Part 8

— No pajarin tytär, kaunis kyyhkyläiseni, täälläpä jälleen tavattiin! Viimein kun täällä liikuskelimme tämän Orma poikaseni kera, piti olla vähän vieraita olevinaan, mutta näetkös, solmuruoska on solmuruoska. Kukapa tuota herkkua tahallaan maistaisi! Kiitos vain sinulle, pajarin tytär, kun et jättänyt silloin meitä Pipinä kuuluttajan suomittaviksi! Usko pois, pajarin tytär, me muistamme sen palveluksen, minä ja tämä nuori Orma, ikuisesti muistamme. Jos niinkuin tarvitset rehellisten miesten palvelusta tuolla kirotussa haukanpesässä. No, no, älä pane pahaksesi, mutta niin tuota keskentekoista rähjää kaikki meikäläiset nimittävät. Niin, jos niinkuin sattuisit rehellisiä miehiä tarvitsemaan, niin sana vain meille lähetä, pajarin tytär. Sinua kyllä autamme, mutta isästäsi pajarista älä mitään virka! Äläkä liioin tuosta Pipinä lurjuksesta, hänet vielä kerran pehmitämme. Mutta sinuun emme pikkusormellakaan kajoa, sillä Kalevi kaunoisemmekin sinua suojelee.

Näin Lari taatto lörpöttelee herkeämättä. Pajarin tytär tunsi veren poskilleen kohoavan hänen viimeiset sanansa kuullessaan. Oliko siis Tiurin nuori urho nämä miehet lähettänyt hänen seuraansa, häntä suojelemaan. Hän aikoi jo harmia ja suuttumusta teeskennellen tiuskaista, että saivat mokomat suojelijat mennä menojaan. Mutta silloinpa juuri kansanjoukosta kuului ivallinen huudahdus:

— Katsokaahan pajarin sikiötä! Emmekös lähetä häntä tuonne isänsä kirottuun pesään, mitä hänellä on täällä tekemistä!

Jo alkaa pajarin tyttären ympärille keräytyä kiukustuneita jousimiehiä. Uhkauksia satelee hänelle, mutta silloin Lari taatto kimmastuneena miesjoukolle ärjyy:

— Kuka täällä pajarin tytärtä uhkailee? Olettekos te miehiä, mokomat, yksinäisen naisen kimppuun kävisitte! Mutta minäpä sanon teille, että pajarin tytär ei olekaan yksinään. Minä sen miekkosen pehmitän, joka pajarin tytärtä mielii ahdistaa!

— Kukas sinä olet, ukko rähjä, pajarin tyttären suojelija?

— Kas tästä saat! Ja tästä vielä lisää, ukko rähjän kourista! Vieläkös kuka sanoo minua ukko rähjäksi?

Ivailija oli lentänyt pitkän matkan päähän Lari taaton peloittavien nyrkiniskujen tavoittamana. Toiset väistyivät nopeasti hänen käsiensä ulottuvilta, mutta Lari taatto heille vielä tuohtuneena kivahtelee:

— Olen kuin olenkin minä pajarin tyttären suojelija, vaikka lienenkin Tiurin Kalevin rehellinen jousimies. Mutta onpa pajarin tytärkin minua kerran suojellut Pipinä voudin solmuruoskalta eikä Lari taatto koskaan sellaista palvelusta unohda! Ja jos haastaisin teille kaiken, niin saisitte tietää, että on muitakin, jotka pajarin tytärtä suojelevat. Mutta mitäpä mokomille kaikkea menisin puhumaan! Kas niin, pajarin tytär, astele vain edelleen. Jo näkyvät nyt meille hyvällä suosiolla tietä antavan.

Näin Lari taatto miehekkäästi suojeli pajarin tytärtä. Kun tämä vihdoin huojuvaa lauttasiltaa myöten meni isänsä linnavarustukseen, pysähtyi hän vielä monesti kulussaan ja silmäili virtaa ylöspäin. Sieltä näkyivät kaukaa virran mutkasta kotiinlähtöä tekevät Tiurin miesten veneet. Siellä oli Tiurin miesten iäkäs johtaja ja siellä varmaan oli oman veneensä lähtöä valmistamassa myös Tiurin nuori urho, joka oli hänen ja hänen isänsä leppymätön vihollinen.

Ah, miten orvoksi tunsikaan nyt olonsa kopea pajarin tytär. Miten orvoksi ja yksinäiseksi! Mutta tuolla tekivät kotiinlähtöä vapaat Karjalan miehet, jotka olivat hänen isänsä ruoskamahdin maahan asti nöyryyttäneet ja masentaneet. Miksi ei hänkin ollut syntynyt maailmaan noiden vapaiden ja ylpeiden miesten luona? Miksi oli hän vihatun pajarin heimoa?

Näin pajarin tytär katkerana omaa kohtaloaan ajattelee. Mutta hänen isänsä synkeitä kostonajatuksia Tiurin miesten päänmenoksi hautoo.

Näin päättyivät pajarin laihat riistamarkkinat. Mutta kotiin mennessään Tiurin miehet aavistivat, että nyt oli pian alkava taistelu Karjalan kohtalosta.

IX Luku.

TIURIN HAUKKA LENTÄÄ SATIMEEN.

Kun Novgorodin Ilja ruhtinas oli saanut tiedon Tiurin miesten röyhkeydestä ja pajarin riistamarkkinain epäonnistumisesta, lähetti hän viipymättä Käkisalmeen uusia linnanrakentajia ja suuren joukon uusia jousimiehiä. Ei ollut Karjalan miehillä enää Novgorodissa ystäviä tai jos lienee ollutkin, niin nämä ystävät eivät mitään mahtaneet. Ruhtinaan neuvonantajina oli vain kopeita ja häikäilemättömiä pajareja, jotka neuvoivat häntä sotaan Tiurin miehiä vastaan.

Käkisalmeen lähetettyjen uusien jousimiesten päällikkönä oli pajari Sergei Vasilinpoika. Monet muutkin ruhtinaan pajarit olisivat mielellään lähteneet, sillä Tiurin miesten suurista hopea-aarteista tiedettiin Novgorodissa kertoa jos miten paljon tarinoita. Kenpä ei olisi halukkaasti lähtenyt noita hopea-aarteita itselleen ryöstämään. Pajari Sergei oli kuitenkin muita paremmassa maineessa. Hän oli viimeksi ollut syrjäänien nostamaa kapinaa kukistamassa ja osoittanut siellä sekä häikäilemätöntä rohkeutta että säälimättömyyttä. Hän oli kaikin puolin ruhtinaan mieleinen mies ja hänetpä nyt pajari Boris sai apulaisekseen Tiurin miehiä nujertamaan.

Kun apujoukot olivat saapuneet, alkoi Käkisalmessa kuumeinen työ. Nyt ei linnanrakentajia säästetty, ei säästetty Novgorodista tuotuja kivenmuuraajia, vielä vähemmän säästettiin pakolla työhön haalittuja Karjalan miehiä. Solmuruoska läjähteli työmaalla herkeämättä, välistä rautaisilla kahleillakin raskaan työn näännyttämiä miehiä kuritettiin. Pipinä vouti riehui kuin mieletön kalliolouhoksilla ja yhtä mielettömänä riehui pajari Boris itse muurinrakentajien joukossa. Mutta kaikkein paras mestari linnanrakentajia kiusaamaan oli kierosilmäinen Mikolka, pajarin rummunlyöjä. Vaikka koetti tehdä hänen mielensä mukaan, ei silloinkaan säästynyt hänen solmuruoskaltaan.

Mutta kiihkomielinen pajari Sergei ei malttanut odottaa linnavarustuksen valmistumista. Hänen mielensä paloi Tiurin miesten suuria hopea-aarteita ryöstämään ja niin ryhtyi hän heti Käkisalmeen tultuaan tekemään hävitysretkiä Karjalan miesten asuma-aloille. Hän ryösti ja poltti monta Tiurin miesten taloa, anasti paljon karjaa ja vei monta ihmistä vangikseen. Kun hän suurine jousimiesjoukkoineen oli jo monessa kahakassa voittanut Tiurin miesten pienemmät jousimiesjoukot, paisui hänen uhkamielinen rohkeutensa niin suuresti, että hän alkoi jo suunnitella hyökkäystä itseään Tiurin miesten linnaa vastaan.

Ei pajari Sergei kuitenkaan sinne asti ennättänyt. Unnunkoskella hän joutui taisteluun Pärtty Rongan jousimiesjoukon kanssa ja siinäkin oli pajari Sergeille jo tarpeeksi. Kuumassa ottelussa tuli hänen joukkonsa perinpohjin lyödyksi, monta hänen parasta jousimiestään surmattiin, toiset pääsivät nopeakulkuisilla veneillään hädintuskin pakenemaan. Itse pajari Sergei koetti viimeiseen asti miestensä taisteluintoa kiihoittaa, mutta kun hän oli saanut tarkoin tähdätystä teräsnuolesta syvän haavan rintahaarniskansa olkataitteen kohdalle, ei hän enää kyennyt miestensä pakoa hillitsemään. Verta vuotavana hän itsekin tempautui pakenijain mukaan ja veneeseen päästyään hän käski miesten soutaa viivyttelemättä Käkisalmea kohti.

Tässä taistelussa oli myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma pienoisen jousimiesjoukon kanssa Unnunkosken miehiä avustamassa. Kun Karjalan miesten voitosta oli lennätetty tieto Tiurin linnaan, olisivat monet maltittomat Tiurin miehet jälleen tahtoneet viipymättä hyökätä pajarin keskentekoista linnavarustusta hävittämään. Suur-Tiuri ei kuitenkaan tätä sallinut, vaan oli sitä mieltä, että ensin piti Tiurin suurilla heimokäräjillä tehdä päätös vieraan pajarin karkoittamisesta. Näitä käräjiä oli siis nyt kaikkien tarmokkaasti valmistettava. Tiurin miesten piti mennä pajarin ahdistamien Laatokan miesten luo käräjäkutsua viemään ja epäröiviä rohkaisemaan.

Ei kiihkeä pajari Sergeikään Unnunkoskella kärsimänsä tappion jälkeen enää uskaltanut Tiurin miesten linnan lähistölle yrittää. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa Käkisalmen linnavarustuksen valmistumista ja vieläkin lisäväkeä Novgorodista. Tällä välin jatkui taistelu pienoisten jousimiesparvien kahakoimisena.

Tiurin miehet retkeilivät rohkeasti kaikkialla Laatokan miesten keskuudessa ja pajarin väki koetti parhaansa mukaan näitä retkeilijöitä ahdistaa.

Rohkeammin kuin kukaan toinen Tiurin mies liikuskeli Tiurin Kalevi. Useimmiten oli hänellä vain muutamia jousimiehiä mukanaan, peloton Lari taatto ja pari kolme nuorempaa miestä. Näiden kera hän Laatokan miehiä sotajalalle nostatti, ilmestyi usein sinne, missä pajarin väkeä oli vasta äsken vieraillut, puhui voimakkaita sanoja vieraan pajarin karkoittamisesta. Vanhoja miehiä ja sukujen johtajia hän innosti Tiurin käräjille lähtemään, nuoret miehet hän liitti omaan jousimiesjoukkoonsa ja lähetteli heitä saloteitä Tiurin linnaan pyrkimään, jos ei ketä sillä kertaa ottanut mukaansa.

Jo hyvän aikaa oli Tiurin Kalevi näin rohkeasti Laatokan miesten keskuudessa retkeillyt. Pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja ajoivat häntä väsymättä takaa ja onnistuipa heidän vihdoin virittää ovela ansa Tiurin Haukalle. Tämä oli uskaltautunut lähtemään kauas Taipaleen miesten luo, jossa pajarin väkeä vilisi yhtenään! Siellä oli pajari Sergei nytkin vaanimassa ja yllätti Tiurin Kalevin, kun tämä juuri oli puhumassa kokoontuneille Karjalan miehille. Monet Tiurin Kalevin miehistä olivat menneet Suvannon järven takana olevia Metsäpirtin miehiä koolle kutsumaan. Siellä oli Lari taatto ja tämän uskollinen toveri Orma, Tiurin Kalevin ympärillä oli vain muutamia tottumattomia jousimiehiä, jotka vasta muutama päivä sitä ennen olivat liittyneet hänen joukkoonsa. Näine miehineen hän kuitenkin asettui pajari Sergein väkeä vastaan ja lähti taistellen vetäytymään Suvannon rantaan, jossa olivat hänen veneensä ja jonne hän pian odotti Lari taaton matkaltaan palaavan. Ovela Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen Mikolka olivat kuitenkin takaapäin hiipineet venerantaan ja irroittaneet siellä kaikki Tiurin miesten veneet tuulen vietäviksi.

Kun Tiurin Kalevi huomasi veneensä anastetuiksi, hyökkäsi hän rohkeasti pajari Sergein väkeä vastaan ja huusi kuuluvalla äänellä:

— Salakyttänäkös kuljet, pajarin uusi asemies?

Nämä Tiurin Kalevin sanat kovin loukkasivat pöyhkeätä pajari Sergeitä. Hän vastaan huusi:

— En ole kenenkään asemies, itse pajari olen enkä salakyttänä kulje!

— Niinpä siis käske jousimiestesi syrjään menemään, me mies miestä vastaan taistelkaamme!

— Sinäpä sen sanoit, me mies miestä vastaan taistelkaamme! huusi pajari Sergei, joka oli Novgorodin miesten kesken kuulu väkevyydestään. Hänen olkahaavansa oli kyllä vielä hiukan kipeä, mutta siitä välittämättä hän rohkeasti antautui taisteluun ja uskoi helposti voittavansa Tiurin Kalevin.

Oli siinä korkea ja tasainen rantaäyräs ja siinäpä he nyt iskivät yhteen. Mutta eivät miekat monta kertaa ennättäneet yhteen kalskahtaa, kun pajari sai Tiurin Kalevin miekasta niin väkevän iskun, että kyynärpään suojustimensa katkesi ja miekka viilsi syvän haavan hänen suojattomaan käsivarteensa. Pajarin miekka putosi maahan, Tiurin Kalevi polki sen päälle jalkansa ja huusi:

— Antaudu jo, vieras pajari, sinä olet aseesi menettänyt ja pian henkesikin menetät, jos jatketaan taistelua!

— En vielä antaudu! huusi pajari hampaitaan kiristellen ja tempasi vasemmalla kädellään vyöstään pajarinvasaran. Hän oli varsin taitava silläkin taistelemaan ja silläpä hän nyt alkoi torjua tiheään satelevia Tiurin Kalevin iskuja. Pian olisi kai kuitenkin pajarin vastarinta päättynyt, mutta viuhahtipa nyt ilmassa taampaa ammuttu teräsnuoli, viuhahti ja iski syvälle Tiurin Kalevin hartialihoihin. Mikolka rummunlyöjä, Boris pajarin kierosilmäinen salakyttä, oli tämän nuolen piilopaikastaan ampunut, kun näki pajari Sergein ahdinkoon joutuneen.

Tiurin Kalevi horjahti takaapäin ammutun nuolen tavoittamana, horjahti ja jo polvilleen vaipui. Hyvin näki pajari Sergei kierosilmän Mikolkan tekemän vääryyden, mutta ei ollut siitä tietääkseen, ahdisti vain entistä kiihkeämmin vaikeasti haavoittunutta Tiurin urhoa. Jo mieli hän antaa musertavan iskun raskaalla pajarinvasarallaan, mutta silloin Tiurin Kalevi jälleen jaloilleen karkasi ja huusi:

— Ei sinusta näy olevan mies miestä vastaan taistelijaksi! Miehesi herjat salakyttinä pensastoissa hiipivät, kähisevinä kyinä kulkevat. Sieltä surmannuoliaan ampuvat.

Näin hän huusi, mutta pajari Sergei hänelle nauroi röyhkeästi:

— Samapa -tuo miten sinut tuhoan, Tiurin velhojen sikiön! Hei mieheni, päälle käykää, hänet nujertakaa! Kas niin, iskekää häntä säälimättä, velhon sikiötä, mitä hänestä säästämään!

Vielä hetkisen taisteli verenvuodosta uupunut Tiurin Kalevi. Vielä kaatoi miekallaan kaksi pajarin miestä, mutta hänen tottumattomat miehensä olivat paenneet ja yksinään jääneenä hän vihdoin sortui monen iskun kolhimana. Pajarin miehet riistivät hänen miekkansa ja sitoivat hänen kätensä, kun hän vielä maassa maatenkin teki vastarintaa.

Epärehellisyydellä oli pajari Sergei hänet voittanut, mutta eipä hän paljon tuosta välittänyt, millä tavoin oli voittonsa saavuttanut. Omia vertavuotavia haavojaan pidellen hän kehuu miehilleen:

— Jopa saimmekin oivan saaliin, itsensä Tiurin tietäjän sikiön tavoitimme! Ihastuupa nyt totisesti pajari Boris, kun tämän Tiurin ilveksen penikan hänelle viemme!

— Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä nimittävät, oikaisee kierosilmä Mikolka hyvillä mielin irvistäen.

— No samapa tuo, olkoon sitten haukan poikanen! nauraa pajari raakaa nauruaan. — Mutta sitokaahan hänet kyllin lujasti, mene tiedä jos yrittelee vielä siipiään pyristelemään. Olikin tuo lurjus aika poika puremaan, mutta jopa on nyt meidän vallassamme. Jo nyt Boris pajarin luo lähtekäämme kiiruhtamaan, hänelle oivaa saalistamme näyttämään!

Kun vanha Lari taatto hetkisen kuluttua ennätti taistelupaikalle, oli pajari Sergei miehineen ja saaliineen mennyt tiehensä. Muuan vanha kylän mies kertoi hänelle taistelun kulun ja Tiurin Kalevin vangiksi joutumisen. Itki vanha Lari taatto, itki surusta ja enemmän raivosta itki, kun oli matkallaan liian kauan viivytellyt. Mutta mitäpä auttoi vanhan urhon itku ja mitä auttoi nuorten, Tiurin Kalevin suojaksi jääneiden jousimiesten kovistelu. Eivät nämä nuoret nulikat muuta voineet kuin noloina tunnustaa, että olivat pakoon pötkineet, kun näkivät pajarin miesten joukolla ryhtyvän ahdistamaan Tiurin urhoa.

Takaa-ajo oli hyödytön, sillä pajari miehineen oli kiiruhtanut Laatokan rantaan. Siellä olivat hänen sotapurtensa ja luultavasti oli hän jo ennättänyt niiden turviin. Siellä hän keinui vankineen Lari taaton saavuttamattomissa, keinui Laatokan laineilla kiidättäen riemun viestiä Käkisalmen pajarille.

Mutta murheen viesti heidän oli vietävä Tiurin linnaan. Jo siellä nyt sortuisi suruun vanha Karjalan tietäjä, kun saisi tietää uljaan pojanpoikansa, Tiurin miesten toivon joutuneen vieraan pajarin vangiksi. Jo sortuisi suruun suuri vanhus ja yhtä syvästi muutkin Tiurin urhot surisivat Tiurin Kalevin katoamista. Itkisi myös armas äiti poikoansa, itkisi Imandra äiti ja itkisi nuori Helinä neito.

Ah, miten raskas oli heidän vietävä surusanoma Tiurin linnaan.

* * * * *

Koko yön pajari Sergein sotapurret soutivat levähtämättä, ja kun aamun aurinko nousi, niin jo perille ennättivät, lauttasillan päähän laskivat valkamaan.

Matkalla oli Tiurin Kalevi verenvuodosta mennyt tajuttomaksi, mutta eipä sittenkään hänen siteitään irroitettu. Niine hyvineen, verta vuotavat haavat avoimina, pajarin miehet hänet veneestä nostivat peitsenvarsista kyhätyille paareille ja niin lähtivät häntä lauttasillan yli linnasaarelle kantamaan.

Tulipa silloin heitä vastaan pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hän oli mielinyt lähteä aamuvarhain metsään samoilemaan, mutta kun näki pajari Sergein miesten raskaita kantopaareja veneestä maihin tuovan, niin lauttasillan päähän pysähtyi ja tiedusteli:

— No, pajari Sergei, jokos parhaan miehistäsi Tiurin tietäjien noidannuoli tavoitti?

— Eipäs olekaan nuoli meidän miestä tavoittanut! sanoo pajari Sergei kerskaillen. — Tokko arvannetkaan, ihana Irinja neito, kuka on kuulu urho paareillamme?

— Enpä tuosta paljon välitä, kuka lieneekin paareillanne, sanoo pajarin tytär, mutta pysähtyy kuitenkin paarien ohi kulkiessa katsomaan. Pajari Sergei hänelle kohotti paareja kattavan vaatteen lievettä ja haasteli mielistellen:

— Jospa kuitenkin vähän välittänet, ihana aurinkoiseni! Jos kuitenkin hiukan ilostunet, kaunis pajarin tytär, kun saat tietää kuka on tämä saaliini!

Hätkähti pajarin tytär, kun näki kuka paareilla lepäsi. Kovin hätkähti ja valkeiksi valahtivat poskensa. Mutta eipä tuota huomannut saaliistaan riemuitseva Sergei, hän edelleen kerskailee pajarin tytärtä mielistellen:

— Jo tavoitimme hänet, Tiurin Haukkasen, kalliin kultalintusen! Tasapäässä taistelussa voitimme hänen jousimiehensä, mutta omin käsin hänet itsensä maahan sorrin, säilän hänen kädestään löin, hänet otin vangiksi! Sitkeästi hän teki vastarintaa, mutta mikäpä auttoi, kun oli aseensa menettänyt ja kun häntä vielä kolhaisin pajarinvasarallani. Jo silloin kätensä herposivat ja mieheni hänet sitoivat.

Näin pajari Sergei kerskailee, mutta Irinja neito katselee paareilla makaavan Tiurin urhon sidottuja käsiä, sormin hivelee hänen poskeaan. Kun hän kohotti katseensa pajariin, niin ylenkatse välähti silmissään, mutta itsensä hilliten hän virkahtaa vain kylmästi:

— Hyvinpä ovatkin miehesi hänen kätensä sitoneet. Lienee ollut Tiurin mies väkevä taistelemaan? Ja mitäpä näen: hartioistakin on häneltä verta vuotanut. Eiväthän vain urhosi utalat liene häntä takaapäin tavoittaneet nuolillaan, piilopaikasta ampuneet? Vai pakoonko yritti Tiurin mies?

Viiltävä iva soinnahti pajarin tyttären sanoista, mutta Mikolka herja virnisteli hyvillään. Pajari Sergei siihen sijaan, valheistaan kiinni joutuneena, hiukan hämmentyy sanoissaan, mutta sitten röyhkeästi nauraen haastaa:

— Minkäs mahdoimme, kun oli niin sitkeä taistelemaan, mokoma velhon sikiö. Minä häntä edestä päin peittosin, mutta kun ei mielinyt kepertyä, niin tämä Mikolka takaapäin vähän auttoi, nuolen ampui.

Irinja neito on koko ajan tarkastellut paareilla makaavan urhon haavoja. Nyt hän ottaa vyöstään metsästysveitsen ja sivaltaa sillä hänen käsiensä siteet poikki. Pajarin miehet säikähtävät, urhot uljaat, mutta Irinja neito heille nauraa ivallisesti ja pajaria kylmästi neuvoo:

— Elävänä pajari isäni tahtoo tämän kultalintusen käsiinsä, jotta voisi miettiä hänelle mieleisensä rangaistuksen. Niinpä siis toimita hänet sukkelaan linnan vankikellariin ja siellä vanha haukankesyttäjä Mishka, taitava haavuri, häntä hoidelkoon. Mutta kun tämä on tehty, niin sitten jo nopeasti kiiruhda asehuoneeseen ilmoittamaan isälle vangistasi.

Hetkinen tämän jälkeen haukankesyttäjä Mishka jo hoiteli Tiurin Kalevin haavoja linnan vankikellarissa. Pajarin tytär seisoi hänen vierellään ja tiedusteli, vieläkö vangista tulisi eläjää. Mishka vanhus hieroo vangin kangistuneita jäseniä ja välistä hänen valtimoaan tunnustelee. Sitä tehdessään hän mutisee puoliääneen:

— Jopa kolhivat, jopa kolhivat kovin Tiurin miestä. Silloin viipymättä olisi hänen haavansa pitänyt sitoa, mutta jos kuitenkin pakeneva elämä vielä säätänee vangituksi. Mutta kahleita älä käske, pajarin tytär, hänen käsiinsä ja jalkoihinsa nyt panemaan. Jos kahleihin hänet panemme, niin silloin ei vanha Mishka mistään mene takaamaan.

— Rauhoitu, Mishka kuomaseni, häntä hoida niinkuin hyväksi näet. Pääasia on, että hän jääpi elämään, jotta voimme hänelle keksiä mieleisemme rangaistuksen.

Näin haastellen pajarin tytär ohimennen tarkastelee vankikomeron seiniä, niitä lyhyen metsästysmiekkansa kahvalla koputtelee. Mishka hänelle naurahtaa:

— Hyvin nämä seinät kestävät, ole hyvässä rauhassa, pajarin tytär! Tuolla on tosin linnan juomakellari, mutta siinä välissä on vahva teräsovi. Tokko Tiurin miehestä olisi sitä murtamaan, vaikka voimansa tallella olisivatkin!

Pajarin tytär hajamielisenä koputtelee neuvottua ovea ja hänelle muistuu mieleen muuan vanha Tiurin mies, Lari taatto, jonka hän oli viimeksi nähnyt riistamarkkinoilla ja joka oli luvannut tulia häntä palvelemaan, milloin vain kutsun lähettäisi. Pajarin tytär itsekseen nauraa, kun tuo väkevähartiainen Tiurin vanhus hänelle muistuu mieleen. Ei hän kuitenkaan mitään puhunut, varoitti vain vielä lähtiessään, että vankia piti huolellisesti hoidella.

Tällä välin pajari Boris mietiskelee asehuoneessaan, minkä rangaistuksen hän vangiksi saamalleen Tiurin urholle keksisi. Kierosilmäinen Mikolka häntä neuvoi:

— Mitäpä tuossa miettimistä, pajari! Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä sanovat, no hyvä, käske seppiesi tekemään suuri haukanhäkki ja siihen suljettuna lähetä hänet lahjaksi Novgorodin Ilja ruhtinaalle. Mutta jos se on mieleesi, pajari isäseni, niin me, Pipinä palvelijasi ja minä, häntä hiukan kesytämme, ennenkuin hänet lähetät ruhtinaan luo.

Mikolka virnisteli merkitsevästi, mutta pajari Boris hykerteli ihastuneena käsiään.

— Jopa keksitkin, Mikolka poikaseni, jopa keksit hänelle oikean rangaistuksen! hän hokee kävellen innoissaan edestakaisin. — Haukanhäkkiin! haukanhäkkiin! Sinäpä sen sanoit, Mikolka, haukanhäkkiin hänet panemme! Ja sitten häntä hiukkasen kesytämme, ennenkuin lähetämme hänet Novgorodin ruhtinaalle. Mitäpä lähettäisimme villistä haukanpoikasesta ruhtinaalle, kesytetyn sen pitää olla. Me hänet kesytämme, niin totta kuin nimeni on pajari Boris! Hyvin hänet kesytämme, mutta ei vanhasta Mishkasta siihen virkaan ole. Sinä Mikolka ja sinä Pipinä, te saatte hänet kesyttää!

Tätä pajari innoissaan hokee tyttärelleenkin, kun tämä tuli tiedustamaan, minkä rangaistuksen hän määräisi vangilleen. Tyrmistyi Irinja neito kierosilmän Mikolkan keksinnön kuullessaan. Sanattomaksi ensin tyrmistyi, mutta sitten jo kylmästi naurahtaa.

— Ehkäpä oletkin oikeassa, isäni, haukanhäkkiin hänet pantakoon! Mutta varoitahan tätä Mikolkaa, jotta ei ennen aikojaan ryhtyisi haukkastamme kesyttämään. Näetkös, pajari Sergein miehet, mokomat hölmöt, mielivät jo matkalla haukkasemme hengettömäksi kiduttaa. Ja mitäpä, jos tämä Mikolka vielä ennen aikojaan alkaisi häntä kesyttää solmuruoskallaan. Kuolleen haukan silloin hyvä ruhtinaamme sinulta saisi lahjaksi ja tottahan tahtonet elävän kultalintusen hänelle lähettää.

— Olet oikeassa, tyttäreni! nauraa pajari. — Tämä Mikolka on tosiaan liian kerkeä solmuruoskaansa käyttämään. Sinä Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, saatkin tuosta huolehtia, jotta Tiurin Haukkaa ei ennen aikojaan hengettömäksi kiduteta. Elävän haukan tahdomme me ruhtinaalle lähettää!

Näin sai Irinja neito huolekseen vangiksi joutuneen Tiurin miehen hoitelemisen. Pahoin kierosilmäinen Mikolka herja virnisteli, mutta pajarin määräys oli jyrkkä ja peruuttamaton. Mikolkan täytyi vankia vartioidessaan tehdä pajarin tyttären käskyn mukaan.

X Luku.

LARI TAATTO SAA SALAPERÄISEN VIESTIN.

Lähellä olivat jo Tiurin suuret riistamarkkinat ja heimokäräjät, mutta eipä niitä nyt kukaan iloisin mielin odottanut. Raskas suru ja mielten masennus asui Tiurin linnassa. Alakuloisina Tiurin vanhat ja monia myrskyjä kokeneet jousimiehet neuvoa pitivät Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, alakuloisina, matalin äänin tuosta tapahtumasta haastelivat linnanmuurilla vartiota pitäessään ja yhtä masentunut oli mieliala, kun illoin kokoonnuttiin jousimiesten tupaan oluthaarikoita maistelemaan.

Tiurin naiset surussa kulkivat. Ihanaista Helinä neitoa oli vaikea enää entisekseen tuntea. Yksinään hän harhaili päivät ja pitkät kesäillat Tiurin uhrilehdon varjoisilla käytävillä. Yksinään harhaili, tämän tästä istahti tuuhean puun varjoon, siinä arpaa pani, palaisiko vielä mielitiettynsä vai joko iäksi katoaisi kaunis urho, Tiurin suvun valio.

Ei Helinä neito tahtonut muiden rohkaisevia neuvoja kuunnella. Ainoa uskottunsa syvässä surussaan oli Päiväniemen Inkeri, jolla myös oli ikävänsä vieraan maan sulhoa odottaessaan. Inkeri neito oli saanut reippaalta Niilo ritarilta lahjaksi pienen madonnankuvan ja kultaisen ristin. Näitä pyhiä esineitä nyt Inkeri ja Helinä neito muilta salassa palvoivat. Vuoroin he Tiurin lähteellä taivaan taatolle uhrasivat, vuoroin pyhää madonnaa rukoilivat, eikä heidän mieleensä edes juolahtanut, että tuossa olisi mitään sopimatonta. Myös toimitti Helinä neito salaa lahjuksia Tiurin mailla kiertelevälle Novgorodin oikeauskoisen kirkon erakkomunkille, isä Nikodemukselle, jotta tämä lukisi esirukouksia hänen mielitiettynsä pelastuksen puolesta.

Tiurin miesten johtajat olivat heti onnettomuudesta tiedon saatuaan kokoontuneet Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Entisten tultaviemme lisäksi oli nyt saapunut useita muitakin: Oli Päiväkiven Kuisman naapuri Marjaniemen Kirves, uljas ja peloton retkeilijä, sekä Unnunkosken Rongan naapuri, vanha Tauru, joka oli ollut Rongan miesten mukana pajari Sergeitä vastaan taistelemassa. Laatokan miesten johtajia oli myös useita. Niin olivat saapuneet Kurkijoen miesten johtaja Ritaniemen Lyly ja Lahdenpohjan Nirkko pajarin miesten vainoa pakoon. Ritaniemen Lylyn uljaan kartanon oli pajarin verovouti poroksi polttanut, hädintuskin hän oli saanut perheensä pelastetuksi piilopirttiin. Sama tuho voi milloin hyvänsä uhata muitakin Laatokan miesten johtajia, jotka olivat julkisesti asettuneet Tiurin miesten puolelle.

Paljon oli siis uljaita miehiä kokoontunut Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Useat tahtoivat, että oli viipymättä hyökättävä vieraan pajarin keskentekoista linnavarustusta vastaan, niin sillä tavoin ehkä saataisiin myös nuori Tiurin Kalevi vielä pelastetuksi. Jos pajari saataisiin ahtaalle, niin ehkä hän antautuisi neuvotteluihin ja vapauttaisi vankinsa oman päänsä päästimiksi.

Näin neuvoivat varsinkin Laatokan miehet, joita pajarin vaino oli raskaimmin kohdannut. Samaa mieltä olivat Kiviniemen Jaama ja Marjaniemen Kirves, vieläpä Unnunkosken Ronkakin. Suur-Tiuri ei kuitenkaan tahtonut kuulla mitään taistelun aloittamisesta ennen käräjien päätöstä. Näytti kuin pojanpoikansa vangiksi joutuminen olisi kokonaan masentanut hänen rohkeutensa. Kun Kiviniemen isäntä hänelle muistutti, miten hän oli markkinoilla pajarin nöyryyttänyt ja miten helppo siis olisi mokomaa vastaan taistella, virkkoi Tiurin taatto:

— Silloin vieraan pajarin mahtia halveksin ja siitäpä nyt onkin taaton taivahisen rangaistus meitä kohdannut. Jos nyt vielä hätiköiden taisteluun heittäydymme, niin pajari meidän väkemme voittaa tasapäässä taistelussa.

— Ei voita pajari meidän väkeä tasapäässä taistelussa! kivahtaa Kiviniemen Karhu. — Nähtiin tuo miten kävi Unnunkoskella, vaikka siellä oli vain tämä Ronka miehineen ja Päiväkiven Kuisma sekä muutamia muita.

— Kukapa miehiämme taistelussa johtaisi, sanoi Tiurin taatto alakuloisesti. — Minusta ei enää teidän johtajaksi ole, näköni menettäneestä ikälopusta. Niinpä siis ei ole muuta neuvoa kuin käräjillä saatte uuden johtajan valita. Se sitten menetelköön miten hyväksi näkee. Minä syrjään vetäydyn, on aika minun tuonen tuville lähteäni ja siihenpä myös sukuni sammunee. Pojanpoikani on vieraan pajarin käsissä ja sieltä hän ei varmaan enää elävänä palaja meidän luoksemme.

Masentavia olivat nämä vanhan Suur-Tiurin sanat kokoontuneille heimon johtajille. Tiurin suku oli niin kauan heidän etunenässään kulkenut, että tuntui luonnonvastaiselta tämän suvun miesten menettäminen. Mihin he joutuisivat ilman Suur-Tiurin kokemusta ja ilman hänen pojanpoikansa sytyttävää uljuutta. Niin he joutuisivat ajelehtimaan poloiset kuin lastut lainehilla, silloin vieras pajari heidät varmaan pian nujertaisi, heidän vapautensa hävittäisi.

Neuvotteluissa ei päästy mihinkään tuloksiin. Sen vain vanha Kekri Kumoinen sai aikaan, että Viipurin linnanisännän ritari Pietari Jooninpojan luo päätettiin lähettää lähettiläitä ystävyysliitosta neuvottelemaan. Suur-Tiuri oli kyllä sitä mieltä, että tämäkin matka oli nyt vaarallinen. Kun hädän hetkellä lähdettiin sieltä päin apua etsimään, niin saattoi apu ja ystävyys tulla Tiurin miehille kovin kalliiksi.

Viipuriin lähtivät lähettiläinä vanha Kumoinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma. Matkalla piti heidän ottaa kolmanneksi mieheksi Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen, jolla jo entuudestaan oli Viipurin linnassa monta ystävää sekä hansakestien että myöskin Ruotsin miesten joukossa.

Kun Inkeri neito sai kuulla isänsä Viipuriin lähdöstä, ei hänen riemastuksellaan ollut mitään rajoja. Oitis hän tämän ilosanoman toimitti myös syviä sydänsurujaan hautovan Helinä neidon tietoon ja häntä rohkaisi pikaisen avun toivolla. Näin hän haasteli:

— Saatpa nähdä, että ritari Niilo nyt pian saapuu Tiurin linnaan. Kun hän saa kuulla uljaan Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, niin nopeasti hän kiiruhtaa Tiurin miesten avuksi. Nopeasti hän itse kiiruhtaa ja tuo mukanaan myös muita uljaita Ruotsin miehiä Novgorodin pajaria vastaan taistelemaan!

— Voinemmeko luottaa enää mistään päin tulevaan apuun! huokaa Helinä neito masentuneena. — Imandra äitikin on aivan toivoton, kun käräjät lähestyvät eikä mitään viestejä ole saatu Kalevi armaani kohtalosta. Imandra äidillä on siitä suurin huoli, kun toinen nyt joutuu Kalevin sijasta heimovanhimmaksi. Minä tuosta mokomasta kunniasta en välittäisi, kun vain saisimme Kalevin elävänä takaisin.

— Ole hyvässä rauhassa, kyllä hän vielä sinun luokseni palajaa! lohduttelee Inkeri neito. — Minun uljas Niilo ritarini Kalevi kaunoisemme pelastaa, vaikka Novgorodiin asti olisivat hänet vankityrmään vieneet!

Ah paljon luotti Inkeri neito uljaan Niilo ritarinsa saavan aikaan. Mutta olipa Tiurin linnassa toinenkin, joka ei vielä heittäytynyt epätoivoon Tiurin Kalevin kohtalosta. Tämä toinen onnetarten suopeuteen luottava oli vanha Lari taatto. Alussa hän oli ollut kaikkein lohduttomin, kun katsoi oman huolimattomuutensa olevan syynä Kalevin vangiksi joutumiseen. Läheltä piti, ettei Lari taatto aivan höperöksi itseään surrut.

Mutta nyt oli hän jo suremisen heittänyt ja haasteli kaikille toivehikkaana:

— Ei huolta mitään, Kalevi kaunoisellamme on pajarin luona mahtava ystävä. Ah jospa Lari taatto kaikki tietonsa julki haastaisi, niin näkisitte, näkisittepä totisesti Kalevi kaunoisemme olevan pajarin luona hyvässä turvassa.

Mutta kun toiset tiedustelivat, kuka mahtava ystävä Kalevia pajarin luona suojeli, niin Lari taatto vain päätään pudisteli ja salaperäisenä mutisi:

— Eipäs haastakaan Lari taatto kaikkia tietojaan. On nähkääs salaisuuksia, joita ei sovi paljastaa ja vanha Lari taatto osaa kyllä suunsa supussa pitää, ei puolta sanaa pukahda ystävistään. Ne ystävät ovat Lari taaton ja Kalevi kaunoisemme yhteisiä ja ehkäpä vielä kerran saatte niistä kuullakin, kunhan aikaa vähäisen kuluu.

Näin Lari taatto salaperäisenä haasteli mahtavista ystävistään. Toiset hänen selkänsä takana silmää iskien virkahtivat:

— Höperöksi vei suru Kalevin kohtalosta ukko uutran. Noin nyt höpisee ja kuvittelee Kalevin löytäneen pajarin luona suojelijoita. Sääli rohkeata vanhusta, hänet olisi voinut ehkä lähettää pajarin linnaan vakoilemaan, mutta tokkopa ukosta nyt enää lienee mihinkään.

Nuori jousimies Orma oli ainoa, joka ei Lari taaton puheita pilanaan pitänyt. Usein nähtiin Orman ja Lari taaton yhtenä muurilla liikkuvan, mistä lienevät pitäneet salaista neuvoa. Kun Ormalta kerran kysyttiin» niin ilmoitti hän vastaukseksi: