V.

Oli keskiyö. Kylässä vallitsevaa syvää hiljaisuutta keskeytti vain tahdikas, selvästi kuuluva merenaaltojen loiske, kun nousuvesi paiskasi niitä kiviä ja kallioita vasten. Kuu valoi kylmää, kalpeaa hohdettaan, lauhana ja väräjävänä kaikkialla leviten kuin etäisen äänen kaiku; ja kylä olisi ollut kuin pysähtynyt kellonkoneisto, ellei kukko tavantakaa olisi äkkiä kajahuttanut kolmea räikeätä vahtihuutoaan.

Eno Mateon talon pihalla nojasi muuan nuori mies akkunan ristikkoon. Sen takana näkyivät nuoren tytön kasvot. Kuuvalo, joka valaisi somia kasvoja, näytti selvästi niillä päilyvän surumielisen ilmeen. Katsellessaan näitä levollisia, lujia piirteitä olisi voinut sanoa näkevänsä kuvan mietiskelystä, joka muistellen tuskallista entisyyttä samalla syventyi surulliseen tulevaisuuteen.

Nuorukaisen kasvoilla oli sitävastoin sellainen hilpeä, tarmokas ilme, joka on ominainen toiminnan miehelle — luja, tulinen katse, jollaisen tapaa voimakkaiden intohimojen vallitsemilla ihmisillä, ja hänen korkea otsansa viittasi luonteeseen, joka ei koskaan taivu ja joka halveksii ja uhmaa kaikkia esteitä.

»Enkö ole sinulle aina sanonut?» puhui nuori mies, »enkö ole ennustanut, että sinusta kuitenkin tulisi minun lemmittyni? Mitä minä tahdon, se myös tapahtuu minun tahtoni voimasta! Ei se sinua ollenkaan auttanut, että nauroit ja suutuit!»

»Silloin olin vielä lapsi, Lorenzo», vastasi tyttö.

»Silloin!... Se kuulostaa siltä kuin siitä olisi kulunut kokonainen vuosisata, mutta siitähän on vain kolme vuotta.»

»En tiedä, kuinka pitkä aika siitä on; tiedän vain sen, että olen lakannut olemasta lapsi, ja että sinä olet tehnyt jotakin, jolla olet voittanut sydämeni, — jolla olisit voittanut sata sydäntä, jos minulla olisi niin monta.»

»Minä en kärsi, että rakastat minua kiitollisuudesta, Dolores, — sellainen rakkaus on kuin velanmaksua eikä lahja, joka annetaan.»

»Jos se vesi, jota juot, sammuttaa janosi, mitä sinä välität lähteestä, josta se virtaa?»

»Siitä välitän hyvinkin paljon: minun täytyy tietää, mitä se on laadultaan.»

»Se on laadultaan hyvää, Lorenzo!»

»Senkin pitää ensin ilmaantua; vielä ei minulla ole siitä mitään todistetta. En voi sille mitään, mutta vielä en usko, että sinä rakastat minua.»

»Miksi et, sinä häijy ihminen?»

»Siksi, että sinä olet aina suruissasi — sehän todistaa, ettei minun rakkauteni tuota sinulle riemua.»

»Kuulehan, Lorenzo: se rakkaus, joka karkoittaa kaikki muut tunteet, ei ole hyvää metallia; ja se sydän, joka helposti unohtaa, ei voi olla rakkaudessakaan luja.»

»Ei se todista metallin hyvyyttä, Dolores, jos unohtaa nykyisyyden ajatellakseen vain menneisyyttä. Sinä elät vain muistoissasi, ne ovat sinun ainoat ilosi — mutta niiden sijassa olisivat toiveesi, jos minua rakastaisit.»

»Suokoon Jumala, että voisin muistoistani hävittää sen kuvan, joka alituisesti nousee eteeni! Siinä kuvassa näen rakkaan äitini yksin ja hyljättynä kamppailemassa kuoleman kanssa kovalla ja kylmällä merenrannalla, kuulematta mitään muuta ääntä kuin aaltojen kohinaa, jotka joka hetki tulivat häntä yhä lähemmäksi... Oi, hän on varmaankin pelosta kuollut, eikä niin paljon ruumiillisten tuskien vuoksi!... Ja minä olin kaukana hänestä!... Ja sain hänet nähdä vasta hänen kuoltuaan!... Ne kaksi haavaa, Lorenzo, eivät vieläkään tahdo arpeutua... Kaikista omaisistani on minulla vain rakas veljeni jäljellä, ja vain Jumala tietää, onko meri, joka ei saanut anastaa äitiparkaani, kostanut ottamalla pojan saaliikseen niinkuin ennen isän! Kuinka siis voisin olla iloinen ja unohtaa?»

»Mutta tällä tavallahan ei kukaan — koska meillä kaikilla on surtavia vainajia — voisi lakata suremasta!»

»Se on totta», sanoi Dolores huoaten.

»No, sanoppas minulle, tyttöseni, ketä varten Jumala on värit luonut?»

»Lapsia, lintuja ja kukkia varten, Lorenzo», vastasi nuori tyttö nojaten otsaansa ristikkoon.

»Dolores» sanoi Lorenzo katkerana, »ken niin paljon rakastaa kuolleita ja poissa olevia, sillä voi olla vain hiukkasen tunteita eläviä kohtaan».

»Siinä sinä erehdyt, Lorenzo. Sama aurinko, joka suo elämän kypressille, antaa sen myöskin ruusulle. Mutta usko minua, sinun epäilysi tulee vielä olemaan sappena myrkyttämässä sinun ja minun elämäni.»

»Epäilyjä pelkää vain se, jolla on itsessään jotakin moittimista.»

»Minä en sitä pelkää, vaan häpeän sellaista — niinkuin kunniallinen mies häpeää, jos häntä pidetään salakuljettajana.»

»Tiedätkö, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että monet, olematta itse salakuljettajia, ovat hartaasti heidän kanssaan yhteisissä puuhissa.»

»Ja kuulunko minä heihin?» kysyi Dolores lempeästi nuhdellen.

»No, naiset!» vastasi Lorenzo vältellen. »Tunnetko sananpartta: kitkerä suola saadaan merestä ja suuri tuska naisista? Tänään he ovat uskollisia, huomenna kavalia kuin kissat.»

»Suokoon Jumala, että kaikki kestäisivät katkerat sanasi yhtä kärsivällisesti kuin minä.»

Liioitellun kiitollisuutensa kahlitsemana omavaltaiseen Lorenzoon oli hyvä, lempeä Dolores joutumassa samanlaiseen elämään, johon monet hurskaat äidit ja vaimot kansan kesken ovat pakotetut...

Muutamia päiviä tämän puhelun jälkeen luettiin kylässä julki eräs kuulutus. Tämä kohtasi kaikkia asukkaita kuin salama taivaalta; monen onni turmeltiin, moni hento side katkaistiin ja monen äidin sydän täyttyi murheella — tämä tiedonanto koski rekryyttien ottoa.

Espanjalainen maamies ei pidä työtä onnettomuutena, pikemmin, hän sitä hakee; eikä hän pelkää puutteitakaan, sillä niistä hän ei suuresti kärsi, eikä häntä suuri lapsilaumakaan huolestuta, sillä heitä hän rakastaa, — suuri murhenäytelmä maamiehen elämässä on sotaväen otto, jota aivan oikein sanotaan »veriveroksi».

Jos ministeri tietäisi, mitkä katkerat kyynelvirrat hänen määräämänsä sotaväen värväys nostattaa, kuinka monet sydämet se erottaa, kuinka monen toimeentulon se hävittää ainaiseksi — vapisisi hänen kätensä määräystä kirjoittaessaan.

Rouva Melchiora joutui lohduttoman epätoivon valtaan ja syvimpään suruun; sillä hänen molemmat poikansa olivat joutuneet asevelvollisiksi.

Esteban oli eräässä aikaisemmassa tarkastuksessa päässyt vapaaksi, jonka vuoksi hän ei tällä kertaa voinut odottaa samaa onnea. Ja Lorenzo tunsi jo edeltäpäin, että hänen kätensä, jolla arpa oli nostettava, tuottaisi hänelle vain tuhoa.

Eivätkä he erehtyneetkään: molemmat veljet joutuivat sotaväkeen.