VII.

Vierähti vuosi. Joka päivä kävi poikien poissaolo eno Mateon talossa yhä tuskallisemmin tuntuvaksi; sillä isä kävi vanhaksi ja jaksoi vain osittain hoitaa peltojansa.

Hänen uskollisen elämänkumppaninsa silmät, jotka ennen aina loistivat niin kirkkaina, olivat nyt melkein aina kyynelten himmentämät ja ikävöimisen tuskasta sumentuneet. Itse talokin näytti käyneen vakavammaksi ja surullisemmaksi ja kadottaneen hauskan ulkoasunsa.

Mutta vieläkin oli talossa muuan uusi tappio — tappio, jolla sen rauhallisissa oloissa kuitenkin oli suuri merkityksensä, nousten kuin pilvi sen taivaalle. Herra Canuto oli siirretty Sevillaan; aivan pian hänen oli määrä muuttaa sinne.

Se oli kaikista jo sinänsä surullinen tapaus, mutta Doloresille se tuotti huolta ja tuskaa, koska hän ei tahtonut erota Pepasta, hyvästä rouvasta, joka oli osoittanut hänelle niin suurta rakkautta, ja toiselta puolen oli estetty kihlatulleen antamansa lupauksen vuoksi jättämästä synnyinseutuaan. Yhtä mahdotonta oli jäädä Lopezin perheeseen; sillä se oli poikien poissaolon vuoksi melkein tykkänään köyhtynyt. Pepa olisi mielellään ottanut Doloresin mukaansa Sevillaan, ja täti Melchiora halusi pitää hänet luonaan ahtaista oloistaan huolimatta; sillä hän tunsi hiljaista tyttöä kohtaan hellyyttä, niinkuin äitien on tapa tuntea heidän poikiaan rakastavia tyttöjä kohtaan. Mutta Dolores huomasi olevansa pakotettu hylkäämään _kummankin_ rouvan tarjouksen.

Pulassansa pyysi Dolores neuvoa pater Nolascolta, joka tosin oli vain vähän saanut kirjoista oppia, mutta tunsi sitä paremmin ihmissydämet ja ne olosuhteet, joissa maalaiset elävät.

Terveellä järjellään ja koko paikkakunnan suosion voittaneena hän osasi raivata vaikeudet tieltä paljoa taitavammin kuin kukaan muu. Kauan vaivaamatta päätään — mikä ei muuten ollutkaan hänen tapansa — teki Nolasco hyljätylle tytölle ehdotuksen, johon kaikki asianosaiset heti antoivat suostumuksensa.

»Kuulehan nyt», sanoi hän, »rouva Braulia on pyytänyt minua hankkimaan itselleen palvelustytön. Hänen tulee olla hyvä, työteliäs, siisti, siveä — sanalla sanoen sellainen kuin jokaisen tytön pitääkin olla. Ota se paikka; silloin joudut säällisten ihmisten pariin eikä sinun tarvitse jättää kyläämme, et ole kellekään ihmiselle taakaksi ja ansaitset kauniit kaksikymmentä reaaliasi kuussa — siitä tulee vuoden lopussa kaksisataa neljäkymmentä ja sillä sinä voit, kun Lorenzo tulee sotapalveluksesta takaisin, ostaa itsellesi kauniit kapiot.»

Dolores hyväksyi paterin ehdotuksen, vaikka ero äidillisestä ystävättärestä Pepasta kävi kovasti hänen sydämelleen, eikä tämäkään voinut mitään pätevää syytä esittää tätä järkevää ehdotusta vastaan.

Rouva Braulia Toro oli hyvä emäntä, hyvin sivistymätön, hyvin lihava ja hyvin iloinen. Tämä viimeinen hyvä ominaisuus oli valitettavasti häneltä kadonnut, sitten kun hän oli perinyt veljensä, herra Marcelino Toron — siitä saakka oli häntä vaivannut aivan sietämätön vimma esiintyä ylhäisenä ja sillä hän katkeroitti elämänsä ja luonnollisen hyväntuulisuutensa, samoin kuin ne uudenaikaiset vaatteet, joita hän tuotti Cadizista, tekivät hänen luonnolliset ruumiinmuotonsa naurettavan rumiksi.

Hänen suora vastakohtansa oli hänen ainoa tyttärensä Rosa, kolmentoista vanha tyttönen, oikea andalusialainen luonnonlapsi, vilkas, iloinen, hiukan veitikkamainen ja aina vilpitön.

Rosan pyöreät, punakat kasvot nauroivat myötäänsä, hänen kukoistavat huulensa olivat alituisessa liikkeessä näyttäen aina lumivalkeita helmihampaita, naurussa, laulussa, leikinlaskussa; hänen soma päänsä oli alati täynnä levottomia, hilpeitä ajatuksia ja kukilla seppelöity. Hänen persoonallisuudessaan yhtyi liehittely, huolettomuus, levottomuus, sydämen hyvyys ja luonnollinen suoruus muodostaen raittiiden kukkaiskasvojen keralla sellaisen ihastuttavan ja viehättävän kokonaisuuden, että hän ehdottomasti virkisti kaikkia läsnäolollaan aivan kuin merituulen raitis henkäys.

Rosan mielestä oli lakkaamaton iloisuus ihmisen luonnollinen tila ja kursailematon suoruus ainoa sallittu seurustelutapa. Murhetta hän ei ollenkaan ymmärtänyt, kyynelistä ja tuskasta hänellä ei ollut mitään käsitystä. Hän ei vielä koskaan ollut kahta minuuttia perättäin ajatellut samaa asiaa, ajatteleminen oli aivan liian raskas taakka hänen kukkakoristeiselle pääkköselleen.

Äitinsä kasvattamana ilman minkäänlaista kuria ja ohjausta hän ilmaisi nyt selvästi sellaisen kasvatuksen sekä edut että puutteet.

Yhtä vähän kuin jokin vakava ajatus voi saada tilaa hänen suruttomassa sielussaan, saattoi hän suoda millekään huonolle tuulelle pääsyä puhtaaseen sydämeensä. Hän kulki elämän tietä niin iloisena ja hilpeänä kuin puutarhan polkua; molemmilta hän vaati veroksi kukkia, ja kukkien vaalimista hän piti elämänsä ainoana tehtävänä.

Kahta suurta toivetta Rosa säilytti sydämessään: — toinen, jo hiukan vanhentunut, oli saada oikein iso nukke, jolla oli liikkuvat silmät, ja toinen, myöhempiaikainen, omistaa lemmitty, joka äidin tietämättä iltahämyssä tulisi, akkunan alle, niinkuin toistenkin tyttöjen mielitietyt tekivät. Jos nämä molemmat toiveet olisivat voineet toteutua, niin nukke liikkuvine silmineen olisi ollut lemmityn sangen vaarallinen kilpailija ja saattanut Rosan paljon paremmin kuin äidillinen vaikutusvoima laiminlyömään kohtaukset.

Kun äiti tahtoi toimittaa hänelle opettajia, oli se jo liian myöhäistä. Ei voitu enää päntätä häneen lukemisen ja kirjoittamisen taitoa.

»Mitä», sanoi hän äidilleen, »pitääkö minun piinata itseäni vielä aapisella kuin mikäkin koululapsi: — b-a ba; b-e be! Haha! Kiitoksia paljon! Ja minkä vuoksi? Jotta kaikki muut tytöt minulle nauraisivat vasten kasvoja?»

»Kuulisipa joku ihminen tuota nenäkästä lasta!» huusi äiti; »puhuu jo aivan kuin täyskasvanut ihminen!... Mutta etkö sitten tiedä, että on ylhäistä olla oppinut?»

»Oi, äiti», vastasi lapsi, »tiedäthän sinä, mitä sananlasku sanoo: suuri oppi hulluttaa».

Rouva Braulia turvautui lopulta pater Nolascoon, mutta hänkään ei tainnut tytölle mitään.

»Olkoon ikä mikä tahansa, oppiakseen on ihminen aina kyllin nuori», sanoi hyvä pater. »Sinun setäsi oli jo viidenkymmenen vanha oppiessaan maalaamaan — ja mikä suuri taiteilija hänestä sittenkin tuli!»

»Entä te, korkea-arvoisa pater, miksi ette ole opetellut maalaamaan?»

»_Siihen_ taiteeseen voivat ryhtyä vain rikkaat, joiden ei ole pakko tavoitella rahatuloja; mutta kaikki voivat oppia lukemaan, ja joka osaa lukea, se osaa kaikki.»

»Tosiaanko?» huomautti Rosa veitikkamaisesti. »Lyön kuitenkin vetoa, että lukutaidostanne huolimatta ette tiedä erästä seikkaa.»

»Mitä muka?»

»Mitä yhtäläisyyttä on näivetystautisen ja pater-erakon välillä?»

»Sellaista hassutusta! Mitä yhtäläisyyttä heidän välillään voisi olla? Ei mitään!»

»Onpahan!»

»Älä viisastele, sinä huimapää!»

»Sanonpa teidän korkea-arvoisuudellenne: heidän välillään on yhtäläisyyttä; ja se teidän paremmin pitäisi tietää kuin minun, joka en edes osaa lukea enkä kirjoittaa!»

»Mitä hassutuksia sinä oikeastaan lörpötät?»

»Vaikka osaattekin lukea ja kirjoittaa, ette kuitenkaan vielä tiedä, kuinka näivetystautinen ja erakko ovat toistensa kaltaiset. Nähkääs, kummaltakin puuttuu _cura_ [Alkuteoksen sanaleikkiä ei tässä voida kääntää, sillä »cura» sanalla on kaksi merkitystä: »parannus» ja »papinvirka». Suom.], ja suotta he sitä odottavatkin. Tiedättekö nyt sen, pater Nolasco?»

Ja samassa hän hyppäsi pystyyn ja tiehensä ja oli seuraavassa tuokiossa hävinnyt ruusupensaiden väliin puutarhaan.

»Alappa tuon tettiäisen kanssa puhua vakavasti», sanoi hyvä pater hymyillen seuraten tyttöä katseellaan.