Part 4

Pitopöydän runsaat antimet ansaitsivatkin kehumisen. Paitsi monenlaisia keitettyjä ja paistettuja liharuokia, oli pöydässä myös lihavia ja suuria Vuoksen lohia, joita saatiin Tiurin koskesta ja jotka jo näihin aikoihinkin olivat hyvin laajalti tunnettuja. Niinpä monet Novgorodin ruhtinaat pitivät niitä pitopöydissään parhaana herkkuna. Palanpainimena oli vaahtoavaa olutta ja väkevää simaa. Olut kaadettiin tavallisiin katajahaarikoihin, joita Tiurin neidot asettivat jokaisen vieraan eteen. Kuohuva sima taas laskettiin suuriin juomasarviin, jotka pöydän molemmilta kunniapaikoilta lähtien kiersivät miehestä mieheen, kunnes tyhjentyivät. Helinä ja Päiväkiven Inkeri neito vaihtoivat aina tyhjentyneet sarvet täysinäisiin. Helinä seisoi koko ajan Tiurin taaton takana tarjoilua valvomassa, mutta pöydän alapäässä hoiti samanlaista tehtävää Inkeri neito.

Kun vieraat olivat syöneet pitoruokia kylläkään ja simasarvet alkoivat ahkerasti kiertää, koroitti Tiurin taatto äänensä ja haastoi kunniapaikaltaan:

— On vanhojen tapojemme mukaista, että runontaitavat urohot nyt meitä lauluillansa huvittavat. Tahdomme kuulla viimeisestä retkestänne Pohjolan maille ja ken muistaa, laulakoon myös Tiurin miesten menneistä vaiheista. Lauluissa urohot muinaiset, ammoin jo kumpuihin menneet, tulevat jälleen meidän luoksemme ja ehkäpä näitä kaukaisen maan vieraitakin heidän sankaritekonsa hiukan huvittavat.

Kahta kehoitusta eivät runontaitavat pohjankävijät odottaneet. Kun oli tuotu esille vanha viisikielinen kantele, lauloi vanha Kekri Kumoinen sillä sanojaan säestäen ensimmäisenä laulun viimeisestä Pohjan matkasta. Ryhöpartaansa kerran kaksi pyyhkäisten hän ensin hetkisen sormieli kantelon kieliä ja sointuja hyreksi. Sitten alkoivat sanat säkeiksi sulaen hänen huuliltaan virrata. Kaiken hän lauloi, urhojen Vaikean talvisen matkan Kainuun perukoille, Kainuun miesten käräjillä käynnin ja riistaverokiihtelysten kannon talvisen taivaan alla markkinanuotioiden äärellä. Vielä hän lauloi ahkiolla ajon Lapin tundrojen tulipalopakkasessa, revontulten rätisevän loimun ja Tulilapin velhojen vieraspidot urhoille etelän mailta tulleille.

Pitkä ja komea oli Kekri Kumoisen laulu, harvoin oli sen veroista kuultu Pohjan matkalta palanneiden urosten pitopöydässä.

Mutta jopa oli toistenkin vuoro saada kantelo viisikielinen sormiensa alle. Monta oli runontaitavaa miestä, muita etevämpiä siinä taidossa kenties olivat vanha Antero Äyrämöinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma. He nyt vuoron perään alkoivat laulaa Tiurin miesten vainomatkoista menneinä aikoina. Antero Äyrämöinen lauloi Honka-Tiurin ja Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan yhteisistä sotaretkistä piispan miehiä vastaan, mutta hän lopetti laulunsa sillä sanonnalla, että nyt olivat Novgorodista kaikki viisaat ja hyvät ruhtinaat maan rakohon menneet ja Karjalan miesten oli parasta etsiä muualta ystäviä.

Suurta mieltymystä herätti hänen laulunsa pitopöydässä, mutta vielä mieluisammin kuunneltiin Yrjänä Kuisman pitkää laulua Ilves-Tiurin monista retkistä Kainuun maahan ja vielä kauemmas Svean kuninkaiden ja varjaagien maahan. Näin tämä pitkä sankarilaulu kuului:

»Ilves-Tiuri, uljas Tiuri sotija ol' syntymästään, rauhan toit' ei rakastanut, miekan meluun mieli paloi.

Kainuun maahan kulki ensin, kävi Kainuun käräjillä. Miestä siell’ on monenmoista riistamaiden mainioiden:

Siellä pirun pirkkalaiset, rumat urhot Ruijan rannan, viel’ on miestä miekallista Vienan mailta matkannutta.

Taitajat on, tietomiehet Tulilapin tundran takaa, meren jäisen jänkämailta velhot vii'en valtakunnan.

Umpiyön on yrkölöitä revontulten roihumailta, Perälapin perkeleitä, tietäjiä mannun mahdin.

Ilves-Tiuri, uljas Tiuri kaikki haastoi kalpaleikkiin, syntyi tuosta tuima taisto, miekan melske, jousen viuhke

Kaikki voitti Tiurin urho, kaikki voitti, kaikki kaatoi. Miekoin sääti riistarajat, velhokansan verot kantoi.

Ajoi tuolta ahkioilla, ajoi urho miehinensä. Miehet mielin haastelevat, mutta Ilves-Tiuri lauloi:

»Hämeen maassa mainiossa riistaa on ja rikkautta, läkkä, urhot, sieltä kautta, verot nuokin kantanemme!»

Näin hän haastoi, näin hän lauloi talviöiden nuotioilla. Urhot tuosta innostuivat, syttyi uusi sodanpalo.

Vihurina Ilves-Tiuri tuli pohjan tuiskun tietä, tuli pyryn pyörtehinä Hämeen maahan mainiohon.

Riistamaita matkoavi, kaikki ryösti, kaikki raastoi, ajoi saaliin ahkioihin, miehet miekalliset kaatoi.

Näinpä kulki kuulu urho Tiurin maille mairehille. Tiurin naiset naurumiellä urhoansa uottelevat.

Mutt' ei Ilves-Tiurin mieli vielä naisten nauratteluun, toisa paloi urhon mieli, suurempahan sodan meluun.

Niin hän nosti urhot uljaat, Tiurin miehet mainioimmat. Vaskikeulat varustettiin, kilvan purjepuita vuoltiin.

Viisitoista vaskikeulaa laskettihin lainehille, näillä Ilves-Tiuri lähti lännen merta kyntämähän.

»Urhot, olkaa mielissänne», näin hän haastoi, »ylhä Odin tahi taatto taivahinen Svean miesten maata vainoo.

Svean miesten kuninkaille kuolon arpaa kohta lyömme, tasapäässä taistelossa voiton heistä helpon viemme!»

Näin hän lauloi lakkapäillä, miehiänsä rohkaisevi, kunis joutui taiston hetki, taiston hetki, miekan melske.

Paljon kansaa silloin kaatui, Svean miehet mainioimmat kumpuun luotiin urhot uljaat, jaarlit jalot, valituimmat.

Koston vasamana kulkee Ilves-Tiuri lännen maita, ryösti, poltti kaupunkeja, laivat saalihilla täytti.

Kulki tuosta tuonnemmaksi Götan maahan, Juutin maahan, ikimeren äärtä kiersi vii'en vuonon, vuorten maahan.

Tuli tunturien alle, jossa asui miehet maineen, varjaagien heimokunta, monta merta kulkenehet.

Kauan tuolla Ilves-Tiuri viipyi mielivierahana Yngve jaarlin, kuulun kuoman, laati veljesliiton lujan.

Antoi jaarli tyttärensä Ilves-Tiurin puolisoksi. Viikon häitä vietettihin, syötiin, juotiin kuuta kolme.

Sumu saartoi ikimerta, vuonon suulla seinä seisoi. Vaan kun kevään päivä koitti, silloin Ilves-Tiuri lauloi:

»Gunhildani kaunoiseni, marjaseni, maireheni, nyt on lähtö Tiurin maille, Tiurin linnan valtiaaksi!»

Kauan eli Karjalassa marja maalta vierahalta; Kauan eli Ilves-Tiuri Tiurin suvun suuri urho.

Vielä miesnä vanhenneena astui kerran vaskikeulaan, alkoi uuden vainomatkan, Svean maahan taasen kulki.

Oli Svean ristikansa Karjalata ahdistanut, tuon nyt kosti Ilves-Tiuri, kirkot poltti, piispan linnat.

Sigtunassa Svean jaarlit piti pitkää neuvoansa, kunis iski Tiurin ilves tuonen tuiman laulun laulain.

Näinpä eli Ilves-Tiuri, vaan kun vanhuus voimat voitti, kansan kutsui katajille, vielä viime kerran haastoi:

»Itse kuljen kumpuhuni, itse matkaan manan maihin, itkijää en ikävöitsc, murhevirren vierittäjää!

Kauan elin maailmassa, Kauan elin, kohta katoon, vaan te urhot, Tiurin urhot, minun laiva polttakaatte!»

Näin hän viime virren lauloi, kulki kuolinkumpuhunsa. Näin hän eli, näin hän meni. Poltettu on vaskikeula.»

Tämä oli Päiväkiven Yrjänä Kuisman laulu Ilves-Tiurin elämästä ja kuolemasta. Vielä taisi hän monta muutakin laulua Tiurin miesten menneistä vaiheista.

Jos kaikki Karjalan miehetkin hänen laulujaan suurella mieltymyksellä kuuntelivat, niin vielä ihastuneempia olivat muukalaiset vieraat, Visbyn hansakestien lähettiläs vanha Bartolomeus, saksalainen herra Vilhelm ja Niilo ritari. Jo nyt Karjalan miesten oloja epäilevä Vilhelm herrakin sai nähdä, että Karjalan miehet olivat monessa asiassa täysin lännen miesten veroisia, vaikka eivät kaikki liene vielä ristiä ja madonnaa kumartaneetkaan.

Niilo ritari oli jo aikaisemmin kuullut paljon kertomuksia Karjalan miesten mainetöistä, mutta vasta nyt kuulemistaan Yrjänä Kuisman lauluista hän oppi tuntemaan, että Tiurin linna oli jo hyvin vanha, paljon vanhempi kuin monet vanhimmatkin linnat ja kaupungit hänen omassa kotimaassaan. Ja koko ajan, hämärästä menneisyydestä lähtien, olivat nykyisen Tiurin heimovanhimman esi-isät tätä linnaa hallinneet ja olleet Karjalan miesten johtajina. Mitä olikaan hänen oma herransa ja käskijänsä, Viipurin linnanisäntä Pietari Jooninpoika tämän harmaantuneen Tiurin uroksen rinnalla. Tuskin Svean maan kuninkaitakaan voi asettaa arvossa hänen rinnalleen. Kun hänen vieressään istuva Päiväkiven Yrjänä Kuisma on laulunsa lopettanut, sanoo hän tämän ajatuksensa pöytätoverilleen. Tähän vastineeksi Yrjänä Kuisma naurahtaa.

— Suur-Tiuri voisi yhtä hyvin olla meidän kuninkaamme kuin Birger kuningas on teidän ja koko Svean maan kuningas. Karjalan miehille on kuitenkin se nimi vieras. Meillä on vain heimovanhin, joka valitaan Tiurin käräjillä, niinkuin teidän maassanne kuningas Moran kiven luona pidetyillä käräjillä valitaan.

Kun ritari Niilo oli tarpeekseen Karjalan menneistä oloista kuullut, alkoi hän kysellä nykyisistäkin. Hän tiedusteli Päiväkiven isännältä, oliko varmaa, että nuori Tiuri tuli suuren taattonsa jälkeen valituksi Tiurin miesten heimovanhimmaksi.

— Hänen vaalinsa on yhtä varma kuin jos se olisi jo tapahtunut, vakuuttaa Päiväkiven isäntä. — Ei tule Tiurin heimokäräjillä kenenkään muun valitseminen kysymykseen kuin Tiurien suureen sukuun kuuluvan miehen. He ovat niin paljon meidän kaikkien muiden yläpuolella, vaikka ovatkin täysin meidän veroisiamme niin hyvin pitopöydässä kuin vaivaloisilla pohjanmatkoillakin.

— Tulevalle heimovanhimmalle lienee jo puolisokin valmiiksi katsottu? virkahtaa nyt ritari Niilo leikkiä laskien.

— Onpa niinkin! nauraa Päiväkiven Kuisma. — Tuo nuori neito, jonka näet Suur-Tiurin kunniaistuimen takana hänen simasarvestaan huolehtimassa, on Tiurin Kalevin mielitietty. Hän on, kuten ehkä jo tietänetkin, vanhan Kekri Kumoisen tytär, ja varmaan paras Karjalan tyttärien joukossa. Hyvä emäntä hänestä kerran tulee Tiurin linnaan, täysin ehtoisan Imandra emännän veroinen.

Ritari Niilo myöntää, että Tiurin tulevalle heimovanhimmalle oli tosiaan katsottu täysin arvonsa mukainen puoliso. Mutta sitten hän tiedustaa:

— Entä tuo toinen kaunis Karjalan neito, joka tuolla pöydän alapäässä vanhan Kumoisen simasarvesta huolehtii, eihän hän liene saman miehen tyttäriä?

— Ei olekaan! nauraa Päiväkiven isäntä. — Minun kanatarhassani hän on kasvanut. On minulle armas puolisoni lahjoittanut monta kaunokaista kassapäätä ja tämä Inkeri tyttäreni on niistä vanhin. Poikia ei minulla olekaan sukuni jatkajiksi, mutta tyytyväinen osaani olen.

Leikkipuhetta laskien Päiväkiven isäntä ritari Niilolle kertoo kaiken, mitä tämä tahtoi hänen tyttäristään ja kotioloistaan tietää. Mutta koko ajan ritari Niilon katse salavihkaa tarkastelee pöydän alapäässä simatarjoilusta huolehtivaa Inkeri neitoa. Hän panee merkille tämän Karjalan kaunoisen kassapään harvinaisen reippauden ja nokkelan huomaavaisuuden. Saivat partasuut urohot hänelle pilapuheitaan lasketella, ei hän niistä näyttänyt pahoin hämilleen joutuvan. Mutta arvokkuutensa ja naisellisen viehkeytensä hän kuitenkin koko ajan säilytti, ei ritari Niilo muistanut konsanaan nähneensä nuorta neitoa, joka olisi häntä näin paljon miellyttänyt. Olihan kyllä Viipurin linnassakin kauniita neitoja, mutta voiton tämä Karjalan tytär heistä vei, voiton vei itsestään Pietari Jooninpojan Ingrid tyttärestäkin, jota monet ritarit koettivat kilpaa miellyttää.

Puoliyön jälkeen sytytettiin Tiurin uhripuistossa jousimiesten rakentama suuri kokkotuli. Vanhan tavan mukaan silloin Tiurin taatto pitovierailleen ilmoitti, että oli aika lähteä kokkovalkean luo kisakedolle. Nuoret miehet ja ne vanhemmistakin, joiden jalka vielä kevyesti nousi, saivat valita Tiurin neitojen ja muiden kisakedolle saapuneiden Karjalan kassapäiden joukosta itselleen kisatoverin. Ne vieraat taasen, jotka tahtoivat juomapitoja keskeyttämättä jatkaa, siirtyivät käräjäpihaan ja jousimiesten tupaan, jossa Tiurin linnan orjatytöt koko ajan tarjoilivat kuohuvaa simaa ja olutta.

Jo on Tiurin Kalevi valinnut Helinä neidon kisatoverikseen. Jo ovat useat muutkin oman mielitiettynsä valinneet. Nyt nousee myöskin ritari Niilo pöydästä ja sanoo kunnioittaen Päiväkiven isännälle:

— Sallinetko, että minä vieraan maan ritari menen pyytämään tytärtäsi, Inkeri neitoa kisatoverikseni?

— Miksi en tuota sallisi, jos ei Inkeri tyttäreni liene jo ennättänyt toiselle lupautua.

Syvään punastuen painaa Inkeri neito päänsä alas, kun reipas ja komea Niilo ritari hänelle esittää pyyntönsä. Oli Inkeri neitokin jo salavihkaa tarkastellut tätä vieraan maan urosta ja liekö muistellut myös Aslak lappalaisen ennustusta, kun nyt yhtäkkiä menetti kokonaan reippaan varmuutensa ja joutui niin kovin hämilleen. Melkein käsittämättä, mitä tapahtuu, hän ojentaa kätensä Niilo ritarille ja niin kulkevat he toisten kisaparien joukossa ulos kauniiseen kesäyöhön.

Siellä tasaiseksi tallatun kisakentän vierellä paloi jo komea kokkovalkea, jonka liekit kesäyön hämyssä näkyvät kauas ympäristöön. Kokkotulen loimotuksen valossa käy vilkas karkelo, jossa vuoroin neidot, vuoroin nuoret miehet ovat viejinä laulaen samalla tahdissa kisalauluaan. Pian Inkeri neitokin unohti ensi hetken ujoutensa ja heleänä hänen äänensä nyt kaikuu kilpaa Helinä neidon äänen kanssa, kun he yhtenä johtavat neitosten parvea seppeltanssiin. Tämän tanssin alussa piti jokaisen neidon ojentaa kisatoverilleen Tiurin uhrilehdon kukista punottu seppele, jota sitten kisatoveri kantoi koko tanssin ajan kulmillaan. Ojentaessaan kaunokeista ja päivänkukista tehdyn seppeleensä Niilo ritarille virkahtaa Inkeri neito:

— Vieraan maan uljas ritari, koruttomia ovat nämä Tiurin kukat, vaan jos kuitenkin yhden lyhyen karkelon ajan näitä kulmillasi kantaisit.

— Eivätpäs olekaan niin koruttomia Tiurin kukat, sanoo Niilo ritari asettaessaan seppelettä kulmilleen. — On löytänyt vieraan maan ritari Tiurin lehdosta yhden kukan, jonka vertaista hän ei tiedä missään muualla kasvavan. Sen kukan hän halajaisi viedä mukanaan kauas merien taa, mutta ei tiedä vielä vieraan maan ritari, uskaltaako hän sen kaunokaisen Karjalan kukan poimia.

Jälleen punastuu Inkeri neito hiusmartoaan myöten näistä ritari Niilon sanoista ja kenties yhtä paljon ritarin syvästä katseesta. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kiitää karkeloon ritari Niilon voimakkaalla käsivarrella. Kuni unessa hän kulkee ja hänestä tuntuu, että saisi vieraan maan ritari häntä sillä tavoin kuljettaa kauas... kauas... minne vain haluaisi.

Mutta sillä aikaa, kun kisakentällä käy nuorten karkelo, jatkuvat jousimiesten tuvassa juomapidot. Sinne on vähitellen siirtynyt kisakentältä suuri joukko vanhempia pohjankävijöitä ja remuisa on nyt riemu jousimiesten ja heidän johtajiensa joukossa. On täälläkin laulettu Tiurin menneiden urosten mainetöistä, Ilves-Tiurin vainomatkoista, Honka-Tiurin retkistä piispan miehiä vastaan ja pohjanmatkoilla koetuista vaivoista. Tapansa mukaan on Kiviniemen Karhu unohtanut kaikki uhkauksensa, suuret simasarvet ovat ahkerasti miehestä mieheen kiertäneet ja runontaitajain lauluesitysten lomassa on ahkerasti kilvoiteltu käsivarren väännännässä, joka oli Kiviniemen Karhun mieliurheilua. Se mies, joka hänen käsivartensa kykeni oikaisemaan, sai istahtaa hänen naapuriksensa, kunniaistuinta lähinnä olevalle tuolille. Täydellistä voittoa ei ole tänä iltana ainoakaan jousimies saavuttanut, vain Tiurin Musakan vanha Lari taatto kykeni vasemmuksellaan voittamaan Kiviniemen Karhun vasemmuksen, mutta oikean käsivarren väännännässä Lari taattokin kauniisti hävisi. Hän sai kuitenkin toisen kunniapaikan, kun ei muita löytynyt hänenkään veroisiaan.

Nyt on käsivarren väännäntä unohtunut ja jälleen kilvoitellaan vanhojen sankarilaulujen taidannassa. Parhaita laulajia olivat jousimiesten joukossa Tiurin Musakka ja Lari taatto, jotka hyvin kykenivät kilpasille Päiväkiven Yrjänä Kuisman kanssa. Kilpalaulanta kuitenkin keskeytyy, kun joukosta alkaa kuulua äänekkäitä vaatimuksia, että myöskin Tiurin Kalevin pitäisi kisailunsa lomassa tulla hetkiseksi jousimiesten joukkoon.

— Ka mikäs tuossa, kun ikävöitte häntä, pojat, niin lähdenpä Tiurin nuorta Haukkaa noutamaan, virkahtaa Lari taatto ja alkaa vääntäytyä ovea kohti.

— Ja tuokoon myös kauniin mielitiettynsä mukanaan! Tuokoon myös Helinä neidon, josta kerran tulee ehtoisa emäntämme!

Näin huudellaan jousimiesten joukosta Lari taatolle. Mutta Kiviniemen Karhu koroittaa myös äänensä ja varoittaa:

— Mutta muistakin Lari kuomaseni, että pyydät kauniisti Haukka-Tiuria tänne joukkoomme. Ja varsinkin Helinä neitoa muista hyvin kauniisti pyytää! Muuten minä mies poloinen saan hävetä sinun kömpelyytesi tähden Haukka-Tiurin ja hänen kauniin mielitiettynsä edessä!

— Hyvin, minä nämä asiat olen tottunut hoitamaan! kerskailee Lari taatto ovessa mennessään. Näin hän kerskailee pitkiä ja leveälapaisia käsiänsä levitellen, vaikka hänen kömpelö ulkonäkönsä ja huojuva käyntinsä eivät herättäneet erityistä luottamusta.

Kuitenkin hän hetkisen kuluttua ilmestyy tuvan kynnykselle ja hänen takanaan näkyvät pitkäkasvuinen Tiurin Kalevi ja tämän rinnalla kaunis Helinä neito. Innostuneita tervehdyksiä satelee heille joka puolelta, mutta Lari taatto ohjaa vieraansa mistään välittämättä kunniaistuinta lähinnä oleville paikoille. Touhussaan hän haastelee:

— Kas tähän minun viereeni saat sinä, Helinä marjaseni, istahtaa ja sinulle, Kalevi kaunoiseni, on paikka tuolla pöydän toisella puolen. Mutta ensin pyytäisin sinun koettamaan voimiasi tämän Kiviniemen kuoman kanssa. Näetkös, hän on jo kaikki meidät muut nujertanut, niin jos sinä vielä yrittäisit.

— Mitä joutavia sinä hulluttelet, Lari taattoseni! mörisee Kiviniemen Karhu.

— En minä mitään hulluttele, puolustautuu Lari taatto. — Pieni koetus vain, vai mitä arvelette pojat, eikös pitäisi Tiurin Haukan myös koettaa?

Lari taaton keksimä kilvoitus hyväksytään myrskyisillä huudoilla. Joka puolelta kuuluu ääniä:

— Voimankoetus, voimankoetus! Tahdomme nähdä, eikö Tiurin Haukasta ole Kiviniemen Karhun voittajaksi!

Jousimiehet nousevat paikoiltaan ja alkavat tungeksia pöydänpäätä kohti. Helinä neito, joka ei tällaisiin ole tottunut, hätääntyy, mutta Lari taatto häntä rauhoittaa:

— Ei tässä mitään sen kummempaa, kaunis marjaseni! Pieni koetus vain ja minä uskon varmasti, että Kalevi kaunoisemme voittaa tämän Kiviniemen kuoman, vaikka me muut emme hänelle mitään mahtaneet.

Tiurin Kalevi, jousimiesten kehoitushuudoista innostuneena, on jo istahtanut tuolille ja asettelee käsivarttaan Kiviniemen Karhun turpean käsivarren rinnalle. Mahtava oli näöltään tuo Kiviniemen kontion käpälä, kämmen leveä ja niin täyteläinen, että Tiurin Kalevin heikompi kämmen sen puristukseen hävisi melkein kokonaan. Ja paksujänteinen käsivarsi oli Kiviniemen Karhulla yltäänsä tiheän karvan peitossa. Suotta ei hän kantanut Karhun nimeä, vähän näytti nuorella Tiurin Kalevilla olevan tässä kilvoituksessa voiton toiveita, vaikka hän olikin ikäisekseen harvinaisen pitkä ja muutenkin roteva kasvultaan.

Nyt ovat käsivarret rinnatusten, kämmenet toisiinsa puristautuneina. Pöydän kolkka on laajalta alalta puhtaaksi raivattu, jotta kumpainenkin kilvoittelija sai painaa kyynärpäänsä sitä vasten. Lari taatto touhuaa kilvoituksen järjestäjänä, hän tarkastaa vielä, että kumpainenkin käsivarsi on yhtä paljon pystyssä ja kyynärvarret tiukasti pöydässä kiinni. Nyt hän julistaa:

— Hei Kalevi kaunoiseni ja sinä, Karhu kuomaseni, nyt vääntäkää, mutta tasaisesti ja ilman nykäyksiä vääntäkää, sillä kilvoituksen pitää olla kaikin puolin rehellisen.

Luisevat kourat puristuvat toisiansa vasten, niin että rusahduksia kuuluu. Väkevät lihakset pullistuvat nahan alla, jänteet pingoittuvat. Hetkisen pysyy kilvoitus tasapainossa, kumpainenkaan käsivarsi ei paikaltaan hievahda. Mutta sitten alkaa Kiviniemen Karhun karvainen käpälä selkäpuoli edellä painua pöytää vasten. Karhun ohimosuonet pullistuvat, hyvin näki miten ankarasti hän kamppaili kunniasijansa puolesta. Mutta mikään ei auttanut, leikkien painaa nuori ja teräsjänteinen Kalevi hänen käsivartensa alas ja henkeään pidättäen kilvoitusta seurannut jousimiesten joukko julistaa hänet meluten voittajaksi.

— Kalevi on voittanut! Kalevi kaunoisemme! Haukka-Tiuri!

Puuskuttaen ja kämmenselällä hikeä otsaltaan kuivaten nousee Kiviniemen Karhu kunniapaikaltaan.

— Kas niin, istahda tähän, Haukka-Tiuri! Minä olen nyt tämän paikan kauniisti menettänyt ja saan tyytyä tuolla pöydän alapäässä istumaan.

— Eihän tässä siitä ollut kysymys, väittää Tiurin Kalevi nauraen ja koettaen painaa Kiviniemen isäntää kunniaistuimelleen.

Mutta tämä ei tahdo kuulla mistään suostutteluista, vaan mörisee itsepintaisesti:

— Olipahan, siitä tässä juuri kilvoiteltiin, kumpi meistä on mokomampi uros näiden vanhojen veitikoiden pitopöydässä. Siitä tässä voimia koeteltiin ja minä menetin koreasti kunniapaikkani. Sinun pitää tässä nyt tänä yönä istua, minä menen tuonne alapään puoleen, niinkuin voitetun tulee tehdä. Sanon kuitenkin teille kaikille tämän asian: Ainoankaan muun miehen edessä ei Kiviniemen Karhu ole käpäläänsä laskenut. Ainoastaan Haukka-Tiurin edessä hän sen laskee, sillä Haukka-Tiuri on meitä kaikkia väkevämpi. Hänen suuri taattonsa on meitä Karjalan miehiä hyvin johtanut, mutta yhtä mielelläni alistun tämän jälkeen Haukka-Tiurin johdettavaksi!

Nämä Kiviniemen Karhun suorat ja miehekkäät sanat otettiin vastaan yleisellä mieltymyksellä. Kilvan vanhat jousimiehet toimittivat täysinäisiä simasarvia sekä Tiurin Kaleville että hänen ylistäjälleen. Lari taatto tahtoi kuitenkin ennen kaikkia muita huolehtia Tiurin Kalevin ja kauniin Helinä neidon kestityksestä. Sitä tehdessään hän ei kuitenkaan unohtanut asiaa, joka jo hyvän aikaa oli pyörinyt hänen kielensä kärjellä.

— Kuulehan, Kalevi kaunoiseni, alkaa hän nyt haastella, — me tässä äsken Kiviniemen kuoman kanssa päätettiin, että se pajari veitikka, joka kuuluu mielivän asettua Käkisalmeen elämään, olisi hyvän sään aikana tiehensä ajettava. Jos vain sinä, Kalevi kaunoisemme, meitä johtamaan lähtisit, niin saisitpa nähdä miten valmiita kaikki nämä pojat olisivat mukaan tulemaan.

Näin haastelee Lari taatto Käkisalmen pajarin karkoittamisesta, aivan kuin itsestään selvästä asiasta. Mielihyvin kuulee Tiurin Kalevi hänen sanojaan ja virkahtaa nyt omasta puolestaan:

— Toivoisinpa sen päivän olevan lähellä, jolloin voisin lähteä teidän kanssanne pajaria vastaan. Mutta tiedäthän, että suuri taattoni ei salli meidän mihinkään tällaiseen yritykseen ryhtyä, ennenkuin heimokäräjillä on siitä neuvoteltu.

Lari taaton mielestä oli tällaisen neuvottelun odottaminen jonnijoutavaa ajanhukkaa. Olihan heimokäräjillä monia muita paljon tärkeämpiä asioita kuin tämä Käkisalmen pajarin asia. Hiukan pettyneenä hän kuitenkin lupaa odottaa käräjien päätöstä, vaikka sanoikin sormiensa syyhyvän halusta päästä hiukan suomimaan pajarin jousimiehiä ja peitsenkantajia, joiden hän oli kuullut olevan varsin röyhkeitä Karjalan kylissä liikkuessaan.

Näin on Käkisalmen pajari miehineen jo nostattanut yleisen mieltenkuohun Tiurin karjalaisten keskuudessa. Sekä heimovanhimman että jousimiesten pitopöydässä hänelle hammasta hiotaan.

Unohtuu kuitenkin jälleen pajari, kun Päiväkiven isäntä sormielee kantelon kieliä ja laulaa:

»Itse kuljen kumpuhuni, itse matkaan manan maihin. Itkijää en ikävöitse, murhevirren vierittäjää!»

Aamun aurinko jo kohoaa taivaan rannalta. Jo on kisakentällä karkelon kumu vaiennut. Mutta vielä urosten partasuiden pöydässä heläjää kantelo ja kaikuu ylväs sankarilaulu.

Näin Tiurin linnassa juomapitoja pidettiin.

V Luku.

KÄKISALMEN PAJARIN KUULUTTAJA.

Käkisalmeen pesiytynyt Novgorodin pajari oli nimeltään Boris Konstantininpoika.

Ei Suur-Tiuri aivan oikein arvannut, kun arveli tämän miehen olevan vain Ilja ruhtinaan halvempisäätyisiä asemiehiä, joita nimitettiin »pajarin lapsiksi». Kyllä Boris Konstantininpoika oli alkuaan kuulunut Novgorodin ylhäisimpiin ja rikkaimpiin pajarisukuihin, mutta tuhlaileva elämä, suuret juomapidot, noppapeli ja haukkametsästys olivat tämän suvun kokonaan köyhdyttäneet. Jo Boris Konstantininpojan isän oli täytynyt jättää paikkansa Novgorodin kauppamiesten raadissa, joka alkuaan oli ollut hyvinkin kansanvaltainen laitos, mutta johon näihin aikoihin valitti enää vain kaikkein suurimpia mahtimiehiä. Raadin jäseneksi aikovan täytyi vaalin edellä kyetä jakelemaan suuria lahjuksia ja panemaan toimeen suuria juomapitoja. Kun Konstantin pajari ei siihen enää kyennyt, oli hänen asemansa mennyttä; katkeroittuneena, entisten ystäviensä unohtamana hän kuoli köyhän miehen kuoleman.

Nuorella Boris Konstantininpojalla ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta halpasäätyisten »pajarin lasten» ammattiin. Hän oli palvellut asemiehenä jo Ilja ruhtinaan edeltäjää, viekasta ja ahnasta Jurij ruhtinasta. Tämä ruhtinas oli raadissa isännöivien kauppaylimysten ja mahtavien pajarien tukemana ryhtynyt verottamaan monia kansoja, jotka siihen saakka olivat lähettäneet Novgorodin ruhtinaille vain ystävyyslahjoja. Niin oli määrätty ensin riistakymmenys ja sitten viidennes vatjalaisille ja syrjääneille, jotka koillisen puolella olivat Novgorodin parhaita turkisriistan hankkijoita aina hamaan Uralvuorten toiselle puolelle asti. Myös Äänisen ja Syvärin karjalaisilta oli jo Jurij ruhtinaan aikana ryhdytty riistaveroa vaatimaan.

Riistaveron kantajina käytettiin »pajarin lapsia». Muutamat näistä miehistä olivat kunnollisia ja tyytyivät siihen osuuteen, jonka ruhtinas kertyneestä verosta heille luovutti. Näitä kunnollisia veronkantajia oli kuitenkin vähän, enimmät olivat vielä ahnaampia kuin ruhtinas, joka oli heidät lähettänyt. Säädetyn veroviidenneksen lisäksi he vaativat itselleen kaikenlaisia lahjuksia, ja jos ei näitä lahjuksia mielisuosiolla annettu, ryhtyivät he jousimiehineen väkivaltaan, ryöstivät niskoittelevien talot putipuhtaaksi, suomivat heidät itsensä ja heidän miehensä solmuruoskalla, jos eivät suorastaan henkeä uhanneet.

Pajari Boris Konstantininpoika oli Ilja ruhtinaan veronkantajista kaikkein tunnetuimpia. Hän oli, säälimätön, mutta samalla hän oli ovela veitikka. Tällä oveluudellaan hän joka paikassa, minne hänet lähetettiin, hankki kannattajikseen muutamia toisia kadehtivia heimopäälliköitä ja näiden tukemana hän sitten nopeasti ja armoa antamatta nujersi niskoittelevien vastarinnan. Niin oli hän muutamissa vuosissa tehnyt Äänisen ja Syvärin karjalaiset Novgorodin ruhtinaan alamaisiksi. Siellä oli Syvärin miesten heimovanhin Makari, jonka olisi pitänyt puoltaa Karjalan miesten asiaa, ruvennutkin pajarin uskolliseksi liittolaiseksi. Kun käräjillä toiset heimopäälliköt tahtoivat kieltää riistaveron ja pajarin vaatimat lahjukset, suuteli heimovanhin Makari käräjäkiven äärellä pajarin kauhtanan lievettä ja sanoi, että Novgorodin Ilja ruhtinas oli heidän hyvä hallitsijansa, mutta pajari Boris oli heidän hyvä isänsä. Ei heillä eikä muillakaan Karjalan miehillä ollut siis mitään syytä olla tyytymättömiä, vaan riistavero ja lahjukset piti mielisuosiolla pajarille tuoda.

Kun pajari Boris Konstantininpoika oli näin nöyryyttänyt Äänisen ja Syvärin karjalaiset sekä kaikki muutkin Laatokan takana elävät miehet, lähetettiin hänet Laatokan tälle puolen. Pajari Boris tuli Käkisalmeen talven aikaan, jolloin hän tiesi kaikkien Tiuria miesten ja muutamien Laatokan rantalaistenkin olevan Pohjan kansoilta riistaveroa kantamassa. Heti tultuaan hän suurella kiireellä ryhtyi korjaamaan Käkisalmen vanhaa linnavarustusta, jonka Laatokan miehet olivat päästäneet pahoin rappeutumaan. Pajarilla oli mukanaan 200 jousimiestä ja peitsenkantajaa, mutta näiden lisäksi hän varustustöihin haali joko mielisuosiolla tai väkisin suuren joukon ympäristön karjalaisia. Laatokan miehet olivat pajarin äkillisestä tulosta kokonaan hölmistyneitä, ei kukaan osannut ensi hädässä vastarintaa ajatella. Vasta keväällä, kun Lahdenpohjan ja Kurkijoen seudun miehet alkoivat palata riistamaatkoiltaan, nousi pajarin hommista suuri hälinä. Silloin oli kuitenkin pajarilla linnavarustuksensa jo melkein valmiina ja sen lisäksi hän oli saanut Novgorodin Ilja ruhtinaalta 50 jousimiestä lisää. Niin eivät Laatokan miehet yksinään enää uskaltaneet nousta pajaria vastustamaan, vaan vaikertelivat toinen toiselleen kovaa kohtaloaan, kun pajarin kuuluttaja alkoi kiertää heidän luonaan riistaveroa ja lahjuksia vaatimassa.

Tämä pajarin kuuluttaja ja verovouti oli nimeltään Pipinä Martiska. Jos hänen herransa oli ovela ja häikäilemätön kaikissa toimissaan, niin voiton vei herrastaankin Pipinä Martiska. Kun hän lähti matkoilleen Karjalan miesten keskuuteen, oli hänellä aina vähintäin 50 jousimiestä mukanaan. Sen lisäksi oli hänellä rummunlyöjä, jonka nimi oli Mikolka. Tämä mies joka paikassa ilmoitti pajarin kuuluttajan tulosta rummunpäristyksellä. Rumpu roikkui hänen olaltaan nahkaisessa hihnassa ja vihattu oli tämän vehkeen ääni kaikkialla, minne verovouti Pipinä ja Mikolka saapuivat. Mutta kierosilmäinen Mikolka kehui irvistellen, että tämä oli pajarin taikarumpu ja tehosi Karjalan miehiin paljon paremmin kuin heidän entiset taikavehkeensä, jotka nyt joutivat jo romuläjään heitettäviksi. Pipinä Martiska käytti rummunlyöjäänsä myös kiihtelysmiehenään riistaveron kannossa. Suurempia lurjuksia kuin nämä kaksi pajarin uskottua palvelijaa oli vaikea mistään löytää. Missä he veroa kantoivat, koettivat he aina varastaa itselleen ja herralleen niin paljon kuin voivat. Kun piti laskea yksi verokiihtelys oravannahkoja, erehtyi kierosilmäinen Mikloka laskemaan siihen joka kerran vähintäin viisi nahkaa liikaa, ja jos veronmaksaja rupesi tästä vääryydestä valittamaan, läjähteli Pipinä voudin solmuruoska pian valittajan korvissa.

Pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä olivat liikkuneet jo joka paikassa Laatokan karjalaisten luona. Tiurin ja muita Vuoksen puolen miehiä oli pajari tähän asti karttanut, sillä hän ei katsonut olevansa vielä kyllin voimakas heitä väkivalloin nujertamaan.

Nyt kuitenkin läheni keskikesän aika, jolloin pajari aikoi Käkisalmessa viettää Novgorodin oikeauskoisen kirkon suurta Petrin ja Pavelin juhlaa. Juhlien aikana aiottiin myös pitää suuret riistamarkkinat, joille kaikki Karjalan miehet piti saada hyvällä tai pahalla kokoontumaan. Pajari tiesi, että Tiurin suuret riistamarkkinat olivat myöhemmin elonaikana, mutta hän tahtoi ennättää aikaisemmin tehdäkseen Tiurin miesten markkinat mitättömäksi. Jo hyvissä ajoin keväällä hän oli antanut kuuluttajansa viedä markkinakutsun kaikille Laatokan puolen karjalaisille. Nyt lähetti hän Pipinä Martiskan myös Tiurin miesten luo.

Ovela pajari oli kauan tätä asiaa harkinnut ja tullut siihen päätökseen, että viisainta oli näin menetellä. Jos Tiurin miehet jäisivät pois Käkisalmen riistamarkkinoilta, syyttäisi hän heitä ruhtinaan luona vanhan liittosopimuksensa pettämisestä ja lännen miesten ystävyyden tavoittelusta. Silloin ruhtinas ehkä antaisi hänelle vielä enemmän jousimiehiä ja peitsenkantajia, ja hän voisi ryhtyä avoimeen taisteluun niskoittelijoita vastaan. Jos Tiurin miehet taasen vastoin hänen luuloaan tulisivat Käkisalmen markkinoille, no niin, silloin hän ottaisi hyvällä tai pahalla heiltä riistaveron ja lahjukset niinkuin muiltakin.

Matkaan lähettäessään pajari neuvoi kuuluttajaansa:

— Kun tulet Tiurin miesten linnaan, niin pidä silmäsi siellä hyvin auki. Tarkoin katso, millaiset ovat sen linnan muurit ja koeta ottaa selko, paljonko on siellä jousimiehiä ja peitsenkantajia.

Pipinä Martiska lupasi herralleen, että hän kyllä asiansa hyvin toimittaisi. Hän kysyi kuitenkin, eikö olisi varovaisinta, jos Pajari lähettäisi Tiurin miesten päällikölle kirjeen. Hän oli kuullut sen vanhan päällikön olevan muutamille vieraille hyvin kopean, niin jos ei se ilman pajarin kirjettä läskisikään häntä luoksensa.

Pajari oli tätäkin asiaa kauan harkinnut. Hän oli ensin aikonut lähteä itse vierailulle Tiurin miesten heimovanhimman luo voittaakseen tämän vanhuksen puolelleen. Mutta niistä kertomuksista, joita hän oli kuullut tästä miehestä, oli hän tullut siihen uskoon, ettei Tiurin vanhus ollutkaan Syvärin miesten heimovanhimman tavoin lahjuksilla voitettavissa. Niin päätti hän alusta pitäen esiintyä kopeana käskijänä ja sanoi kuuluttajalleen: