I.

Mikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia illansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan, jota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa ahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto ilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä lystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa, työteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä.

Maamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin; päällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin olkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen työtoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun havaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan.

Jonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu, mutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen kuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin ihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa maasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät aasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä.

Joku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa aasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin eri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä odottaa...

Eräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä merta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa nuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan kuokkia ja lapioita.

Lähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa. Hän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen ponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon käyntiä.

Kulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat hänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen oikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi matkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka eteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!»

Ennenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän katsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin.

Portista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha — niin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä siellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten muodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä. Suoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön, asuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin vieville portaille.

Pääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on samanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin on käytävä pihalta.

Erillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan tupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta.

Se oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin siihen suinkin mahtui.

Omistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan perheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa hevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän isoisää vastaan.

Ullakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään onnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla ei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei koskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä vaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei köyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?».

Keittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen, aivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto oli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle _carabinerolle_ eli tullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon ainoat maksavat vuokralaiset.

Carabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa; eikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä, kankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut totinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä oli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen vaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton taipumattomuudeksi.

Herra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa tahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan koskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän ottaisi ylleen.

Viisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta armoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista nuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka olivat kuin kaksi pörhöistä luutaa!

Kuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja hamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen kirjoittaa kuin paperilehdelle.

Pepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä mallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset, mitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä. Sellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän hyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken paraiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin etteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla hellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla heitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka niin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne sälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea antautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset hyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti voisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse.

Herra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin aivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti ja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat yhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo carabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin nähden.

II

Luostaristaan karkoitettu köyhä munkki, jonka Lopezin hyvä perhe oli ottanut hoitoonsa, oli nimeltään pater Nolasco, oikein kunnon mies. Hän ei tosin liene ollut ruutia tai kirjapainotaitoa keksimässä eikä myöskään ollut minkään aikakauskirjan avustaja, mutta hän tiesi, mitä oli tiedettävä täyttääkseen oman säätynsä velvollisuudet. Mikäli häneltä ehkä puuttui ulkonaista arvokkaisuutta, sen hän runsaasti korvasi innollaan, kansan kielen, tapojen ja tottumusten tuntemisella, niin ettei kukaan häntä paremmin sopinut sitä ohjaamaan kaikkeen hyvään. Eikä hän myöskään pitänyt syntinä joskus huudahtaa aikuisille: »carramba!» tai käyttää muuta voimasanaa, samoin kuin näpäyttää pieniä nenälle. Kansa, joka vaistomaisen tarkasti näkee mikä on oikein, tiesi varsin hyvin, että hyvä pater oli kunnon mies, ja rakasti ja kunnioitti häntä, vaikka se tosin välistä nauroikin hänen omituisuuksilleen.

On olemassa kahta lajia nauraa, hyvin erilaisia, jopa aivan toistensa vastakohtia: hyväntahtoinen ja pilkallinen nauru. Edellinen on lempeää, hilpeätä ja viatonta; jälkimäinen katkeraa, ilkeätä ja ilotonta. Toinen tulee terveestä sydämestä ja on kuin kirkkaan puron iloista solinaa; toinen kumpuaa kovasta, katkeroittuneesta sydämestä ja pureutuu kiinni aivan kuin jokin syövyttävä neste, polttaen ja hävittäen kaikki, minkä kanssa joutuu kosketuksiin. Toinen somistautuu kukilla, toinen pukeutuu okaisiin... Tarpeetonta kai on sanoa, että se nauru, jonka hyvän paterimme omituisuudet aiheuttivat, ei ollut ilkeämielistä, vaan hyväntahtoista laadultaan.

Pater Nolasco oli hiukan kuuro. Siitä oli toisinaan seurauksena, ettei hän käsittänyt sanottua oikein, joten hänen vastauksensa eivät aina sattuneet ihan kohdalleen. Koko maailmassa ei liene ollut ihmistä, jolla olisi ollut niin vähän sappea, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta aika lailla ovela, eikä hän niin vain antanut niiden, joiden mieli teki, pistää itseään pussiin. Muutoin hän oli tavattoman avomielinen ja totuudessa pysyvä eikä milloinkaan käyttänyt ylpeää tai katkeraa tai muuten loukkaavaa puhetapaa, osaten kuitenkin pontevasti huomauttaa, mitä piti vääränä ja moitittavana.

Ulkomuodoltaan muistutti pater Nolasco sellaista kautsunukkea, jota on pitkinpäin venytetty. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; pitkä oli nenäkin, pitkät posket, pitkät hampaat, käsivarret ja kädet, pitkät jalat ja sääret. Siitä saakka, kun hänen oli täytynyt lähteä luostarista, käytti hän — saatuaan avustusta eräältä Amerikasta tulleelta hyväntekijältä, nimeltä Marcelino Toro — mustia ruudullisia liivejä, takkia ja housuja, jotka pitkänä palvelusaikanaan ja toimeliaan emännän alituisesta harjaamisesta olivat saaneet vahaliinan kiillon.

Vaikka pater Nolascolla olikin jo enemmän kuin kuusikymmentä ikävuotta niskoillaan, oli hän kuitenkin hyvin vilkas liikkeiltään, ja huolimatta pienistä huonovointisuuksista, jotka hän paransi eräänlaisella »teeksi» nimittämällään juomalla, hän saattoi iloita erinomaisesta terveydestään, joka oli etusijassa hänen kohtuullisuutensa ja ravintonsa yksinkertaisuuden ansiota.

Hänen hyväntekijänsä sisar, donna Braulia Toro, lahjoitti hänelle joka kuukausi kaksi naulaa suklaatia, arvoltaan seitsemän — kahdeksan reaalia. Tämä suklaati ja muutamat leipäviipaleet olivat hänen joka-aamuinen suuruksensa. Hänen serkkunsa, rikas Gil Pinnones, tyydytti hänen hernetarpeensa, koska hän opetti hänen pojilleen messuamista; ja nämä herneet ynnä muutama unssi lihaa ja rasvaa, joita sahanhoitaja lähetti hänelle palkkioksi kirjeiden kirjoittamisesta, olivat hänen päivällisensä, joka kaikkina vuoden kolmenasatana kuutenakymmenenä viitenä päivänä oli aina sama ja josta hän illallisekseen vielä säästi lautasellisen keittoa, jotavastoin toinen lautasellinen oli määrätty ullakkohuoneessa asuvalle leskelle.

Kaikkia vasta meidän valistuneella vuosisadallamme syntyneitä pater Nolasco sinutteli. Kun hän kerran sovitti tuon sanasen »sinä» erääseen lääkäriinkiin, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin olevinaan, muistutti tämä, että pater Nolascon uskalias tapa loukkasi ihmisarvoa.

»Ihmisarvoa!» toisti pater Nolasco. »Niinkuin joku siitä meidän päivinämme välittäisi! Menkää tiehenne! Arvokkaita sanoja, mutta arvottomia tekoja! Ja jos minä sinuttelen hengellistä isääni, pyhää Franciscusta rukouksissani, pitäisikö minun sitten puhutella tuollaista keltanokkaa, kuin sinä olet, 'armolliseksi herraksi'? Ha, haa! Mene parantamaan kuumesairaitasi äläkä huoli opettaa minulle säädyllisyyttä! Pitäisikö minun vielä tässä tutkia teidän uudenaikaisia tapojanne? Ei, se on liian kovaa leipää vanhoille hampailleni. Ymmärrätkö?»

Mutta erityisesti kävi pater Nolasco ainaista sotaa köyhän lesken pojan kanssa. Tämä oli rakastettava, kaunis ja hyvin vilkas, kahdentoista vanha poika, josta kaikki paljon pitivät, mutta joka vastoin äitinsä tahtoa pyrki merimieheksi. Ja leskivaimo, menetettyään miehensä haaksirikossa, kauhistui sitä ajatustakin, että hänen poikansa menisi merille; hän oli pyytänyt pater Nolascoa vieroittamaan poikaa tästä suunnitelmasta. Mutta kaikki oli ollut turhaa.

Mitä enemmän pater ylisti mannermaan etuja ja levollisen elämän suloja, sitä innokkaammin haaveili seikkailunhaluinen poika merielämän vaaroista ja laajoista matkoista epävakaisilla aalloilla.

Ikäänkuin kostaakseen pojalle hänen itsepäisyydestään oli pater Nolasco antanut hänelle haukkumanimen »Montevideo» — tiedämmehän, että monen mielestä on matka Amerikaan samaa kuin laajat meriretket, ja että Montevideon kaupunki on espanjalaisen nuorison mielestä etäisin saavutettava päämäärä maan päällä.

»Sinäpä et saa mennä merille», sanoi hyväntahtoinen pater.

»Miksi en menisi, herra?» kysyi Tomasillo omituisen iloisesti ja lempeästi hymyillen — se hymyily oli ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ja siinä yhtyi ilo ja lempeämielisyys, niinkuin valo ja lämpö yhtyvät auringonsäteessä.

»Koska meri on ihmisen vihollinen; ymmärrätkö?» vastasi pater. »Ja koska isääsikin on kuolema merellä kohdannut; enkä minä käsitä, mistä sinä, jukuripää, saat tuon rohkeutesi pyrkiä merille.»

»Entä teidän isänne, pater Nolasco, missä hän sitte kuoli?» kysyi Tomasillo.

»Hän kuoli aivan levollisesti ja rauhassa vuoteessaan, sinä nokkaviisas», tiuskasi pater.

»Mutta kuinka te siis uskallatte panna vuoteeseen nukkumaan, pater Nolasco?» vastasi poika.

»Äläpäs latele minulle sellaisia ilveilijän puhetapoja, Tomasillo. Tiedäthän hyvinkin, että kymmenestä merelle menneestä hukkuu yhdeksän ja menee ilman rippiä ja synninpäästöä ijäisyyteen. Ja sinut, joka olet paljoa pahempi kuin kukaan muu — sinut se onnettomuus varmasti kohtaa. Jos sinä vaihdat maan mereen, on tuho sinulle paljoa pahempi, koska muilla ei ole siinä mitään menetettävää. Minä sanon: sinulle, mutta myös äitiparallesi, joka sinua rakastaa ja jonka vanhain päiväin turva sinusta pitäisi tulla.»

»Mutta mihin minun pitäisi ruveta, pater Nolasco? Tahdotteko, että taaskin samoin kuin kevään alussa alan juoksennella pitkin eno Mateon vastakylvettyjä peltoja, — kattila kädessäni varpusia pelottelemassa?»

»No, mitä vaaraa siitä olisi?»

»Eipä mitään. Mutta juuri siksi en sitä viitsikään tehdä. Sillä minä rakastan vaaraa, pater Nolasco!»

»Ole vaiti, sinä lentävä kala! Joka vaaraa hakee, se siihen hukkuu. Minä olen puhunut serkulleni Gil Pinnonesille, ja hän ottaa sinut sikopaimenekseen.»

»Sehän vielä puuttuisi! Mitä, minunko pitäisi paimentaa Gil Pinnonesin sikoja? Paimentakoon itse!»

»Toisin sanoen: sinä et tahdo tehdä työtä, sinä maankiertäjä... Etkö tahdo ruveta kunnon ihmiseksi ja auttaa äitiäsi? Sano, hirtehinen!»

»Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, tietysti! Mutta minä vain en rupea nöyristelijäksi enkä tahdo kuin etana nukkua koko elämääni kotona. Jos täytyy kuolla — olkoon menneeksi!... Mutta minä en kärsi, että minua haukutaan tomaatinviljelijäksi.» [Rotalaisten haukkumanimi, siellä kun viljeltiin tomaatteja.]

»Vai sillä tapaa, rakas Montevideo! Saadaanpa nähdä, etkö sinä sentään mene serkku Gil Pinnonesin palvelukseen. Minäpä vien sinut sinne itse. Ja jos teet, vastakynttä ja lähdet käpälämäkeen, talutan sinut korvistasi takaisin. Muista se!... Olenhan niin moneen kertaan juossut edestakaisin ja nähnyt paljon vaivaa toimittaakseni sinut jonnekin! Luuletko sinä, veitikka, olevan niin helppoa päästä rikkaan serkkuni Gil Pinnonesin sikopaimeneksi? Jo huomisaamuna astut uuteen toimeesi.»

Seuraa vana aamuna Tomasillo juoksi tiehensä ja hiipi erääseen laivaan, josta häntä ei kukaan ihminen enää saanut poistumaan. Kun hän oli niin soma, hauska ja toimelias, mieltyivät häneen kaikki, erittäinkin laivan isäntä, joka siis piti hänet luonaan; ja jonkun ajan kuluttua hän nousi _quarteronin_ arvoon, joka annetaan laivapojalle, kun oppiaika on jo suoritettu, ja silloin hän saa neljänneksen oikean merimiehen palkasta.

»Montevideo», sanoi pater Nolasco Tomasillolle, kun tämä ensi kertaa tuli kotona käymään, »sinä olet kuin Rapitan kuusenkävyt: kuusi, seitsemän vuotta niitä pyöritellen hakataan, jotta niistä lähtisi jotakin esille, ja ensimmäinen siemen, joka niistä kirpoaa, lentää silmään».

»Pater Nolasco», vastasi Tomasillo, »vanhan sananlaskun mukaan on olemassa kolme seikkaa, jotka ihmistä kasvattavat: tiedot, meri ja kuninkaan hovi».