Part 3

— Ensi eloajan käräjillä luovutan pois heimovanhimman valtamerkit. Niin aion kotiutuneille pohjankävijöille tänä päivänä ilmoittaa. Uuden johtajan valitkoot.

— Kun se vaali vain hyvin menisi.

— Tokko se paremmin mennee, jos jääpi minun kuolemani jälkeen toimitettavaksi. Nyt on Tiurin Kalevi ensimmäisen koetusmatkansa tehnyt ja jos hyvin lienee onnistunut, niin eiköpä vaalikin menne mielemme mukaan.

Imandra emäntä vaikeni kunnioittaen. Hän näki yhtä hyvin kuin Tiurin taatto itsekin, että tämän elinpäivät olivat luetut. Ja hän tiesi senkin, että parempi oli toimittaa uuden heimo vanhimman vaali Suur-Tiurin eläessä ja hänen omasta aloitteestaan. Silloin olisi vaikea kenenkään tuoda heimokäräjillä kilpailijaa esille, jos sellaiseen kilpailuun halukkaita olisi löytynytkin, Niin, Imandra emäntä tiesi tämän kaiken varsin hyvin, mutta yhtäkaikki hän oli huolissaan. Olihan kysymyksessä hänen oman poikansa vaali. Hän olisi suonut Kalevin ehtivän sitä ennen muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta kohtalottaret näyttivät hoputtavan tapahtumain kulkua.

Kun Imandra emäntä on mennyt omiin askareihinsa, tarkastelee Tiurin taatto kädellä silmiään varjostaen käräjäpihaa ja tiedustaa Kyyrö vanhukselta, oliko kaikki valmistukset hyvin tehdyt.

— Käskysi mukaan on kaikki tehty, ilmoittaa Kyyrö. — Puhdistettu on varastoaitat, venelaiturit. Ja tässä ympärilläsi näet kaiken niinkuin heimokäräjiä varten valmistetun.

— Missä lienee Helinä tyttäremme ja toiset Tiurin neidot?

— Tuonne menivät äsken neidot uhrilehtoon. Jos siellä kukkaseppeleitä kulmilleen sitonevat. Jos sitonevat seppeleitä myös sitä varten, jotta niillä koristavat kauan odotettuja urhoja, kauan ikävöityjä pohjankävijöitä.

— Niinpä niin, nei'ot kukkaseppeleitä urhoille sitovat miehille riistaretken samonneille. Mutta meille, Kyyrö ystäväni, meille eivät Tiurin nei'ot enää kukkaseppeleitä sido. Tuonen tytit meidän kulmillemme jo kukkiansa kylvävät.

— Se lienee taaton taivahisen säätämä elämän järjestys, virkahtaa Kyyrö vanhus. — Minä puolestani jo mielelläni lähden tuonen tuville, tuskin enää täällä elävien ilmoilla kelpaan mihinkään.

— Sinä olet minun vanha asepalvelijani, Kyyrö, ja hyvin sinä tiedät elämäntyösi tehneesi. Kunpa minulla olisi sama tieto tuonen tuville lähtiessäni.

— Kuka voi sinun elämäntyötäsi vähäksyä, suuri taatto? Viisikymmentä vuotta olet heimovanhimman valtamerkkejä pitänyt huostassasi ja Karjalan miesten asiat ovat hyvin sinun aikanasi menestyneet. Oliko Tiurin linnassa tai muilla Karjalan miehillä suuria hopea-aarteita ennen sinun aikaasi? Olivatko Tiurin karjalaismarkkinat kuuluisat, ennenkuin sinä, Tiurin taatto, ne teit kuuluisaksi? No paljonhan sinun isäsi Honka-Tiurikin teki, mutta vielä enemmästä saavat Karjalan miehet sinua kiittää ja kiittävätkin. Suur-Tiurin nimen he ovat sinulle jo elinaikanasi antaneet ja sukusi asema Karjalan miesten johtajana on nyt varmempi kuin milloinkaan ennen.

— Oikeassa lienet, Kyyrö ystäväni, virkahtaa Tiurin taatto, — oikeassa lienet siinä, että minun ei pitäisi vähäksyä elämäntyötäni. Huonomminkin olisivat Karjalan miesten asiat voineet mennä kuin ovat menneet minun aikanani. Ja kuitenkin minusta tuntuu vaikealta tuonen tuville lähtö, monet seikat, monet seikat minua huolestuttavat.

Hän hivelee vapisevin sormin käräjäkivellä olevan heimovanhimman valtamiekan sileätä terää. Sittenhän, näköjään syviin ajatuksiin vaipuneena, ottaa käsiinsä vanhan riimusauvan, jonka sivuihin oli piirretty kaikkien Tiurin sukuun kuuluneiden heimovanhinten elämäkerran tärkeimmät tiedot. Eivät hänen hämärtyneet silmänsä enää voineet sauvaan piirrettyjä riimumerkkejä lukea, mutta sormin kopeloidenkin hän niistä selvän sai. Kas tuossa oli juuri hänen vapisevien sormiensa alla hänen mainehikkaan esi-isänsä Ilves-Tiurin riimukirjoitus. Omin käsin oli kai Ilves-Tiuri sen piirtänyt: »Retkeilin monta kertaa läntisen meren takana Svean kuninkaiden maassa ja monen varjaagien kuninkaan maassa. Paljon saalista toin ja nimeäni kaikki läntisen meren takana elävät kansat pelkäävät. Menin elävänä kumpuun kolmen uskollisen asepalvelijani saattamana.»

Niin, siinä oli Ilves-Tiurin elämäntarina, levottoman retkeilijän elämäntarina. Tunnetuksi oli hän tehnyt Karjalan miesten nimen, mutta samalla pelätyksi. Oliko se kenties paikallaan niinä aikoina. Läntisen meren takana elävät varjaagien heimopäällikötkin koettivat hänen aikanaan tehdä samoin, mutta ei Ilves-Tiuri ollut yhtään heitä huonompi. Ja heidän tapaansa noudattaen hän itse meni hautaansa, kun tunsi aikansa joutuneen, kolme asepalvelijaa mukanaan... Kolme loppuun asti uskollista miestä hänellä ainakin oli... seurasivat häntä manan matkalle. Seuraisiko ehkä Kyyrö vanhus häntä, jos se tapa olisi vielä käytännössä? Varmaan Kyyrö seuraisi... olisi hänelläkin yksi loppuun asti uskollinen mies.

Hänen sormensa kopeloivat riimusauvan sivuja edelleen. Nyt löysivät ne hänen isänsä Honka-Tiurin riimukirjoituksen. Heimokäräjillä se oli tehty Honka-Tiurin kaaduttua Hämeen maassa. Hänet oli niillä käräjillä valittu isänsä jälkeen heimovanhimmaksi ja sen vaalin tapahduttua oli kirjoitus piirretty. Hän lukee sormin kopeloiden: »Honka-Tiuri oli väkevämpi kaikkia muita Karjalan miehiä ja myöskin kaikkia Novgorodin miehiä. Teki ikuisen ystävyysliiton Novgorodin viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa. Sotivat yhtenä Nevajoella Svean kuninkaan ja piispan miehiä vastaan. Myös Visbyn kauppakestien kanssa teki ystävyysliiton ja laski heidän laivansa tulemaan Tiurin markkinoille. Sitten jälleen lähti sotimaan piispan miehiä vastaan ja kaatui Hämeen maassa. Siinä sodassa olivat myös Pirkkalan miehet Karjalan miehiä vastaan.»

Kas siinä oli hänen isänsä elämäntarina. Ikuinen ystävyysliitto Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta sen ystävyysliiton korvaukseksi oli hänen isänsä monessa sodassa saanut taistella Novgorodin ruhtinasten puolesta. Kirjoituksessa ei mainittu mitään papeista, jotka Novgorodista lähetettiin hänen isänsä aikana Karjalan miehiä kastamaan. No vähän ne papit olivat aikaansaaneet Vuoksen ja Tiurin Karjalassa, vähän hänen isänsä aikana ja vähän sen jälkeen. Laatokan takana taisivat olla jo asiat hiukan toisin, siellä kehuivat jo Novgorodin papit kirkkoja rakentaneensa.

Niin, niin, hänen isänsä oli tehnyt ikuisen ystävyysliiton Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta oli samalla myös suosinut Visbyn hansakestejä. Hän puolestaan oli kulkenut isänsä jälkiä, eivät voineet Novgorodin ruhtinaat häntäkään syyttää ystävyysliiton rikkomisesta, mutta kenties hän sittenkin oli enemmän suosinut läntisen meren takaa tulleita kauppamiehiä. Ja Pirkkalan miesten kanssa hän oli myös selvittänyt Kainuun maassa riistarajat, niistä oli nyt tarkat sopimukset. Siitä olikin seurauksena, että Tiurin markkinoilla oli siitä lähtien ollut paljon enemmän riistasaalista kuin aikaisemmin. Karjalan miesten asiat olisivat tosiaan olleet kaikin puolin hyvin, kun eivät vain Svean kuninkaan miehet viime vuosina olisi aiheuttaneet paljon häiriöitä.

Myös Novgorodista päin oli alkanut kuulua ikäviä viestejä, kenties vielä ikävämpiä kuin Svean miesten taholta. Novgorodin ruhtinasten lähettämät pajarit veroittivat jo Äänisen ja Syvärin karjalaisia. Nyt kuului muuan näitä ylpeitä pajareja tulleen myös Laatokan karjalaisten luo ja kuului aikovan asettua Käkisalmeen asumaan. Käkisalmessa oli vanha Karjalan ja Novgorodin miesten markkinapaikka, mutta viime aikoina oli se jäänyt pois käytännöstä. Sinne nyt pajari muutamien Karjalan miesten avustamana kuului ryhtyneen rakentamaan itselleen linnavarustusta. Myös kerrottiin pajarin lähettäneen kuuluttajan kaikkien Laatokan karjalaisten luo, että heidän pitäisi tuoda riistaveroa pajarille ja lähettää päivätyöläisiä hänen avukseen linnaa rakentamaan.

Pajarin kuuluttaja ei ollut vielä käynyt Vuoksen Karjalassa, mutta yhtäkaikki tämän Novgorodin ruhtinaan ja posadnikan lähettämän miehen hommat ovat antaneet Tiurin taatolle paljon ajattelemisen aihetta sairautensa yksinäisinä hetkinä. Novgorodissa olivat nykyään hallitsemassa vallanhimoiset ruhtinaat, jotka hyvin vähän näyttivät välittävän vanhoista, viisaan Aleksanteri ruhtinaan ja Karjalan miesten solmiamista liittosopimuksista. Niissä liittosopimuksissa oli puhetta vain ystävyyslahjoista, joita Karjalan miesten piti Novgorodin ruhtinaille lähettää. Mutta nyt ruhtinasten lähettämät pajarit eivät enää tyytyneet ystävyyslahjoihin, vaan vaativat riistaveroa ja hyviä lahjoja ja mitä kaikkea lienevät vaatineetkaan.

Tiurin taatto on ajatellut, että jos hän olisi nuorempi mies, niin hän nostattaisi kaikki Karjalan miehet, myöskin Laatokan karjalaiset vastustamaan Novgorodin pajarien vaatimuksia. Parasta olisi lähettää lähettiläitä Novgorodiin sanomaan ruhtinaalle, että Karjalan miehet eivät tahtoneet mitään pajareja luonaan suvaita. Jos ruhtinas tyytyi ystävyyslahjoihin, niin niitä he voivat ilman pajarejakin lähettää. Jos taas ruhtinas vaati veroa, niin siitä piti ensin Karjalan kaikkien heimojen yhteisillä käräjillä päätettämän.

Näin olisi Tiurin taaton mielestä pitänyt tehdä. Mutta hän oli nyt haudan partaalla hoippuva vanhus ja kykenisikö hänen nuori ja maltiton pojanpoikansa oikealla tavalla Karjalan miesten asiaa ajamaan. Oli hänellä ollut poikakin, rohkea ja taitava mies, jota oli nimitetty Majava-Tiuriksi, koska hän järjesti majavan pyynnin kaikilla Karjalan miesten omilla riista-alueilla. Tämä poika jos olisi elänyt, niin hänen käsiinsä Tiurin taatto olisi luottamuksella jättänyt Tiurin heimovanhimman valtamerkit. Majava-Tiuri oli kuitenkin mennyt tuonen tuville miehuutensa parhaina päivinä ja nyt saattoi Tiurien mainehikas suku asettaa heimovanhimman vaaliin vain kypsymättömän nuorukaisen.

Tiurin taatto on vapisevin sormin kopeloiden kysynyt neuvoa esi-isiensä riimukirjoitukselta. Ah, miksi olikin taatto taivahinen häneltä jo riistänyt silmiensä valonkin. Jos olisi edes ollut näkevä, olisi kenties vielä muutaman vuoden eteenpäin voinut lykätä uuden heimovanhimman vaalin. Nyt sitä oli mahdoton enää lykätä tuonnemmaksi; ensi eloajan käräjillä, jolloin samalla pidettiin Tiurin suuret riistamarkkinat, täytyi vaalin peruuttamattomasti tapahtua. Kunpa vain Tiurin Kalevi olisi koetusmatkansa hyvin suorittanut.

Tiurin taaton mietelmät keskeyttää muurin sakaralta kuuluva vaskitorven pitkä toitotus. Vuokselle tähystelevät jousimiehet olivat nähneet pohjankävijäin ensimmäiset vaskikeulat. Seuraavassa tuokiossa ryntää neitosten parvi uhripuistosta käräjäpihaan. Helinä neito hokee hengästyneenä:

— Rakas taatto, äiti, Kyyrö, nyt ne tulevat, kauan vuotetut! Myötävirtaan hyvää kyytiä laskevat!

Innoissaan hän rientää syleilemään Tiurin taattoa ja kysyy häneltä, saisivatko he jousimiesten mukana kiiruhtaa tulijoita vastaan lauttasillalle.

— Menkää vain, rakkaat lapsukaiset, menkää urhoja kauan vuotettuja vastaan, haastelee Tiurin taatto. — Mutta sallihan, rakas tyttäreni, minun ensin tarkastaa, onko otsaripa hyvin kulmillasi ja ovatko silmäsi sirkeät mielitiettyäsi vastaanottamaan.

Hän hivelee hyväillen eteensä painuneen Helinä neidon tuuheata tukkaa ja sen koristeena olevaa otsaripaa. Hivelee ja sitä tehdessään haastelee:

— Tuskin hämärtyneet silmäni enää voivat erottaa muotosi ihanuutta, rakas tyttäreni. Mutta tiedän sinun olevan kyllin kauniin ja hyvän Tiurin suvun jälkeläiselle. Parempaa tuskin olisimme voineet löytää Karjalan tyttärien joukosta.

Toiset neidot ovat jo kärsimättöminä odottaneet Helinää, ja nyt kaikki pyrynä kiiruhtavat jousimiesten perässä lauttasillalle. Siellä jo raikuvin riemuhuudoin tulijoita tervehditään. Tiurin Kalevi on ensimmäisenä laskenut vaskikeulansa mantereen puoleiseen laituriin. Uljas on hän muodoltaan, päivettynyt ja kevätviimojen karaisema retkeilijä. Taisi yksi ja toinen Tiurin kaunoisista kassapäistä kadehtia Helinä neitoa, kun tämä vahvasti punastuen ensimmäisenä toivottaa uljaan Kalevin tervetulleeksi. Helinä tunsi tällä hetkellä niin määrättömän onnenaallon hulvahtavan ylitseen, että olisi mielellään tahtonut heittäytyä kauan odotetun mielitiettynsä kaulaan, mutta ujous esti hänet sitä tekemästä. Tuskin hän saattoi kestää Tiurin Kalevin reipasta katsetta ja voimakasta kädenpuristusta.

Mutta seuraavana hetkenä joutui jo vanha isänsäkin häntä tervehtimään ja niin voitti Helinä neito ensi hetken ujostelun. Reippaina lähtevät retkeilijät vastaanottajineen lauttasillan yli käräjäpihaan, jossa itse Suur-Tiuri vanhan asepalvelijansa ja Imandra emännän seurassa pohjankävijät tervetulleiksi toivottaa. Kädestä pitäen Tiurin taatto jokaista tulijaa vuoronsa perään tervehtii ja kehoittaa sitten heitä maistamaan kuohuvista simasarvista, joita Imandra emäntä ja neidot jo jousimiesten tuvasta kantavat käräjäpihaan.

— Hyvin lienette matkanne tehneet? haastelee Tiurin taatto. Olisi kai viesti jo aikaisemmin tullut, jos suuremmat vastoinkäymiset olisivat vaikeuksia tuottaneet?

— Lienee vähän vastoinkäymisiäkin ollut, mutta hyvin olemme niistä selvinneet ja varppeita myöten on täydet riistaveneemme, ilmoittaa ukko Kumoinen.

— Saat olla ylpeä pojanpojastasi, Tiurin taatto. Nuoruudestaan huolimatta on hän kokeneen urhon lailla riistaretkemme johtanut.

— Niin on johtanut, niin on johtanut, kuuluu myönnytyksiä toisten retkeläisten joukosta. Ja Kiviniemen Jaama, muulloin vähäpuheinen, murahtaa nyt:

— Karhuksi minua sanotaan ja tottapa lienenkin kömpelö karhu vain. Mutta mikä lie minun käpälissäni voimaa, on se altis milloin hyvänsä iskemään, kun vain saamme nuoren Haukka-Tiurin johtajanamme pitää.

Tämä voimakas ylistyspuhe sai kaikkien retkeläisten innokkaan hyväksymisen, mutta Tiurin Kalevi naurahti ja sanoi:

— Parhaani olen koettanut tehdä, mutta tokkopa vain retkemme olisi näin hyvin onnistunut, jollei Kumoista ja kaikkia näitä toisia kokeneita miehiä olisi ollut ainaisina neuvonantajina ja avustajina. Heitä saat, suuri taatto, enemmän kiittää kuin minua.

— Tiedän, tiedän, rakas pojanpoikani. Sinulla on ollut rohkeat ja taitavat miehet johdettavina ja vielä uudestaan teille kaikille lausun kiitokseni. Nyt simaa ja ohrajuomaa maistakaa. Illalla sitten, kun riistasaalis on vanhojen tapojemme mukaan jaettu, lähtekäämme tuonne uhrilehtoon taivaan taatolle kaikista hyvistä antimista osansa antamaan. Ja sen jälkeen on tuolla minun vierastuvassani juhlapidot, joissa saatte ravita itseänne ruualla ja juomalla. Mutta asemiehillenne valmistetaan pidot tänne jousimiesten tupaan. Ruuan ja juoman ei pidä Tiurin linnassa tänä iltana keneltäkään puuttuman. Siitä on Imandra tyttäreni etukäteen huolen pitänyt.

Ennenkuin pohjankävijät lähtivät riistasaalista jakamaan, ilmoitti Tiurin Kalevi taatollensa Visbyn lähettilästen ja ritari Niilon matkalla olosta Tiurin linnaan. Sairas heimovanhin näytti suuresti ilostuvan tästä tiedosta, mutta ei hän mielihyväänsä mitenkään sanoin ilmaissut. Käski vain Imandra emännän laittaa Tiurin linnan parhaat vierashuoneet kuntoon tulijoita varten. Sitten hän Kyyrö vanhuksen käsivarteen nojaten lähti sisäpihan puolella oleviin huoneisiinsa levähtääkseen siellä ennen uhritoimituksen ja illan juhlapitojen alkamista.

IV Luku.

UHRIJUHLA JA JUOMAPIDOT.

Kesäpäivän laskuaan lähetessä valmistutaan Tiurin linnassa suureen uhrijuhlaan. Jälleen kokoontuvat pohjankävijät jousimiehineen käräjäpihaan, josta sitten, heimovanhin etunenässä ja pyhän taikarummun päristessä, lähdetään juhlallisena kulkueena uhrilehtoon.

Jo ovat kaikki pohjankävijäin mainehikkaat päälliköt täyteen sotisopaan ja kiiltäviin kypäripäähineisiin pukeutuneina paikallaan. Joukossa nähdään myös useita kotona olleita sukuvanhimpia, jotka retkeläisten tulosta tiedon saatuaan ovat kiiruhtaneet Tiurin linnaan ollakseen läsnä edes tässä retkeläisten kunniaksi toimeenpantavassa uhri- ja juomajuhlassa, jossa Tiurin linnan ehtoisan Imandra emännän parhaiden antimien tiedetään vuolaana vuotavan vieraiden kestitykseksi.

Muita ketterämpänä puikkelehtii uhrijuhlan alkamista odottelevien joukossa Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen. Hän on onnellisesti saattanut harvinaiset vieraansa Tiurin taaton luo ja nämä ovat jo antaneet arvokkaat lahjansakin Karjalan miesten heimovanhimmalle. Näistä lahjoista ja vieraiden matkan tarkoituksesta nyt kiivas lännen miesten ystävä kaikille juhlavierasten joukossa tapaamilleen riittäville selkoa tekee. On joutunut mukaan pari Laatokan karjalaistakin, jotka ovat jo joutuneet tekemisiin Käkisalmeen pesiytyneen Novgorodin pajarin kanssa. Näitä Antero Äyrämöinen säälimättä kaikkien kuullen ivailee, kun eivät ole sen tiensä karkoittaneet pajaria luotaan.

Toinen Laatokan karjalaisista, Lahdenpohjan miesten heimopäällikkö Nirkko selittää:

— Harvat meistä pajaria suosivat, melkein varkain hän on tullut luoksemme. Laatokan täkäläisiä sillä kuuluu olevan ystävinään, Uuksun vanha Sermi ja Syvärin miesten kuulu heimovanhin Makari, jotka kumpainenkin kuuluvat jo pyhätön Novgorodin papeille rakentaneen.

— No miksi eivät pidä myös pajaria siellä pyhättöjensä luona, vaan lähettävät tälle puolen Laatokan: kivahtaa Antero Äyrämöinen.

— Meidän pitäisi antaa pajarille hyvä lähtö naapuruudestamme, murisee Kiviniemen väkevä Karhu, joka on aina tottunut enemmän luottamaan käpäliinsä voimaan kuin viisaan pään harkintaan.

— Liekö pajarilla paljon jousimiehiä mukanaan? tiedustelee Unnunkosken Ronka, jonka mielestä Kiviniemen Karhun suorasukainen ehdotus oli kaikin puolin harkitsemisen arvoinen.

— Kuka hänen jousimiehensä on käynyt tutkimassa? sanoo Nirkko. — mutta pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä kuuluvat olevan kärtsäkoirien veroisia ahmatteja. Missä ovat kulkeneet, aina ovat tarvitsemansa viljan ja karjan ryöstäneet ja kuka on vastaan pannut, sen ovat solmuruoskalla suomineet.

— No niin se pajari kärtsäkoirineen teitä hallitkoonkin, niin opitte kerran tietämään, millaista on se kehuttu Novgorodin ruhtinasten ystävyys, ilkastelee Antero Äyrämöinen. — Minä olen tuonut tänä päivänä Tiurin linnaan Visbyn hansakestien ja Viipurin linnanisännän lähettiläät. Hyviä lahjoja oli heillä mukanaan Tiurin heimovanhimmalle, mutta Novgorodin ruhtinaan lähettämä pajari teitä solmuruoskalla kurittaa. Siinä ovat hänen hyvät lahjansa.

Joukosta kuuluu uhkaavaa murinaa, kiihtymys kutsumattomana tungettelijana Tiurin karjalaisten naapuruuteen saapunutta Novgorodin pajaria kohtaan on nousemassa. Ei olisi paljon tarvittu, kun nämä vapauttaan rakastavat miehet olisivat olleet Kiviniemen Jaaman ehdottamalla tavalla valmiit pajaria vastaan lähtemään.

Mutta kiihtyvä keskustelu nyt itsestään taukoaa, sillä sisäpihalta tuovasta vaskiovesta tulee käräjäpihaan Tiurin taatto, Kyyrö vanhuksen ja Kekri Kumoisen sekä pojanpoikansa Tiurin Kalevin saattamana. Täydessä heimovanhimman juhla-asussa on tällä kertaa Suur-Tiuri; uumenillaan välähtelee sateenkaarikirjauksin kudottu ussakka, hartioillaan on kärpännahkaviitta ja päähineenä kallisarvoisesti koristeltu lapinlakki, tietäjän päähine. Käräjäkiven äärellä Kekri Kumoinen, pohjankävijäin vanhimpana miehenä, sitoo hänen vyölleen heimovanhimman valtamiekan käskien samalla kaikkien muiden sukuvanhinten ja pohjankävijäin riisua aseensa. Näin hän sanoo:

— Karjalan miehet, Tiurin pyhään uhrilehtoon lähdemme, taivaan taatolle maan ja veden antimia viemään, häneltä siunausta anelemaan. Jotta uhrimme hyvä ja mieluinen olisi, tähän käräjäkivelle, urhot, siksi aikaa säilänne riisukaa. Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan kantaa!

— Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan kantaa, kertaa vanha Antero Äyrämöinen laskiessaan oman miekkansa käräjäkiven verkapeitteelle.

Samalla tavalla kertaavat kaikki muut sukuvanhimmat ja pohjankävijät riisuessaan kukin vuoronsa perään käräjäkivelle aseensa.

Nyt tuodaan uhrilahjat esille; pyhiksi vihittyihin juomasarviin laskettua simaa ja olutta sekä niinikään Tiurin pyhässä lähteessä vihittyyn kylvökoppaan pantua ohraviljaa. Teurasuhria käytettiin näihin aikoihin enää harvoin, korkeintaan syksyisessä kekrijuhlassa. Muulloin tyydyttiin uhraamaan vain maan antimia. Tiurin Kalevi ja muutamat vanhimmat miehet joukosta saavat kantaakseen uhrilahjat ja niin lähdetään liikkeelle. Edellä kulkee Kekri Kumoinen harvakseen pyhää taikarumpua päristäen. Hänen jäljessään astelee Tiurin taatto vanhan asepalveluansa Kyyrön tukemana. Muut vanhimmat ja pohjankävijät seuraavat parittain ikänsä ja arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Kulkueen päättävät jousimiehet ja viimeisinä naiset, jotka myös saavat mukana olla, vaikka vain kauempaa uhritoimitusta katsellen.

Uhripaikalla, Tiurin pyhän lähteen äärellä toimittaa Tiurin taatto tavanmukaiset uhrimenot, kiittää taattoa taivahista Karjalan miehille osoitetusta suopeudesta ja anelee, että edelleenkin maan vilja hyvin menestyisi, vesissä ja riistamailla olisi runsaasti antimia ja että Karjalan kaunis maa saisi olla rauhassa vainolaisen hävityksiltä. Uhrimenoja lukiessaan hän vuoronsa perään kustakin astiasta tiputtaa pyhään lähteeseen uhriantimia. Rumpu pärisee koko ajan hiljaisessa tahdissa. Voimakkaasti vaikuttavat urosten mieliin Tiurin taaton uhriluvut. Melkein sokea hän on ja vanhuudesta kuihtuneet kätensä vapisevat, mutta syvästä rinnasta kohoava äänensä kaikuu vielä voimakkaana ja selkeänä. Tuntuu kuin illan tyvenessä uhrilehdon pyhät puutkin hänen sanojaan hartaina kuuntelisivat ja metsän lintuset ovat vaienneet, jotta iäkkään heimovanhimman anelu yksinään kantautuisi taaton taivahisen kuuluviin. Ja kun Tiurin taatto anelussaan kohottaa vapisevat käsivartensa taivaan puoleen, niin kohoavat itsestään kaikkien muidenkin käsivarret ja useat vanhemmista miehistä toistavat puoliääneen heimovanhimman uhrilukuja.

Pyhän lähteen partaalla on pieni uhrihuone, johon tämän yleisen uhritoimituksen jälkeen useat vievät uhrilahjojaan. Kuka uhraa pyhän lähteen suojelushengelle kiiltävän hopearahan, kuka otsarivan tai muun riistamarkkinoilta ostamansa korukapineen. Varmaan joku nainen on salaa tuonut uhrihuoneen seinälle hopeaisen kaularistinkin, jonka hän on kai saanut joltakin kiertelevältä, Novgorodin oikeauskoisen kirkon esirukouksia ja pyhiä esineitä kaupittelevalta erakkomunkilta. Näiden pyhien miesten sallittiin Vuoksen Karjalassakin yleensä vapaasti liikuskella. Siellä täällä olivat he vanhojen uhrihuoneiden rinnalle saaneet rakentaa vinoristillä varustettuja kirkon pikkupyhättöjäkin. Mutta näissä pyhätöissä käydessäänkin Karjalan miehet ja naiset pitivät sitkeästi kiinni vanhoista uhrimenoistaan. Jos kirkon pyhättöön uhrilahjoja viedään, niin samalla kertaa ja kenties vielä auliimmalla kädellä niitä viedään vanhaan, esivanhempien aikuiseen uhrihuoneeseen.

Mutta jopa on uhrimenot loppuun suoritettu, jo on uhrikulkue palannut takaisin käräjäpihaan. Samassa järjestyksessä tapahtui palaaminen kuin lähtökin ja nyt jo sukuvanhimmat ja pohjankävijät miekkoja vyöllensä vyöttelevät. Nyt alkavat Tiurin taaton ja Tiurin linnan ehtoisan Imandra emännän juhlapidot, joissa on runsaasti sekä ruokaa että juomaa.

Yltäkylläinen pitopöytä on järjestetty sekä jousimiesten suureen tupaan että sisäpihan puolella olevaan Tiurin taaton vierastupaan. Aikaisempina vuosina Tiurin taatto kestitsi sekä pohjankävijöitä että heidän jousimiehiään samassa pitopöydässä, mutta kun pitovierasten luku on vuosi vuodelta karttunut yhä suuremmaksi, on tästä vanhasta tavasta täytynyt luopua. Joku mainehikkaimpia pohjankävijöitä jää kuitenkin aina jousimiesten tupaan ja asettuu pitopöydän päähän varatulle kunniaistuimelle pitojen isäntää edustamaan.

Tavallisesti on viime vuosina ollut jousimiesten pöydässä isännyyttä hoitelemassa Kiviniemen Karhu, joka hyvänä syömärinä ja vielä parempana urosten juoman latkijana olikin kaikin puolin vanhempien jousimiesten mielen mukainen mies heidän pöydässään kunniapaikalla istumaan. Tällä kertaa vanha Kekri Kumoinen kuitenkin ehdottaa, että Karhu tulisi vaihteen vuoksi heimovanhimman pöytään ja Päiväkiven Kuisma jäisi jousimiesten isännäksi. Ehdotus ei kuitenkaan miellytä jousimiehiä, heidän joukostaan alkaa kuulua äänekästä nurinaa ja vastalauseita. Viimein eräs Tiurin Musakan jousimiesjoukkoon kuuluva, Lari taaton nimellä tunnettu jättiläinen vääntäikse joukosta esille ja sanoo:

— Elä pane pahaksi, vanha Kekri kuomaseni, eläkä sinäkään, Päiväkiven isäntä, pahaksesi pane, mutta Kiviniemen Karhun me tahtoisimme pitää.

Joukosta kuuluu innokkaita ääniä:

— Kiviniemen Karhu on meidän mies! Kiviniemen Karhu on meidän mies! Hänestä emme luovu!

— Siinä sen kuulette, sanoo Lari taatto ja asettuu sääret hajallaan Kekri Kumoisen ja Päiväkiven Kuisman eteen.

— No minkäpäs sille sitten mahtaa, nauraa Päiväkiven Kuisma. — En minä väkisin joukkoonne tule!

— Eipä siltä, saat sinäkin kernaasti tulla, mutta kyllä nämä pojat tahtoisivat myös Kiviniemen isännän luonaan pitää.

— Tunnen minä teidät, veitikat, murahtaa Kiviniemen Karhu. — Kilpaa taas mielisitte simasarvia tyhjentää ja sitten kaikkea muuta hullutusta tehdä, mutta minäpäs pidänkin nyt teidät kauniisti ohjaksissa. Ei liikoja latkitakaan tällä kertaa, sen saatte nähdä!

Näin uhkaillen hän jousimiesten sankassa joukossa työntyy tuvan ovesta sisään ja istahtaa yleisen tyytyväisyyden vallitessa pöydän yläpäähän leveälle kunniapaikalleen. Vanhat jousimiehet eivät hänen uhkauksiaan ollenkaan todesta ottaneet, he tiesivät varsin hyvin entisestä kokemuksesta, että kun suuri simasarvi oli muutamia kierroksia tehnyt, ei Kiviniemen Karhu enää uhkauksiaan muistanut ja silloin oli hän niin mainio pitopöydän isäntä, ettei jousimiesten mielestä parempaa olisi hakemallakaan löytänyt.

Itsensä Tiurin taaton pitopöydässä oli lähinnä kunniaistuinta paikat Visbyn lähettiläillä ja ritari Niilolla. Pöydän alapäässä oli toinen kunniaistuin, joka kuului ukko Kumoiselle, tämänvuotisten pohjankävijäin vanhimmalle miehelle. Lähimmiksi seuralaisikseen oli Kumoinen saanut vanhan Antero Äyrämöisen ja Lahdenpohjan Nirkon.

Tästä olikin seurauksena, että vanha Äyrämöinen jälleen alkoi haastella mieliaiheestaan, Käkisalmen pajarista, jonka ansioiden maalaaminen aikaisemmin käräjäpihassa oli hänen mielestään jäänyt vallan keskeneräiseksi. Ukko Kumoinenkin oli jo saanut kuulla pajarin hommista Laatokan karjalaisten luona, mutta malttavana miehenä ei hän niin päätä pahkaa tahtonut lähteä pajaria aseiden voimalla karkoittamaan. Hänen mielestään olisi pajarin luo pitänyt lähettää miehiä kysymään, tahtoiko hän olla Karjalan miesten ystävänä ja kunnioittaa vanhoja liittosopimuksia. Jos hän sen lupaisi, niin silloin hänelle kenties voitaisiin lähettää ystävyyslahjojakin, vaikka nämä lahjat oikeastaan kuuluivatkin vain kauppamiesten raadin valitsemille Novgorodin ruhtinaille.

Antero Äyrämöinen piti kerrassaan tarpeettomana lähettiläiden lähettämistä pajarin luo. Hän tuiskahti Kumoiselle:

— Kuulehan, vanha retkeläistoveri, oletpa sinä kovin suopea Novgorodin pajarille. Mutta minä kysyn sinulta yhden asian: Jos susi tulee sinun lammaslaumaasi, niin lähetätkö sinä ensin miehiä siltä harmaaturkilta veijarilta kysymään, tahtooko se olla sinun lampaittesi ystävä? Etpäs totisesti lähetäkään miehiäsi mokomalle asialle, vaan tempaat jousen ja nuoliviinen seinältäsi ja niin menet täyttä kyytiä sutta laumastasi pois häätämään. No niin, aivan samanlainen susi, harmaaturkki veijari, on Novgorodin pajari. Hän on ollut jo verottamassa Laatokan takana eläviä Karjalan miehiä, nyt hän aikoo pesiytyä näille maille, tämän puolen karjalaisilta riistaveroa kärkkymään, mutta sinä olisit vielä valmis hänelle ystävyyslahjojakin viemään.

Vanhan Äyrämöisen terävät sanat Käkisalmen pajarista herättivät suurta mieltymystä lähellä istuvassa Tiurin Kalevissa. Myös Unnunkosken Pärtty Ronka oli sitä mieltä, että tuskinpa kannatti pajarin luo lähettää miehiä mitään kysymään. Viisainta olisi ollut lähettää vain yksi luotettava vakooja ottamaan selvää paljonko pajarilla oli mukanaan jousimiehiä ja peitsenkantajia ja sitten toimia sen mukaan.

— Hyvissä ajoin olisi mokomasta naapurista eroon päästävä, sanoo hän. — Jos pajarin sallitaan rauhassa korjata Käkisalmen vanha, Karjalan miesten itsensä laiminlyömä linnavarustus hyvään kuntoon, niin pelkäänpä, että pajari alkaa näytellä meille Tiurin miehillekin hampaitaan, muuttuu sudeksi, niinkuin vanha toverimme Äyrämöinen sanoo.

Ei vanha Kumoinenkaan pitänyt viisaana, että Laatokan karjalaiset ilman muuta olivat sallineet pajarin asettua Käkisalmeen asumaan.

— Minkäs me hänelle mahdoimme, valittaa Lahdenpohjan Nirkko. — Hajallaan ovat meidän miehet tällä puolen Laatokan ja tuolla puolen taas on pajarilla ystäviä. Teillä Vuoksen miehillä on täällä luja linnavarustus ja teillä on viisas ja kokenut heimovanhin, jonka käskyjä kaikki miehet tottelevat. Hyvä teidän on täällä puhua pajarin karkoittamisesta, mutta me emme siihen pysty.

Tiurin Kalevi on vaieten kuunnellut Laatokan karjalaisen valittelua. Nyt hän ei enää voi itseänsä pidättää, vaan huudahtaa:

— Sinä sanoit Kumoinen, että Käkisalmen pajarin luo pitäisi lähettää miehiä kysymään, tahtooko hän olla karjalaisten ystävä. Minun mielestäni ei niitä miehiä pitäisi lähettää pajarin luo, vaan Laatokan karjalaisten luo. Siellä näyttävät urokset unohtaneen jousen jänteen kiristämisen. Meidän miestemme pitäisi mennä heille se taito uudestaan opettamaan.

— Kas nepä sanat olivat minun mieleni mukaiset! huudahtaa Äyrämöinen innostuneena. — Niistä sanoista helähti oikeata Tiurin terästä ja haluisinpa kuuluttaa ne kaikille tässä pitopöydässä istuville. Naulan päähän sanotut sanat kaikin puolin. On synti ja suuri häpeä, että Karjalan miehet Laatokan puolella ovat unohtaneet jousen jänteen kiristämisen, mutta Tiurin miesten pitää heille se taito jälleen opettaa.

Vanha Kumoinen koettaa hiukan hillitä helposti tulistuvan Antero Äyrämöisen innostusta ja haastelee:

— Kenties tulee kerran aika eteen, jolloin meidän täytyy tehdä nuoren Kalevin sanojen mukaan ja ryhtyä opettamaan Laatokan karjalaisille jousen virittämistä. Käkisalmen pajari saattaa meidät siihen pakottaa, mutta mahtavasti sittenkin toimikaamme. Novgorodin ruhtinaat ja posadnikat eivät saa päästä syyttämään meitä Tiurin miehiä ystävyysliiton aiheettomasta rikkomisesta.

Pöydän yläpäässäkin, jossa istui Tiurin taatto ja hänen lähimpänä naapurinaan Visbyn raadin lähettiläs, pyrki haastelu menemään Käkisalmen pajariin. Vanha ja ovela Bartolomeus, vaikka olikin vasta muutamia tiimoja ollut Tiurin linnassa, oli sentään ehtinyt ja onkia tietoonsa yhtä ja toista Karjalan viimeisistä tapahtumista. Hän tiesi jo tarpeeksi Käkisalmen pajaristakin ymmärtääkseen, että tämän miehen hommat eivät voineet olla mieleen Tiurin karjalaisille. Niin koettaa hän varsin varovaisesti tiedustella, mitä Tiurin miesten heimovanhin ajattelee uudesta naapuristaan. Tiurin taatto kuitenkin vastaa vanhan Bartolomeuksen tiedusteluun vältellen. Hän virkahtaa vain:

‒ Vasta vähän aikaa on pajari ollut meidän Tiurin miesten naapurina, niin mistäpä hänen aikeitaan tietäisimme.

— Lienee hän kuitenkin käynyt herransa Novgorodin Ilja ruhtinaan puolesta sinua tervehtimässä, niinkuin hyvä tapa vaatii?

Tämä kysymys ei näyttänyt Tiurin heimovanhinta miellyttävän, mutta hän vastaa siihen näköjään aivan rauhallisena:

— Kun Novgorodin ruhtinaat milloin ovat lähettäneet pajarejaan Tiurin linnaan, ovat ne olleet heidän parhaita pajarejaan tai sitten ne ovat olleet kunnioitettavan raadin jäseniä. Tästä pajarista en ole aikaisemmin mitään kuullut, mutta lienee hän vain ruhtinaan tai raadin halvempia asemiehiä. »Pajarin lapsiksi! niitä sanotaan eikä näitä miehiä sovi lähettää vierasta ruhtinasta tai heimovanhinta tervehtimään, sillä se olisi suuri häväistys sille ruhtinaalle tai heimovanhimmalle, jonka luo heidät lähetettäisiin.

Tämä karu vastaus osoitti varsin hyvin, mitä Tiurin heimovanhinkin uudesta naapuristaan ajatteli. Viisas Bartolomeus varoi enää Käkisalmen pajaria mainitsemasta, hän käänsi taitavasti haastelun muihin asioihin ja alkaa vihdoin kehua Tiurin Imandra emännän laittamien pitoruokien ja juomien oivallisuutta.