Part 10

Orjapiika lupasi tehdä emäntänsä neuvon mukaan ja hyvillä mielin läksi pajarin tytär pitohuoneeseen, jonne kaikki hänen isänsä vieraat jo olivat kokoontuneet. Ohimennessään Irinja neito kuitenkin vielä opasti Marfa emännöitsijän orjapalvelijoita, että heidän piti kantaa runsaasti väkeviä juomia myös jousimiesten tupaan. Näin ovelasti teki pajarin tytär, hän huolehti siitä, että kaikki hänen isänsä jousimiehet olisivat tänä yönä juopuneita eivätkä kykenisi Tiurin miesten pakoa ehkäisemään.

Pitopöydässä istui pajari Boris ylimmällä kunniapaikalla, mutta hänen lähimpinä naapureinaan istuivat pajari Aleksei ja Syvärin miesten pajari Nikita. Irinja neito asettui istumaan pajari Sergein viereen ja tästäpä pajari Sergei tuli kovin hyvilleen. Hän luuli jo pajarin tyttären tulleen itselleen suopeammaksi ja tälle haasteli mielissään:

— No Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, jokos pian hääpitoja ryhdymme hankkimaan?

Pajarin tytär nauroi hänelle ärsyttävästi:

— Sitten hääpitoja hankkinemme, kunhan olet voittanut kaikki Tiurin miehet.

— No siihen ei nyt enää kulu pitkää aikaa! nauraa pajari Sergei ylimielisesti. — Tänä iltana suljemme haukanhäkkiin väkevimmän Tiurin urhon ja sitten pian jo Tiurin miesten linnankin valloitamme.

— Hyvää onnea vain yrityksillesi, urhoni uljas, naljailee Irinja neito pilkallisesti. Mutta pajari Sergei ei tätä ivaa ymmärtänyt, vaan luuli pajarin tyttären tosissaan häntä onnittelevan Tiurin miehiä voittamaan.

Pitopöydän alapäässä oli Boris pajarin veronkantajia ja kuuluttajia sekä kaikkien pajarien valittuja seuralaisia ja asemiehiä. Muita mahtavampina rehentelivät asemiesten joukossa Pipinä kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka. Mikolka herjalla oli vyössään suuri kimppu avaimia sen merkkinä, että pajari Boris oli korottanut hänet ylimmäksi vanginvartijakseen. Kademielin Laatokan takaa tulleet pajarin veronkantajat ja kuuluttajat Mikolkaa katselivat, mutta Mikolka heitä lohdutteli hyvillä mielin virnistellen:

— Ei huolta mitään, tänä iltana saatte kaikki tarpeeksenne huvia. Vankinamme istuva Tiurin mies on väkevä jättiläinen, niin että hän kyllä kestää solmuruoskaa. Kaikki saatte mielenne mukaan häntä suomia, kunhan pajari isämme käskee tuoda hänet eteensä!

Mutta Boris pajari tahtoi ensin muulla tavoin huvittaa vieraitaan. Kun oli aluksi monenlaisia pitoruokia ja väkevillä yrteillä maustettuja juomia maisteltu, kutsuttiin esille soittoniekat ja ilveilijät. Paljon olikin näitä taikureja, mutta kaikkein enimmän heistä saavutti suosiota sama vanha vekkuli, joka jo aikaisemmin päivällä oli huvittanut pajarin jousimiehiä. Kun hän pienen apulaispoikansa kera teki temppujaan, nauraa hohottivat pajarin vieraat täyttä kurkkua. Kovin mielissään oli pajari Boris itsekin. Hän haasteli ilveilijälle:

— Oletpa sinä mokoma taikuri temppuja tekemään! Mistä asti olet tänne minun linnaani taivaltanut?

— Kaukaa olen taivaltanut, pajari isäni, ylen kaukaa! pakisi ilveilijä vekkuli silmää iskien. — Moskovat olen käynyt ja Kiovan pyhät kaupungit. Sieltä asti olen taitojani hankkinut ja vielä kauempaa pakanakaanin valtakunnasta asti, joka on suuren Volga emon takana.

— No jopa oletkin taipalia tehnyt, kuomaseni! ihmettelee pajari. — Ja mistä päähäsi pisti lähteä myös näille maille kulkemaan?

— Kuulinpahan täällä mainion pajarin elävän, niin päätin lähteä katsomaan! Jälleen vanhus veitikka iski silmää. Mutta mielissään oli pajari tästä imartelusta, hän kehoittelee vanhusta:

— Jää tänne minun luokseni lepäilemään vaivoistasi! Hyvänä sinua pidämme, saat kyllältäsi ruokaa ja juomaa, mutta milloin hyväksi näen, niin sinut jälleen kutsun eteeni itseäni ja vieraitani huvittamaan.

— Mielelläni jään sinun luoksesi, pajari isä! haastelee ilveilijä. — Mielelläni hyvää pajaria palvelen taidollani. Vaan käskehän nyt jo opastamaan minut orjapalvelijaisi huoneeseen, jotta saisin siellä nauttia sinun suomaasi kestitystä.

Kun pajarin tytär tämän kuuli, kutsui hän orjapiikansa Olgan luokseen ja tälle sanoi:

— Vie tämä taituri mukanasi, hänelle ruokaa ja juomaa toimita! Terveydekseen nauttikoon pajari isämme antimia!

Niin lähti taikuri orjapiika Olgan opastamana pitohuoneesta. Tämän jälkeen tuotiin pitopöytään uusia herkkuja: Tuotiin mahtavan suuria Laatokan lohia, joita pajarin omat kalastajat olivat pyydystäneet. Mutta vieläkin suurempia kuin lohet olivat säkiät ja sampikalat, jotka nekin olivat näihin aikoihin Laatokan vesistössä aivan yleisiä. Kokonaisina olivat nämä jättiläiskalat keitetyt ja kannettiin ne pitopöytään suurissa hopeakaukaloissa. Neljä Marfa emännöitsijän orjapiikaa piti olla jokaista tällaista hopeaista astiaa reunoissa olevista renkaista kantamassa. Jättiläiskalojen vatsat oli täytetty munavoilla ja kaikenlaisilla muilla mausteilla ja uivat ne kaukalon kastikkeessa voimakasta ruokahalua herättäen. Jokaisen kalan selkään oli valmiiksi pistetty lyhyviä miekkoja ja leveitä metsästysveitsiä, joilla vieraat itse saattoivat mieleisiään herkkupaloja leikata.

Mutta pitoateria oli vasta alussaan. Kalojen jälkeen kantoivat orjapiiat vieraiden maistettaviksi hautomalla paistettuja teiriä ja metsoja. Edelleen tuotiin täytettyjä jäniksiä, tuotiin villihanhea ja joutsenia sekä lihotettuja kalkkunakukkoja, joita oli hankittu Novgorodin maustekauppiailta. Sitten ilmestyi pöytään kokonaisia porsaita ja lihavia lampaanvuonia. Pajarin vieraat alkoivat runsaasta maustettujen juomain latkimisesta päihtyä.

Silloinpa ilmestyi pitohuoneeseen uusia orjapiikoja, jotka olivat puetut kirjavanvärisiin Novgorodin kansallispukuihin ja joiden päähineet helisivät täynnään hopeakoruja. Veikistellen nämä kauniit orjatytöt liikkuivat vieraiden joukossa ja pajarin käskystä ryhtyivät he huvittamaan vieraita tanssillaan. Jokaisen tanssijatytön kaulassa oli koristeltu hopeainen rengas ja siitä riippui toisesta päästään vyöhön kiinnitetty hopeainen ketju. Tämä oli sitä varten, että pajarin vieraat tästä pitimestä saattoivat ottaa kiinni sen orjatytön, joka kutakin miellytti, ja vaatia häntä istuimensa takana pitopöydässä palvelemaan. Kilvan pajarin vieraat tätä oikeuttaan käyttivätkin, jopa muutamat ryhtyivät kaikkien nähden suutelemaankin kauniita orjatyttöjä. Raikuva naurunhohotus palkitsi jokaista tällaista tekoa, pajarin vieraat saivat hupailla mielensä mukaan. Pöydän alapäässä, jossa kaikkien pajarien asemiehet istuivat, olivat jo monet vahvasti päihtyneitä. Siellä yksi ja toinen hyppäsi tavoittamaan tanssivia orjatyttöjä kesken tanssin kiinni, mutta kukaan ei noista kepposista sen enempää lukua pitänyt tai pahakseen, pannut.

Kesken tanssimisen ja ilonpidon oli kuitenkin kierosilmäinen Mikolka hävinnyt pitohuoneesta. Mitä lienee ollut Mikolka herjalla mielessään, kun niin salaa lähti.

Kun pajarin tytär huomasi hänen poistumisensa, katseli hän huolestuneena ympärilleen. Nähtyään luotetun orjapiikansa Olgan, kutsui hän tämän luokseen ja kysyi häneltä hiljaa, joko hän oli taikurin saattanut sinne, mihin hänen piti tämä saattaa. Orjapiika Olga sanoi merkitsevästi naurahtaen:

— Käskysi ja pajari isäsi käskyn mukaan olen hänet saattanut terveydekseen ruokaa ja juomaa nauttimaan.

— Hyvä on, virkkoi pajarin tytär, — mutta nyt mene katsomaan, mihin Mikolka palvelijamme lähti. Pidä hänen hommiaan silmällä ja tee sen mukaan kuin hyväksi näet!

Nopeasti lähti orjapiika Olga emäntänsä käskyä täyttämään. Hän oli jo oppinut rohkeasti toimimaan ja kun hän nyt arvasi Mikolkan ehkä emäntänsä auttajasta jotakin vainuavan, päätti hän ajoissa tätä varoittaa. Niin hän siis kiiruhti pimeälle linnanpihalle ja tähyli siellä seinävierelle painautuen ympärilleen.

Silloin hän huomasi Mikolkan hiipivän varjon tavoin ohitsensa ja painuvan vankiluolalle päin. Hyvän aikaa Mikolka siinä kuulosteli, näkyi kauhtanansa liepeen alla olevaa sarvilyhtyä tarkastavan ja sitten kuuli orjapiika hänen alkavan sovitella avainta oven lukkoon. Mikolka mieli siis mennä yksinään vankilaansa tarkastamaan.

Mutta eipä Olgakaan joutunut neuvottomaksi. Hän odotti, kunnes kierosilmä oli hävinnyt vankiluolan ensimmäisen oven taa. Sitten hän nopeasti juoksi pihan yli, mutta ohi vankiluolan oven toiselle ovelle, jonne hän oli opastanut Tiurin miehen. Hätäisesti hän tätä ovea koputti.

Oven sisäpuolelta kuiskasi Orava poikasen ääni:

— Ken siellä kolkuttaa?

— Minä täällä olen, Olga! Laskehan sisään minut, laske sukkelaan!

Päästyään kellariin hän hätäisesti tiedusteli, minne Lari taatto oli hävinnyt. Poika viittasi kellarin pimeyteen.

— Tuonne hän meni! Kuulin hänen siellä ovea vääntävän, mutta sitten hän hävisi ja minä seison täällä vartioimassa!

Olga hapuili eteenpäin pimeässä. Vihdoin löysi hän oven ja huomasi sen auki murretuksi. Hän kurkisti vankikomeroon ja sieltä häntä tervehti Lari taaton iloinen ääni:

— Kas siinähän on Olga piikasemmekin, auttajamme! Tätä tyttöä, Kalevi kaunoiseni, tätä tyttöä ja hänen emäntäänsä pajarin tytärtä saamme kiittää, että nyt on kahleesi murrettu ja voimme lähteä täältä vapauteen pyrkimään!

Mutta kun Olga oli hätäisesti kuiskaten kertonut Mikolka herjan olevan yksinään tulossa vankilaan, muutti Lari taatto nopeasti mielensä ja sopotti Tiurin Kaleville:

— Ei, nyt emme voi mihinkään täältä lähteä! Mikolka veijari hälyttäisi pian kaikki pajarin asemiehet jalkeille, kun huomaisi linnun tiehensä lentäneen. Joutuisimme koreasti kiinni, ennenkuin olisimme kunnolla tästä luolasta ulos ehtineet.

— Mitä meidän on siis tehtävä? kysyy Tiurin Kalevi neuvotonna. Hän oli juuri saanut Lari taaton avulla kahleensa murretuksi, mutta nytpä näyttikin vapauden tie päättyvän hyvin lyhyeen.

Lari taatto hänelle kuitenkin rohkaisevasti naurahtaa:

— Ei hätää mitään, kun Mikolka poikasemme on tulossa yksinään. Sinä tuonne juomakellariin piiloon painaudu, siellä suuren simatynnyrin takana hiiren hiljaa istukaa! Minä täällä Mikolkan kera hiukan neuvoa pidän, asioista haastelemme kahdenkesken! Mutta joutukaahan nyt sukkelaan piiloon, hyvin minä täällä yksinäni toimeen tulen!

Jo olikin aika Lari taaton sopotuksensa lopettaa ja toisten piiloon pujahtaa. Mikolkan avain jo tunnusteli vankikomeron ruostunutta lukkoa. Nopeasti Lari taatto painautui vangin vuodealustalle, siinä peitteen korvilleen vetäisi jo etukäteen tulossa olevasta kohtauksesta itsekseen nauraa hihittäen. Hiukan kolahtaen ovi aukeni ja kissan askelin Mikolka pujahti vankikomeroon vääntäen oven sisäpuolelta lukkoon.

— Kas nytpä olen vihdoin täällä yksinäni! puhelee hän itsekseen ilosta hytisten. — Pajari isämme siellä vieraitaan kestitsee, mutta minäpä täällä yksin hommailen, kallista lintustamme vartioitsen! Jo säikähdin tuota mokomaa ilveilijää, mutta eipä ollutkaan sen vaarallisempi. No sama tuo, kun olen tänne tullut, niin kesyttelenpä hiukan lintustamme. Omaksi huvikseni kesyttelen!

Hän nauraa hihittää häijyä nauruaan. Sitten hän solmuruoskansa varrella peitteen alla makaavaa miestä tönäisee näin virkahtaen:

— Hei nousehan tuosta jo, urhoni uljas, kyyhkyläiseni! Nousehan jo, niin sinulle tarjoan pajari isämme lähettämiä tuomisia. Yksin olet saanut täällä värjötellä, niin varmaan ne sinulle hyvää tekevät. Mieliksesi jo varmaan kuuntelet, kun minä selkääsi hiukan hivelen solmuruoskalla!

Sukkelaan tällä kertaa heräsi peitteen alla makaava mies, tokko lie Mikolka odottanutkaan niin sukkelaan heräävän. Tuskin oli vielä saanut sanottavaansa loppuun, kun jo Lari taatto kavahti hänen rinnuksiinsa, häntä kurkusta kuristi.

— Vai tuomisia sinä läksit tuomaan, Mikolka ystäväni! hän sähisee hampaidensa raosta. — Vai tuomisia sinä, pajari isämme uskollinen palvelija! Vaan taisipa nyt sattuakin toinen mies eteesi, et päässytkään rauhassa solmuruoskaasi heiluttamaan! Pian minä sinut nujerran, sama jos et yritäkään vastaan potkia, näin sinut rutistan ja huutamisen saat jättää kokonaan mielestäsi. Ei tässä mitään huutamista, meillä on nyt kahden kesken hiukan asioita, mitäpä tänne syrjäisiä huutamaan!

Yritteli Mikolka vastaan taistella, mutta pian hänen vastarintansa herposi, kun Lari taatto kerran kaksi hänen kalloaan kolhaisi kiviseinään. Sukkelaan nyt Lari taatto uhrinsa sovittaa vangin vuoteelle ja kahleen hänen jalkaansa kiinni vääntää. Vielä hän repäisi Mikolkan leveästä kauhtanasta suilakkeen ja sillä hänen suunsa tiukasti kiinni sitoi. Tätä tehdessään hän haastelee:

— Kas niin, jopa nyt pysytkin siinä koreasti, niin kauan kuin tulevat tänne Kalevi kaunoistamme noutamaan. Ja nyt, otanpa oman solmuruoskasi ja sinulle hiukan maksan velkojani!

Mikolka on jo pökerryksistään tointumassa ja alkaa ponnistella ja riuhtoa irti päästäkseen. Mutta Lari taatto häntä sarvilyhdyllä valaisten ruoskaansa vinhasti heiluttaa.

— Kas tästä saat, Mikolka ystäväni, pajari isän uskollinen palvelija! haastelee hän lyöntiensä lomassa. — Tästä saat Kalevi kaunoisemme puolesta, saat salakytän nuolestasi ja kaikesta muustakin saat! Vai hyvin sinä osaat pensastoissa piileskellen rehellisiä miehiä vaania, kierosilmäinen käärme, mutta jopa nyt jouduitkin tilinteolle. Kas niin, potki vain, potki mieliksesi! Oma on kahleesi ja hyvin se kestää sinun potkimisesi! Ja omasipa on tämäkin, tämä solmuruoskasi. Tällä sinä, herja salakyttä, mielit pehmittää Kalevi kaunoisemme ja tuostapa mieliteostasi nyt sinulle palkan maksan! Kaiken maksan Kalevi kaunoisemme puolesta ja annanpa vähän omasta puolestanikin. Ei herrasi pajarin huoli valitella, että hänen ilveilijänsä on sinua kitsastellen kestittänyt. Täyden kestityksen saat, niin ettäs muistat elämäsi loppuun asti kerran saaneesi omasta solmuruoskastasi!

Jo on Mikolka herja heittänyt potkimisen, hiukan vain tuskissaan vääntelehtii ja ähkii. Mutta säälimätön oli Lari taatto, yhä hänen selkäänsä herkeämättä pehmittää ja edelleen haastelee:

— No mitäs nyt, näinkö pian jo heititkin potkimisen? No kuuntele sitten mieliksesi, aulis minä olen miekkonen velkojani maksamaan. Vahinko vain, ettei herrasi pajari ja kaikki hänen vieraansa ole täällä näkemässä! Ilveilijä ukkeli heitä vielä kerran huvittaisi ja tämäpä varmaan olisikin heidän mielestään parasta huvitusta! Sinä herja mielitkin näin pajari isää huvittaa, mutta satuitpa pistämään oman pääsi ansaan. Kas tästä saat ja tästä vieläkin, pajarin rummunlyöjä! Saat tästä sen varalta, jotta et enää himoitseisi Kalevi kaunoisemme selkänahkaa rumpusi päällystäksi. Vai vieläkö himoitset? Sanohan, jos vielä mielesi tekee! Virkahan jo, pajarin kärtsä koira, kierosilmäinen käärme, herja heittiö, kavala salakyttä!

Komeron ovelta Tiurin Kalevi hoputtaa:

— Lopeta jo, Lari taattoseni! Älä häntä aivan hengettömäksi suomi, mokomaa!

— Jospa jo lopettanenkin, jospa jo heittänenkin! virkahtaa Lari taatto, mutta kuitenkin vielä hetkisen suomii ja Tiurin Kaleville selittää, että antoi vain terveydeksi nämä viimeiset sivallukset, jotta jäisi pajarin asemiehelle hyvä muisto Tiurin urhojen vierailusta. Vihdoin hän verisen solmuruoskan uhrinsa päälle nakkaa näin virkahtaen:

— Kas siinä on mieliaseesi! Mainio oli, mutta pidä kuitenkin omasi, herja heittiö! Ja nyt täältä jo vapauteen lähtekäämme!

Kiireesti he haparoivat pimeän kellarin kautta, kiireesti pimeän pihan yli kulkivat Olgan kantapäillä seuraten. Kuului juopuneiden juorotusta jousimiesten tuvasta, kuului pajarin pitohuoneestakin. Toisaalta keittiörakennuksen puolelta näkyi orjapalvelijain tuohusvaloja, mutta noista välittämättä he edelleen kiiruhtivat. Edellä mennessään Olga puheli Lari taatolle:

— Liian uskaliasta on lauttasillan kautta yrittää. Minä teidät vien tätä tietä, pajarin salaiseen venevalkamaan johdatan!

Pian he olivatkin siellä, linnan päärakennusten nurkkauksen alla, jossa jyrkät paasiportaat laskeutuivat suoraan alas veteen. Siinä oli ulkomuurin ja rantakallion muodostama tyyni poukama, jossa kellui useampia veneitä valmiina lähtöön.

— Noista mieleisenne ottakaa! neuvoo Olga tyttönen. — Viistoon alaspäin kun tuonne rantaan pyritte, niin ei vihainen virta venettä kaada!

— Emmeköhän hyvin selvinne, puhelee Lari taatto Tiurin Kalevia ja Orava poikasta veneeseen hoputtaessaan. — Vahinko vain, etten voinut jäädä pajari isän auliisti lupaamasta kestityksestä nauttimaan ja hänen vieraitaan hyvällä taidollani huvittamaan. Niin sovimme pajari isän kanssa, mutta nyt toiset asiat meitä hoputtavat.

— Tulehan jo tuosta veneeseen! kiirehtii Kalevi maltitonna.

— Jo tulenkin! jo joudunkin! haastelee Lari taatto venettä irroittaessaan. — Minä tässä vain pajari isälle lähetin terveisiä, käskin tämän Olga tyttösemme, kullannuppusemme, häntä puolestamme kestityksestä ja kaikesta hyvästä kiittelemään!

Siihen jäi Olga tyttönen porraspaadelle seisomaan, kun vene katosi pimeyteen. Mutta hänen päänsä yläpuolella oli raottunut akkunaluukku ja siellä seisoi toinen naisolento pimeässä huoneessa. Siellä seisoi Irinja neito katsellen poistuvien jälkeen. Kun vene oli mennyt menojaan, kohosi raskas huokaus hänen rinnastaan. Mutta sitten hän hiljaa sulki akkunaluukun ja kiiruhti nopeasti takaisin pitohuoneeseen.

Täällä olivat vieraat jo tarpeekseen saaneet orjatyttöjen tanssista ja muista huvituksista. Pajarien juopuneet asemiehet pöydän alapäässä alkavat äänekkäästi vaatia, että Tiurin mies oli tuotava pajarin eteen ja suljettava ahtaaseen vankilaansa.

Juopunut on Boris pajarikin. Hän leveällä kunniaistuimellaan nauraa hohottaa ja puhelee:

— Vai jo saitte kyliänne kauniiden orjatyttöjen kisailusta. No jospa sitten antaisin teille toista hupia! Jospa sitten jo käskisin tuoda haukanhäkin tänne! Vai mitä arvelet sinä, pajari Sergei, ja sinä tyttäreni, armas aurinkoiseni? Jokos antaisimme noiden maltittomain poikain aloittaa mieleisensä huvittelun?

— Käske vain tuomaan Tiurin mies eteesi! sanoo Irinja neito kylmästi.

— Haukanhäkki tuotakoon tänne! komentaa pajari Boris kuuluvalla äänellä. — Ja Mikolka palvelijani, hän miehineen noutakoon Tiurin miehen vankilasta!

Pian olivat juopuneet asemiehet raahanneet suuren teräshäkin pitohuoneeseen. Mutta Mikolka rummunlyöjää ei löytynyt mistään. Hälisten ja meluten häntä huudeltiin ja etsittiin. Vihdoin Pipinä kuuluttaja, joka muisteli hänet viimeiksi nähneensä, arveli hänen yksinään pujahtaneen vankilaan, hiukan etukäteen huvittelemaan.

— Vai niin se Mikolka! nauraa hohottaa pajari Boris. — Vai yksinään meni, mutta kiiruhtakaahan nyt jo hänen perässään! Muuten hän kultalintustamme siellä liiaksi hyvittelee!

Kuvaamaton oli Pipinän ja toisten pajarin asemiesten säikähdys, kun Mikolka löydettiin vankikomerosta yksinään ja melkein hengettömäksi suomittuna. Vasta pitkällisen virvoittelun jälkeen hän sen verran tointui, että kykeni sopertamaan yhden ainoan sanan:

— Ilveilijä!

Pajari Boris raivosi mielettömänä. Pajari Sergei ryhtyi touhussaan järjestämään karkulaisten takaa-ajoa, mutta silloin huomattiin, että kaikki jousimiehet asemiesten tuvassa olivat tukkihumalassa. Mahdoton oli saada heitä hoputetuksi karkulaisten jälkeen. Koko juopuneen vierasjoukon valtasi neuvottomuus ja kuvaamaton hämminki.

Pajarin tytär yksin pysyi kylmänä ja rauhallisena ja nyt hän haastoi isällensä:

— Sanohan isäni, kenen on syy, että ilveilijä pääsi tänne sinun linnaasi pujahtamaan? Sanohan, kenen on huolehdittava, että jousimiehet pysyvät valppaina tehtävissään? Eiköhän tämän Pipinä palvelijasi olisi tuosta huolehdittava, mutta miten hän on siitä huolehtinut? Niin hän on huolehtinut, että kaikki asemiehesi ovat nyt juovuksissa! Jos nyt Tiurin miehet sinun linnaasi hyökkäisivät, niin kenenkähän saisit lauttasiltaa puolustamaan? Tuskin ketään saisit, niin on tämä Pipinä palvelijasi laiminlyönyt velvollisuutensa. Eiköhän liene kohtuullista, että hänkin kerran saa kuritusta?

Julmistunut pajari teki tyttärensä neuvon mukaan. Pipinä kuuluttaja siepattiin viipymättä kiinni ja kaikkien pajarien asemiehet saivat häntä jokainen vuoronsa perään solmuruoskalla suomia, niinkuin olivat valmistautuneet Tiurin miestä suomimaan.

Tähän päättyivät pajarin juomapidot. Ei kellään ollut enää halua pitoruokien ja juomien maistamiseen tai muuhun hupailuun. Pajari Boris ja pajari Sergei kiristelivät hampaitaan, mutta voimaton oli heidän raivonsa. Pois oli mennyt Tiurin mies heidän käsistään ja he tiesivät, että nyt vasta olikin taistelu alkamassa.

Toisessa huoneessa makasivat rinnatusten samalle vuoteelle viskattuina Pipinä kuuluttaja ja Mikolka herja. Kukaan ei muistanut heidän kirveltäviä ruoskanjälkiään lääkitä, oman onnensa nojaan unohdettuina he saivat olkivuoteellaan vääntelehtiä ja vaikeroida. Vaikea oli sanoa, kumpainen näistä pajarin palvelijoista oli saanut perinpohjaisemman löylytyksen, mutta hyvän he olivat saaneet kumpainenkin. Jos Lari taatto oli hyvin Mikolkan pehmittänyt, niin olivatpa juopuneet asemiehetkin Pipinän selän sukineet.

Näin he rinnatusten makaavat. Pipinä kuuluttaja kiristelee hampaitaan ja tuskiaan vaikeroiden sähisee:

— Tiedän minä, kenelle tämän kurituksen kerran maksan!

— Luulenpa minäkin tietäväni, kenelle maksan! voihkii Mikolka herja. — Ja luulenpa tuonkin tietäväni, kuka Tiurin miehen karkuun avitti, kuka tänne hommasi tuon kirotun ilveilijän, tuon Tiurin velhon!

— Pajarin tytär! ähkii Pipinä hampaidensa lomasta. — Pajarin tytär! voihkaisee Mikolka herja.

Näin he rinnatusten voihkivat ja vaikeroivat, kaksi hyvän löylytyksen saanutta pajarin herjapalvelijaa. Näin he pajarin tyttären pään menoksi kostoa vannovat.

XIII Luku.

TIURIN MARKKINAT.

Tiurin suuret riistamarkkinat pidettiin elonajan päättyessä, toisen syksyisen täysikuun aikaan.

Jos tavallisinakin aikoina näille markkinoille tuli runsaasti Karjalan miehiä, niin nyt väkeä tulvasi aivan tavattomasti. Kaukaisimmiltakin Karjalan perukoilta olivat miehet kyläkunnittain lähteneet liikkeelle. Monet olivat sen lisäksi ottaneet mukaan miltei koko perheensä, vain matkantekoon kykenemättömät vanhukset ja lapset oli jätetty kotimiehiksi, tulisijan vartijoiksi. Toiset olivat vainolaista peläten kuljettaneet kotimiehet huhtaraateiden ja takamaiden piilopirtteihin.

Varsinkin Laatokan puoleisessa Karjalassa, jonne pajarin miehet nyt tekivät yhtenään julmia vainomatkoja, oli näin menetelty. Kaikki arvokkaampi omaisuuskin oli kotimiesten mukana piilopirtteihin viety, vakinaiset elinsijat olivat jääneet aivan autioiksi. Vähän sieltä vainolainen löysi mitään ryöstettävää, Jos ryhtyikin markkinoiden aikana tekemään hävitysretkiään.

Paljon oli riistasaalistakin markkinoille tuleviin Karjalan miehillä. Mainio riistavuosi oli viime talvena ollut ja kesälläkin oli vielä saatu runsaasti majavia. Oli jokaisella turkisnahkoja suuret niput hansakesteille tuotavaksi, köyhimmilläkin oli kymmeniä kiihtelyksiä oravia ja kärppiä sekä siihen vielä lisäksi jalompien metsänotusten turkisnahkoja.

Mutta ehkä enemmän kuin riistasaaliin runsaus oli väkeä saanut jalkeille Karjalan miesten yhteinen ahdinkotila. Jo olivat kaukaisimmillekin syrjäseuduille ennättäneet viestit Käkisalmeen pesiytyneen Novgorodin pajarin väkivaltaisuuksista. Jo syvimmässäkin salonsopessa tiedettiin pajarin uhkaavan orjuudella vapaita Karjalan miehiä. Sen vuoksi oli nyt miehissä liikkeelle lähdetty. Tiurin markkinoilla ja heimokäräjillä piti neuvoteltaman puolustuskeinoista vierasta pajaria vastaan, ja kenpä Karjalan mies ei näissä neuvotteluissa olisi tahtonut mukana olla.

Useat pitempien taipalien takaa tulleet olivatkin jo markkinoille lähtiessään varustautuneet aivan kuin vainomatkalle. Jokaisella miehellä oli teräsjännejousensa ja täysinäinen nuoliviinensä, mutta monessa veneessä näkyi näiden lisäksi röykkiöittäin muitakin aseita. Oli raskastekoisia keihäitä ja sotakirveitä. Karhun kaadantaan rauhan aikoina käytettiin näitä aseita, mutta nyt ne oli puhdistettu ja teräviksi hiottu toisenlaisen otuksen pään menoksi. Kilpiä oli myös jokaisessa veneessä, oli suuria hirvennahalla päällystettyjä kilpiä, jotka asetettiin eteen maahan jousella ammuttaessa, mutta olipa myös pienempiä pyöreitä ja sirotekoisia kilpiä. Ne kelpasivat suojaamaan pääasiallisesti vain miekan mittelössä. Harvinaisempia olivat kirkkaiksi kiilloitetut rintahaarniskat ja rautapaidat sekä vaskiset ja rautaiset kypäripäähineet. Moni Karjalan mies oli jo viime aikoina vainomatkat mielestään jättänyt, ja niinpä asevarustuksetkin sen mukaisesti olivat kirjavia ja puutteellisia. Mutta jokainen mies oli ottanut mukaansa sen aseen, mikä hänellä oli ja kaikkien katseista kuvastui yhtäläinen urhomieli. Oltiin valmiita viimeiseen hengenvetoon asti taistelemaan isiltä perityn vapauden puolesta heimon asuinsijoja uhkaavaa vierasta tungettelijaa vastaan.

Varsin runsaasti oli Tiurin markkinoille saapunut pajarin asemiesten vainoamia miehiä myös Laatokan takaisesta Karjalasta. Tästä näki hyvin, etteivät sielläkään kaikki olleet pajarin valtaan tyytyväisiä. Kapinanhenki kyti tuhan alla ja Tiurin miesten markkinakutsu oli nyt nämä pajaria vihaavat miehet houkutellut tälle puolen Laatokan. Monia vaaroja he olivat saaneet matkallaan välttää, pajarin asemiehet, joita vilisi siellä päin kaikkialla, olivat jo hiiviskelleet usean kantapäillä. Mutta oveluudella, välistä väkivalloinkin oli nämä vaanijat karistettu kantapäiltä ja niin oli pienillä veneillä Laatokan myrskyisät ulapat viiletetty. Kurkijoen ja Lahdenpohjan sokkeloisiin saaristoihin olivat Laatokan täkäläiset ensin tulleet ja sieltä oli sitten yhtenä näiden seutujen miesten kanssa metsäteitä Tiurin maille taivallettu.

Hyvin Laatokan täkäläiset kyllä tiesivät, että tämän markkinamatkan jälkeen ei heidän ollut enää hyvä palata kotiseudulleen. Mutta monipa ei heistä ajatellutkaan kotiseudulleen palaamista, vaan Tiurin miesten riveissä taisteluun astumista. Varmana pidettiin, että nyt tulisi Tiurin käräjillä yksimieliseksi päätökseksi aseellinen nousu vierasta pajaria vastaan. No hyvä, silloinpa samaa kyytiä jo lähdettäisiinkin sotapolulle.

Ensin oli pajarin miesten yllätyksiä peläten mielitty markkinat pitää Tiurin linnasaarella, mutta pianpa tästä aikeesta täytyi luopua, kun väkeä tulvasi niin tavattomasti. Mihinpä ahtaalla linnasaarella olisi kaikki tämä kansanpaljous majoitettu, hyvä kun harvinaisemmillekin vieraille linnan vierastuvissa riitti majapaikkoja. Lauttasillan mantereen puoleisessa päässä, rauhanvuosina syntyneen suuremmat markkinapaikan ympärillä oli kuitenkin monta uudempaa ja varsin tilavaa vierastupaa ja nämäpä nyt kaikki suurella kiireellä puhdistettiin ja laitettiin kuntoon.

Mutta eivät vielä niissäkään kaikki markkinoille saapuneet saaneet kattoa päänsä päälle. Niin ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin rakennella markkinapaikan naapuruuteen havumajoja ja viritellä nuotiotulia. Tämä tuossa tuokiossa kyhätty markkinaleiri levisi pian varsin laajalle pitkin Vuoksen rantaa sekä markkinapaikan ylä- että alapuolelle. Ylävällä rantaäyräällä, jossa kasvoi komeata honka- ja tammimetsää sekä koivikkoa, kohosi teltta teltan, maja majan vieressä. Kun illan pimetessä sytytettiin tuohusvaloja ja nuotiotulet kirkkaina loimottivat, näytti koko komea metsä muuttuneen sotaleiriksi tai Tapiolan valtojen muhkeaksi pitosaliksi.

Vielä kauempanakin paloi pitkin Vuoksen, rantoja suuria nuotiotulia. Tänne oli majoitettu tuhkatiheään vankkoja jousimiesvartioita, joiden tuli pitää tarkoin silmällä virran veneliikennettä. Varsinkin alaspäin oli vartiointi huolellista, sieltä näet saattoi odottaa pajarin väen yrittävän vastavierailulle Tiurin miesten markkinoille.

Pajarin vankilasta karkuun päässyt Tiurin Kalevi johti tarmokkaasti kaikkia markkinavalmistuksia. Parahiksi hän olikin joutunut, Tiurin miesten uljas urho, jo hänen paluunsa jälkeisinä päivinä olivat kaukaisimmat Karjalan miesten joukot alkaneet saapua. Kun tällöin Tiurin miesten kokeneet johtajat kokoontuivat vanhan Tiurin taaton asehuoneeseen neuvoa pitämään markkinavalmistuksista, jätti Suur-Tiuri kaikkien asioiden johdon nuoren pojanpoikansa käsiin. Näin hän haastoi kokoontuneille pohjankävijöille:

— Kun taatto taivahinen antoi meille takaisin Kalevi kaunoisemme, jo menetetyksi luulemamme Tiurin miesten toivon, niin hänenpä puoleensa nyt kaikessa kääntykää! Minä olen jo vanha ja väsynyt, mutta Kalevi kaunoisemme on nuori. Tosin pajari on häntä kiduttanut vankityrmässään ja pajarin asemiehet ovat häneen haavojaan iskeneet, mutta hyvinpä hän on kaikista näistä vammoistaan tointunut. Hän on minun sammuneiden silmieni valo ja hänpä nyt siis kaikkia johtakoon, niinkuin hyväksi näkee. Johtakoon siihen asti, kun käräjillä varsinaisen johtajan vaali tapahtuu!

Mielellään kaikki pohjankävijät suostuivat näihin Suur-Tiurin sanoihin. Tiurin Kalevi oli nyt jo kaikkien mielestä kokeneen urhon veroinen, kenpä ei olisi ollut altis tekemään hänen käskyjensä mukaan.

Muita innokkaampana touhusi markkinavalmistuksissa nuori Osma Kumoinen. Tiurin Kalevi oli hänet nyt ottanut nuorten asemiestensä joukosta lähimmäksi uskotukseen ja tämäpä suuri kunnia kannusti nuorta Osma Kumoista kaiken parhaansa panemaan. Väsymättä hän omalla kevyellä vaskikeulallaan liikuskeli Tiurin linnan alapuolella jousimiesvartioita järjestelemässä ja näiden toimintaa valvomassa. Ah miten uljaaksi nyt nuori Osma tunsikaan itsensä, kun oli saanut oman vaskikeulan, uudenuutukaisen kypäripäähineen ja kirkasteräisen miekan vyöllensä.

Vielä suurempaa iloa tuotti hänelle se, kun Kalevi oli antanut hänen jousimiestensä joukkoon vanhan Lari taaton, sankarin uljaimman, jonka nimi oli nyt kaikkien huulilla. Mitäpä tuon enempää olisi tarvittu, jokaisella jousimiesten nuotiotulella nyt Lari taaton rinnalla annettiin suuri arvo myös venekunnan johtajalle, vaikkapa tämä olikin vielä nuori poikanen. Urhot harmaapäisetkin hänen sanojaan kunnioittaen kuuntelivat ja kaikki tekivät mielellään hänen käskyjensä mukaan.

Vanha Lari taatto itse ei näyttänyt herättämästään huomiosta paljon välittävän. Nuoret jousimiehet kaikkialla pyrkivät häneltä kilvan utelemaan lähempiä tietoja hänen matkastaan pajarin pelättyyn haukanpesään, mutta eipä Lari taatto monesti viitsinyt heidän uteliaisuuttaan tyydyttää. Naurahti vain ja virkkoi.

— Eipä tuo niin merkillinen matka ollut! Kävin Kalevi kaunoisemme pois omille maille noutamassa ja yksin tein pajarin vieraille vähän taitoani näytin. Siinä kaikki, jopa tuosta nyt joutavia kerskailemaan!

Jousimiesten ja muidenkin markkinoille saapuneiden Karjalan miesten mielestä hänen salaperäinen ja sankarillinen matkansa pajarin linnaan oli kuitenkin enemmän arvoinen. Monen nuotiotulen ääressä tästä matkasta jo sankarilauluja lauleltiin. Näissä lauluissa oli muistettu myös Lari taaton ja Tiurin Kalevin salaperäisiä auttajia, vaikka kukaan ei oikeastaan tietänytkään, ketä nämä auttajat olivat.

Koetettiin tätä asiaa udella nuorelta Orava poikaseltakin, joka oli ollut Lari taaton matkassa. Mutta tämäpä naskali vasta osasikin olla miehevää miestä olevinaan. Kädet puuskaan pannen hän leveästi kertoili pajarin upeista vieraspidoista ja siitä, miten suuressa kunniassa häntä ja Lari taattoa siellä pidettiin, miten heitä hopeaisista astioista syötettiin ja juotettiin. Tätä hän kyllä mielellään kertoili, mutta muutapa ei paljon hänenkään huuliltaan herunut. Kun kysyttiin, kuka heitä siellä auttoi ja opasti Tiurin Kalevin vankiluolaan pääsemään, niin otti Orava poikanen salaperäisen muodon päällensä ja virkahti:

— Vieläkös siihen opastajia tai muita auttajia olisi tarvittu! Lari taatto on sellainen tietäjä, että hän löytää tiensä ilman auttajia! Ja vaikkapa Lari taatolla lieneekin omia ystäviään ja avustajiaan, niin niistä tämä poika ei puolta sanaa pukahda!