Part 11

Tähän saatiin tyytyä, ei ollut runontaitavilla sankarilaulujen sepustajilla muuta neuvoa kuin täytellä puuttuvat aukkopaikat oman vilkkaan mielikuvituksensa tuotteilla. Niin tulikin näihin lauluihin totta ja tarua sekaisin, mutta yhtä innostuneina niitä silti kaikilla markkinamiesten nuotioilla kuunneltiin. Ja kun vielä tämän tästä nähtiin laulujen sankarejakin, kun nähtiin Lari taatto veitikkaa ja kun nähtiin itseään uljasta Tiurin Kalevia, niin pysyi innostus sitä korkeammalla. Kenpä Karjalan mies ei olisi nyt ollut halukas itsekin pajarin vieraspitoihin lähtemään, pajarin miesten kera kalpaleikkiin käymään!

Suuri merkkitapaus oli myös hansakestien markkinoille saapuminen. Monella uljaalla laivalla näitä lännen meren takaisia kauppamiehiä tuli, kauniin syyspäivän aamuna laskivat syvällä uivat laivansa Tiurin markkinarantaan. Sadoin ja tuhansittain oli markkinakansaa heidän tuloaan katsomassa, Tiurin linnan muureilla ja vastapäisen rannan korkealla äyräällä kuhisi uteliaita kuin muurahaisia. Ihailtiin noiden kaukaisen maan laivojen uljasta rakennetta, arvioitiin tuulessa lepattavien valkopurjeiden vetokykyä. Silmät tahtoi häikäistyä, kun syksyn kuulas päivänkilo leikitteli parraspuilla ja korkealle käyristyvillä kokkakaarilla, joiden vaskipienat ja koristeet oli hangattu välkkyvän kirkkaiksi.

Ja mitäpä tuolta parin eellimmäisenä saapuvan laivan parraspuilta näkyikään? Kirkkaita rintahaarniskoita sieltä välähteli, uljaita lännen ritareja ja näiden asemiehiä siellä näkyi olevan suuri joukko. Näiden seurassa huomattiin omaa väkeäkin: vanha Kekri Kumoinen siellä seisoi ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja vielä kolmantena Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen, joiden tiedettiin Tiurin miesten lähetteinä matkustaneen Viipurin linnaan. Hansakestien laivoilla nämä lähetit nyt takaisin matkaltaan palasivat ja komeatapa heillä näkyi olevankin saattojoukkoa seuranaan.

Tiurin Kalevi ja monta muuta Tiurin miesten johtajaa oli lauttasillalla tulijoita vastassa. Siinä tervehdyksiä vaihdettiin, siinä kuulumisia kyseltiin. Hansakestien johtajina olivat vanhat tuttavamme, raadin jäsen Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm. Ja olipa kolmaskin vanha tuttavamme, ritari Niilo Pentinpoika, tulijoiden joukossa.

Kaikki vieraat ja samoin matkaltaan palanneet Tiurin miehetkin olivat iloisesta yllätyksestä kovin hämmästyneitä. He olivat odottaneet tapaavansa Tiurin linnan ja koko markkinoille kokoontuneen Karjalan kansan surun ja murheen murtamana Tiurin Kalevin katoamisen vuoksi, mutta nytpä kadonneeksi uskottu urho olikin ilmielävänä ja reippaana heitä vastassa. Ihmetellen kaikki kilpaa hänen pelastumisestaan tiedustelivat ja häntä onnittelivat. Ritari Niilo puheli nauraen:

— No jopa näen kokonaan myöhästyneeni! Herrani ritari Pietarin käskystä minä näine miehineni kiiruhdin tänne ollakseni Tiurin urhojen mukana sinun pelastuksestasi taistelemassa. Mutta nähtävästi onkin jo vieraan pajarin mahti murrettu ja minä joudan miehineni tyhjin toimin takaisin palaamaan.

— Ei ole vielä vieraan pajarin mahti murrettu! naurahtaa hänelle vastaan Tiurin Kalevi. — Suopeat kohtalottaret minut pajarin vankilasta karkuun avittivat, mutta yhä pajari uhkaa Karjalan miesten vapautta. Vielä saamme miekoin ja jousin häntä vastaan taistella ja jos sinä, ritari Niilo, olet tullut herrasi käskystä meitä Tiurin miehiä auttamaan, niin kiitollisina me apusi vastaanotamme.

Toistamiseen hän puristi lämpimästi ritari Niilon miehekästä kättä ja toivotti tämän asemiehetkin tervetulleiksi Tiurin linnaan.

Mutta muita sukkelampana pujahteli miesjoukossa pieni ja jaloiltaan ketterä Antero Äyrämöinen. Nyt hän jo Tiurin jousimiehiä hoputtaa, että nämä kiiruhtaisivat avustamaan hansakestien laivamiehiä raskaiden tavara-arkkujen maihin kuljettamisessa ja markkinapöytien rakentamisessa. Joutuisa olikin nuori Osma Kumoinen vanhan Anteron toivomusta täyttämään. Mukanaan vanha Lari taatto ja uljas Orma sekä joukko muita jousimiehiä hän kiiruhti hansakestien laivoihin.

Täällä miehet jo hinasivat kalliita tavara-arkkujaan parraspuiden äärelle Siinä hääri kokonainen liuta lännen ahavoituneita miehiä yhden tavara-arkun kimpussa, koettivat sitä saada parraspuulle nostetuksi. Hymyten Lari taatto meni heidän joukkoonsa ja virkahti:

— Sallikaahan, veljet veikkoset, sallikaahan vanhan ukkelinkin tuon arkun painoa hiukan tunnustella!

Ennenkuin hölmistynyt miesjoukko ehti ajatellakaan, keikahti raskas tavara-arkku kevyesti vanhan jättiläisen leveille hartioille. Ruskivat porraspuut hänen jalkojensa alla, mutta horjumatta nousi Lari taatto laiturille, asteli vielä hyvän matkaa ja siellä, mihin toiset jousimiehet olivat alkaneet markkinapöytää rakentaa, taakkansa varovasti maahan laski.

Yhdellä iskulla oli Lari taatto näin voittanut lännen miestenkin ihailun ja suosion. Kilvan nämä hänen ympärillään tungeskelivat, hänen käsivarsiensa voimaa tunnustelivat. Lari taatto leikkien heidän käsiänsä puristelee, miestä toisensa jälkeen naureskellen ilmaan keikauttaa ja haastelee:

— Ka keveitäpä olette, samaa maata kuin pajarin miehetkin! Mutta kun ystävinä olette tulleet, niin jos kuitenkin illan jouduttua hiukan maljoja maistaisimme.

Kilvan miehet lupasivat hänelle tarjota kuohuvaa olutta. Sillä oli luja ystävyysliitto solmittu Tiurin jousimiesten ja hansakestien asemiesten kesken.

Tällä välin olivat hansakestien johtajat ja ritari Niilo vastaanottajineen jo painuneet lauttasillalta käräjäpihaan. Täällä olivat heitä vastassa Tiurin linnan ehtoisa Imandra emäntä ja Tiurin neidot. Kuohuvia tervetulijaismaljoja täällä kaukaisen maan vieraille ja ritari Niilolle tarjottiin. Ritari Niilon katse haki neitojen joukosta omaa mielitiettyään, mutta tätäpä ei näkynytkään ensi hetkellä. Oli näet Inkeri neito voimakasta mielenliikutusta peittääkseen paennut jousimiesten tupaan, siellä hän simasarvia täytteli ja niitä toisille neitosille ojensi vieraille vietäväksi. Mutta läikkymään pyrki täysinäinen simasarvi hänen käsissään. Helinä neito hänelle nauroi:

— Johan sinä nyt, Inkeri ystäväni, johan sinä kovin vajanaisia simasarvia meille toimitat. Eiköhän liene parasta, kun itse lähdet tuota sarvea Niilo ritarille kantamaan. Silloin Niilo ritari ja muutkin vieraat näkevät, kuka on kuohuvan juoman maahan läikytellyt!

Samassa jo Päiväkiven isäntäkin tuvan ovelta kurkisti ja kun huomasi tyttärensä, tälle virkahti lempeästi:

Tulehan jo, Inkeri armahaiseni, päivänsäteeni, minua tervehtimään! Ja onpa täällä toinenkin, joka on sinua jo kauan ikävöinyt. Tulehan jo, rakas tyttäreni, jotta hän saa sinut syliinsä sulkea!

Näin vei Päiväkiven isäntä armaan tyttärensä ritari Niilon eteen ja tälle puhui:

— Omaksesi hänet ota, päivieni paras ilo! Ikuisen ystävyytemme panttina olkoon, lujana siteenä sinut ja sinun miehesi Tiurin miehiin liittäköön!

Yllätys oli tämä kihlaus kaikille Tiurin miehille ja myöskin kaikille ritari Niilon seuralaisille. Mutta kaikki jo nyt kiiruhtivat kihlautuneita kilvan onnittelemaan. Reippaana Niilo ritari otti onnittelut vastaan, mutta syvään punastuen Inkeri neito päänsä alas painaa. Niin uusi ja outo oli hänen suuri onnensa, että ensi hetkenä ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö vain ihanaa unta ritaristaan, kauan ikävöimästään. Mutta jopa oli aika vieraiden lähteä myös sairasta heimovanhinta tervehtimään ja hänelle ystävyyslahjojaan viemään. Ei ollut tällä kertaa Tiurin taatto kyennyt lepovuoteeltaan nousemaan, sinne piti Tiurin Kalevin saattaa vieraat hänen vuoteensa äärelle. Vaivoin hän kohoaa istualleen, matkan kuulumisia kyselee ja näin haastelee:

— Manan mahti minua nyt jo omaksensa riitelee, mutta kevein mielin jo lähdenkin manan maille kulkemaan. Vielä ei Karjala kokonaan sortune, kun olemme löytäneet luotettavia ystäviä ja kun Karjalan omat miehet näyttävät joukolla nousevan vierasta pajaria vastaan.

— Paljon on miehiä Laatokan takaakin saapunut! ilmoittaa Tiurin Kalevi.

Ja häneen yhtyen Kiviniemen väkevä Karhu murahtelee tyytyväisenä:

— Soma aseleikki tästä nyt jo alkaa! Pajari mieli meille hyvät kepposet tehdä, mutta nyt me lähdemme toisen kerran vieraiksi pajarin linnaan ja puhdasta jälkeä siellä teemme!

Ritari Niilokin kiiruhtaa ilmoittamaan, että hänen herransa, Viipurin linnanisäntä, oli luvannut vielä lisää apuväkeä Tiurin miehille. Hän oli nyt vain ensimmäisen pienen joukon kera kiiruhtanut, mutta useat muutkin uljaat Ruotsin miehet olivat halukkaat Karjalan miesten liittolaisina Novgorodin pöyhkeätä pajaria vastaan taistelemaan. Karjalan miesten nousu oli Ruotsin miehille mieluinen asia, sillä itsekin he olivat sodassa Novgorodia vastaan.

Vielä antoi sairas heimovanhin muutamia määräyksiä.

— Sinä Kalevi kaunoiseni, hän haastaa, — ja sinä Kumoinen, vanha ystäväni, te tänään markkinarauha julistakaa. Tänään ja huomenna Karjalan miehet ja lännen meren takaa tulleet kauppiaat hyvällä mielellä tehkööt vaihtokauppaa. Ylihuomenna on uhrijuhla ja heimokäräjät. Jos taatto taivahinen voimia antanee, niin tulen viimeisen kerran uhrijuhlaan käräjiemme päätöksille hyvää onnea anelemaan. Siihen asti levätä tahdon.

Seuraavana päivänä olivat Inkeri ja Helinä neito Niilo ritarin seurassa markkinapaikkaa kiertelemässä. Komea Niilo ritari mieli ostaa kihlat Inkeri armaallensa ja tätäpä varten oli nyt lähdetty hansakestien ylellisesti varustettujen markkinapöytien ääreen. Inkerin mieli oli onnea tulvillaan kun hän siinä uljaan ritarinsa käsivarteen nojaten asteli.

Mutta alakuloisena kulki Helinä neito hänen ja Niilo ritarin rinnalla. Ei Helinä oikein itsekään ymmärtänyt tämän alakuloisuutensa syitä. Iloita hänen olisi oikeastaan pitänyt, kun uljas mielitiettynsä, Tiurin suvun valio, oli terveenä ja voimakkaana palannut pajarin vankilasta. Eikä Helinä kuitenkaan voinut iloita, hän tunsi vaistomaisesti, että entistään kylmemmäksi oli Kalevin mieli hänelle muuttunut. Jos vielä hymyinkin hänelle Kalevi, niin viileältä tuo hymy tuntui, eikä monta sanaa ollut Kalevi paluunsa jälkeen hänelle puhunut. No saattoihan olla, että Kalevi kaunoisella oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa. Ei Helinä häntä mistään syyttänytkään, ah miten altis hän olikaan edelleen sydämensä valittua, uljasta armastaan palvomaan. Mutta mieleensä hiipivälle alakuloisuudelle ei hän mahtanut mitään.

Vaan mistäpä Inkeri neito onnensa huumassa olisi voinut ymmärtää ystävättärensä mielialan. Herkeämättä hän nauroi ja lörpötteli ja Helinä neitokin koetti hänen mielikseen iloita. Niin he kulkivat pöydän äärestä toisen ääreen. Kaikki heille kunnioittaen tietä antoivat, kaikki hansakestit heille kilvan näyttelivät parhaita tavaroitaan. Vihdoin Niilo ritari löysi mieleisensä kihlat: komean otsarivan ja kaulakäädyt sekä vielä hopeasolkivyön hän armaalleen osti. Ei näihin aikoihin vielä tiedetty kihlasormuksesta, otsaripa oli yleisesti käytännössä oleva kihlakoru. Rikas sulho siihen lisäksi osti muitakin koruja ja niin teki ritari Niilokin. Harvinaisen arvokkaat olivat Inkeri neidon saamat lahjat ja onnesta säteillen hän heti sovitti uuden otsarivan kulmilleen.

Niin he edelleen kiertelivät markkinapaikalla, ilveilijäin ja karhuntanssittajain temppuja katselivat. Muuan karhuntanssittaja oli keksinyt sukkelan keinon. Hänellä oli mahtava mesikämmen, oikein metsien valio ja »Pajariksi» oli hän tämän kuoman nimittänyt. Osasi Pajari tehdä monenlaisia konsteja, mutta parhaan tempun kesyttäjä aina säästi viimeiseksi. Silloin hän ruoskaansa ilmassa läiskytellen tiuskasi:

— Noh, Pajari isä, kultakuomaseni, mitenkäs silloin tehdään, kun väkevä Tiurin mies vastaan tulee? Katsos, minä olen väkevä Tiurin mies, näytäpäs nyt mokoma mahtisi, Pajari isäseni!

Mesikämmen hänelle irvistelee, vihaisena mörisee. Mutta kun kesyttäjä vain pelottomana läiskyttelee ruoskaansa, niin jo alkaa Pajari kuoman rohkeus pettää. Kesyttäjä sille tiuskii:

— Vai niin sinä minulle mielit tehdä, vai suuhusi mielit syödä! Vaan minäpä, väkevä Tiurin mies, sinulle opetan miten miehiä syödään! Tanssitkos, senkin vietävä! Tanssitkos Tiurin miehen edessä, Pajari kuoma!

Ruoska kuoman tuuheaa turkkia jo hipoo ja silloin Pajari nöyränä maristen ja murahdellen alkaa tanssinsa. Kiertää löntystelee piirissä ja joka puolelle kumartelee mahtavia etukäpäliään velttoina riiputtaen.

Paljon suosiota saavutti karhunkesyttäjä tällä sukkelalla keksinnöllään. Yhtenään hänen kuomansa ympärillä väkeä tungeskeli ja kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua, kun väkevä Tiurin mies Pajari kuoman sisun lannisti.

Oli siinä muun markkinakansan joukossa myös muuan nuori jousimies mielitiettynsä tai sisarensa kera. Kovin hentoselta tämä nuorukainen vielä näytti ja poikamaisen kimeä oli äänensäkin, mutta uljaasti hän kantoi suurta kypäripäähinettään, joka melkein painui hänen olkapäillensä. Huolimattomasti teräsjousi heilahteli hänen olkapäällään ja vyössään oli täysinäinen nuoliviini sekä sen rinnalla sirosti koristeltu samettikukkaro, jossa näytti olevan aika runsaasti hopeata, koskapa pullotti niin täyteläisenä.

Kun nyt Niilo ritari Inkeri armaansa ja Helinä neidon seurassa saapui karhuntanssittajan luo, tarkasti nuori jousimies heitä varsin uteliaana. Hänen mielitiettynsä, soma karjalaistyttönen, nykii häntä kyynärpäästä ja kärttää jo muuanne lähtemään, mutta hento jousimies ei ole hänestä tietääkseen. Töllistelee vain ritari Niiloa ja tämän seuralaisia sekä vihdoin vierellään seisovalta vanhalta jousimieheltä tiedustaa.

— Tunnetkos noita, taattoseni?

— Jopa minä en heitä tuntisi! nauraa jousimies. — Niilo ritari kuuluu olevan tuo komea urho, Viipurin linnasta on Tiurin markkinoille saapunut ja tuo toinen neitosista on hänen mielitiettynsä. Päiväkiven Kuisman tytär hän on, kaunis Inkeri neito, mutta tottahan tuon toisen neitosen sinäkin tuntenet? Tottahan tuntenet Tiurin linnan Helinä neidon, Tiurin Kalevin mielitietyn?

— Tottahan hänet tunnen! mutisee hentonen jousimies.

Hänen äänensä värähti oudosti syvästä sisäisestä liikutuksesta. Hänen soma mielitiettynsä jälleen häntä kyynärpäästä nykii ja kärttää:

— Emmekös tästä jo muuanne lähde? Johan olemme tuota Pajari kuomaa tarpeeksi katsoneet!

Mutta nuorukainen hänelle tuiskahtaa:

— Oletkos siinä! Kun minua Pajarin temput miellyttävät, niin salli minun niitä vielä katsoa!

Kun karhu oli ritari Niilolle ja tämän seuralaisille temppunsa tehnyt, ryhtyi se kesyttäjänsä komennuksesta keräämään almua. Kiersi jokaisen edessä vanhaa kypäripäähinettä ojennellen ja anovasti murahdellen. Ritari Niilo pudotti kypäriin kiiltävän hopearahan ja tästäkös kuoma mieliinsä tuli. Tunki turpean käpälänsä kypäriin, veti sieltä kynsissään varovasti kirkkaan almun ja sitä mielihyvissään irvistellen tirkisteli päivänkilossa. Katsojat nauraa hohottivat:

Kas Pajari isää, tunteepas mistä paras almu tipahtaa!

— Tottahan Pajari hopearahan tuntenee! nauraa kesyttäjä tyytyväisenä.

Hento nuorukainenkin pudotti kuoman kypäriin samanlaisen kiiltävän kolikon ja jälleen uudisti opetettu karhu äskeisen temppunsa. Mutta ritari Niilo tarkastelee uteliaana nuorta jousimiestä.

— Kas onpa siinä reipas poikanen, hän virkahtaa seuralaisilleen. — Uljaasti jousensa kantaa, vaikka hentonen onkin vielä vartensa. Nuorukainen väistyi kunnioittaen heidän tieltään, mutta ritari Niilo pysähtyi ja taputti häntä olalle näin haastellen:

— Hei reipas poikaseni, kenenkäs jousimiehiä olet?

— Enpä ole vielä kenenkään, virkahtaa nuorukainen ujostellen. — Vasta näillä markkinoilla mielin asemieheksi yrittää!

— No jos on niin asia, niin tule minulle asemieheksi! Mielihalulla otan joukkooni muutamia noin uljaita Karjalan miehiä.

— Kiitän sinua, ritari Niilo, virkahtaa nyt nuorukainen syvään punastuen. — Kiitän sinua ja mielelläni tulisin joukkoosi, vaan taattoni neuvoi minun ensin pyrkimään Tiurin Kalevin joukkoon, Tiurin valion asemieheksi.

— Se on toinen asia, jos Tiurin Kalevin mieheksi mielit pyrkiä, uljas nuorukaiseni! Oikeaan on taattosi sinua neuvonut, uljaampaa urosta et löytäisi palvellaksesi!

Mielihyvissään nyt Helinä neitokin nuorta jousimiestä tarkastelee. Mutta mikä lie kumma ja käsittämätön epäluulo hänen povessaan herännyt. Hänen teki mielensä Inkerille ja Niilo ritarille kuiskata, että tuo uljas nuorukainen ei ollut se, miltä tahtoi näyttää. Samassa hän kuitenkin jo häpesi epäluuloaan ja puraisi huultaan. Kuitenkin kaikitenkin jäi tuo outo epäilys kytemään hänen mieleensä. Hän vielä mennessään monta kertaa taakseen vilkaisee ja näkyipä nuorukainenkin varsin uteliaana heidän menoaan seuraavan.

Markkinapaikalla oli runsaasti myös ennustajia ja arvanpanijoita. Markkina-alueen reunaan metsänlaitaan nämä taikurit olivat asettuneet. Siellä Suur-Tiurin lääkitsijäkin, vanha Aslak lappalainen pienen nuotiotulen ääressä nokisena puuhasi. Kaikki taikavehkeensä oli hänellä mukanaan ja runsaasti näkyi hänen tulisijansa äärellä pyörivänkin neuvon kysyjiä, arvan panettajia.

Vielä suuremman suosion oli saavuttanut eräs vanha Tiurin tietäjänainen, jolla oli tulisijansa vähän kauempana metsän reunassa. Siinä oli vähäinen lähteensilmä ja sen partaalla tämä muori keitteli taikajuomaansa. Vuoroin lähteen vedestä, vuoroin keitoksensa höyryistä hän ennusti tulevia asioita.

Ihmeellisiä juttuja markkinakansan kesken kerrottiin tästä Tiurin tietäjänaisesta ja hänenpä lähteensä äärelle Niilo ritarikin seuralaisineen oli nyt joutunut matkallaan. Mutta kun tietäjänainen vain kerran vilkaisi Niilo ritariin, niin virkahti:

— Kovin onnelliselta sinä näytät urhoni uljas, ei Taina muori sinulle tiedä mitään parempaa ennustaa. Osaasi tyydy ja samoin sinä, kaunis kassapääni! Mielitiettynsä lienet, kun uudenuutukainen otsaripa välähtelee kulmillasi! Mutta sinulla tyttäreni, haastelee hän Helinä neitoa tarkastellen, — sinulla asuu syvä suru silmissäsi. Sinulle Taina muori tahtoo ennustaa, sillä Taina muori on itsekin surun tuttu.

Hän käskee Helinä neidon viereensä kyykistymään ja sitten kysyy, tahtoiko tämä itse tulevaisuutensa nähdä vai uskoiko hänen näkemänään.

— Katso vain sinä, muori kulta, mielelläni uskon näkemääsi! virkahtaa Helinä neito. Hän vilkaisi ylös ja silloin hän jälleen huomasi äsken näkemänsä nuoren jousimiehen lähellä seisovan. Kumman utelias katse silmissään nuorukainen häntä ja Taina muoria tarkasteli. Mutta muori oli jo luisevin sormin tarttunut hänen ranteeseensa ja keitoksensa höyryyn tuijottaen puheli:

— Kovinpa korkealle tähtäät, kaunis marjaseni!

Ah kuin korkealle tähtäät! Ylhäällä poutapilvissä näen uljaan valkohaukan lentävän ja tuotapa sinun silmäsi tähyävät, tuon uljaan lentäjän puoleen palaa mielesi. Mutta lintusesipa toisen lumoissa kulkee, toista saalista mielii tavoittamaan. Vaan odotahan, nyt selvemmin näen, nyt haukka liitelevä katosi ja nyt näen urhosi uljaan, komean kypäripäähineisen. Merkillistä, Taina muori on hänet ennen nähnyt, tuon saman urhon. Missä lienen nähnyt tuon jalon ja kookkaan vartalon, tuon välkkyvän vaskikypäripäähineen. Ah nyt muistan, jo nyt Taina muori muistaa... oman kotimökkini uhrilähteestä olen tuon urhon kuvan nähnyt. Toisen kohtaloa silloin katsoin... vieraan vallan tytär luokseni tuli ja hänellepä tuo urho näytettiin. Kas, kas, jälleen tuo sama nainen, tuo sama vieraan vallan tytär seurailee sinun uljaan urhosi askelia. Lähellä näen hänet, hyvin lähellä ja urhosi kulkee hänen lumoissaan. Varo tuota naista, valiomarjaseni! Kaunein lienet Tiurin tyttärien joukosta, mutta paljon on osallesi surua annettu. Yhä vain näen toisaalle urhosi mielen menevän ja nyt näen suuren taistelun syttyvän... verivirtoja näen ja tulen liekkejä. Ah kaikki häviää, kaikki sammuu... en mitään enää näe. Ei enempää Taina muorille näytetty!

Tietäjänaisen luisevat sormet irtosivat Helinä neidon ranteesta, keitoksensa kitkerästä savusta yskien ja läähättäen hän maahan vaipui, siinä vielä käsittämättömiä sanoja soperteli. Mutta pelosta vapisten Helinä neito kohosi kyykkysiltään. Hetkisen hän oli kuin unissakävijä, ei näyttänyt tajuavan mitä tapahtui ympärillään. Hänen katseensa vain näytti kiihkeästi jotakin hakevan ja hän kuiskaili hätäisesti, puolittain itsekseen:

— Minne hän nyt hävisi, tuo outo vaaniskelija... tuo, tuo? Sanokaahan, minne hän täältä meni? Äsken hän tuossa vielä seisoi, mutta nyt en häntä enää näe missään!

Valittava, avuton sointu on hänen käheässä kuiskauksessaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja heräsi lumouksestaan.

— Pois täältä lähtekäämme, puhuu hän kiihkeästi seuralaisilleen. — Tarpeeksi Taina muori minulle näytti tulevia asioita.

— Ethän vain liene pahoin pelästynyt, Helinä armahaiseni? virkahtaa Inkeri neito huolestuneena.

— Mitäpä olisin niin pahoin pelästynyt, sanoo Helinä surumielisesti hymyten. — Ei Taina muori minulle mitään pahaa tarkoittanut. Sen vain haastoi, mitä hänelle näytettiin.

Mutta kovin vähäpuheinen on Helinä neito heidän poistuessaan. Äskeinen kummallinen mielijohteensa häntä nyt ahdisti entistä kiihkeämmin. Toisista salaa hänen silmänsä hakevat tuota hentoa nuorukaista, tuota outoa jousimiestä, jonka hän oli viimeiksi nähnyt Taina muorin lähteen äärelle kyykistyessään. Mutta outo jousimies oli hävinnyt markkinakansan joukkoon, ei Helinä hänestä enää nähnyt vilahdustakaan.

Kummissaan hän kyselee itseltään, mitä yhteyttä saattoi olla tietäjänaisen sekavalla ennustuksella ja tuolla nuorukaisella, jonka hän tänään oli ainoan kerran elämässään nähnyt ja josta hän ei oikeastaan mitään tietänyt. Ja yhtäkaikki hän on vakuutettu, että joku salaperäinen yhteys oli olemassa, että tuo outo nuorukainen oli kuin olikin astunut hänen kohtalonsa tielle ja että he vielä myöhemmin yhteen yhtyisivät. Kunpa vain Kalevi ei ottaisi häntä jousimiestensä joukkoon!

Helinä neito tunsi, että tämä hänen pelkonsa oli naurettava. Mutta minkä hän mahtoi salaperäisille aavistuksilleen.

XIV Luku.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Tiurin linnan käräjäpihassa ja uhrilehdossa palaa runsaasti tuohustulia. Samanlaisia tulia on sytytetty myös linnasaarta ympäröivän ulkomuurin harjalle. Koko linnasaari on näitä valoja täynnänsä ja niin näyttääkin tämä saari syksyn pimeässä yössä Vuoksen mahtavien kuohujen saartamalta tarujen saarelta. On kuin ammoin kumpuihin menneet Tiurin urhot olisivat jälleen kummuistaan ylös astuneet uhrijuhlaansa viettämään, käräjillään Karjalan ja kaikkien muidenkin Pohjan kansain kohtaloista päättämään.

Tarujen saari liekin Tiurin linnasaari, mutta eivät urhot kuolinkummuistaan astuneet siellä nyt vietä uhrijuhlaansa, elävät Tiurin urhot viettävät. Auringon, mailleen mentyä alkoi uhrijuhla. Silloin tuohustulet käräjäpihassa ja uhripuistossa sekä linnanmuurilla sytytettiin. Kaikki käräjäpihaan kokoontuneet sukujen vanhimmat ja mainehikkaat pohjankävijät silloin uhrikulkueeksi järjestyivät ja iäkäs heimovanhin etunenässä, pyhän taikarummun hiljaa päristessä, Tiurin pyhälle uhrilähteelle läksivät. Nyt on jo runsas tiima kulunut tulien sytyttämisestä, mutta yhä käräjäkansa viipyy uhrilehdossa. Viimeisen kerran Suur-Tiuri sanoi käräjien päätöksille taaton taivahisen siunausta anelevansa, niin hän suorimaakin nyt uhrimenot täydellisemmin kuin niitä on suoritettu moniin vuosiin. Tuohustulet palavat tarujen saarella ja yhä kuuluu uhrilehdon puiden siimeksestä uhrilukuja säestävän taikarummun hiljainen pärinä.

Uhripuisto on käräjäkansaa täynnänsä. Lähinnä pyhän uhrilähteen ympärillä ovat mainiot pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet, mutta näiden takana on taajana joukkona heidän jousimiehiään. Näitä viimemainittuja kuhisee myös linnanmuurilla.

Muu markkinakansa, joka ei ole ahtaalle linnasaarelle mahtunut, seuraa uhrijuhlan menoa virran mantereen puoleiselta rannalta. Sinnekin on tuohustulia sytytetty juhlatunnelmaa kohottamaan ja kärsivällisesti näiden tulien lepattavassa valaistuksessa koko tuhantinen markkinakansan paljous uhrijuhlan menoa seuraa. Vähän kuuluu mistään puhelua, sekin hillityllä äänellä. Siihen sijaan monen tuohustulen ääressä vanhat miehet hiljaisella äänellä lukevat uhrilukuja. Näitä samoja pyhiä lukuja he tietävät Tiurin taaton linnasaaren uhrilähteen äärellä lukevan ja täynnä hartautta he niitä toistelevat, jotta taatto taivahinen tulisi pian alkavien käräjien päätöksille suopeammaksi.

Näin koko markkinakansa uhrihetkeä viettää. Käräjäkiven verkapeitteelle ovat pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet uhrilehtoon lähtiessään riisuneet miekkansa. Suuri röykkiö on siinä kaikenmittaisia kalpoja ja joukossa joku sotakirveskin. Käräjäkiven äärellä seisoo kunniavartiona pienoinen joukko Tiurin uljaimpia jousimiehiä. Rautapaitoihin puettuja ovat nämä urhot ja päässä on heillä korkeat, rengassuojuksilla varustetut vaskipäähineet. Äänettöminä he seisovat välkkyväteräisiin sotakirveisiinsä nojaten, äänettöminä kuin paatiset patsaat tai urhot vaskesta valetut.

Kunniavartion johtajana on nuori Osma Kumoinen. Hänen seurakseen on jäänyt uljas Niilo ritari, jota vastoin vanha Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm ovat muun kulkueen mukana painuneet uhrilehtoon.

Nuori ja maltiton Osma Kumoinen alkaa ikävystyä uhrimenojen pituuteen. Hän virkahtaa puoliääneen Niilo ritarille:

— Jopa saisi Tiurin taatto uhrilukunsa lopettaa! Minun olisi tästä vielä lähdettävä tarkastamaan kaukana virran varsilla olevia vartiojoukkoja, mutta tähän olen nyt tuomittu miehineni ikuisesti seisomaan.

— Tokkopa tänä yönä vartiot nukahtanevat, vaikka jäisivätkin tarkastamatta! arvelee Niilo ritari.

— Siitä ei pelkoa, että vartiot tänä yönä nukahtaisivat! naurahtaa nuori Osma. — He kyllä tänä yönä valvovat, mutta on muuta, jonka vuoksi minun pitää soutaa alaspäin aivan kauimpana olevien vartijoiden luo.

Hän alentaa äänensä melkein kuiskaukseksi ja kertoo Niilo ritarille, että jo aamupäivällä oli Unnunkoskelta saapunut uhkaava viesti. Pajarin väkeä oli siellä nähty parveilevan ja saattoi olla, että ne olivat jo hyökänneet Unnunkosken Rongan kotona olevien jousimiesten kimppuun. Ronka itse samoin kuin hänen vanha naapurinsa Unnunkosken Taurukin olivat täällä käräjillä. Heti turman viestin tultua he olivat mielineet lähteä kotejansa puolustamaan, mutta toiset pohjankävijät olivat heidät saaneet taivutetuksi käräjille jäämään. Siihen sijaan oli Unnunkoskelle lähetetty uljaan Tiurin Tapparin johdolla valiojoukko Tiurin parhaita jousimiehiä uhattujen avuksi kiiruhtamaan. Menneiden mukana oli hänenkin paras miehensä Lari taatto, sama mies, joka oli pelastanut Tiurin Kalevin pajarin vankilasta. Tämän apujoukon matkasta nyt joka hetki odotettiin tietoja, ja sitä varten hänen olisi pitänyt joutua viestintuojia vastaan lähtemään.

Kun Niilo ritari sai kuulla näin vakavia viestejä saapuneen, alkoi hän nuorelta Osma Kumoiselta innokkaasti pyydellä, että tämä ottaisi hänet mukaansa öiselle tarkastusmatkalleen. Mutta Osma teki estelyjään.

— Ei se mikään huvimatka ole, hän virkahtaa, — ja sitäpaitsi sinun lähtemisesi voisi herättää huomiota. Eivät edes käräjille kokoontuneet Tiurin miesten johtajatkaan tästä vielä tiedä mitään, vielä vähemmän muu markkinakansa. Niinpä siis on parempi, että sinä, Niilo ritari, jäät tänne. Sinulle ja hansakestien johtajille on tuonne Tiurin taaton kunniaistuimen taa paikat varattu, josta voitte käräjien menoa seurata, mutta minä lähden matkaan yksin, vain muutamia soutumiehiä mukanani.

Niilo ritari suostui jäämään, mutta vielä hän tiedusteli, eikö ollut pelättävissä, että pajarin miehet koettaisivat koko vaarasta aavistamattoman markkinakansan yllättää. Nuori Osma naurahti:

— Tokko mielinevät tänne asti yrittää. Luultavasti on jälleen liikkeellä sama rosvoileva pajari, joka Tiurin Kalevin sieppasi vangikseen. Hän on jo kerran käynyt Unnunkoskellakin, mutta sai. silloin kunnon selkäsaunan. Jos mielinee nyt varkain hiipien kostaa tuon kolahduksensa.

— Mikäs tuon pajarin nimi taas olikaan? utelee Niilo ritari. — Jos lienen jo kerran tuon nimen kuullutkin, mutta olenpa jälleen unohtanut.

— Pajari Sergei hän on, ilmoittaa Osma. — Kuuluu aikovan tämä Käkisalmen pajari hänelle tyttärensä naittaa ja vertaisensa sukulaisenpa Boris pajari hänestä löytääkin. Yhtäläisiä rosvoja ovat molemmat, rehellistä taistelua karttavat, kähisevien kyiden tavoin urhojen jälkiä hiipivät.

— Tahtoisinpa minäkin kerran tuon pajarin kanssa joutua vastatusten! mutisee Niilo ritari. — Opettaisin hänelle rehellisten lännen miesten taistelutapoja.

— Samaa ovat kaikki Tiurin miehetkin vannoneet! naurahtaa nuori Osma. — Jo on hänen päänsä menoksi moni urho teroittanut miekkansa, kuka hänet sitten ensimmäisenä tavoittaneekin.

Näin nuori Osma ja ritari Niilo autiossa käräjäpihassa hiljaisella äänellä haastelevat. Mutta nyt alkavat jousimiesten kantamat tuohusvalot uhrilehdossa lepattavina liikkua. Jo on Tiurin taatto lopettanut pitkät uhrilukunsa, viimeisen anelunsa taaton taivahisen puoleen lähettänyt, ja kulkueeksi nyt jo järjestyy käräjäkansa.

Hitaasti palasi pitkä kulkue käräjäpihaan. Kiirehtimättä kaikki miekkansa käräjäkiveltä valikoivat ja niitä vyötellen paikoilleen asettuivat, jokainen ikänsä ja arvonsa mukaiseen järjestykseen. Lähinnä käräjäkiveä olivat pohjankävijäin mainehikkaiden johtajien ja muiden Tiurin heimon vanhimpien sukujen päämiesten paikat. Kauempana piirissä saivat istua muut Tiurin heimoon kuuluvat sukujen vanhimmat ja Laatokan puolen miehet. Tavattoman runsaasti olikin Karjalan miehiä tällä kertaa kokoontunut, ainoatakaan ilvesnahalla peitettyä istuinkiveä ei koko tilavassa käräjäpihassa jäänyt tyhjäksi. Ja istujain takana oli jousimiesten sankka muuri, joka taampana hävisi lepattavia tuohustulia täynnä olevaan uhrilehtoon. Jokainen vapaa jousimieskin, vaikka lie ollutkin toista palvelemassa, sai käräjillä sananvuoroa pyytää, mutta tärkeistä asioista päätettäessä äänestivät ainoastaan sukujen vanhimmat ja mainehikkaat pohjankävijät.

Kunniaistuimelleen asettunut Suur-Tiuri näytti kovin uupuneelta. Nähtävästi oli pitkällisten uhrimenojen suoritus vienyt hänen voimansa. Mutta kun kaikki olivat paikoilleen asettuneet, näytti hän jälleen uupumuksestaan havahtuvan, koroitti äänensä ja puhui.

— Karjalan vapaat miehet! Tiurin heimon vanhojen tapojen mukaan olemme käräjäuhrin Taivaan taatolle uhranneet ja nyt saavat kaikki tänne kokoontuneet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan, tuoda julki sen asian, josta ovat mielineet näillä käräjillä neuvoa pitää. On kuitenkin kohtuullista, että ennen sitä ilmoitan, mihin toimiin muutamien viisaiden Tiurin miesten neuvosta olen ryhtynyt. Viipurin linnaan, jota Svean kuninkaan mies, mainehikas ritari Pietari Jooninpoika hallitsee, olen lähettänyt lähettiläitä. Nämä miehet ovat matkansa hyvin tehneet, ritari Pietarin kanssa he ovat lujan ystävyysliiton solminneet ja sen vahvistukseksi hyvät ystävyyslahjat vaihtaneet. Ritari Pietarin lähettämänä näette nyt täällä joukossamme uljaan ritari Niilon, monta asemiestä mukanaan hän on tullut tänne meidän luoksemme ollakseen herransa puolesta läsnä meidän käräjillämme. Hänen rinnallaan näette myös kaukaisen Visbyn kaupungin kauppiaiden valitut miehet, jotka samoin ovat tuoneet meille hyviä ystävyyslahjoja. Niinpä eivät siis lännen puolella asuvat miehet meidän vapauttamme uhkaa ja nyt on teidän pidettävä neuvoa, millä tavoin toisella suunnalla Karjalan asia saataisiin turvatuksi.

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, nousivat ensin Laatokan takaa tulleet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan puhumaan. Kaikilla heillä oli sama asia, kaikki he valittivat Boris pajarin veronkantajien ja asemiesten röyhkeyttä. Paljon olivat pajarin miehet heidän keskuudessaan jo tehneet tihujaan, monta vuotta heitä sortaneet ja solmuruoskalla kurittaneet ja tästä he nyt olivat tulleet pajarille kostoa vaatimaan.

Samaa puhuivat myös Laatokan pohjoispään miehet. Muita voimakkaammin näistä miehistä haastoi Kurkijoen miesten johtaja, Ritaniemen vanha Lyly. Ääni harmista vapisten tämä uljas vanhus kertoi kärsimyksistään, pitkän ja leveän miekkansa kahvaa puristaen loihe lausumaan: