Part 9

— Olemme me Lari taaton kanssa jo kerran aikaisemminkin käväisseet pajarin haukanpesässä. Ja tuotapa nyt mietimme, että lähdemme sinne toisen kerran, jos eivät Tiurin miesten johtajat pian lähde Kalevi kaunoistamme pelastamaan.

Eivät kuitenkaan Lari taatto ja Orma ennättäneet matkalleen. Sitä ennen tuli outo vieras Tiurin miesten linnaan.

Kun vanha Kyyrö muutamana iltana oli suurella linnanportilla yövartijoita tehtäviinsä määräämässä, niin huomasi hän Tiurin kosken yli tuovalla lauttasillalla yksinäisen naispoloisen, joka pelokkaana ympärilleen tähyillen linnanporttia läheni.

— Mitähän tuolla naiskulkijalla lienee mielessään, virkahtaa Kyyrö vanhus ja lähettää vartiomiehen sillalle hänen luokseen.

Pahoin hätääntyi nainen, kun vartija tuli hänen luoksensa, hänen asiaansa tiedustelemaan. Pahoin hätääntyi, mutta sai kuitenkin suustaan änkytetyksi:

— Onkos täällä Tiurin linnassa jousimiestä, jota sanotaan Lari taatoksi? Hänelle minulla olisi asiaa. Kaukaa olen yksin tullut ja häntä minun pitäisi tavata.

Vartija toi naisen mukanaan ja Kyyrö vanhukselle virkahti:

— Lari taattoa tämä kaunis lintunen tahtoisi tavata. Kaukaa sanoo yksin tulleensa ja Lari taatolle hokee itsellään asiaa olevan. No, no, älähän tunge päätäsi noin huppuun, ei sinua täällä elävältä syödä!

— Kas onpa se tosiaan pelästynyt lintunen! naurahtaa Kyyrö vanhuskin, mutta alkaa sitten tyttöstä rohkaista:

— Eipä tosiaankaan sinun huoli täällä jäniksen tavoin päätäsi piiloittaa. Ja jos sinulla lienee Lari taattosellemme asiaa, niin noudammehan Lari taaton tähän portille. Tuossa paikassa noudamme, jos et minulle suostu asiaasi haastamaan.

Tyttö ei ruvennut millään neuvolla Kyyrö vanhukselle selvittämään asiaansa. Mutta kun Lari taatto oli siihen portille noudettu, lankesi vieras hänen eteensä polvilleen ja alkoi häntä pyydellä:

— Pelasta minut, urho uljas, minua suojele! Kaukaa olen tullut sinua etsimään. Boris pajarin linnasta olen yksin taivaltanut, mutta nyt minä olen uupumuksesta ja pelosta aivan näännyksissä.

Kun vieras tyttönen oli tämän ilmoittanut, niin jopa revähtivät portille kokoontuneiden jousimiesten silmät suuriksi. Mutta Lari taatto kerskailee touhuissaan:

— Tiesinhän minä, että minulle tulee pian viestintuoja pajarin haukanpesästä! Kalevi kaunoisestamme varmaan tuo hyviä uutisia! Mutta mitäs te siinä suu auki töllistelette, mokomat vetelykset! Tiehenne siitä laputtakaa, kuulittehan, kenelle hänellä on asiaa, pelästyneellä tyttö raukalla. No, no, nousehan jo tuosta, kaunis kultamuruseni, älä yhtään pelkää! Minä sinut vien turvaan, sinulle ruokaa ja lepoa toimitan! Tuossa paikassa sinulle kaikkea hyvää toimitan! Ja sittenpä vasta minulle kerro asiasi. Tiedänhän minä sen olevan tärkeän asian, Kalevi kaunoistamme varmaan koskee, mutta eipä sinun sittenkään huoli menehtyä kerran perille päästyäsi. Ei huoli menehtyä, jaksan minä tuon verran odottaa!

Näin Lari taatto pakisee touhussaan ja vierasta tyttöstä kainaloista ylös auttaa. Niin vei hänet jousimiesten tupaan levähtämään ja sieltä kaikki uteliaat jousimiehet karkoitti tiehensä.

Pian siellä tyttönen tointuukin pelästyksestään ja jo nyt hänen kielensä kantimet laukeavat, kun näkee kahden kesken Lari taaton kanssa olevansa. Irinja neidon, Boris pajarin tyttären lähettämänä hän sanoo tulleensa.

— Olga on nimeni, orjapiika, ja kun armas Irinja neito ei muita voinut lähettää sinun luoksesi, niin minut lähetti. Minulla on pajarin tyttäreltä sinulle merkki, josta tiedät hänen minut lähettäneen.

Näin sanoen tyttönen penkoo ja kaivelee povellaan kantamaansa kääröä. Sieltä ilmestyi vihdoin esille kuivuneesta verestä ruostunut, pitkä teräsnuoli, jonka tyttönen pelosta vielä vapisten ojensi Lari taatolle.

— Kas tässä on Irinja neidon merkki! Sanoi hän sinun tämän nuolen hyvin tuntevan, sanoi tämän olevan sen saman nuolen, jolla sinun herrasi hänen parhaan haukkasensa surmasi.

Lari taatto nuolta tyystin tarkastelee ja ihastuneena huudahtelee:

— Tottapa tämän tuntenen, oman tekemäni nuolen! No jopa osasikin kaunis emäntäsi oikean merkin lähettää. Jopa osasi lähettää! Vaan tietääpä hän, hyviä olemme jo näet ystäviä, vaikkapa hän liekin siinä kirotussa haukanpesässä kasvanut. Mutta sanohan jo, minkä viestin armas emäntäsi sinun käski minulle kertomaan?

— Tämän tiedon käskee Irinja neito sinulle kertomaan, että elossa on sinun herrasi, Tiurin nuori urho jonka pajari Sergei miehineen otti vangikseen ja vei Boris pajarin linnaan. Elossa on herrasi ja hyvin hänen haavojaan hoidellaan, mutta tarkoin vartioituna hän on pajarin vankikellarissa.

— No arvasinhan minä, hänellä on armaita ystäviä pajarin kirotussa haukanpesässä! Ystäviä parhaita, jotka hänestä huolehtivat ja minuakin, vanhaa Lari taattoa muistavat! No jopa toitkin hyvän uutisen, jopa viestin toit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni! Höperöksi minut ilosta saatoit, kyynelehtimään saatoit vanhan miehen. Vaan ajattelehan tuota, minä Kalevi kaunoisemme mukana olin ja silloin tuo lemmon rosvo, tuo teidän pajari Sergeinne piilopaikastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa, Kalevi kaunoisemme sieppasi melkein minun kynsistäni. Ajattelehan tuota, niin jopa sinäkin ymmärrät iloni syyn, Olga tyttöseni, kullannuppuseni!

Näin Lari taatto vuoroin itkien ja vuoroin nauraen lörpöttelee. Rajussa iloninnossaan hän suuta suikkasi kauniille orjapiikaselle ja sitten jälleen alkaa tältä tiedustella, mitä muuta pajarin tytär oli käskenyt hänelle kertomaan.

Silloin orjapiika vilkaisee arasti ympärilleen ja sitten äänensä melkein kuiskaukseksi alentaen ilmoittaa:

— Vielä käski emäntäni, armas aurinkoiseni, tämän sinulle sanomaan: On suuressa vaarassa sinun herrasi, Tiurin nuori urho. Pajari Boris mielii hänelle kostaa kärsimänsä häväistyksen ja julman koston on pajari miettinyt herrallesi. Niinpä siis Irinja neito nyt muistuttaa sinua lupauksestasi, jonka olet hänelle kerran antanut. Sinun pitää viipymättä lähteä pajarin linnaan, niin siellä sitten saat nähdä, voidaanko herrasi vielä pelastaa.

Vakavana on Lari taatto näitä orjapiian sanoja kuunnellut. Hänen hampaansa kirahtelevat.

— Vai niin, Boris pajari on Kalevi kaunoisellemme julman koston miettinyt. Vaan etpäs, kirottu pajari, tuota muistanutkaan, että on maailmassa höperö vanhus, jota Lari taatoksi sanotaan, joka on jo kerran ennen sinulle tehnyt hyvät kepposet. Odotahan, pajari, minä tulen, minä tulen toisen kerran sinun haukanpesääsi. Vai ei Lari taatto lupaustaan muistaisi! Hyvin muistaa mitä on luvannut pajarin tyttärelle. Jo tänä yönä lähden matkalle pajarin linnaan, jo tänä yönä Lari taatto lähtee!

Vielä orjapiika Olga häntä neuvoi:

— Näin pajarin tytär sanoo, että yksinäsi on sinun tällä kertaa tultava. Vaikka soittoniekkana, maankiertäjänä tulet. Tai keksi mitä muuta hyväksi näet, jotta pajarin jousimiehet eivät vain sinua tuntisi.

— No siitä ei huolta mitään! nauraa Lari taatto. — Ei minua siellä kukaan tunne. Niin muotoni muutan, että tuntemattomana astun itsensä Irinja neidon eteen. Saatpa nähdä, Olga tyttöseni, kullannuppuseni, tuntemattomana Lari taatto astuu pajarin tyttären eteen! Mutta tässäpä nyt aikaa haaskaamme joutavaan lörpöttelyyn, kun meidän pitäisi jo olla matkalla! Mutta levähdähän hiukan, Olga tyttöseni, levähdä ja nauti virkistykseksesi, mitä sinulle käyn hankkimassa. Minä sillä aikaa lähden tekemään varustelujani ja sitten kun valmis olen, tulen sinua noutamaan.

Tuossa tuokiossa Lari taatto hommasi vieraalle sanantuojalle syötävää. Hommasi sekä ruuan puolta että virkistävää katajanmarjajuomaa. Vielä hän varoitti nuorta ystäväänsä jousimies Ormaa, että tämä pelästynyttä vierasta suojelisi jousimiesten tungettelulta.

Itse Lari taatto pujahti Tiurin taaton asehuoneeseen, jossa monta Tiurin miesten johtajaa oli paraikaa koolla. Paljon ei Lari taatolta siellä saatu tietää, sen verran vain, että Tiurin Kalevilla ei ollut pajarin linnassa mitään hätää.

— Kuka tämän sinun sanantuojasi sieltä lähettää? utelevat urhot kuorossa.

— Huomenna sen sanon! virkahtaa Lari taatto varsin auliisti. — Näettekös, nyt on hän täällä minun vieraanani, mutta huomenna, kun hän on mennyt täältä matkoihinsa, niin mikäpä sitten enää estäisi minua sanomasta.

Tähän selitykseen saivat uteliaat urhot tyytyä.

Seuraavana yönä hävisi Lari taatto Tiurin linnasta. Vain nuori jousimies Orma tiesi hänen lähdöstään. Pienellä kevyellä jokiveneellä lähti rohkea vanhus vaaralliselle retkelleen. Tuskin muurilla kiertävä vartijakaan huomasi pienen purren lähtöä Tiurin uhripuiston lehtevien koivujen siimeksestä. Nämä koivut levittivät paikotellen suojaavat lehvänsä niin kauas vedestä kohoavien muurien yli, että siellä suojassa voi tosiaan pieni venonen aivan piilossa liikkua.

Orma sai sylissään kantaa unen maille uupuneen pajarin tyttären orjapiian veneen luo. Hellävaroen hän kurkotti muurinharjalta taakkansa Lari taatolle, joka veneessään seisoen otti sen vastaan ja laski yhtä hellävaroen veneen pohjalle valmistamalleen vuoteelle.

— Siinä nukkukoon rauhassa tyttö riepu, kyllältään nukkukoon! haastelee hän.

— Hyvinpä nukkuukin, virkahtaa Orma. — Lienee hän saanut väsymykseen asti valvoa tänne tullessaan.

— Hän on rohkea tyttönen, vaikka näyttääkin niin pelkurilta ja mitättömältä. Emäntänsä lähettämänä vaikka mörköjen pesään päänsä pistää.

Viime hetkessä sukelsi puitten siimeksestä muurille pieni asepoika Orava ja alkoi pyydellä:

— Lari taatto, Lari taattoseni, minut mukaasi ota! En minä paljon paina ja voinenpa olla matkallasi sinulle joksikin hyödyksi.

— Tiedätkö sinä edes, Orava poikaseni, minne minä lähden?

— Etköhän lähtene jälleen sinne vieraan pajarin linnaan.

— Vai niin, sinä tiedät, minne lähden ja kuitenkin pyrit mukaani!

Orava poikasen posket hehkuivat innostuksesta. Jousimies Orma silloin virkahti:

— Mitäpä jos ottaisitkin tämän Oravan mukaasi. Hänestä voi tosiaan olla matkallasi sinulle hyötyä!

— No kapua sitten sukkelaan alas veneeseen!

Niin lähti Lari taatto vaaralliselle matkalleen. Nopeasti eteni pienoinen vene muurin kyljestä. Pian se hävisi vinhan virran pyörteisiin, jotka sitä hyvää kyytiä kiidättivät tuntemattomia kohtaloita kohden.

Kaikki nukkuivat Tiurin linnassa. Nukkuivat urhot uljaat ja nukkuivat Tiurin neidot. Olivat he saaneet pienen valonpilkahduksen raskaaseen suruunsa. Olivat saaneet lyhyen viestin, että vielä oli elossa Tiurin miesten toivo, Tiurin neitojen unelma. Niin nyt kaikki nukkuivat, tuosta urhosta uusia unia näkivät.

Mutta Vuoksen kuohuvia laineita kiitää yksinäinen vene. Kiitää kiikkerä venonen läpi yön, kuohujen halki. Hyvin vihainen virta vetää, ei huoli yksinäisen venemiehen paljon airoillaan autella. On hänellä hyvää aikaa tehtäväänsä mietiskellä, on aikaa tuota aprikoida, miten parhaiden pääsisi vihatun pajarin haukanpesään pujahtamaan.

Kuuhut valaisee yksinäisen urhon taivallusta. Ja kokassa kyyröttää pieni asepoika. Väliin hän Lari taatolta kyselee pajarin linnan oloja, väliin pientä pelon väristystä tuntien katselee kuutamon kumotusta. Nuori on hän vielä ja häntä kutsuu ensimmäisen kerran suuren seikkailun houkutus.

XI Luku.

PAJARIN VANKI.

Jo pari viikkoa oli Tiurin Kalevi virunut pajarin maanalaisessa vankiluolassa.

Keskentekoinen oli tämä pajarin vankila vielä, niinkuin kaikki muukin hänen linnassaan oli vielä keskentekoista. Kivisen ulkomuurin viereen, aivan muuria vasten oli ryhdytty rakentamaan suuria varastohuonekellareja, mutta kesken työn olikin pajari muuttanut mieltään ja erottanut osan tästä varastoholvista vankilaksi. Siinä oli vain matala maanalainen käytävä ja sen sivuilla pieniä kivestä muurattuja komeroita, joihin sekä katosta että seinistä tihkui runsaasti kosteutta. Ulkomuurin läpi kuului komeroihin hiukkasen vaimentuneena Vuoksen vihaisten aaltojen loiskahtelu, kun ne herkeämättä pieksivät muuria vasten.

Se komero, jossa Tiurin Kalevia säilytettiin, oli maanalaisen käytävän päässä kaikkein viimeisenä. Se oli toisia paljon suurempi ja oli nähtävästi aiottukin useampien vankien säilytyspaikaksi, mutta pajarin tyttären toimesta pantiin Tiurin Kalevi yksinään tähän suojaan. Siihen tuli hiukkasen valoakin katossa olevasta reiästä, keskipäivällä kurkisti päivänsäde ja komeron kosteaan kiviseinään taittuen väreili hetkisen poloisen vangin ilona.

Alussa oli Kalevi maannut monta päivää ensin verenvuodosta tajuttomana ja sitten ankarassa haavakuumeessa hourien. Hämärästi hän muisti silloin usein nähneensä kivistä kyhätyn vuodekorokkeensa vieressä seisovan pienikokoisen vanhuksen ja tämän rinnalla solakkavartaloisen nuoren naisen, jonka tukka valtoinaan aaltoili omituisen päähineen alta. Siitä houreissaan makaava vanki tämän seikan merkille pani, kun keskipäivän auringonsäde hänen komeroonsa kurkistaessaan joka kerran sattui suoraan tuohon hänen vuoteensa vieressä seisovan naisolennon päähineeseen ja tukkaan pannen ne kultasäteinä kisailemaan hänen silmissään. Oli mieluisaa avata raukeat silmänsä ja tarkastella tuota kisailua.

Sen jälkeen kun Kalevi houreistaan selvisi, oli kuitenkin nuori nainen hävinnyt ja vanhus tuli yksinään hoitelemaan hänen haavojansa. Oikeastaan ei Kalevi ollut varma, oliko nainen siinä milloinkaan seisonutkaan. Saattoi olla vain hänen hourekuviaan tuo mieluisa näky, tuo kullanvälkkeinen tukka ja päivänsäteiden kisailu siinä sekä kypäripäähineessä, joka ei ollut mikään naisen päähine, vaan aivan tavallinen miesten vaskilakki. Kalevi muisti vain yhdellä naisella nähneensä tuollaisen miesten päähineen, nimittäin pajarin tyttärellä. Niin hän kuvittelikin pajarin tyttären seisoneen vuoteensa ääressä. Ja vaikka hän jo nyt tiesikin tuon kuvitelmansa turhaksi, niin odotti hän yhä samaa mieluisaa näkyä joka kerran, kun kuuli komeronsa raskasta rautaovea kolisteltavan ja arvasi sieltä olevan tulossa hänen haavurinsa, tuon hyväntahtoisen vanhuksen. Silloin hän sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. Vasta kun hän tunsi vanhuksen seisovan vieressään ja kopeloivan valtimoaan, tavoitti hän tuota näkyä avaten aivan kuin varkain silmänsä. Mutta mitäpä olemattomassa oli tavoittamista.

Vanhus puheli mielellään kaikista asioista, mutta pajarin tyttärestä ei Kalevi häneltä mitään kysynyt. Siihen sijaan hän muutamana päivänä kysyi, oliko se kavala rosvo, mikä hänet oli vanginnut, jo parantunut omista haavoistaan.

— Pajari Sergeitäkö tarkoitat, Tiurin mies? oikaisi vanhus hymähtäen.

— No olkoonpa vaikka pajarikin, mutta rosvo hän on minun mielestäni eikä rehellinen taistelija.

— Jo hänen haavansa arpeutuu, vaikka käsivarsi onkin vielä siteessä, ilmoitti vanhus.

— Lieneekö saanut uusia uhreja satimeensa houkutelluksi?

— Paljon, paljon on otettu uusia vankeja, joka päivä tuovat pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja. Kaikki komerot tässä luolassa ovat jo täpötäynnä ja toisia vievät suoraan tuonne kivilouhoksille orjantyöhön. Kahleet vain jalkaan takovat ja sitten ajavat orjana raatamaan solmuruoskalla hoputtaen.

Veitsenä viilsi Kalevin mieltä tämä vanhuksen tiedonanto. Tosin hän ei uskonut pajarin väen ikävien kokemustensa jälkeen uskaltavan Tiurin maille retkeillä, mutta Laatokan miehet olivat nyt nähtävästi perin ahtaalle joutuneet. Pajarin asemiehet kostivat näille verisesti Tiurin miesten suosimisen ja kukapa oli nyt näitä ahdinkoon joutuneita rohkaisemassa. No, saattoihan Päiväkiven Kuisma, Kiviniemen Jaama ja vielä joku muukin lähteä Laatokan miehiä sotapolulle nostattamaan, mutta vähän heitä oli, ah liian vähän. Olisipa hän ollut vapaana, niin kaikki Tiurin miesten johtajat hän olisi pakoittanut Laatokan karjalaisten luo lähtemään. Pajarin mahtia vastaan olisi pitänyt nostattaa leppymätön taistelu yhtaikaa joka paikassa. Piilopirtteihin naiset ja lapset kaikista Laatokan puolen kylistä, mutta miehet olisi pitänyt johtaa ase kädessä pajarin väkeä vaanimaan. Ei nyt ollut enää aikaa käräjien päätöstä odotella, mutta ah, hänen suuri taattonsa ei tahtonut ennen sitä ryhtyä mihinkään. Ja nyt polo vanhus varmaan suruun sortui hänen kohtaloaan murehtiessaan.

Kiihkeinä kulkevat vangin ajatukset, kuumeisina ne hänen muutenkin vielä kuumeisia aivojaan kuluttavat. Niin hitaasti hetket vierivät piinallisessa toimettomuudessa, kerran vuorokaudessa vain päivänsäde unohdettuun komeroon pilkahtaa, mutta sekin pois pakenee mitään toivoa mukanaan tuomatta.

Kun haavakuume oli vihdoin kokonaan hävinnyt, taottiin vangin jalkoihin rautaiset kahleet, jotka kiinnitettiin seinässä olevaan renkaaseen. Tätä tehdessään kierosilmä Mikolka herja virnisteli:

— Pajari isältä tuomme nämä lahjat sinulle, jotta pysyt kauniisti hyväntekijäsi luona.

Mikolka tarkastelee komeron seiniä, tempaa yhdeltä mukanaan tulleista asemiehistä sotakirveen ja tunkee sen terävän kasan perällä olevan ruostuneen rautaoven rakoon ja sitä longottelee huudahtellen:

— Näettekös miehet, on tämä vankila olevinaan! Tuulenpuuska tämänkin oven voisi auki puhaltaa, mutta pajarin tytär tietysti tahtoisi pitää tämän lintusen ilman kahleita. Onneksi sain pajari isältä tingityksi edes tuon mitättömän kytkyen.

Hän palaa jälleen vangin luo ja tältä pilkaten kyselee:

— Taitaa jo ikävä ollakin tässä hatarassa asunnossa? Tekisi mieli pois livahtamaan pajari isälle edes kiitosta sanomatta! Mutta odotahan vielä muutama päivä, niin silloin saavatkin jo pajarin sepät sinun oikean asuntosi valmiiksi. Siihen kun sinut panemme ja vielä käsiin ja jalkoihin helyt taomme, niin jopa unohdat mielestäsi Tiurin luvatut maat. Jo unohdat, veitikka, vaikka lienetkin väkevä voimiltasi!

Tiurin Kalevi kääntää inhoten hänestä katseensa ja sanoo miehille, että nopeasti takoisivat kiinni kahleen ja menisivät tiehensä. Mutta tästäpä Mikolka kimmastuu ja ärhentelee:

— Vai minun miehiäni täällä rupeat komentelemaan! Jokos rupesi solmuruoskaa mielesi tekemään? No vielä sitäkin saat, haukkasemme! Tarpeeksesi saat solmuruoskaa ja kaikkea muutakin hyvää, kun aika joutuu. Pajari isämme on sinulle ja sinun taatollesi hyvin paljon velkaa, niinkuin itse hyvin tietänet, ja sinulle ne velat kaikki maksetaan. Ja korotkin maksetaan, älä yhtään huolehdi ja ennen aikojaan niitä hoputa! Mutta minulla on myös oma velkani, minulta sinun miehesi puhkaisivat rummun päällysnahan, kun kävimme Pipinä kuuluttajan kanssa Tiurin miehille markkinakutsua tuomassa.

— Taisivat muutenkin sinua kolhia, virkahtaa Tiurin Kalevi häneen katsahtamatta.

— No siitä muusta kolhimisesta otan aikanaan maksun miehiltäsi. Siitä ei sinun tarvitse huolehtia, mutta sen on pajari luvannut, että rumpuuni saan ottaa uuden päällysnahan sinun selästäsi.

Hän näyttää solmuruoskan varrella ja ilkastelee:

— Jos et pahaksesi pane, urhoni uljas, valiohaukkaseni, niin tuosta minä sen otan! Sitten siitä vasta tuleekin maan mainio taikarumpu Tiurin miehiä tanssittamaan! Mutta ensin sitä vähän solmuruoskalla pehmitämme ja sitten minä sen vasta nyljen itsensä pajari isän ja monen hänen vieraansa läsnäollessa. Näetkös, pajari suuret juomapidot pitää, kutsutkin on jo valituille vieraille lähetetty, ja näidenpä juomapitojen aikana me vieraita hiukan huvitamme, minä ja Pipinä kuuluttaja vuoron perään! Niinpä siis tietänet, urhoni uljas, mitä hyvää saat odottaa!

Vielä ovessa mennessään pajarin herja palvelija virnistelee ilkkuen, mutta halveksien Tiurin Kalevi katseli hänen pois menoaan. Ei hän pelännyt tuon kierosilmän käärmeen lupaamia kidutuksia, mutta masentavaa oli kuitenkin ajatella kidutuksiin nääntymistä, kun mieli paloi miekan mittelöön, jousen viuhketta nostattamaan.

Niinpä hän siis nyt ensimmäisen kerran huomaakin ryhtyä vankikomeroaan tyystin tarkastelemaan ja hänen mieltään sykähdyttää vapauden toivo. Tuo ruostunut ovi, jonka saranoita pajarin palvelija oli longotellut kirveellään, näytti tosiaan aivan kuin kutsuvan vapauteen. Kunpa hän vain pian saisi takaisin entiset voimansa, niin huokeasti katkeaisi pajarin miesten takoma kahle ja aukenisi tuo ovi.

Ei muistanut ensi innoissaan poloinen vanki, että tuon oven takana oli linnanpiha, oli linnasaarta kiertävä muuri, sen takana vuolas Vuoksi ja monia muita vaaroja. Kaikki nämä vaarat unohtaen hän jo kuumeissaan sormin tunnustelee kahleensa kestävyyttä ja ajatuksensa lentävät kauas Tiurin maille, vapaiden miesten syntymäsijoille.

Ihana vapauden toivo, pitikö tuon täyttymättä sammua, pitikö Tiurin suvun valion nuorena nääntyä vieraan pajarin kidutuskammioihin.

Seuraavana päivänä vanki jälleen kuuli, ettei vanha haavuri tullut yksinään. Vanhus kuului oven takana puhelevan jollekin sillä aikaa, kun avainta soviteltiin ruostuneeseen lukkoon. Kalevi arveli, että jospa pajarin herja palvelija tuli toistamiseen häntä kiusaamaan ja niin kääntyi hän vuoteellaan seinään päin ollen nukkuvinaan.

Tulija ei kuitenkaan ollut Mikolka herja, vaan pajarin tytär. Kun vanki kuuli vuoteensa vierestä hänen äänensä, raotti hän varkain toista silmäänsä ja silloin hän jälleen näki tuon mieluisan hourenäkynsä, komeroonsa eksyneen päivänsäteen kisailun kullanvälkkeisessä tukassa ja kiiltävässä kypäripäähineessä.

Pajarin tytär tiedusteli ihmeissään vanhukselta, milloin vanki oli pantu kahleisiin.

— Eilen panivat, selvittää Mishka. — Lienee rummunlyöjä Mikolka valittanut taatollesi tämän komeron kehnoutta. Mikolka pelkää, että jos vanki karkuun yrittäisi ja niin panivat kahleisiin.

— Kas kun isäni ei tästä minulle mitään puhunut.

Mishka vanhus aprikoi, herättäisikö jo vangin vain vieläkö pajarin tyttärelle kertoisi Mikolkan uhkauksista. Hän luuli pajarin tyttären olevan isänsä ja tämän asemiesten aikeista tietämättömän ja niinpä hän siis ilmoittaa kaiken mitä oli kuullut. Pajarin tytär sanoo hillityllä äänellä:

— Tiedän kaiken tuon. Tiurin mies Novgorodiin lähetetään, mutta ensin isäni ja hänen miehensä mielivät häntä solmuruoskalla kiduttaa. Tiedäthän, isäni ja hänen asemiehensä rakastavat välistä semmoisia huvitteluja ja tämä Tiurin mies on heidän mielestään ansainnut säälimättömän kohtelun.

Ei pajarin tyttären äänestä kuullut, mitä hän itse ajatteli isänsä ja tämän asemiesten Tiurin miehelle aikomasta rangaistuksesta. Kylmä oli hänen äänensä sointu, mutta kun Tiurin Kalevi hetkisen kuluttua silmänsä avasi, näytti pajarin tytär joutuvan hämilleen ja karttoi hänen katsettaan. Ei monta sanaa vaihdettu. Pajarin tytär vain tiedusteli hänen haavojensa paranemista, enemmän Mishkalle haasteli hänen yrttivoiteitaan kehuen. Mutta katonaukosta pujahtanut auringonsäde koko ajan kisaili hänen tukassaan ja kypäripäähineensä loistossa ja poloinen vanki katseli enemmän tuota kisailua kuin hänen sanojaan kuuntelu. Tuo valonsäde hänelle kavalsi, että ei ollut niin musta ja tyly mieleltään pajarin tytär kuin tahtoi näyttää. Uusi pelastuksen toivo tästä vierailusta virisi vangin sydämeen.

Mutta levottomuus ahdisti pajarin tytärtä. Hänen isänsä palvelijat jo suurella touhulla valmistivat herransa lupaamia juomapitoja eikä vieläkään kuulunut mitään vihiä hänen orjapiikansa paluusta, vielä vähemmän sen miehen saapumisesta, jota noutamaan hän oli orjansa lähettänyt. Jo alkoi pajarin tyttärestä tuntua, että turhaa hänen oli Tiurin linnasta apua odottaakaan. Hyvin luultavaa, että orjatyttö oli perille pääsemättä uupunut tai jos oli päässytkin, niin ei ollut siellä tavannutkaan etsimäänsä vanhusta.

Hataralle pohjalle, kovin hataralle Irinja neito huomaa kaiken toivon rakentaneensa. Viimeiset päivät kuluvat, hän kulkee levotonna ja näkee miten pajarin asemiehiä yhtenään lähtee matkalle ja toisia palaa. Pitokutsuja ne kuljettavat kaukana Laatokan takaisessa Karjalassa eläville Boris pajarin ystäville.

Vastenmielisyyttä tuntee Irinja neito näitä suurellisia pitovalmistuksia nähdessään. Hänen mieltään murjoo sekin, että hän näinä päivinä huomaa pajari Sergein entistä ahkerammin itseään mielistelevän. Hän tiesi isänsä asemiesten kesken jo yleisesti kuiskailtavan, että pajari Boris aikoi pian naittaa tyttärensä Novgorodista saapuneelle apulaiselleen. Samaa vihjailtiin keittiörakennuksessakin, jossa suuren orjalauman johtajana valtikoi Marfa emännöitsijä, Irinja neidon imettäjä. Pajarin tyttären kohdatessaan Marfa joka kerran tiedustelee liehitellen:

— No, Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, eikö ala jo mielesi olla miehelään? Olemme suuren sulhon saaneet, eikö jo silmäsi hänen muhkeaan muotoonsa ihastu.

— Kahta muhkeamman toivoisin muotonsa olevan, sanoo pajarin tytär. — Toisen verran uljaammasta olen uroosta uneksinut. Eikä tuon sinun suosimasi sulhon sukukaan liene kyllin suurta Boris pajarin tyttärelle.

— No no, tyttäreni, armas päivänsäteeni, älähän liian korkealle kurkota, varoittelee Marfa. — Hyvää on sukua pajari Sergei, jos lienet hyvää sinäkin. Ja muodoltaan toisen verran uljaampaa urosta et mistään löytäne.

Orjapiiatkin puhuvat pajari Sergeistä. Näyttävät pitoruokia ja juomia valmistaessaan jo kuvittelevan, että näistä juomapidoista tulikin kihlajaiskemut.

Kun Irinja neito ajattelee, että hänen kihlajaisissaan suomittaisiin vieraiden huviksi solmuruoskalla vapaiden Tiurin miesten uljainta urosta, niin nousee hänen ylpeä uhmansa. Hyvä! Jos ei muualta apua tullut, niin hänpä yksinään tekisi isänsä ja tämän asemiesten aikeet tyhjäksi! Tiurin miestä ei solmuruoskalla suomittaisi, vaikka hänen itsensä täytyisi ne solmuruoskan iskut vastaanottaa.

Jos isänsä oli väkivaltaisuudestaan pelätty pajari, niin hänpä oli tämän pajarin tytär! Ei isä kenties vielä tuntenutkaan tytärtään, vaan oppisipa nyt tuntemaan.

Ja pajari Sergei, pöyhkeilijä ja valehtelija! Kehuit Tiurin miehen voittaneesi tasapäässä taistelussa, vaikka kavaluudella voitit. Ei sinulle Irinja neito suosiotaan soisi, ennen ikänsä kaiken yksinään ja orpona kulkisi urhon toisen verran uljaamman kuva sydämessään!

XII Luku.

PAJARIN PIDOT.

Boris pajarin juomapidot olivat jo pajarin Laatokan takaisessa Karjalassa olinaikaan päässeet suureen maineeseen. Monta kertaa vuoteen pajari näitä pitoja toimeenpani veronkantajilleen, kuuluttajilleen ja muille hyville ystävilleen.

Laatokan takaa oli nytkin saapunut paras osa pajarin vieraista. Siellä toimi edelleen Boris pajarin veronkantajia Impilahden, Uuksun ja Tuleman miesten keskuudessa; Vain kauempana Syvärin ja Äänisen miehillä oli oma pajari, vasta äskettäin sinne Novgorodista lähetetty Nikita Iljanpoika, joka oli Käkisalmen pajarin hyvä ystävä.

Pajari Nikitakin oli saapunut toisten sieltä päin tulleiden vieraiden mukana. Kaikki he olivat saapuneet nauttimaan Boris pajarin runsaasta kestityksestä ja nähdäkseen omin silmin pajarin vangiksi joutuneen Tiurin miehen häpäisemistä. Pajarin kuuluttajien ja veronkantajien matkassa olivat myös pajaria hännystelevät Uuksun ja Syvärin karjalaisten johtajat. Heidätkin oli pajari kutsunut, jotta he saisivat nyt vuorostaan nauttia pajarin julmasta kostosta ja Tiurin miehen alennuksesta.

Olipa Novgorodista asti vieraita. Muutama päivä takaperin oli sieltä jälleen tullut ruhtinaan lähetti, pajari Aleksei Vasilinpoika, pajari Sergein veli. Monen asemiehen ja seuralaisen kera oli pajari Aleksei tullut Käkisalmeen linnan varustustöiden jouduttamista hoputtamaan.

Paitsi runsasta ruoka- ja juomakestitystä, oli pajari Boris varannut vierailleen monenlaisia muitakin huvituksia. Käytiin haukalla ja jousella metsästämässä pajarin haukankesyttäjäin ja taitavien jousimiesten opastamina. Myös olivat pajarin asemiehet haalineet monelta haaralta soittoniekkoja ja ilveilijöitä pajarin vieraille hupia pitämään.

Varsinkin yksi ilveilijä pääsi heti pajarin linnaan ilmestyttyään suureen suosioon. Tämä ukkeli oli omia aikojaan ilmestynyt pajarin jousimiesten tupaan ja alkoi siellä näytellä konstejaan. Oudonnäköinen kummitus oli tämä miekkonen, naamansa oli hän ruostevärillä töhertänyt täyteen viiruja ja kirjauksia ja päässään oli tuohesta tekaistu korkea piippolakki, jossa helisi tiukuja ja kulkusia. Selässään oli kuomalla mahtava kyttyrä ja sen päällä kellui taikapussi, jossa hän kehui kaikkien Tulilapin henkien ja mannun alaisten mahtien pitävän asuntoaan.

Merkillinen olikin tämä taikapussonen. Se oli kurottu kokoon kirjavista tilkkusista, siitä riippui jos minkä värisiä ja kokoisia riekaleita ja turkisnahkan suilakkeita, siinä helisi tiukuja ja kulkusia ja yhtenään se pussonen elehti ja potkieli, niinkuin mikä elukka olisi siellä sisällä ponnistellut vapauteen päästäkseen. Temppujen tekijä oli näet pussoseensa sovittanut pienen palkeen, jota hän pussosensa hihnoja pitelevällä kädellään taitavasti käytteli. Samalla hän mestarillisesti jäljitteli kaikkien eläinten ääniä. Milloin hän oli pussistaan nitistävinään surkeasti vinkuvan porsaan, milloin sähisevän kissan tai kaakattavan kanan, mutta yhä piisasi siellä vain potkivia ja vikiseviä elukoita.

Ukkelilla oli mukanaan pieni poikanen, jota hän nimitti Petriksi ja joka myös osasi monenlaisia temppuja tehdä. Osasi tämä poikanen heittää ilmassa kuperkeikkoja, osasi hänkin jo matkia vinkuvia hiiriä, kurnuttavia sammakoita ja sähiseviä kyitä. Vatsaansa pidellen jousimiehet nauraa hohottivat näiden ilveilijäin tempuille, ei ollut pajarin linnassa pitkiin aikoihin nähty näin maan mainioita konstintekijöitä.

Kun pajarin tytär sai kuulla tästä Tulilapin taikurista, pistäysi hänkin jousimiesten tupaan hänen konstejaan katsomaan. Taikuri oli parhaallaan toimessa ja kulki touhussaan edestakaisin miesjoukossa. Siinä kulkiessaan meni hän myös pajarin tyttären ohi ja silloin tämä tunsi vyötänsä kosketettavan. Kun hän vilkaisi vyöhönsä, oli siihen pistetty pitkä, kuivuneesta verestä ruostunut teräsnuoli.

Pajarin tytär hätkähti tämän tutun merkin nähdessään. Ihmeissään hän taikuria tarkasteli, mutta sitten jo tunsi hänet ja riemu täytti tytön sydämen. Mutta kylmästi hän taikurille haasteli:

— Tulehan, kuomaseni, tänä iltana myös pajari isää ja hänen vieraitaan huvittamaan.

— Mielelläni tulen pajari isän ja hänen vieraidensa luo! puheli ukkeli. — Olen kuullut tätä pajaria hyväksi sanottavan, niin mielelläni häntä ja hänen vieraitaan huvitan taidollani!

Hän iski merkitsevästi silmää pajarin tyttärelle. Mutta pajarin tytär kiiruhti nopeasti orjapiikansa Olgan luo.

Tämä oli jo edellisenä päivänä matkaltaan saapunut, mutta ei hän vielä tiennyt mitään Tiurin miehen tulosta. He olivat lähellä pajarin linnaa eronneet toisistaan ja Lari taatto oli luvannut tulla yksinään. Kun nyt pajarin tytär iloissaan kertoi, että Tiurin mies jo oli saapunut, joutui orjapiika Olga ihmeisiinsä. Jo hänkin oli jousimiesten tuvassa taikurin nähnyt, mutta ei ollut hänen mieleensä edes juolahtanut, että siinä hänen matkatoverinsa teki temppujaan.

Pajarin tytär neuvoi orjapiikaansa:

— Kun tulee otollinen hetki, niin sinun pitää silloin taikuria opastaa! Vie hänet juomakellariin, niin sitä tietä hän pääsee vankina istuvan Tiurin miehen luo. Siellä on tosin esteenä rautainen ovi, mutta sen pienat ovat ruostuneet. Helposti väkevä Tiurin mies kykenee ne auki murtamaan.