Part 5

— Ilmoita sinä vain Tiurin miesten päällikölle, että Novgorodin mahtava Ilja ruhtinas on minut lähettänyt kaikkia Karjalan miehiä hallitsemaan. Ei hänen siis tarvitse odottaa minulta kirjettä, vaan hänen on niinkuin kaikkien muidenkin Karjalan miesten toteltava minun kuuluttajani käskyä.

Nämä pajarin ylpeät sanat olivat Pipinä Martiskalle kovin mieleen. Nyt hän tiesi miten Tiurin miesten luona käyttäytyisi ja lähti hyvillä mielin matkaan.

Visbyn hansakestien lähettiläät ja ritari Niilo olivat jo poislähdössä Tiurin linnasta. He olivat pitäneet Suur-Tiurin ja tämän uskotuimpien neuvonantajain kanssa monta pitkää neuvottelua. Visbyn lähettien kanssa oli sovittu kaikista Tiurin riistamarkkinoita koskevista asioista ja ritari Niilo oli saanut herralleen, Viipurin linnanisännälle vietäväksi Tiurin heimo vanhimman tervehdyksen ynnä kirjeen, jossa tämä kiitti ystävyyslahjasta ja lupasi myöhemmin lähettää Viipurin linnaan valittuja miehiä neuvottelemaan ystävyysliiton solmiamisesta.

Ennenkuin lähettiläät ja heidän saattajansa vanha Antero Äyrämöinen nousivat omaan laivaansa, kutsui Suur-Tiuri heidät ja muutamat Tiurin linnassa vielä viipyvät pohjankävijät vierastupaansa tyhjentämään viimeisen erojaismaljan Tiurin linnan kuohuvaa simaa. Mutta tuskin oli suuret simasarvet tuotu pöydälle, kun Kyyrö vanhus tuli ilmoittamaan pajarin kuuluttajan saapumisesta.

Tiedonanto näytti kovin hämmästyttävän kaikkia Suur-Tiurin vieraita. Vanha Kekri Kumoinen malttoi ensimmäisenä mielensä ja virkahti:

— Jos lienee Käkisalmen pajari lähettänyt asepalvelijansa tuomaan kirjettä ja ystävyyslahjaa Tiurin heimovanhimmalle?

— Tokko lie pajarin asepalvelijalla mitään ystävyyslahjaa, virkahtaa Kyyrö vanhus epäilevästi. — Kovin on röyhkeän miehen pajari tänne lähettänyt. Rummunlyöjä on sillä mukanaan ja suuri joukko jousimiehiä ja peitsenkantajia. Portilla oli kahakka syntymäisillään, kun pajarin asemiesjoukko mieli väkisin tunkeutua käräjäpihaan. Nyt on portti suljettu ja pajarin lähettiläs ja hänen rummunlyöjänsä mekastavat sen ulkopuolella vaatien herransa Käkisalmen ja koko Karjalan maan pajarin nimessä pääsyä Tiurin miesten päällikön luo.

Kiivas Antero Äyrämöinen hypähti seisalleen.

— Tiurin taatto, ethän mokomia luoksesi laskene! huudahtaa hän. — Tiurin koskeen pajarin röyhkeä lähetti ja hänen rummunlyöjänsä pitäisi heittää! Vai mitä ajattelette, Karjalan miehet, eikös Tiurin koski olisi oikea paikka pajarin lähettiläälle ja hänen rummunlyöjälleen?

— Oikein haastat Äyrämöinen, murisee Kiviniemen Jaama, — Tiurin koskeen sekä pajarin lähettiläs että hänen jousimiehensä! Jos lähtenenkin minä tästä tuota asiaa toimittamaan!

Kiviniemen Karhu alkaa jo vääntäytyä istuimeltaan, mutta Tiurin taatto estää hänen mihinkään lähtemästä. Ei Tiurin heimovanhin näyttänyt vähääkään hämmästyneen pajarin lähettilään röyhkeästä tulosta, aivan rauhallisesti hän antaa määräyksen:

— Kyyrö ystäväni, tuo pajarin asemies tänne luoksemme! Mutta hänen rummunlyöjänsä ja jousimiehensä jääkööt portin ulkopuolelle odottamaan!

Kopeana astui pajarin kuuluttaja Tiurin miesten heimovanhimman eteen. Hän oli tosin jo matkallaan Tiurin linnaan saanut kokea, että täällä päin ei pajarin miehiä vielä peljätty. Unnunkoskella olivat Pärtty Rongan kotona olevat jousimiehet vähältä hänen tiensä sulkea, monta hänen jousimiehistään oli siellä pahoin kolhittu ja rummunlyöjä Mikolka oli saanut oikein kunnollisen selkäsaunan. Vielä pahempi oli vastaanotto Tiurin linnassa. Jos eivät Kyyrö vanhus ja Musakka olisi Tiurin jousimiehiä hillinneet, niin pajarin kuuluttaja kaikkine miehineen olisi epäilemättä pian uinut Tiurin koskessa, niinkuin Antero Äyrämöinen oli ehdottanutkin.

Näin kovakouraisen vastaanoton oli pajarin kuuluttaja saanut Tiurin miesten keskuuteen tultuaan. Myös näki hän tämän Karjalan miesten linnan olevan kaikin puolin lujemman ja paremmin varustetun kuin hänen oman herransa linnavarustuksen Käkisalmessa. Yhtäkaikki hän teki pajarin käskyn mukaan.

Kun siis vierastuvan kunniaistuimella istuva Tiurin taatto häneltä kysyi, mitä varten hän oli saapunut, niin ilmoitti Pipinä kuuluttaja nämä pajarin sanat:

— Minun herrani on koko Karjalan maan pajan, kaikkien Äänisen ja Syvärin miesten pajari ja samoin Laatokan miesten sekä kaikkien niiden, jotka Lapin maasta ja Pohjan kansoilta riistaveroa kantavat.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Pipinä kuuluttajan röyhkeitä sanoja. Mutta hiljaisuuden katkaisi Suur-Tiuri kysyen edelleen:

— Mitä siis herrasi pajari käskee sinun meille Tiurin miehille sanomaan?

— Hän käskee sanomaan, että sinun Tiurin miesten päällikön ja kaikkien sinun miestesi on tultava pyhän Petrin praasnikan aikana Käkisalmen riistamarkkinoille. Ja siellä on sinun ja sinun miestesi maksettava riistavero Novgorodin hyvälle Ilja ruhtinaalle, niinkuin kaikki muutkin Karjalan miehet maksavat: viidennes on maksettava kaikesta siitä riistasta, jonka sinun miehesi ovat itse pyytäneet ja samoin viidennes siitä riistasta, jonka sinun miehesi ovat Lapin maasta ja Pohjan kansoilta verona kantaneet.

— Oliko nämä kaikki herrasi pajarin sanat? kysyi Tiurin heimovanhin katkaisten jälleen kuuluttajan sanoja seuranneen hiljaisuuden.

Tämä vilkaisee ympärilleen ja säpsähtää. Hän näkee kaikkien näiden miesten jäykistä ja kovista piirteistä, että hänen herransa pajari ei konsanaan saa mielisuosiolla näiltä miehiltä ainoatakaan riistaverokiihtelystä. Vielä vähemmän saattoi pajari toivoa näiltä miehiltä lahjuksia. Hän jatkaa kuitenkin pajarin käskyn mukaan:

— Vielä käskee herrani pajari erikseen kaikkia pohjankävijöitä, että he tuokoot markkinoille saapuessaan pajarille hyviä lahjoja. Näädännahkoja heidän pitää tuoda ja saukonnahkoja ja soopelinnahkoja ja tulirevonnahkoja ja kaksi kiihtelystä kärpännahkoja jokaisen omasta kohdastaan. Näin heidän pitää herrallensa kaikkien Karjalan miesten pajarille alamaisuutta osoittaman. Mutta sen, joka ei pajarille näitä hyviä lahjoja tuo, hänet kieltää pajari enää lähtemästä Pohjan kansojen luo, sillä niin on Novgorodin Ilja ruhtinas määrännyt. Hänen sijastaan lähettää pajari Pohjan kansojen tykö toisen miehen, joka tekee hänen mielensä mukaan. Nämä ovat herrani pajarin sanat sinulle ja sinun miehillesi!

— Ja näitä sanoja olet sinä, Tiurin miesten heimovanhin, sallinut pajarin kärtsäkoiran käskyläisen omassa vierastuvassasi kuuluttaa! kiljaisee vanha Antero Äyrämöinen, joka ei voi enää kauemmin itseänsä hillitä.

Kaikki muutkin Karjalan miehet ovat suunniltaan raivosta. Tiurin Kalevi, Unnunkosken Pärtty Ronka ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ovat hypänneet seisalleen ja näyttävät siinä tuokiossa aikovan hyökätä pajarin kuuluttajan kimppuun. Kiviniemen Karhu ärisee hammasta purren:

— Sanoinhan minä jo, että Tiurin koskeen pajarin palvelija ja kaikki hänen asemiehensä! Sillä keinolla olisi heistä sukkelaan päästy eroon, ei olisi tarvinnut kuulla tätä häväistystä, tätä kuulumatonta häväistystä.

— Niin, että pajarin kärtsäkoira palvelija käskee meidät herransa eteen, hänelle hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta osoittamaan! toistaa Antero Äyrämöinen kiukusta kipinöiden kuuluttajan sanoja.

Näin he kaikki raivoavat. Ritari Niilokin on noussut istuimeltaan ja yhtyy Karjalan miesten sadatteluun. Vain hansakestien vanha ja ovela lähettiläs Bartolomeus istuu paikallaan ja tarkastelee Tiurin miesten heimovanhinta. Hän koetti arvata, mitä tämän sairaan ja omassa huoneessaan julkisesti häväistyn Karjalan miesten johtajan ajatuksissa tällä hetkellä liikkui.

Mutta vaikea oli arvata Tiurin heimovanhimman ajatuksia. Hievahtamatta hän istuu kunniaistuimellaan. Hänen vapisevat sormensa hivelevät pöydän sileätä verkapeitettä. Ja kun Karjalan miehet ovat aikansa hänen ympärillään raivonneet, puhuu hän jälleen pajarin kuuluttajalle:

— Me olemme kuulleet herrasi Novgorodin pajarin käskyn. Hän sanoo olevansa myös kaikkien Karjalan miesten pajari ja kutsuu meitä Petrin päivän praasnikoille ja riistamarkkinoille Käkisalmeen. Sano herrallesi pajarille, että me kenties tulemme hänen luokseen markkinoille, jos ei taatto taivahinen esteitä pane. Ja nyt mene rauhassa täältä kotiisi, minä en enää tahdo kuulla sinun sanojasi.

Mutta Pipinä Martiska tahtoi vielä Tiurin miesten edessä röyhkeyttänsä osoittaa ja sanoi:

— Minulla on jano, niinpä käskenet siis minunkin simasarvestasi maistaa näiden toisten vierastesi kanssa.

Tiurin taatto ei hänelle mitään sanonut, vaan antoi määräyksen Kyyrölle:

— Kyyrö ystäväni, vie tämä Novgorodin pajarin palvelija asemiesten tupaan. Siellä Tiurin orjapiiat hänelle jotakin juotavaa antanevat!

Näin päättyi pajarin kuuluttajan vierailu Tiurin miesten luona.

Vähäistä myöhemmin nousivat myös Visbyn lähetit ja ritari Niilo laivaansa. Heitä hyvästelyssään haastoi Tiurin heimovanhin:

— Tulkoot vain Visbyn kauppamiehet hyvällä mielellä elonajan riistamarkkinoille Tiurin linnaan. Jos Käkisalmen pajari pitää omat riistamarkkinansa aikaisemmin, niin tokkopa Tiurin miesten riistasaalis siitä paljon vähentynee.

Näistä Tiurin taaton sanoista ymmärsi vanha ja ovela Bartolomeus, että Käkisalmen pajari ei saisi riistaveroa Tiurin miehiltä, ei riistaveroa eikä muita ystävyyslahjoja. Hyvällä mielellä hän tästä rupee haastelemaan laivan parraspuuhun nojaaville matkatovereilleen ritari Niilolle ja Antero Äyrämöiselle:

— Saattepa nähdä, että Tiurin heimovanhimman valitut miehet ennen pitkää tulevat Viipurin linnaan ritari Pietarin luo. Tiurin miehet ehkä pian tarvitsevat lännen miesten ystävyyttä, siitä näkyy Käkisalmen pöyhkeä pajari hyvän huolen pitävän.

Vanha Antero Äyrämöinen oli varsin tyytyväinen tällaiseen asioiden käänteeseen. Siihen sijaan ritari Niilo kuunteli hajamielisenä vanhan matkatoverinsa ennustuksia. Hänen ajatuksensa olivat vielä Tiurin linnassa, hän muisteli kaunista Karjalan neitoa, jota hän oli pyöritellyt kisakedolla ja jonka kanssa hänellä sen jälkeen oli ollut monta salaista kohtausta Tiurin uhrilehdon tuuheiden puiden kätkössä. Ritari Niilo tiesi tämän neidon tuolta jostakin salaisesta kätköpaikasta viimeiseen asti tähyävän poismenoansa. Ah, hän olisi tahtonut tähyäjälle vielä viimeisen kerran huutaa pian takaisin palajavansa. Niin hän olisi tahtonut huutaa, mutta tuossa hänen vierellään vanha Bartolomeus ja Kuparsaaren Antero Äyrämöinen haastelivat hänelle Käkisalmen pajarista ja Tiurin miesten lähettiläistä, joiden tuloa hänen muka pitäisi Viipurin linnanisännän luona valmistaa. No tietysti hän tahtoi senkin tehdä, kun olisivat vain sallineet hänen nyt hetkisen olla rauhassa omine salaisine ajatuksineen.

Tiurin linnassa Inkeri neito kenties yhtä paljon haki nyt rauhaa ja yksinäisyyttä. Tämä kaikista Tiurin kaunoisista kassapäistä ennen vallattomin oli nyt yhtäkkiä muuttunut kaikkia muita hiljaisemmaksi. Yksinään hän harhaili Tiurin uhrilehdon siimeisiä polkuja ja tämän tästä pysähtyi etäisimmän vallinsarven juurelle, josta oli hyvä näköala kauas Kiviniemeen päin. Kun hän siinä rantakivellä istuen silmänsä ummisti, voi hän joka kerran mielikuvituksessaan nähdä ritari Niilon palajavan komealla laivallaan häntä noutamaan.

Toiset Tiurin neidot tiesivät kyllä Inkerin sydänsalaisuuden eikä kukaan heistä nyt enää ivaillut vanhan Aslak tietäjän ennustuksia. Inkeri neidolle luvattu vieraan maan ritari oli todella tullut, olisipa yksi ja toinen heistä nyt tahtonut osansa Inkeri neidon osaan vaihtaa.

Raskaampia kuin Tiurin neitosten lemmenhuolet olivat Tiurin miesten huolet. Tiurin taatto oli Visbyn lähettiläiden ja ritari Niilon poistuttua pidättänyt luotetuimmat ystävänsä vielä luokseen ja heillä oli monta pitkää neuvottelua Tiurin taaton asehuoneessa. Siellä lepovuoteellaan lojuen sairas heimovanhin selvitti salaisia suunnitelmiaan. Hänen käskynsä oli että heidän kaikkien piti varustautua Käkisalmen riistamarkkinoille lähtemään.

— Mitä me sinne menisimme? murisee Kiviniemen Karhu yrmeästi. — Vai pitäisikö meidän mennä pajarille hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta osoittamaan?

— Kenties eivät lahjat ole tarpeellisia, virkahtaa Tiurin taatto, — mutta miekan vyölle vyöttänette ja täyden joukon jousimiehiä mukaan varannette, niinkuin riistamatkalle olisitte lähdössä.

Jo alkavat Tiurin miehet aavistaa heimo vanhimman suunnitelmia, mutta tämä heitä vielä neuvoo:

— Kun pajari tahtoo nähdä kaikki palvelijansa, niin pitäähän meidän mennä hänen luokseen. Ja asemiehet kun mukana viemme, niin sitten pajari ei voi sanoa kenenkään pois jääneen.

— Entäpä jos tulee taistelu? kysyy Unnunkosken Ronka.

— Tokko pajari taistelua halunnee, virkahtaa Tiurin taatto. — Menemme vain hänen kanssansa riistaverosta ja lahjuksista neuvottelemaan. Ja muistakaa, ajoissa on meidän oltava markkinapaikalla, jotta myöskin Laatokan puolen miehet saisivat neuvottelussa mukana olla.

Näin Tiurin taatto suostuttelee kaikki Tiurin miehet pajarin riistamarkkinoille lähtemään. Vanha Kumoinen kyllä olisi pitänyt viisaampana valittujen miesten lähettämistä Novgorodiin ruhtinaan puheille. Mutta Tiurin taatto arveli, ettei se matka paljon hyödyttäisi Pajari nähtävästi toimi ruhtinaan käskyn mukaan, joten heidän oli ehkä pian lähetettävä valittuja miehiä muualta ystäviä etsimään. Nyt oli vain ensin huolehdittava, että kaikki Tiurin ja Vuoksen puolen miehet kokoontuisivat pajarin luo vierailulle.

VI Luku.

PAJARIN TYTÄR METSÄSTÄÄ.

Pajari Boris Konstantininpojalla oli tytär, kaunis ja ylpeä Irinja neito.

Jo pienenä tyttösenä oli tämä pajarin lapsi jäänyt äidittömäksi ja saanut kasvaa Marfa imettäjänsä hoteissa. Hänen ainoana seuranaan oli kasvinaikanaan ollut karjalainen orjatyttö Olga, mutta tämän lisäksi osasi eloisa ja vallaton tyttönen hankkia yllin kyllin muutakin seuraa. Pajarin ratsupalvelija Grishka oli hänen hyvä ystävänsä opettaen Irinjan jo pienenä tytön tyllerönä ratsastamaan pajarin hevosilla täyttä karkua. Vielä enemmän piti vallaton Irinja tyttönen isänsä haukankesyttäjästä Mishkasta. Mishka oli taitava ammatissaan, hänellä oli suuri parvi erinomaisen hyvin harjoitettuja metsästyshaukkoja, joista hän suurimman osan oli itse pieninä untuvapeitteisinä poikasina pyydystänyt ja opettanut.

Ei tiennyt Irinja tyttönen mitään mieluisampaa huvia kuin seurata Mishkaa ja tämän kahta apulaista metsään, kun lentokyvyn saaneita haukanpoikasia ryhdyttiin kasvattamaan jaloiksi metsästyshaukoiksi. Marfa imettäjä koetti parhaan kykynsä mukaan hillitä nuoren kasvattinsa metsästysintoa. Hänen käsityksensä mukaan nuoren ja kauniin pajarittaren ei mitenkään sopinut mennä metsään muuten kuin korkeintaan kasvattajansa ja orjatyttöjensä seurassa kukkasia poimimaan. Irinja kuitenkin vähät välitti kukkasien poiminnasta Marfan kaitsevan silmän alla. Hän yksinkertaisesti karkasi Marfan käsistä ja hiukan suuremmaksi tultuaan hän muuttui niin omavaltaiseksi, että Marfa imettäjä ei voinut muuta kuin silmiään ristien siunailla nuoren pajarittaren päähänpistoille.

Niin oli pajarin kaunis tytär saanut kasvaa haukankesyttäjien seurassa. Isäänsä ei hän milloinkaan erikoisemmin kiintynyt. Pajari Boris kyllä rakasti omalla tavallaan ainokaista lastaan. Niinkuin susi pentuansa rakastaa, niin pajarikin kaunista tytärtään rakasti, hänen hyväkseen säälimättä veronalaisiaan riisti. Nuorelle pajarittarelle hankittiin Novgorodin ja Visbyn kauppiailta hienoimmista kankaista tehtyjä pukuja, joissa oli kallisarvoiset ja raskaat kultakirjo-päärmeet. Tuskin sellaisia vaatekertoja Novgorodin ylhäisimmät pajarit kykenivät omille tyttärilleen hankkimaan, pajari Boris tahtoi ainakin tässä suhteessa olla heidän veroisensa, vaikka hänet olikin halpasäätyisten »pajarin lasten» ammattiin antautuneena suljettu pois heidän keskuudestaan. Irinja neito otti isältään tulevat lahjat vastaan luonnollisena asiana, vaikka hän ei erikoisesti välittänytkään kultakirjopäärmeisistä puvuistaan. Paljon mieluummin hän meni metsään lyhyeen hameeseen pukeutuneena, jousi ja nuoliviini olallaan sekä päässä tavallinen miesten kypäripäähine, jonka alta hänen runsas ja kaunis tukkansa valtoinaan hulmusi.

Kun Pipinä kuuluttaja oli palannut matkaltaan Tiurin miesten luo, sai Irinja neitokin pian kuulla, että siellä päin oli pajarin kuuluttajaa julkisesti vastustettu.

Kumma kyllä, eivät nämä oudot uutiset säikähdyttäneet pajarin tytärtä, niinkuin ne näkyivät monia Käkisalmen miehiäkin säikähdyttäneen. Siihen sijaan ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan ja pajarin tytär päätti, vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista välittämättä, lähteä kerran omin silmin näkemään Tiurin puolen maita.

Niin päätti pajarin tytär ja niin hän nyt eräänä kauniina kesäpäivänä on matkalla Vuoksen vesiä ylöspäin. Mukaansa on hän saanut houkutelluksi nuoremman haukankesyttäjän Trifonin ja muutamia isänsä parhaita jousimiehiä, jotka monesti ennenkin olivat seuranneet pajarin kaunista tytärtä tämän rohkeilla metsästysmatkoilla.

Lähtiessä oli pajari Boris Konstantininpoika jyrkästi kieltänyt, että he eivät saaneet matkata kauemmaksi kuin Hirvisaareen, joka oli pajarin suosittu metsästysmaa tällä puolen. Hirvisaaren takapuolella olevia rantamaita pidettiin jo Tiurin miesten alueeseen kuuluvina, mutta juuri sinnepä pajarin tytär nyt mielikin retkeillä. Mitä välitti hän isänsä kiellosta, mitä vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista. Hurjapäätä Irinja neitoa houkutteli seikkailu oudossa seudussa, joka oli aivan hänen isänsä linnan naapuruudessa, mutta josta jousimiehet niin kummia tarinoita kertoilivat. Elelikö siellä tosiaan velhoja tai muuten pajarin valtaa pelkäämättömiä miehiä? Sellaista jousimiehet kertoivat, ja senpä hän halusi omin silmin nähdä ja kokea. Tulisipa vain noita pelättyjä miehiä häntä, vastaan, niin nauraisi hän heille suoraan vasten kasvoja ja kysyisi:

— Tekö olette niitä Tiurin velhoja? Jos olette, niin näyttäkääpäs mokoma mahtinne!

Näin hän mielessään uhmailee, pajarin kaunis tytär, näin uhmaten hän soutumiehiään hoputtaa. Jo on aikoja sitten jätetty Hirvisaari, jo on sivuutettu toisiakin suuria saaria ja pajarin tyttären vene lähenee nyt Särkisalon puoleisia rantamaita, josta alkaa itäinen Tiurin vesille vetävä Ala-Vuoksen haara.

Itse pajarin tytär ohjaa pitkää ja sutjakkatekoista jokivenettään. Keskituhdolla istuu joutilaana haukankesyttäjä Trifon ja hänellä on vieressään monta haukanhäkkiä, joissa kussakin on yksi hänen parhaimpia hoidokkejaan. Vain yksi, Irinja neidon lempihaukka Ali, on häkistään vapaana. Enimmät ajat tämä jalorotuinen, kaukaa syrjäänien maasta tuotu lintu istuskelee emäntänsä olkapäällä. Siinä se helistelee pieniä hopeaisia kaulatiukujaan, siinä se kallistelee ja pudistelee uljasta päätään, johon on kudottu pieni kulta- ja hopeakirjomyssy. Irinja neito leikittelee lintunsa kanssa, välistä hän usuttaa Alin ahdistamaan matalalla ohi lentäviä sorsaparvia. Silloin Ali nuolena lentoon syöksähtää ja ennenkuin on ennätetty oikein huomatakaan, putoaa jo ensimmäinen kiinni tavoitettu sorsa henkitoreissa lennostaan veteen. Hätääntyneenä kirkuen sorsaparvi hajoaa kaikkiin suuntiin, Ali hyökkää sinne ja hyökkää tänne, lintuja putoilee veteen. Toiset häkkeihinsä suljetut haukat, kun ne kuulevat metsästyksen melun, kynsivät ja takovat kiihtyneinä häkkinsä puolaimia, kirkuvat ja marisevat vapauteen päästäkseen. Mutta kerran kun vain pajarin tytär ilmassa vilauttaa punaista kutsuvaatettaan, niin silloin Ali tottelevaisena jättää sorsaparven ahdistamisen ja lentää takaisin emäntänsä olkapäälle, hankaa päätänsä hänen pehmeään, kypäripäähineen alta valtoinaan hulmuavaan tukkaansa ja kirahtelee pehmeästi hyvittelyä kerjäten.

Ihastuneena katselee Trifon jaloa hoidokkiaan ja kaunista pajarin tytärtä, katselee vuoroin kumpaistakin ja alkaa haastella:

— Mitäs tekisit, kaunis pajarin tytär, jos tuo Ali haukkasesi tuhon omaksi joutuisi?

— Mitäkö silloin tekisin? kertaa pajarin tytär ja sivelee hyväillen lempihaukkansa pehmeätä höyhenpeitettä. — Mitäkö minä tekisin, jos tämä kultalintuseni katoaisi turman tielle, tuhon omaksi joutuisi? Mitäkö tekisin? Itkisin minä orpo pajarin tytär armasta haukkastani, itkisin ylen katkerasti. Viikon kaksi kyynel vesiä vuodattaisin, surussa itse kulkisin ja kaksi kymmentä paastopäivää orjapiioilleni määräisin. Niin minä surisin omaa kaunoistani, hopearintaistani, orpo pajarin tytär.

— Vaan entäpä jos turman tuottaja olisi joku kademieli metsänkävijä, mitäs silloin tekisit, pajarin tytär!

— Mitäkö silloin? — Uhkaava vihan salama välähtää pajarin tyttären silmissä. — Silloin minä vaanisin turman tuottajaa, vaikka viikon vaanisin, jos en ennen tavoittaisi. Ja tällä teräsjännejousellani koston vasaman lennättäisin suoraan syyllisen syänlihoihin. Sinä tiedät, että minä osaan hyvin ampua, niin silloinpa myös tietänet, että sitä nuolta en ohi ampuisi. Täyden hyvityksen saisi pajarin tyttären lempilintu, hopearinta armahainen.

Näin haastelee pajarin tytär Ali haukkastansa hyvitellen. Vene kiitää nopeasti eteenpäin myötäisessä tuulessa. Nyt jo rantavaarojen metsiä vasemmalta ja oikealta näkyy, vene painuu salmivesiin, väylä ahtaammaksi puristuu ja hyvin jo tuntuu vastaan tulevan virran paine. Mutta kun kolme airoparia on soudussa, niin eipä siitä vauhti paljon vähene. Hyvämielisenä pajarin kaunis tytär miehilleen haastelee:

— No nyt jo Tiurin velhojen vesiä soutelemme. Jokos urhojani uljaita peloittaaman rupeaa?

— Eipä vielä pahoin peloita, virkahtaa vanha jousimies Stepani, joka keskiteljolla soutaa.

— Eihän tätä Stepani urhoamme peloita, nauraa haukankesyttäjä Trifon. - On tämä itsensä hyvin varannut Tiurin velhojen vehkeitä vastaan. Taikapussonen kaulassaan riippuu pyhän ristin rinnalla. Siinä taikapussosessa sillä on hienonnettua konnanruohoa ja vesihiiden vihoja ja uhrilähteen silmästä kaivetun vaskinahan vuoltua hometta ja mitä lie vielä hiiden petran hikeä. Niin tämä Stepani urhomme kerskailee, että näkymättömäksi taikapussosensa hänet tekee, kun Tiurin velhojen noidannuolet alkavat ilmassa suhahdella.

Nauraa pajarin tytär.

— Oikeinko sinulla Stepani on sellainen taikapussonen kuin tämä Trifon kielittelee?

— Mitä vielä minulla olisi, väittää vanha Stepani. — En minä mokomista, silmäni vain ristin, kun noidannuolia alkaa ilmassa suhista. Kolme kertaa silmäni ristin ja kolme kertaa siunauksen luen, niin silloin ei noidannuoli minuun tehoa.

— On sillä taikapussonenkin, inttää yhä Trifon veitikka. — Käskisitpä, pajarin tytär, Stepani urhomme karvaisen rintansa paljastamaan, niin nähtäisiin, enkö minä totta haastanut.

Mutta ei käskenyt pajarin tytär, sanoi uskovansa vanhan Stepanin sanoja, vaikka liekin mielessään epäillyt. Olihan moni muu pajarin jousimiehistä Tiurin velhojen naapuruudesta pahoin pelästynyt, niin mitäpä tuossa, jos vanha Stepanikin olisi vähän pelästynyt ja itseään vastataioilla varannut. Kokassa joutilaana istuva Irinja neidon orjapiika Olga, joka oli tuotu Syvärin Karjalasta, ilmoittaakin nyt arkailematta:

— Minä hirveästi pelkään näitä tämän puolen ihmisiä ja oloja. Kolmena iltana perätysten olen pyhiä rukoillut, että minua tällä matkalla suojelisivat. Ja tiedänpä minä hyvin, että kaikki nämä toisetkin pelkäävät, vaikka toista haastanevat. Pelkää vanha Stepani ja pelkää tämä jousimies Aljosha ja pelkää se tuo sinun Trifonisikin, vaikka on mokoma rohkeata poikaa olevinaan.

— Elä usko, pajarin tytär, elä usko houkon orjapiikasi sanoja! rupeavat jousimiehet ja Trifon kuorossa väittämään.

Pajarin tytär nauraa ylimielisesti:

— Mitä minä tuosta välitän, vaikka kaikki Tiurin velhoja pelkäisitte, mokomia tietomiehiä! Väkisin minä teidät vien Tiurin vesille, siellä onnekseni metsästelen ja Tiurin mahtimiehiä jos tielleni sattuu, niin heidät käsken kauas katoamaan, sillä isäni on heidän herransa ja pajarinsa, niinkuin hän on kaikkien muidenkin Karjalan miesten pajari.

Uhmaten kopea Irinja neito niskojaan nakkaa ja jo tuosta airoja hoitelevat jousimiehetkin salaista pelkoaan häpeävät, kun näkevät kauniin käskijänsä noin uljaana ja pelottomana Tiurin vesillä venostaan ohjaavan. Jospa liekin pajarin tytär ollut oikeassa, jos lienevät Pipinä kuuluttajan jousimiehet vain turhia taruja kertoneet Tiurin miesten mahtikeinoista.

Matkue mieli yöpyä muutamaan kauniiseen virran poukamaan, mutta kun rantaan soutivat, niin näkivät siinä olevankin eläjiä. Rannalla oli venevalkama ja verkkokierimet ja vähän ylempää näkyi suurien puiden siimeksestä matala kalastajasauna. Kierimien ääressä hommaili kalanpyydyksiään kuivumaan asetellen pieni äijän käppyrä, joka näytti olevan melkein tukkikuuro. Vasta vieraan venosen rantaan törmättyä hän havahtui puuhastaan ja jäi suu auki ihmettelemään outoja tulijoita.

Pajarin tytär oli jo rantahiekalle hypännyt ja huusi hänelle:

— Oletkos sinä niitä Tiurin velhoja, mokomia mahtimiehiä?

— Häh, tietäjiäkö haet? kuulustaa äijä pannen kätensä korvalleen.

— Niitäpä juuri haen, Tiurin tietäjiä, Tiurin velhoja. Tuotapa juuri kyselen, että jos sinäkin niitä lienet?

— Ei minusta tietäjäksi, taitajaksi, virkahtaa kalastaja vanhus vapisevaa päätään pudistaen. — Ei minusta itsestäni, vaan jos tuolle Taina muorilleni asiasi haastanet. Hän välistä yrttivoiteita keittelee, arpoja panee, niin jos sinullekin voisi kohtalosi sanoa.

— Mitä sinä täällä höpiset, ukko uutra! kuuluu nyt kimeä ääni puiden suojasta ja sieltä ilmestyy näkyviin vanha nainen. Ryppyinen hän on ja kumarainen, suu hampaaton, ja käyräpäiseen sauvaan hän käydessään nojaa. Mutta kumman terävä on katseensa, kun hän kädellä silmiään varjostaen nyt outoja vieraita tiukasti tarkastelee ja jälleen kimeällä, piipittävällä äänellä tuiskahtaa:

— Vai minun luokseni sinä neuvot mokomia kulkijoita. Mitä lienevätkään vieraan vallan väkeä, omilta tietäjiltään kohtalonsa kysynevät.

— Vai et sinä tietojasi minulle mielisi haastaa, väkäleuka Tiurin velho! kivahtaa pajarin tytär ja astuu aivan muorin eteen. — Mutta minäpä sanon sinulle, että jos käsken, niin tuossa tuokiossa mieheni sinut solmuruoskalla suomivat, mokoman tietäjän, taitajan — Nuoko sinun miehesi minut solmuruoskalla suomisivat! nauraa vanha tietäjänainen hampaattomia ikeniään irvistäen. — Vai nuo urhot uljaat minua kurittaisivat! Näen minä heidän lävitsensä, hyvin näen miten miehesi, miekkosesi pelosta vapisevat Tiurin maille tultuansa. Parempi olisi ollut, kun olisit kotona pysynyt, vieraan vallan kopea tytär.

Tuimistunut tietäjänainen sylkäisee halveksivasti pajarin tyttären seuralaisiin päin, vähältä piti, ettei suoraan sylkenyt itseään pajarin tytärtä kasvoihin. Sieti hyvän aikaa lepytellä, ennenkuin hänen kiukkunsa asettui ja hän suostui pajarin tyttärelle taikojansa tekemään.

Suostui hän kuitenkin lopuksi. Vuoroin itsekseen höpisten, vuoroin kimeällä äänellä piipittäen hän käskee pajarin tyttären seuraamaan perässään ja mennä köpittää matalan kalastajasaunan takana olevan lähteen äärelle. Siinä paloi kivistä kyhätyllä tulisijalla valkea ja sen hohteessa kiehui vaskikattila, jossa oli väkevältä lemuava yrttikeitos valmistumassa. Taina muori hämmenteli pataansa, supisi siihen loitsujaan hetkiseksi kokonaan unohtaen vieraiden näkijäin läsnäolon. Pajarin tytär kävi pilkaten kyselemään:

— Tuostako kiehuvasta keitoksesta sinä minulle tulevia asioita mielit ennustaa?

— Ei ole tämä keitos sinun varallesi, mutisee Taina muori katsettaan kohottamatta. — On tämä niiden varalle, jotka Taina tietäjä tuntee ystävikseen. Kopeana sinä luokseni tulet, vaan jos kuitenkin tuosta lähteestä hiukan kohtaloasi katsonemme. Heitähän siihen uhrirahasi!

Pajarin tytär irroittaa vyöstään helmi- ja hopeakirjoin koristetun samettikukkaron, valikoi sieltä Novgorodin kirkkaan hopeamarkan ja heittää sen lähteeseen.

— No nyt hämmennä vettä tällä minun sauvallani!

Pajarin tytär kyykistyy lähteen ääreen ja tekee Taina muorin käskyn mukaan. Kaikki jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon ja orjapiika Olga ovat myös arastellen tunkeutuneet lähemmäksi ja koettavat toistensa olkapäiden ylitse kurkistella lähteeseen. Mutta vanha tietäjänainen ei välitä heistä, vaan tarttuu lujasti pajarin tyttären ranteeseen ja supisee puoliääneen:

»Minun uskoni sinun uskosi! Minun tietoni sinun tietosi! Minun näköni sinun näkösi!»

— No nyt yhtenä katsonemme, vaikkapa synnyinsijasi ensin katsonemme! Näetkös mitään, vieraan vallan kopea tytär?

Pajarin tytär tuntee oudon väristyksen läpitsensä kulkevan. Lähteensilmässä näkyy kiehumista ja poreilua, sitten alkaa samentuneesta vedestä outoja kuvia erottua. Hän näkee Novgorodin pajarien hääsaattueen, paljon raskaisiin kultakirjopäärmeisiin pukuihin ja korkeisiin hiippapäähineisiin puettuja pajarittaria. Ne liikkuvat, liikkuvat näädännahkakauhtanaisten pajarien taluttamina. Ensimmäisenä kulkee muita ylellisemmin vaatetettu pajaritar, helmikoristeita riippuu rypäleinä hänen päähineestään ja korvistaan. Häntä taluttaa pyhää tuohusta kantava igumeni, mutta pajarinainen näyttää itkevän vihille vietäessä. Kuni unessa muistelee pajarin tytär tuon naisen kerran nähneensä, noin itkevänä muistelee nähneensä, mutta surupukuun puettuna ja toisenlaisessa kulkueessa, kuolinkulkueessa. Taina muori supisee:

— Vieraan vallan kopea tytär, tuntenetko tuon naisen? Kauniin kantajasi tuntenetko, isoansa itkevän, omaa kovaa kohtaloaan ja sinun syntymistäsi surevan? Lienetkö hänet ennen nähnyt?

— Jos lienen hänet kerran nähnyt, jos lienen pienenä lapsosena nähnyt! läähättää pajarin tytär tukehtumaisillaan. — Jos lienee hän äitini armas, kaunis kantajani, jo lapsena kadottamani!

— Niinpä niin, nyt olet hänet toisen kerran nähnyt, syntymistäsi surevana, kohtaloasi itkevänä. Tahtonet itsekin nähdä kohtalosi, vieraan vallan kopea tytär. Niinpä siis hämmennä jälleen tällä sauvallani lähteen silmää ja sitten tarkoin katsonemme, mitä haltijani sinulle näyttää!

Jo tuntee ylpeä pajarin tytär kätensä vapisevan, mutta tahtomattaan hän tottelee vanhan tietäjänaisen käskyä, hämmentää sauvalla vettä ja sitten silmän rävähtämättä alkaa siihen tuijottaa. Taina muorin luiset sormet hänen rannettaan puristavat, kuin kalmanpihdit ne puristavat, mutta kuuma tulivirta tuntuu kulkevan hänen läpitsensä. Hän värisee, tuntee päätään huimaavan, hän tahtoisi riistää kätensä irralleen ja paeta kauas velhonaisen lähteen ääreltä, mutta kumma voima hänet siihen kahlehtii. Ei mahtanut enää mitään uhmaileva pajarin tytär, vaan henkeään pidättäen kiehuvaan lähteensilmään tuijottaa.

Nyt alkaa poreileva vesi seestyä, kummia kuvia siitä erottuu. Pajarin tytär näkee isänsä väkeä, näkee Novgorodin pajareja ja jousimiehiä ja peitsenkantajia. Hän näkee myös pajarinaisia, näkee itsensä heidän joukossaan. Suuria juhlapitoja hän näkee valmistettavan, hänen isänsä palvelijoita kulkee, kulkee edestakaisin, pitoruokia pöytään kannetaan. Hän istuu orjanaistensa ympäröimänä, hänen yllensä puetaan raskasta kultakirjovaatetusta. Hän tuntee tukehtuvansa tuon vaatetuksen painosta, mutta orjanaiset vain kilvan hänen eteensä kantavat korujaan, hänen päähänsä asetetaan korkea hiippapäähine, jonka helmipäärmeet lankeavat raskaina hänen olkapäilleen. Mutta yhtäkkiä samentuu vesi ja kun se hetken kuluttua alkaa jälleen seestyä, ei äskeisistä kuvista näy enää mitään. Hävinneet ovat Novgorodin pajarit ja pitopöytää valmistavat palvelijat, hävinneet ovat orjanaiset ja hänen juhlavaatetuksensa. Uusia kuvia hän näkee, outoja miehiä, joilla on vaskiset kypäripäähineet ja jouset ja nuoliviinet. Eivät ole nämä miehet hänen isänsä väkeä, mitä lienevät vierasta väkeä ja uljaan miehen hän näkee heidän johtajanaan, päätä pitempänä kaikkia muita hän kulkee ja vyöstään välähtelee leveä miekka, jonka kirkas terä tuntuu palavan tulenliekkinä. Läähättäen hän tietäjänaiselta kysyy:

— Kuka on tuo uljas urho ja ketä ovat nuo hänen miehensä? Eivät ole isäni väkeä, en ole konsanaan heitä nähnyt. Mitä lienevät vierasta väkeä, urhoja olemattomia?

— Minulta elä mitään kysele! supisee tietäjänainen — Elä kysele, vaan katso kohtaloasi, vieraan vallan tytär.