasnikan joutuessa kesken valmistumisen. Hädintuskin saatiin kuntoon puinen sisämuuri ja linnasaarta mantereeseen yhdistävä lauttasilta. Kivisessä ulkomuurissa oli monessa paikassa suuria aukkoja, helppo olisi vainolaisen ollut myötävirtaan veneillä tunkeutua linnasaarelle ja sytyttää pajarian keskentekoinen linnavarustus palamaan.

Tämä teki pajarin mielen levottomaksi. Yhtä paljon tuotti hänelle levottomuutta ja huolta Tiurin miesten ja heidän iäkkään heimovanhimpansa kaksimielinen käyttäytyminen. Hänen jousimiehiään oli Tiurin linnassa kohdeltu varsin ylimielisesti, mutta kuitenkin oli sairas ja puolisokea heimovanhin kuunnellut loppuun asti hänen kuuluttajansa sanoja ja luvannut miehineen tulla Petrin päivän markkinoille, jos ei taatto taivahinen pannut esteitä. No tämä lupaus ei nyt olisi paljon merkinnyt, mutta jälkeen päin hän oli saanut tietää, että Tiurin miesten lähettejä kierteli myös Laatokan karjalaisten luona kehoittamassa näitä joukolla markkinoille saapumaan. Miten tämä sopi yhteen sen kanssa, että nyt toiset Tiurin miesten lähettämät veijarit houkuttelivat pois hänen rakennusmiehensä? Mitä salaperäisiä suunnitelmia mahtoikaan Tiurin heimovanhin hautoa mielessään? Pajari oli jo saanut kuulla siksi paljon tästä vanhuksesta, että kovin pelkäsi hänen salaista mahtiaan, vaikka ei tahtonutkaan sitä itselleen tunnustaa.

Pelkäsi Pipinä kuuluttajakin Tiurin heimovanhinta. Pajari oli häneltä jo monta kertaa tarkoin kysellyt kaikesta, mitä hän oli nähnyt Tiurin miesten luona käydessään. Mutta kun jälleen pajari kerran ryhtyi tästä samasta asiasta kyselemään, sanoi Pipinä kuuluttaja hänelle suoraan:

— Tiurin vanhus on hyvin sairas ja jo melkein sokea, mutta kuitenkin hän on vielä paljon sinua väkevämpi. Vaikka hänellä ei olisikaan niin paljon jousimiehiä luonaan, niin sittenkin neuvoisin sinun, pajari, häntä pelkäämään.

— Mutta rohkeastihan sinä puhuit hänen edessään. Mistäs nyt olet ruvennut häntä niin pelkäämään?

— Minä puhuin hänen edessään sinun sanojasi, pajari. Kun olin kerran mennyt, niin puhuin kaiken, mitä olit käskenyt, mutta luuletko hänen niitä sanoja pelästyneen. Hän ei sallinut minua heittää Tiurin koskeen, niinkuin hänen miehensä olisivat tahtoneet. Hän kuunteli minua loppuun asti, mutta kun sitten vaadin häneltä kestitystä, niinkuin sinun veronalaisiltasi muuallakin olen vaatinut, niin luuletkos, pajari, hänen antaneen kestitystä. Vielä mitä hän antoi, hän käski palvelijansa viemään minut orjapiikojensa luo. Silloin hän ivasi sinun palvelijaasi, pajari, ja saatpa nähdä, että hän vielä kerran samalla tavoin ivaa sinua itseäsikin. Varo sitä sokeata vanhusta, pajari!

Näin pajarin röyhkeä kuuluttajakin pelkää Tiurin heimovanhimman mahtia. Joka suunnalla näytti tämä mahti nousevan seinänä pajarin eteen: hänen jousimiehensä pelkäsivät Tiurin velhoja, hänen kuuluttajansa pelkäsi Tiurin vanhusta, hänen linnanrakentajansa karkasivat tämän vanhuksen vietteleminä ja hänen tyttärensäkin näytti jo kulkevan Tiurin miesten lumoissa. Palattuaan metsästysretkeltään Tiurin vesiltä ei Irinja neito enää näyttänyt olevan entisellään. Mitä lienee salaisia ajatuksia mielessään hautonut, mutta kun pajari tahtoi ryhtyä häneltä matkalla kokemiaan kyselemään, niin ei tytär puhunut puolta sanaa. Sen vain pajari huomasi, että hänen tyttärensä odotti kiihkeämmin kuin kukaan toinen hänen linnassaan Petrin päivän praasnikan ja riistamarkkinain joutumista. Mitä hyvää lienee niistä odottanut, mutta pajari itse oli riistamarkkinoiden aattona kovin huolissaan, vaikka hyvin salasikin huolensa.

VIII Luku.

SUUR-TIURI JA KÄKISALMEN PAJARI.

Pajari Boris Konstantininpoika oli tehnyt suuria ponnistuksia haaliakseen Käkisalmen riistamarkkinoille väkeä niin paljon kuin mahdollista. Paitsi verkakauppiaita ja monenlaisten korujen myyjiä, oli Novgorodista kutsuttu oikeauskoisen kirkon pappeja ja kierteleviä erakkoveljiä, joiden piti markkinapaikalla järjestää ristikulkueita ja myyskennellä pyhäinkuvia sekä pieniä tuohuslamppuja. Pajari tahtoi esiintyä näet myös Novgorodin oikeauskoisen opin levittäjänä ja suojelijana Karjalan miesten keskuudessa.

Mutta muustakin kuin oikeauskoisen kirkonväen hankkimisesta oli hyvä huoli pidetty. Pajarin omat raskastekoiset alukset olivat Novgorodista asti noutaneet karhuntanssittajia, kierteleviä soittoniekkoja ja ilveilijöitä, simanmyyjiä, sadunkertojia ja nuorallatanssijoita. Joukon jatkoksi oli samassa matkueessa tullut kirjava joukko muitakin mieronkiertäjiä ja almunpyytäjiä.

Tässä kohden voi pajari olla markkinavalmistuksiinsa varsin tyytyväinen. Jo aattopäivinä tungeskeli linnan alapuolelle Vuoksen rantaan raivatulla ja tasoitetulla markkinapaikalla väkeä vahvasti. Siellä kauppamiehet purkivat aluksistaan suuria tavara-arkkuja ja rakentelivat rannalle ristikkojalkaisia myymäpöytiä. Ilveilijät ja karhuntanssittajat, simanmyyjät ja pyhäinkuvien kaupustelijat pystyttivät telttojaan ja riitelivät keskenään parhaista paikoista.

Samassa joukossa touhusivat myös pajarin kuuluttaja Pipinä ja rummunlyöjä Mikolka monen jousimiehen avustamana. He valmistautuivat markkinoille saapuvilta Karjalan miehiltä riistaveroa kantamaan. Sitä varten oli markkinapaikalle rakennettu jykevistä honkahirsistä tilava riista-aitta, jonka ovipäätyä koristi kaksi kömpelötekoista, puusta veistettyä Novgorodin karhua. Aitan edessä oli maahan lyötyjen tukevien paalujen varaan kyhätty mahtavan suuri honkapöytä, jonka ääressä riistaveroa mielittiin kantaa. Rummunlyöjä Mikolka järjesteli jo pöydälle valmiiksi suuret niput hirvensuolista punottuja kiihtelysrihmoja, joihin veronahat pitkien tikkujen avulla pujoteltiin. Aitan orsilla oli suuret määrät tyhjiä vedenpitäviä nahkasäkkejä verosaalista odottamassa. Pajari mieli nähtävästi korjata tätä saalista runsaasti, sitä tiesivät nämä suurisuuntaiset markkinavalmistukset.

Runsaasti oli markkinoille Karjalan miehiäkin kokoontunut. Laatokankarjalaisten veneet olivat tyynessä rantapoukamassa markkinapaikan alapuolella. Sinne oli saapunut myös Laatokan täkäläisiä, Impilahden ja Uuksun miehiä, vieläpä muutamia, hamasta Syvärin Karjalasta asti. Näillä oli kyllä oma markkinapaikkansa Syvärin suulla, mutta tällä kertaa oli pajari Boris Konstantininpoika kutsunut kaikki senkin puolen miehet Käkisalmeen. Hän toivoi Syvärin ja Uuksun miesten esimerkin vaikuttavan myös tämän puolen karjalaisiin, niin että kaikki napisematta toisivat hyvät lahjuksensa ja maksaisivat riistaveronsa.

Tiurin miesten vaskikeulaiset jokiveneet olivat toisessa paikassa, nimittäin linnavarustuksen yläpuolella virran mutkassa. Ensimmäisinä olivat tänne saapuneet Tiurin Kalevi ja Musakka pienoisen jousimiesjoukon keralla. Heihin olivat matkalla yhtyneet Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja Kiviniemen Jaama omine jousimiehineen. Itse Suur-Tiuri ja vanha Kekri Kumoinen olivat suuri jousimiesjoukko mukanaan lähteneet Unnunkosken kautta ja siellä aikoi heihin yhtyä Unnunkosken mainehikas Ronka ja monia muita tämän naapureita omine jousimiehineen. Suur-Tiuri oli kuitenkin matkalla rasittunut ja hänen täytyi jäädä Unnunkoskelle levähtämään. Niin olikin vielä tämä Tiurin miesten pääjoukko poissa markkinapaikalta.

Kun pajari siis huomasi Karjalan miehiä jo paljon kokoontuneen, lähetti hän kuuluttajansa markkinarauhaa julistamaan. Pipinä Martiska ja rummunlyöjä Mikolka kiertelivät jousi- ja peitsimiesparven saattamina ympäriinsä markkinapaikalla ja joka paikassa he ilmoittivat nämä pajarin sanat: »Kukaan Karjalan mies älköön markkinapaikalla aseita kantako, sillä niin on pajari markkinarauhan säätänyt. Jos kuitenkin aseita Karjalan miehiltä tavataan, niin niiden kantajilta pajari käskee ne pois riistämään ja heitä solmuruoskalla suomittakoon. Mutta niitä Karjalan miehiä pajari hyvin kohtelee, jotka ilman aseita tulevat ja tuovat tullessaan pajarille hyviä lahjoja.» Erikseen ilmoitti kuuluttaja pajarin käskystä kaikille Novgorodin kauppiaille, että he eivät saaneet vaihtokauppaa aloittaa, ennenkuin kaikki Karjalan miehet olivat riistaveronsa maksaneet. Karhuntanssittajille, soittoniekoille ja muille ilveilijöille kuului pajarin käsky: »He huvittakoot sekä pajarin väkeä että Karjalan miehiä hyvällä taidollaan, niinkuin — ovat luvanneet tehdä. Karhuntanssittajat huvittakoot omilla tempuillaan ja guslamiehet soitollaan. Mutta Novgorodin oikeauskoisen kirkon papit tehkööt pajarin mielen mukaan ja neuvokoot tämän puolen rahvaalle alamaisuutta ja mielen nöyryyttä herraansa pajaria kohtaan!»

Kaikki nämä pajarin sanat Pipinä kuuluttaja siis ilmoitti moneen kertaan markkinapaikalla. Toiset hänen sanojaan kuuntelivat mielisuosiolla. Niinpä Syvärin miesten heimovanhin Makari ilmoitti kuuluttajalle kaikkien Laatokan takalaisten puolesta: