Part 13

Kilpaa kaikki Tiurin miesten johtajat näitä hyökkäyslauttoja itselleen valmistivat. Oikean jättiläislautan rakensi Kiviniemen Karhu. Sille mahtui koko hänen jousimiesjoukkonsa ja Karhu kehuskeli mielellään kaikille, että kun tämä hirviö kerran ankkuroitiin pajarin linnan kupeelle, niin siinä se pysyi, kunnes viimeinenkin pajarin mies saatiin muurilta pudotetuksi. Tukevia olivat Tiurin linnan miestenkin lautat, joiden rakentamisesta huolehti uljas Tiurin Tappari, apunaan vanha Kekri Kumoinen. Vaikka Kekri Kumoinen olikin viimeiseen asti neuvonut sovintoon, oli hän nyt ensimmäisenä miehenä pajarin linnavarustuksen tuhoa valmistelemassa.

Paitsi näitä jykeviä hyökkäyslauttoja, rakennettiin toisia kevyempiä. Niiden päälle kasattiin rovioiksi tervatynnyrejä ja muuta hyvin palavaa tavaraa, ja niin ne sitten rohkeiden venemiesten ohjaamina laskettiin ulkomuurin vierelle. Siinä palaessaan nämä räiskyvät roviot syytivät tulta ja kipinöitä pajarin linnavarustukseen ja sytyttivät monta ulkomuuria lähinnä olevaa rakennusta tuleen. Pajarin miehillä oli yhtenäinen työ näiden palojen sammuttelemisessa. Ja kun samaan aikaan Tiurin miesten kevyet veneet parveilivat lakkaamatta ulkomuurin vaiheilla jousilla ammuskellen ja näennäisiä hyökkäyksiä tehden, alkoivat pajarin miehet tähän ainaiseen rehkimiseen väsyä. Yötä päivää heidän piti olla valveilla Tiurin miesten sytyttämiä paloja sammuttamassa, Tiurin miesten hyökkäyksiä torjumassa.

Kiusallisimman keksinnön teki nokkela Antero Äyrämöinen. Hänen neuvostaan peitettiin muutamat palavat roviot vahvalla sammalkerroksella ja niin ne sitten ohjattiin tuulen ollessa myötäinen linnanmuurin vierelle. Peitetyistä rovioista kohosi paksu, kitkerä savu, joka tuulen painamana levisi linnoitusta puolustavien pajarin miesten päälle. Koko linnasaari peittyi tähän tukahuttavaan savupilveen. Pajarin miehet yskivät ja kiroilivat, mutta ilkastellen kehuskeli vanha Äyrämöinen:

— Näettekös, Tiurin miehet, pian minä ne veitikat savustan niin kypsiksi, että mielellään hyppäävät muurin harjalta Vuoksen aaltoihin ja jättävät koko pajarin haukanpesän oman onnensa nojaan!

— Kunpa saisit itsensä pajarinkin savustetuksi ulos pesästään! nauroi Päiväkiven Kuisma.

Mutta Kiviniemen isäntä ärähteli:

— Pysyköön vain pajari itse pesässään siksi, kunnes pääsemme tuonne muurin sisäpuolelle. Silloin vasta sytytämme kunnon rovion ja siinä pajarin itsensä kärvennämme. Kärvennämme pajarin ja kärvennämme hänen uskolliset asemiehensä, Pipinä lurjuksen ja sen lemmon pajari Sergein!

Näin Tiurin urhot pajarin ja hänen linnavarustuksensa tuhoksi vehkeitään valmistelevat. Kärsimättömänä Tiurin Kalevi odotteli näiden valmistusten joutumista. Outoja mietteitä liikkui hänen mielessään ja usein nähtiin Tiurin miesten uljas johtaja kovin synkeänä muodoltaan. Silloin hän saattoi pysähtyä pitkiksi ajoiksi rannalle tarkastelemaan pajarin linnavarustusta. Pajarin miehet muurilta häneen tähtäsivät teräsnuoliaan, mutta näistä välittämättä seisoi Tiurin urho hievahtamatta paikallaan. Hän odotti tuonne muurin harjalle ilmestyvän erään naisolennon, jonka hän vain pari kertaa elämässään oli nähnyt, mutta jonka lumoissa hän nyt tunsi ainaisesti kulkevansa.

Taisteliko Tiurin miesten uljas johtaja tuota lumousta vastaan? Kyllä hän koetti parhaansa mukaan taistella. Usein hän itsekseen kirosi mielettömiä mielikuviaan ja koetti ajatella erästä toista naista, armasta ja uhrautuvaa Tiurin Helinää, mutta Helinän kuva ei tahtonut millään muodostua hänen mielessään selväksi ja puoleensa kiehtovaksi. Tuo toinen nainen Helinän häikäilemättä tunki tieltään. Tuo rohkea nainen, jonka hän oli alati näkevinään edessään, miesten kypäripäähine päässään, jousi ja nuoliviini olallaan, sellaisena kuin oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran tavatessaan. Tai sitten oli hän näkevinään tuon naisen kivisen vanki vuoteensa äärellä, kullanvälkkeinen tukka päivänsäteissä palaen.

Josko Tiurin urho taisteli lumoustaan vastaan? Kyllä hän miehen tavoin taisteli, mutta poveensa syttynyt mieletön halu tahtoi olla ylivoimainen. Vaikka pakeni linnavarustuksen näkyvistä tuonne ylemmäs miestensä joukkoon, niin tuokion kuluttua jo huomaamattaan kulki takaisin tähystelemään.

Mutta useinpa eräs toinenkin Tiurin mies pajarin linnavarustuksen muurille tähysteli. Tämä mies oli vanha Lari taatto. Hän myös odotteli tuolta muurilta näkevänsä vilahduksen samasta naisolennosta. Tai oikeastaan hän nyt odotteli näkevänsä erään nuoren ja uljasmuotoisen jousimiehen, jonka hän oli tavannut Tiurin käräjillä ja joka oli siellä pyrkinyt Tiurin Kalevin valiojoukkoon.

Josko Lari taatto oli tämän nuoren jousimiehen puolesta jo puhunut Tiurin Kaleville? Kaiken oli hän jo valmiiksi puhunut Hilppa nuorukaisen puolesta, mutta nyt hän alkoi, pelätä, ettei Hilppa enää pääsisikään heidän joukkoonsa tulemaan.

Mutta olikos Lari taatto Tiurin Kaleville tai kenellekään muulle ilmoittanut, kenen hän luuli tuon Hilppa nuorukaisen oikeastaan olevan? Ei, tätä salaisuutta ei vanha jousimies ollut ainoallekaan kuolevaiselle paljastanut. Kaikkein viimeiksi hän aikoi sen paljastaa Tiurin miesten nuorelle johtajalle. Kyllä Lari taatto, viisas ja paljon näkevä vanhus, hyvin huomasi, miten paljon Tiurin miesten uljain urho kärsi ja hän arvasi tai ainakin luuli arvaavansa, kuka oli tuon kärsimyksen aiheuttaja. Siksi hän visusti vaikeni nuoren jousimiehen salaisuudesta.

Yhtäkaikki vanhus kiihkeästi odotteli tämän nuorukaisen ilmestymistä Tiurin miesten leiriin. Omalla tavallaan kulki Lari taatto yhtä sokeassa lumouksessa kuin konsanaan Tiurin miesten päällikkö.

Tällä välin Tiurin miehet saivat toisaallakin vakavaa tekemistä. Novgorodista yritti apuväkeä Boris pajarille. Novgorodin miesten laivasto, jossa oli monta kymmentä raskastekoista jokialusta, tunkeutui jo Velhojoesta Laatokalle ja lähti purjehtimaan Käkisalmea kohti.

Tiurin miehet saivat nopeakulkuisten viestintuojain kautta ajoissa tiedon uhkaavasta vaarasta. Samoin levisi viesti Novgorodin miesten ilmestymisestä muuannekin ympäri Laatokan. Niinpä tulijoilla olikin pian vastassaan taajat parvet keveäkulkuisia Karjalan miesten sotapursia. Alituisesti näitä vastaan taistellen pääsivät Novgorodin miehet Metsäpirtin rannikolle asti, mutta siinä yllätti heidät ankara myrsky, yksi tavallisia Laatokan syysmyrskyjä, jotka aina ovat kovin pelättyjä. Hyvin Karjalan miesten kevyet sotapurret myrskyn käsistä selvisivät, mutta toisin kävi Novgorodin miesten raskastekoisille jokialuksille. Melkein viimeistä myöten ne tuhoutuivat ja hukkuivat, lopuista huolehtivat Karjalan miehet. Takaisin Novgorodiin lienee päässyt vain muutama alus retkikunnan kohtalosta murheviestiä viemään.

Mutta Boris pajarin linnaan ei kukaan tätä murheviestiä tuonut. Niinpä siellä elettiinkin hyvässä toivossa. Boris pajari oli jo Tiurin markkinain aikana lähettänyt avunpyytäjän ilmoittaen Karjalan miesten kokoontumisesta. Nyt hän joka päivä odotteli Novgorodin miesten suuren laivaston ilmestymistä linnavarustuksensa edustalle. Ei Boris pajarin mieleen edes juolahtanut sellainen ajatus, että avuksi pyrkivä laivasto voisi matkallaan joutua kokemaan voittamattomia vaikeuksia. Karjalan miesten keveistä sotapursista hänellä oli hyvin halveksiva käsitys, eikä pajari vielä tarpeeksi tuntenut Laatokan syysmyrskyjäkään. Tottahan vankasti varustettu laivue mokomista myrskyistä aina hyvin selviäisi ja tulisi onnellisesti perille. Näin pajari Boris ajatteli.

Luottavana odotteli pajari Sergeikin apujoukon saapumista. Kun Tiurin miehet ensimmäisten epäonnistuneiden yritystensä jälkeen tyytyivät vain härnäilyyn ja odottelivat tukevien hyökkäyslauttojensa valmistumista, alkoi pajari Sergei tapansa mukaan heitä halveksia. Hän uskoi, ettei mitään sen vakavampaa rynnistystä enää tulisikaan, vaan että Tiurin miehet pian väsyisivät hyödyttömään piiritykseen ja lähtisivät tiehensä. Kun vain pysyisivät niin kauan, kunnes apujoukko ennättäisi saapua. Silloin tuhottaisiin mokoma joukko yhdellä iskulla ja sitten hän yhtä kyytiä samoaisi Tiurin miesten linnoitusta valloittamaan, sieltä rikkaita hopea-aarteita ryöstämään.

Näin siis pajari Boris ja pajari Sergei ajattelivat. Ja jälleen pajari Sergei alkoi suostutella ylpeätä Irinja neitoa hääpitojen valmistamiseen. Irinja neito itse ei monesti viitsinyt edes kuunnella pajari Sergein naimatarjouksia, mutta hänen isänsä oli toista mieltä. Pajari Sergei oli nykyään hänen oikea kätensä kaikissa toimissaan ja sen lisäksi pajari Sergeillä oli monta mahtavaa sukulaista ruhtinaan tykönä. Mistäpä olisikaan hän mainiomman vävypojan löytänyt.

Niinpä nyt ryhdyttiinkin toden teolla pajari Sergein ja Boris pajarin tyttären häitä valmistamaan. Itsensä Irinja neidon mielialasta ei suuria välitetty. Pajari Boris arveli, että tottapa tyttärensä suostuu hänen tahtoonsa, vaikka liekin alussa hiukan vastaan olevinaan.

Kaikkein innokkain oli Irinja neidon hääpitoja hankkimaan Marfa emännöitsijä. Jo ennen linnavarustuksen piiritykseen joutumista hän oli omasta aloitteestaan hommannut Novgorodista asti kalliita kankaita ja taitavia ompelijoita. Nämä ompelijat nyt tulisella kiireellä valmistelivat upeita hääpukuja, ja Marfa emännöitsijä kiusasi yhtenään Irinja neitoa näiden vaatetusten koettelemisella ja lörpötyksillään Irinja neidon tulevasta onnesta, jota kaikki Novgorodin pajarien tyttäret muka kadehtivat.

Pajari Boris ja pajari Sergei olivat päättäneet, että hääpidot pidettäisiin heti Novgorodista odotetun apujoukon saapumisen jälkeen. Kun tämä päivä saattoi olla jo hyvin lähellä, oli valmistuksia kiirehdittävä.

Linnavarustuksen muurilla taistelevat jousimiehet ja peitsenkantajatkin saivat pian tiedon hääpitojen valmistamisesta. Itse pajari Sergei tämän suuren uutisen heille ilmoitti. Hän kertoi Novgorodista pian tulevan runsaasti apuväkeä ja silloin linnavarustusta piirittävät Tiurin miehet hajotettaisiin kuin akanat tuuleen. Hyvällä ja rohkealla mielellä heidän siis pitäisi tätä päivää odottaa, sillä suuret juhlapidot Tiurin miesten paon jälkeen Boris pajarin linnassa pidettäisiin. Hänen ja Irinja neidon hääpidot ne olisivat ja jokainen jousimies ja peitsenkantaja saisi silloin monta päivää syödä ja juoda mielikseen.

Näin pöyhkeä pajari Sergei haasteli linnan muurilla ja monet jousimiehet ja peitsenkantajat uskoivat herkästi hänen sanojaan. Oli sentään joukossa joku epäilijäkin. Niinpä vanha jousimies Stepani, joka kerran oli ollut Irinja neidon matkassa Tiurin vesillä, uskalsi lausua:

— Kunhan pajari Sergei ensin voittaisi Tiurin miehet, niin sitten vasta hänen olisi aika meille hääpitoja luvata.

Stepanin epäilyihin yhtyivät jousimies Aljosha ja haukankesyttäjä Trifon. Aljosha haasteli:

— Aina pajari Sergei on kehunut Tiurin miehet voittavansa, mutta yhäpä hän saa heitä vastaan taistella.

Toiset nousivat häntä kiivaasti vastustamaan. Huomautettiin, että olihan pajari Sergei voittanut Tiurin miehet Unnunkoskellakin. Ja olipa hän kerran voittanut Tiurin miesten uljaimman uroksen, voittanut ja vanginnut hänet.

— Vaan mitenkäs kävi tuolle hänen vangilleen? ilkasteli haukankesyttäjä Trifon pajari Sergein puolustajille.

— Karkuun meni pajarin vanki! nauroi jousimies Aljosha. — Tuli Tiurin mailta tietäjävanhus ja hyvät kepposet teki sekä pajareille että meille muillekin.

— Vielä ne Tiurin velhot meille toisenkin tepposen tekevät! vakuutti vanha jousimies Stepani. — Muistattehan Trifon ja Aljosha, muistattehan, veljet veikkoset, miten silloin kerran Tiurin miesten noidannuoli ilmassa lensi ja Irinja neidon lempihaukan surmasi.

Trifon ja Aljosha vakuuttivat vielä hyvin tuon tapahtuman muistavansa. Toiset jousimiehet rupesivat kuorossa utelemaan, milloin se oli tapahtunut. Matalalla äänellä ja pelokkaana ympärilleen vilkuillen vanha Stepani kertoi heidän matkastaan Tiurin vesille, Tiurin tietäjänaisen tapaamisesta ja Tiurin velhojen lennättämästä noidannuolesta, jonka suhinan ilmojen halki he kaikki olivat kuulleet. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen:

— Samanlaisia noidannuolia ne Tiurin tietäjät nytkin voivat ruveta lennättelemään ja tuho meidät silloin perii. Tuho perii meidät ja tuho perii pajari Sergeinkin, vaikka hän kerskailee Tiurin miehet voittavansa.

Vanhan Stepanin kertomus oli herättänyt pelkoa monen taikauskoisen jousimiehen mielessä. Jo alkoivat epäilijät saada kannattajia. Joku rohkeni lausua:

— Lieneekö siitä apujoukostakaan mitään tietoa, vaikka pajari Sergei uskottelee sen tuossa paikassa saapuvan.

— Entäs hääpidot, lisäsi toinen. — Jos ei vain pajari Sergei meistä salaa valmistelisi pakomatkaa. Livahtaa vielä itse karkuun ja jättää meidät kaikki Tiurin velhojen tuhottaviksi!

Näin suurta petosta ei sentään moni pitänyt uskottavana, sillä olihan pajari Sergei monta kertaa pelottomasti taistellut heidän etunenässään. Päätettiin lopulta lähettää nuori haukankesyttäjä Trifon itseltään Irinja neidolta tiedustamaan, oliko perää pajari Sergein tiedossa apujoukon pikaisesta saapumisesta ja valmistettiinko todellakin Irinja neidon ja pajari Sergein hääpitoja.

Kun Trifon oli arastellen mennyt Irinja neidon luo ja tälle kysymyksensä selvittänyt, nauroi Irinja neito pilkallisesti:

— Tottapa pajari Sergei pian saanee apuväkeä, kun on teille kerran niin kehunut! Ja tottapa myös hääpidot pian joutunevat, odottakaa siis vain hyvällä mielellä!

Ei Trifon oikein tietänyt, pitikö uskoa Irinja neidon sanoja vai pitikö olla uskomatta. Mutta kun Marfa emännöitsijän orjapalvelijoiltakin kuultiin hääpitojen valmistamisesta, niin häipyivät lopulta kaikki epäilyt ja pajari Sergein vakuutuksia uskottiin nyt täytenä totena. Siinäkin häntä uskottiin, ettei Tiurin miesten taholta enää tarvinnut pelätä mitään vakavampaa rynnäkköä.

Kun tähän aikaan Tiurin miehet, salaisia valmistuksia tehdessään, olivatkin tavallista hiljaisempia, niin lujittui luottamus pikaisen voiton saamiseen sitäkin enemmän. Eivät vanhan Stepanin ja muiden Tiurin miesten taikamahdin pelkääjäin varoitukset nyt enää saaneet ketään säikähtämään. Jousimiehet ja peitsenkantajatkin alkoivat pajari Sergein esimerkkiä seuraten halveksia Tiurin miehiä. Ei viitsitty edes muurin vartioimisessa olla niin turhan valppaita. Mitäpä mokomista! Pian Tiurin miehet livistäisivät pakoon ja päästäisiin helpolla saatua voittoa juhlimaan!

Oli pajarin linnassa sentään yksi, jota pajari Sergein kuvittelut eivät häikäisseet. Tämä epäilijä oli pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hyvin hän tiesi, mikä kuohuva vihanaalto oli Tiurin miehet sotajalalle nostattanut ja hän oli varma, etteivät Tiurin pelottomat urhot niin hevillä hänen isänsä linnavarustuksen ympäriltä tiehensä lähtisi.

Novgorodista saattoi kuitenkin apujoukko olla tulossa eikä Irinja neidonkaan mieleen juolahtanut, että tämä apujoukko voisi jo matkallaan tuhoutua. Vavistuksella hän odotti tuon apujoukon tuloa. Silloin syntyisi suuri taistelu, ja vaikka Irinja neito luottikin Tiurin miesten sankaruuteen, niin kukapa tiesi, jos Novgorodin miehet paremmin varustettuina kuitenkin voittaisivat.

Irinja neito oli jo monta päivää elänyt kuin kuumeessa. Hän odotteli kiihkeästi Tiurin miesten rynnäköitä ja oli huolissaan, kun ratkaiseva taistelu alkoi viipyä. Ei Irinja neito toivonut isänsä miehille voittoa, kaikkein vähimmin hän toivoi pajari Sergein pääsevän Tiurin miesten voittajaksi. Hän vihasi tuota pöyhkeätä ja typerää miestä. Ensin oli hän häntä vain halveksinut, mutta kun pajari Sergei ahtoi ahdistella häntä naimatarjouksillaan, rupesi hän häntä syvästi vihaamaan. Taistelu pajari Sergein ja Tiurin miesten uljaimman uroon välillä oli hänenkin taistelunsa, eikä pajarin tytär hetkeäkään epäröinyt, kumman puolelle hän asettuisi. Ja jos hänen isänsä asettui pajari Sergein puolelle, niin oma syynsä, jos isänkin kävi huonosti.

Usein oli Irinja neito huoneensa ikkunakomerosta tähystellyt Tiurin miesten leiriin. Tästä tähystelystä yllättivät hänet eräänä päivänä isänsä ja pajari Sergei, jotka Marfa emännöitsijän seuraamana tulivat hänen huoneeseensa. Irinja neito huomasi heti, että jokin tärkeä asia oli nyt tekeillä ja pianpa hän saikin tämän asian kuulla. Pajari Boris haasteli:

— Armas tyttäreni, näenpä sinunkin kiihkeästi odottavan noiden vihattujen Tiurin miesten tuhoa. Kaikki me heidän tuhoaan yhtä kiihkeästi odotamme, kaikki me toivomme suuren voiton päivän pian joutuvan. Ja sinullepa, Irinja armahaiseni, lieneekin kaikkein mieluisinta sen päivän odottaminen. Tuon tässä sinun luoksesi rakkaan pajari Sergeimme, hän sinulle nyt arvokkaat kihlat tarjoaa ja kysyy sinun suostumustasi hääpitojen valmistamiseen.

Pahoin hämmästymättä pajarin tytär isäänsä ja noita toisia huoneeseen tulleita katseli. Pajari Sergei pöyhkeine naamoineen näytti niin typerän juhlalliselta, että Irinja neidon teki mieli nauruun purskahtaa. Mutta hän tajusi, ettei nauraminen nyt ollut paikallaan. Niinpä hän siis vain kysyi, ääni hiukan värähtäen:

— Lienee siis jo saapunut varma viesti Novgorodin miesten pikaisesta tulosta, sillä ettehän mieline hääpitoja pitää, ennenkuin Tiurin miehet on voitettu?

— Ei Tiurin miehistä enää pelkoa ole! kiiruhti pajari Sergei hänelle vakuuttamaan. — Lienethän sinäkin, Irinja armahaiseni, jo huomannut, että Tiurin miehet ovat taisteluun kyllästyneet ja eivätkö jo pian itsestään tiehensä lähtene. Hääpitoja emme kuitenkaan pidä, ennenkuin Novgorodin miehet saapuvat. On siellä tulijain joukossa monta mielivierastamme, on rakas veljeni, pajari Aleksei, ja monta muutakin ruhtinaan pajaria lienee lähtenyt meidän hääpitoihimme.

Irinja neidon veri kuohahti, kun hän huomasi, että Novgorodiin asti oli jo kuulutettu heidän hääpidoistaan. Hän katsoi kuitenkin väittelyn hyödyttömäksi ja virkahti.

— Näytähän siis, pajari, millaiset ovat tarjoamasi kihlat! Tietänet, että minun äitivainajani oli kuuluisan Aleksanteri ruhtinaan jälkeläisiä. Niinpä minulle ei sovikaan tarjota samanlaisia kihloja kuin Novgorodin tavallisten pajarien tyttärille.

Tahallaan Irinja neito puhui kerskaten äitivainajansa suuresta suvusta. Hän tiesi hyvin isänsä katkerasti vihaavan kaikkia äitivainajansa sukulaisia, kun nämä eivät suvainneet Boris pajaria rinnalleen Novgorodissa elämään. Niinpä Irinja neidon sanat olivatkin tarkoitetut yhtä paljon isälle kuin pajari Sergeille. Sinipunervaksi Boris pajari jo muuttui kasvoiltaan, mutta eihän typerä pajari Sergei mitään huomannut, vaan alkoi kehuen ja kerskuen tuoda esille komeita kihlojaan.

Hyvin kannattikin niitä näytellä: Oli pajari Sergeillä taidokkaasti somistetussa lippaassa raskaat kaulakäädyt, oli rannekoristeita, oli korvahelyjä ja otsaripoja. Mutta kaikkein arvokkain oli pajarittaren hiippapäähineen koristeeksi aiottu sidenauha. Siinä välkkyi suuria timantteja ja verenpunaisia rubiineja, siinä oli itämailta tuotuja sinikiviä ja puhtaita helmiä taiturin kädellä loistaviksi tähdiksi sovitettuina ja ommeltuina. Ei pajari Sergein olisi tarvinnut sanaakaan puhua tätä koristetta näyttäessään, mutta laajasti hän selitteli, miten suurta vaivaa sen hankkiminen oli hänelle tuottanut, miten monta tuhatta Novgorodin hopeamarkkaa hän oli saanut uhrata, ennenkuin Novgorodin hansakestien hovissa olevat maan mainiot jalokivisepät suostuivat sen hänen mielensä mukaan valmistamaan.

Ei Irinja neito pajari Sergein kehumisia kuunnellut. Mutta veri kohosi hänen poskipäilleen, kun hän tuota verratonta koristetta kädessään piteli ja tarkasteli. Sitten hän kylmästi virkkoi pajari Sergeille:

— Jos lienevät tarjoamasi kihlat kyllin arvokkaat, tahdon tänään näillä koetteeksi itseni koristaa! Marfa äitini tuokoon tänne hiippapäähineen, jonka hänen hankkimansa ompelijat ovat valmistaneet ja tuokoon myös muun häävaatetukseni. Itse tahdon ensin nähdä, tuleeko minusta kyllin arvokas pajaritar hääpidoissani monille vieraille näyttäytymään!

Kielevänä ja kerkeänä kiiruhti Marfa emännöitsijä Irinja neidon käskyä täyttämään. Pajari Boris ja pajan Sergei poistuivat tyytyväisinä. Hetkisen kuluttua hääräsi jo suuri lauma orjapiikoja Irinja neidon ympärillä. Siinä puettiin hänen ylleen kulta- ja hopeaompeluksista raskasta häävaatetusta, siinä hänen upeata tukkaansa palmikoitiin ja soviteltiin hänen kulmilleen korkeata hiippapäähinettä, joka oli naidun pajarittaren tunnusmerkki. Kun päähine oli vihdoin saatu paikalleen ja kun sen ympäri oli vielä sovitettu pajari Sergein lahjoittama sidevyö, jäivät kaikki orjatytöt henkeään pidättäen matkan päästä Irinja neitoa tarkastelemaan. Vielä Irinja neito itse hiukan kohensi päähinettään hiotun metallikuvastimen edessä. Sitten hän kohotti ylpeänä päänsä ja puhui:

— No olenkos nyt mieleisenne? Sanohan sinä, Marfa imettäjäni, ja sanokaahan tekin, orjapiikaset, olenko mielestänne kyllin arvokas pajari Sergein vierelle?

Orjatyttöjen joukosta kuului ihastuneita huudahduksia, mutta äänekkäästi julisti Marfa emännöitsijä, että hän oli kauniimpi kuin ainoakaan toinen Novgorodin pajarien tyttäristä. Siinä tuokiossa tahtoi Marfa kiiruhtaa noutamaan pajari Sergeitä, jotta tämäkin saisi nähdä ihanaisen aarteensa. Hän oli jo ovella menossa, mutta Irinja neito epäsi hänet jyrkästi.

— Pajari Sergei vielä odottakoon! hän puhui. — Vasta hääpidoissa hän saa minut nähdä lahjoittamansa korut ylläni. Nyt tahdon olla rauhassa, vain Olga tyttöseni jääköön luokseni, mutta sinä, Marfa äitini, saat viedä kaikki toiset mukanasi. En enää apuanne tarvitse!

Näin hän säälimättä karkoitti heidät huoneestaan. Sen jälkeen hän hyvän aikaa tarkasteli itseään kuvastimen edessä, antoi vielä Olga tyttösen kohennella vaatetustaan ja hänelle siinä haasteli:

— Sanoitan minulle, Olga tyttöseni, sanohan vilpittömästi, onko sinun mielestäsi pajari Sergei kyllin arvokas ja uljas minun rinnalleni?

— Kenpä toinen olisi uljaampi urho kuin pajari Sergei! huudahti Olga. — En muista nähneeni ketään toista urhoa hänen veroistaan!

— Vai et muista nähneesi ketään toista urhoa pajari Sergein veroista. Eikö esimerkiksi Tiurin miesten nuori johtaja ole pajari Sergein veroinen? Eikö hän ole uljaampikin muodoltaan kuin pajari Sergei?

Irinja neito nauroi huolettomasti, mutta hänen äänensä hiukan vavahteli. Ei lapsellinen Olga tyttönen tuota kuitenkaan huomannut, vaan lörpötteli innoissaan:

— Mitenkäs sinä, armas aurinkoiseni, häneen voisit mielistyä? Isäsi vihollinen hän on ja kaikkien muidenkin Novgorodin miesten vihollinen. Ja tokkopa tuo urho lienee edes kastettu! Sanovat hänen taattonsa, tai isoisäkö lienee, olevan suuren tietäjän. Velhon pojanpoika on tuo Tiurin urho ja mitenkäs hänet siis voisi asettaa oikeauskoisen pajari Sergein rinnalle!

— Niinpä niin, eihän häntä tietenkään voi asettaa oikeauskoisen pajari Sergein rinnalle!

Jälleen nauroi pajarin tytär äänekkäästi, mutta kyyneleitä tulvahti hänen silmiinsä. Hän sysäsi rajusti Olga tyttösen luotaan ja huusi hänelle:

— Mene sinäkin Marfa emännöitsijän ja hänen toisten orjapiikojensa joukkoon! Tietysti sinä puhut samaa kuin kaikki toisetkin, vaikka itse lienet Karjalan miehen tytär. Tietysti on asia niinkuin te sanotte: Ei ole pajarin tyttären lupa mielistyä isänsä ja Novgorodin miesten viholliseen. Ja varsinkin, jos tämä urho on vielä kastamaton, jos hän on vain Tiurin tietäjien sukua, niin ei ole lupa häntä milloinkaan asettaa Novgorodin oikeauskoisen pajarin rinnalle! Mutta jospa sittenkin sattuisi tuollaiseen urhoon mielistymään... tuollaiseen kastamattomaan... isänsä heimon viholliseen. Mitäs silloin sanoisit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni? Jo taitaisit silloin hylätä Irinja emäntäsi, jo taitaisit juosta Marfa emännöitsijälle kielittelemään, että on pajarin tytär isänsä heimon pettänyt!

Hän kuivasi tulvivia kyyneleitään, mutta Olga tyttönen ryömi hänen edessään, hänen polviansa halaten ja itkunsa lomassa soperrellen:

— Anna anteeksi, armas aurinkoiseni! Enhän minä, tuhma tyttö raukka, näitä asioita ymmärrä. Sitä puhuin, mitä muiden olen kuullut puhuvan. Mutta älä suutu sanoistani, älä minua työnnä pois luotasi! Uskollisesti tahdon sinua palvella. Mitä ikinä tapahtuneekin, niin sinua, Irinja armahaiseni, ei Olga tyttönen milloinkaan jätä!

Näin hän, pelästynyt tyttö raukka, Irinja neidon suosiota kerjäsi. Ja jo heltyi pajarin tyttären mieli, lempeästi hän puheli:

— Nousehan jo tuosta, Olga tyttöseni! En sinua enää mistään moiti enkä tahdo sinua luotani karkoittaa. Sinä olet ainoa ihminen isäni kodissa, johon olen aina luottanut ja luotan edelleenkin!

Kauan viipyi huoneessaan pajarin tytär, seuranaan ainoa uskottunsa, pieni orjapiikansa. Vielä hän tarkasteli itseään metallikuvastimestaan, vielä hän sormin hypisteli ja sovitteli yllään olevia koruja. Tuli hämärä, mutta yhä hän istui surumielisesti hymyillen ylpeä pajarin tytär.

Ja ihanan kuvitelman hän mielessään kuvitteli: morsiameksi hän itsensä kuvitteli, näihin samoihin koruihin vaatetettuna, mutta ei ollut rinnallaan pajari Sergei, vaan uljaampi uros... unelmiensa ainoa urho. Kuumia kyyneleitä valui Irinja neidon poskipäille, voi miten polttavasti hän tällä hetkellä tunsi janoavansa elämää. Mutta ah, toinen oli hänen unelmiensa urhon mielitietty, tokko lienee ikävöimänsä urho hänelle, orvolle pajarin tyttärelle, omistanut ainoatakaan ajatusta. Ja hän oli sentään jo niin paljon uhrannut.

Näitä ajattelee pajarin tytär ja kuumia kyyneleitä valuu poskilleen. Hämärä sakenee pimeydeksi, Olga tyttönen on hiljaa hiiviskellen sytyttänyt tuohusvalot.

Silloin havahtui pajarin tytär ja kysyi hiljaa:

— Muistatko vielä, Olga tyttöseni, kun ensimmäisen kerran olimme Tiurin vesillä... kun siellä tapasimme tuon Tiurin tietäjänaisen?

— Hyvin muistan hänet! puhui Olga melkein kuiskaten.

— Hän näytti minulle tulevaisuuteni! kertoo pajarin tytär puoliksi itsekseen. — Hän näytti minulle kaikki nämä korut, tämän häävaatetuksen. Ah miten raskaalta se tuntui silloin minun kantaa, luulin tukehtuvan! Ja nyt, tiedätkö, Olga, nyt tunnen tämän yhtä raskaaksi. Autahan minua, Olga, niin riisun pois tämän yltäni. Jo lienen tarpeekseni tätä kantanut!

Hitaasti hän riisui häävaatetuksensa. Hitaasti hän irroitti koristeen toisensa jälkeen ja pani ne takaisin koristeltuun lippaaseen, niinkuin pajari Sergei oli ne hänelle antanut.

Olga kysyi hiljaa, oliko Tiurin tietäjänainen enemmänkin hänen tulevaisuudestaan näyttänyt.

— Näytti hän hiukan enemmänkin, virkahtaa pajarin tytär. — Näytti hän, mihin tieni kulkee. Ja jopa nyt liekin aika lähteäni tuota tietä kulkemaan. Noudahan Olga ystäväni, se käärö, jonka olen sinun neuvonut hyvin tallettamaan. Sitä nyt tarvitsen!

Vaieten meni orjapiika huoneesta, vaieten hän hetkisen kuluttua palasi jälleen. Hänellä oli mukanaan käärö, josta tuli esille karjalaisen jousimiehen asepuku, sotapolulle lähteneiden Tiurin miesten käyttämä vaatetus.

Nopeasti puki pajarin tytär sen ylleen. Olga tahtoi häntä auttaa, mutta vuolas kyynelvirta sokaisi hänen silmänsä. Ei hänestä raukasta ollut paljon auttajaksi.

Mutta ei itkenyt enää pajarin tytär. Reippaasti ja rohkaisevasti hän pukeutuessaan haasteli:

— Kas näin, nyt on paulakengät sidottu ja asetakki yllä. Ja nyt kypäripäähine! Noin se pitää asettaa, hiukan kallelleen, niin urho näyttää uljaammalta. Ja sitten vielä jousi ja nuoliviini olalle. Hyvästi nyt, kadonnut pajarin tytär, hääpitojasi sureksiva! Ja tässäpä näet, Olga tyttöseni, veliveikkosesi, uljaan Tiurin jousimiehen. Hilppa tämä poika on nimeltään ja sinunpa, pikku sisaruensa vuoksi, reipas Hilppa nuorukainen on tullut pajarin haukanpesään. Sinua hän on saapunut pajarin orjapiikojen parvesta pois pelastamaan!

Hän otti Olga tyttösen pään käsiensä väliin ja suuteli häntä puhellen edelleen:

— Hei, reipastuhan jo tuosta, pikku sisarueni, sillä meidän on aika joutua. Tiurin miesten leirissä on muuan vanha urho, Lari taatto nimeltään, joka lienee jo ikäväkseen odotellut Hilppa nuorukaista. Niinpä niin, Lari taatto, uskollinen ystäväni, jo nyt Hilppa luoksesi kiiruhtaa. Nyt on oikea hetki joutunut!

Rivakasti hän liikkui huoneessa. Kääräisi juhlallisen häävaatetuksen jotenkin kovakouraisesti myttyyn ja viskasi nurkkaan. Pajari Sergein lahjoittamat kihlakorut hän mieli nakata samaa tien, mutta muutti sitten mielensä ja otti koristellun lippaan kainaloonsa. Hän naurahti itsekseen:

— Parasta lienee viedä tämä varmaan säilöön, kadonneen pajarin tyttären hääpitoja odottamaan!

Ulos pimeään syysyöhön tultuaan he hiipivät seinävierustaa pitkin pajarin salaiselle venevalkamalle päin. Sielläkin oli nyt ulkomuuri rakennettu umpeen, mutta syvällä muurin alla olevassa kalliomutkassa oli sentään pari venettä kalliossa oleviin renkaisiin sidottuina. Veneiden luo päästäkseen täytyi ensin kavuta muurin harjalle ja siitä sitten laskeutua köyden avulla alas.

Reippaasti keikautti nuori jousimies itsensä muurin harjalle ja auttoi ensin Olga tyttösen alas veneeseen.

Itse hän muurin harjalla istuen heitti vielä viimeisen vakoilevan silmäyksen pajarin linnavarustuksen yli. Sillä puolen, jossa hän istui, ei muurin harjalla näkynyt ainoatakaan tuohustulta eikä liioin jousimiehiäkään. Vastapäisellä puolella, josta Tiurin miesten rynnäköltä saattoi odottaa, paloi muurilla muutama tuohustuli, mutta kovin vähän näkyi sielläkin pajarin asemiehiä liikuskelevan. Pajarin väki ei näyttänyt enää odottavan Tiurin miesten puolelta mitään yllätyksiä. Varovasti nuori jousimies laskeutui alas veneeseen.

Kun kiikkerä venonen oli irtautunut muurin alta, odottivat he sen lähtevän vihaisen virran vetämänä alaspäin kiitämään. Mutta tapahtuikin ihme: vene kulki pikemmin ylöspäin vastavirtaan! Laatokan ulapalta kuului nousevan myrskyn kohina ja tämä myrsky ajoi suuria aaltoja suoraan linnansalmeen. Myrskyn voimasta oli vesi salmessa kohonnut jo niin paljon, että virran veto linnan kohdalla oli pysähtynyt Nuori jousimies nauroi itsekseen:

— Tämäpä lienee taaton taivahisen apu Tiurin miehille! Mutta heidän leirinsä on siksi ylhäällä, että he tästä tuskin vielä mitään tietävät. Vastapäiseltä rannalta näkyi sieltä täältä Tiurin miesten sytyttämiä nuotioita ja niiden vaiheilla liikuskeli yksinäisiä vartijoita. Paljon ylempää näkyivät leiritulet ja sinne päin lähti nyt pieni venonen virran ja tuulen ristiaallokossa pyrkimään. Aalloista kohoava jylhä linnavarustus hävisi nopeasti pimeyteen, vain muutamien tuohustulien vaiheilta eroitti hiukan muurin hahmopiirteitä.

Hetkisen voimakkaasti soudettuaan muisti nuori jousimies vieressään tuhdolla olevan lippaan, jossa olivat pajari Sergein kalliit kihlakorut. Hän otti lippaan käsiinsä ja virkahti naurahtaen takanaan kyyröttävälle Olga tyttöselle:

— Tuolla aaltojen alla lienee varmin kätköpaikka pajari Sergein kihlakoruille. Sielläpä kadonneen pajarin tyttären hääpitoja odottakoot!

Hän solutti lippaan veneen laidalta syvyyteen.

Pieni orjapiika nyyhki hiljaa. Mutta rohkeasti ohjasi nuori jousimies purtensa suoraan Tiurin miesten leiriin.

XVII Luku.

ÖINEN TAISTELU.

Tiurin miesten leiritulien vaiheilla on äkkiä syntynyt outoa liikettä. Nuoren jousimiehen leiriin saapuessa oltiin jo makuulle asettumassa, monen nuotion äärellä jousimiehet jo makeata unta uinailivat. Mutta nyt johtajat kulkevat kiireesti miehiänsä herättelemässä. Tuolla jo Tiurin Kalevin suurta hyökkäyslauttaa rannasta irroitetaan ja pian se alkaa lipua pimeyteen. Vanha Kekri Kumoinen ja ritari Niilo sekä uljas Tiurin Tappari omine lauttoineen kiiruhtavat hänen jälkeensä. Kiviniemen väkevä Karhukin pitää tulista kiirettä. Jo yritti hän ärähdellä miehilleen, kun jättiläislautta ei Karhun mielen mukaan matkalle joutunut.

Miehestä mieheen kuuluu kuiskuttelua ja supinaa. Tiedettiin erään nuoren jousimiehen, Lari taaton hyvän ystävän, käyneen pajarin linnassa vakoilemassa. Niin oli tämä jousimies Lari taatolle kertonut, että pajarin miehet tänä yönä nukkuivat huolettomina. Vielä oli vakoilija huomannut Laatokalta tulevan myrskytuulen pysähdyttäneen väkevän virran linnansalmessa.