X.

Rosan ja Thomasin iloitessa nuoresta rakkaudestaan tuli aika, jolloin osa armeijaa sai loman. Myöskin Lopezin veljekset pääsivät palaamaan kotiseudulleen. He eivät tahtoneet ennakolta ilmoittaa mitään vanhemmillensa, jotta hämmästyksen ilo olisi sitä suurempi. Lorenzon puolesta ei yllätys kuitenkaan ollut vain keino kohottaa jälleennäkemisen riemua; kenenkään ei pitänyt ehtiä millään tavalla salata, mitä kenties oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

Oli sunnuntai-ilta. Päivä painui alemmaksi yön edeltäjänä. Aurinko vaipui yöllistä leposijaansa kohti ikäänkuin kultaisen sädekruunun paino olisi sitä sinne vetänyt. Tuuli oli saanut yön kylmästä henkäyksestä uutta virikettä. Meripääskyt olivat lopettaneet nopean lentonsa ja yksitoikkoiset kirkaisunsa, ja ainoastaan valonarka korvapöllö valitteli yksinäisyydessään heimonsa karkoitusta. Aallot kurkottivat velttoina ja uneliaina rantaa kohti, niiden mahtavasta äänestä oli enää jäljellä kumea, yksitoikkoinen sävel, ja tähdet, jotka pilkistivät esille perätysten kuin ujon miehen epäröivät sanat, kokoontuivat taivaalle julistaakseen sieltä kehoitustaan mennä levolle.

Kaksi nuorta miestä vaelsi kevein, tarmokkain askelin pitkin autiota, puutonta tietä, joka vie San Lucarista Rotaan, yhä jouduttaen kulkuaan, ikäänkuin jokainen heidän sivuuttamansa esine olisi heidät tuntenut ja huudahtanut heille: »Tervetuloa, tervetuloa!»

»Minä olen niin pahoillani, todellakin pahoillani», virkkoi vanhempi, »ettemme ole ennakolta lähettäneet äidille sanaa tulostamme. Voisihan helposti sattua, että ilo tekee hänet sairaaksi.»

»Minä en kadu vähääkään», vastasi nuorempi. »Sillä ilo ei tapa, vaan virkistää ja vahvistaa, ja sitäpaitsi saan tällä keinoin paremmin selville, mitä Dolores puuhaa.»

»Vaiti, Lorenzo! Dolores on joka suhteessa mallikelpoinen tyttö, ja sinun epäluuloisuutesi on sellaista, ettet häntä ansaitse vaimoksesi.»

»Totta kai tiedät, mitä tarkoitetaan sananlaskulla: 'Epäile naista äläkä hyväänkään luota!' Dolores on vastoin minun tahtoani lähtenyt äitini luota ja ruvennut rouva Braulian palvelukseen. Minkätähden? Sitä en ole koskaan saanut selville. Mutta poissa hän vain on. Mitä varten hän lähti vieraiden ihmisten luo, vaikka olisi voinut pysyä äitimme luona? Kun otan lukuun kaikki asianhaarat, tulen siihen päätökseen, että jotakin on vinossa.»

»Sinä olet samanlainen kuin profeetta Jeremias, joka julisti tuhoa, ennenkuin mitään oli tapahtunut. Eipä hän todellakaan saa ruusuilla tanssia, jos kerran joutuu sinun vaimoksesi. Nyt jo alan pelätä, että Dolores parka tulee olemaan hyvin onneton sinun kanssasi. Hän on tosin mennyt vieraille ihmisille palvelukseen — mutta kenen luo, veikkoseni? Hänen emäntänsä on rouva Braulia, leski, jolla on vain yksi tytär ja joka on kunniallisempi ja ankarampi kuin pyhä Monika.»

»Siitä leskirouvasta ei minulla ole mitään pahaa sanottavana, mutta äitini ei saa tietää kaikkea, mitä siinä talossa hommataan.»

»No, kuulehan nyt», sanoi Esteban, »jollet osaa mitään hyvää puhua, niin ole mieluummin vaiti. Sillä nyt sinä viittailet jo semmoisiin asioihin, jotka ovat kerrassaan mahdottomia. Rangaistukseksi rumista ajatuksistasi ansaitsisit todellakin, että Dolores olisi ollut sinulle uskoton.»

»Esteban, siihen suuntaan et saa leikilläkään puhua, kuuletko? Sellaiset sutkaukset ennustavat onnettomuutta.»

Heidän ehtiessään kylään oli jo tullut pimeä.

»Mennään sitä tietä, joka kulkee leskirouvan talon ohitse», ehdotti Lorenzo.

»Sinne voimme mennä myöhemminkin — ensin täytyy rientää tervehtimään vanhempia», vastasi Esteban. »Vai onko joku muu tärkeämpi kuin oma isä ja äiti?»

»Mutta eihän siitä tule kuin aivan pieni kiertotie», väitti Lorenzo ja kääntyi vasemmalle päin.

Esteban oli kahden vaiheella; mutta jottei tarvitsisi yksin astua kotitaloon, seurasi hän veljeään jonkun matkan päässä.

Lorenzo oli tällä välin jo lähestynyt rouva Braulian taloa. Äärimmäisen akkunan kohdalla hän näki jonkun miehen seisovan kuin odottamassa.

Nyt oli jo tullut yö, ja kun mies seisoi selkä häneen päin, ei Lorenzo voinut muuta erottaa, kuin että hän oli nuori ja solakka.

Tämä näky oli vähällä pullistaa silmät hänen päästään; hänestä tuntui kuin synkkä pilvi laskeutuisi hänen kasvoilleen. Koko ruumis värisi ja tutisi kuin maankamara, ennenkuin se aukeaa syöksemään laavaa sisästään.

Lorenzo hiipi likemmäksi, eikä hänen askeltansa kahina näkynyt mitenkään häiritsevän akkunaristikon edessä odottelevaa miestä.

»Esteban tiesi siis jotakin!» mutisi Lorenzo hammasta purren.

»Hyvä on», lausui nuori mies akkunan juurella sellaisella äänellä, joka ei lainkaan tuntunut pelkäävän, että joku sattuisi kuulemaan, »sinä siis lupaat aina minua rakastaa?»

»Niin kauan kuin elän!» kuiskasi vastaukseksi suloinen, hilpeä tytönääni.

»Ja vaimokseni tahdot myös tulla?»

»Sepä kysymys! Itsestäänhän se seuraa.»

»Vaikka joku panisi vastaan?»

»Vaikka itse kuningas kaikkine armeijoineen pater Nolascon johdolla panisi vastaan!»

»Jesus, auta minua!... Minä kuolen!» huusi onneton nuori mies ja lysähti äkkiä maahan.

»Ja juuri minun käteni kautta!» karjui Lorenzo kammottavalla, vihasta puuskuvalla äänellä. »Katsotaanpa ensin menettekö niinkään naimisiin, kun minä panen vastaan, jolla on siihen oikeus!»

»Lorenzo, ystäväni, sinäkö se olet?» huokasi heikolla äänellä puukotettu, joka nyt tunsi ahdistajansa.

»Laupias jumala! Kuka siinä mainitsee minun nimeni?» huusi Lorenzo kauhistuneena ja vavisten.

»Minä... minä, Thomas... etkö minua enää tunne?»

»Sinäkö... sinä!» sammalsi Lorenzo, ja hänen hampaansa kalisivat.

Ja heittäytyen uhriansa syleilemään hän tunsi Doloresin veljen kauniit nuorekkaat piirteet. Sitten hän nousi jälleen ja huusi mitä kauheimmassa epätoivossa käsiään väännellen:

»Jumala minut kirotkoon!»

»Ei, ei», puhui verta vuotava mies yhä heikkenevällä äänellä. »Suokoon jumala sinulle anteeksi... niinkuin minäkin annan anteeksi tekosi!»

Ja sen sanottuaan mies parka meni tainnoksiin.

»Pakene, veljeni, pakene!» sanoi Esteban, joka tällä kauhunkin hetkellä oli malttanut mielensä, sillä hän huomasi, että Rosan kova hätähuuto oli jo saanut ihmisiä rientämään tänne päin.

»Pian pois!» kehoitti veli. »Minä jään tänne onnettoman luokse. Ehkä hyvä Jumala suo hänen jäädä henkiin. Mene, pakene, pelasta itsesi!... Vai tahdotko, että isä ja äiti kuolevat surusta?»

Ja samalla kun Lorenzo yhtä mittaa epätoivoissaan löi nyrkillä otsaansa, laahasi Esteban hänet syrjään eräälle sivutielle...

Lorenzo hävisi yön pimeyteen...

Tällä välin oli rikospaikalle saapunut useita henkilöitä. Esteban arveli, että jos hän yksinään ilmestyisi kotiin, herättäisi se varmaankin epäluuloja veljeä vastaan. Siksi hän päätti mennä jälleen tapaamaan Lorenzoa rohkaistakseen tätä ja antaakseen neuvoja.

Hän pujahti siis pois paikalle rientäneiden ihmisten ryhmästä. Mutta tällöin kiintyi huomio häneen ja häntä katseltiin, vaikkei tosin kukaan häntä varmasti tuntenut.

Turhaan Esteban harhaili pitkin ympäristöä — Lorenzosta ei enää ollut jälkeäkään. Sitten hän meni San Lucariin, missä jatkoi tiedustelujaan seuraavana päivänä, panematta kiihkoissaan merkille, että hänen liikkeitään pidettiin silmällä. Illalla, juuri kun hän astui ulos eräästä ravintolasta, jonne oli mennyt urkkimaan, puhuttiinko siellä hänen veljestään tai puukotetusta miehestä, hänet vangittiin.