VIII.

Olemme velvolliset tekemään lukijalle selkoa, kuka oli herra Marcelino Toro, jonka nimi on tässä kertomuksessa jo esiintynyt pari kertaa.

Herra Marcelino, kauppiaan poika, niin pienen kaupan omistajan, etteivät isä ja poika yhtaikaa mahtuneet myymäpöydän taakse, joutui jo nuorena Amerikaan, jonne hänen isänsä, myös nimeltään Marcelino, oli hänet lähettänyt. Siellä hän seisoi toisen myymäpöydän takana, joka oli hiukan suurempi; ja ahkeruudella ja rehellisyydellä hän pääsi vuosien kuluessa niin pitkälle, että eräänä päivänä voi esiintyä miljoonan omistajana — niinkuin hänen maantiehensä uskoivat —, mutta todellisuudessa hänen pääomansa supistui kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen piasteriin. [Toistasataa tuhatta markkaa. Suom.]

Rikkaudestaan riemuiten hän palasi kotikyläänsä takinliepeet koristettuina päältäpäin joillakin kultanyöreillä, joiden piti osoittaa, herra ties, mitä arvoa.

Samoin kuin on suuria tapaturmia, on myös useita onnensattumia, joita ei ollenkaan panna merkille. Oikeastaan ei ole helppo kuvitella, mikä erinomainen onni oli herra Marcelinolla ollut, hän kun oli lähtenyt Jobina matkalle ja sitten palannut Kroisoksena kotiseudulleen.

Ensi työkseen hän osti itselleen talon, kuten hänen tapaiselleen henkilölle olikin luonnollista. Hyvin kunnioitettava herra Marcelino rakasti mukavuutta ja loistoa; mutta hän rakasti myös meksikolaisia piastereitaan, kokonaisen elämäntyön makeata hedelmää. Toisen intohimon kiihoittamana ja toisen pidättämänä, huonon makunsa ja säästäväisyytensä ja toisaalta ulkonaista loistoa kaipaavan intohimonsa välillä horjuen hän järjesti olonsa seuraavalla tavalla.

Koska hän ei tahtonut rakentaa, hankki hän itselleen kauneimman ostettavana olevan talon; mutta havaittuaan sen piankin liian pieneksi, hän osti myös viereisen, yhdistäen sen edelliseen. Mutta silloin puuttui vielä puutarha, ja sen herra Marcelino välttämättä tahtoi saada, maksoi mitä maksoi — mutta ylimyksellisen puutarhan, joka olisi sopusoinnussa omistajansa kultanauhojen ja takinnyörien kanssa, sellaisen puutarhan, jossa olisi puksipuita, kuvapatsaita, näköaloja, kultakala-lampi, mutta ennen kaikkea sokkelo juuri sokkelo oli herra Marcelinon ihanne!

Niinpä hän osti kolmannen talon, jossa oli suuri takapiha, ulottuen hänen alueensa rajalle, revitti välimuurin maahan ja pani puutarhansa kuntoon. Siihen hän sovitti kaikki nuo edellämainitut laitokset, — tosin ilman näköaloja, näitä kun valitettavasti ei voitu tekemällä tehdä; mutta hän maalautti ne ainakin seinille.

Sitä varten hän tuotti Cadizista erään sutimestarin, jonka kanssa rupesi, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hyvin läheisiin väleihin. Tästä puutarhasta, jossa oli jasmiineja, kuusamia, viiniköynnöksiä, ruusupensaita, myrttipuita ja tuhansia muita Floran hoviin kuuluvia keijukaisia, tuli lyhyessä ajassa todellakin pikku paratiisi huolimatta kaikesta sen alkuperäisten suunnitelmien naurettavuudesta. Se sokkelo, jossa ei myyräkään voinut eksyä, oli suorastaan lumoava myrttilehto, ja köynnöskasvit muodostivat muureille ja seinille taivaallisia pikku temppeleitä, jotka punaisten ja keltaisten ruusujen kaunistamina lähentelivät näöltään kreikkalaisia muotoja. Viinilehväpuitteilla ympäröity kultakala-lampi oli ihastuttava pikku olinpaikka, varjoisa ja raitisilmainen; ruusupensaat ja muut kasvit peittivät soveliaalla tavalla eräitä puisia kuvapatsaita, kuten Dianan, jota näytti vaivaavan risatauti, ja kääpiömäisen Venuksen, niin ettei heistä ollut paljon muuta näkymässä kuin heidän kaikkea muuta kuin kreikkalaiset nenänsä.

Kun tuli kysymys talon kalustamisesta ja kaunistamisesta, oli herra Marcelinon ensimmäisenä ajatuksena tilata sutimestariltaan oma muotokuvansa ikuistuttaakseen kultaiset nauhakkeensa. Ja tosiaankin taiteilija sai syntymään suurelle liinavaatteelle don Marcelinon surkean hahmon, jonka ilme kävi vieläkin surkeammaksi sen vuoksi, että kuvassa kaksi tummaa varjoa lähti kuin viiksenpuolikkaat suupielistä ja kuvastui ohimoilla kuin kaksi laastaria päänkipua vastustamassa ja nenällä suurena ja vaarallisena ihorakkona.

Sen korvaukseksi oli maalari kuvan varsinaisessa osassa sitä enemmän näyttänyt taitoaan: rinnalla lepäävä vasen käsi pisti kolme sormea liivien sisään — niin kankeina ja suorina kuin puikot, ja käsivarressa loistivat mainiot kultanyörit. Toisessa kädessä herra Marcelino piti avonaista kirjettä, joka oli näöltään sellainen kuin härkätaisteluihin kutsuva julistus, ja siinä oli luettavana sanat:

»Juan Almazarron fecit».

Tämä taideteos sijoitettiin saliin kaikkein huomattavimpaan paikkaan ja verhottiin harsopeitteellä, jotta se säästyisi kärpästen epäkunnioittavilta hyökkäyksiltä. Herra Marcelino oli tämän mestariteoksen johdosta niin innostunut Apellesin taiteeseen, että päätti itsekin joutohetkinään sitä harrastaa.

Niinkuin Molièren aateluusvimmainen porvari neljänkymmenen ikäisenä äkkiä keksi olevansa runoilija, samoin heräsi herra Marcelino viisikymmenvuotiaana eräänä aamuna odottamatta taiteilijana. Sutimestari rohkaisi häntä tässä puuhassa ja kannusti jaloon kilpailuun, herättäen hehkuvan halun päästä niin kuuluisaksi kuin Murillo.

Jätämme lukijan kuviteltavaksi, mitä kauheuksia nämä molemmat taiteilijat, mestari kuten oppilaskin, saivat aikaan. Siitä huolimatta he saivat paljon ihailijoita, ja näistä oli uskollisin pater Nolasco, herra Marcelinon ystävä. Ja tämän, seikan ansiota oli muun mukana se, että kelpo munkki oli saanut loppuunkulumattoman pukunsa.

Ensimmäiset yritykset, joita taidekokelaamme teki luonnon mukaan, olivat keittiökuvia. Sutimestari sai toimekseen valikoida ja maalauksellisesti järjestää kuvassa esitettävät esineet, meni siis keittiöön, toi sieltä pannun, kynttilänjalan ja neljä pesuriepua, otti sitten vähän vihanneksia kaapista ja nouti lisäksi, osoittaakseen kunnioitusta Rotan kylälle, yhden sen kuuluisista kurpitsoista, jonka piti saada pääpaikka kuvassa. Kurpitsi sijoitettiin pesurievuille, muutamat nauriit olivat sen vartijana, ja etumaisiksi istutettiin sinne tänne joitakuita parsanvarsia. Vihreäksi kiilloitettu kynttilä oli sijoitettu taulun taka-alalle, josta se heitti punaista valoaan pesurievuille ja nauriille, niin että kurpitsi tuli hieman samannäköiseksi kuin suuren merirosvon Barbarossan kasvot.

Saatuaan valmiiksi tämän keittiökuvan, joka oli määrätty ruokasalin pääkaunistukseksi, ryhtyi täten rohkaistu taiteenharjoittaja herra Marcelino maalaamaan pyhimysten kuvia.

Taulujen mittasuhteet paisuivat taiteilijan innostuksen mukaan, kunnes saavuttivat Pyhän Kristoferin suunnattoman korkeuden ja leveyden, ja sitä kuvaa tahtoi koko seutu nähdä, se kun herätti todellisen mieltenkuohun Rotan asukkaiden kesken.

<tb>

Muuten herra Marcelino nautti häiriintymätöntä onnea. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka hän kulki jonkinlaisen hurmauksen valtaamana talossa ja puutarhassa, ja ainoa valittamisen aihe oli hänellä se, ettei vuorokaudessa ollut enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia ja vuodessa vain kolmesataa kuusikymmentäviisi päivää.

Kymmenen vuotta kesti herra Marcelinolla tätä onnellista olotilaa, eikä hänellä ollut muuta puuhaa kuin käytellä rakkaita meksikolaisia rahojansa elämän iloksi. Mutta tämän ajan kuluttua, ja kun hän sitä kaikkein vähimmän osasi odottaa, käytti kohtalotar keuhkotulehdusta sirppinään ja tuskin kahdeksan päivää sairastettuaan siirtyi herra Marcelino parempaan elämään, niin vähän kuin hänellä siihen lieneekin ollut halua.

Hän sai kauniin kuoleman; vihollisilleen hän ei antanut anteeksi, koska hänellä ei niitä ollut; testamentissaan hän sääti lukuisia lahjoituksia, uskoi sielunsa Jumalan haltuun ja määräsi, aivan kuin viimeisenä näytteenä inhimillisestä heikkoudesta, että hänet oli haudattava juhlapuvussaan.

Hänen sisarensa, rouva Braulia Toro, erään muuliajurin leski, peri hänen omaisuutensa ja muutti asumaan hänen taloonsa, joka, niinkuin tiedämme, oli kolmiyhteinen kuin kolminaisuus. Erinomainen maalaus jäi kunniapaikalleen, ja mallin kuoleman jälkeen olivat sen varjot käyneet entistä synkemmiksi. Pater Nolasco ei koskaan siihen katsahtanut lausumatta siitä joitakin ylistäviä sanoja ja sitten lukematta kuolleen puolesta isämeidän rukousta. Rosa oli sen huomannut, ja kun hyvä pater kävi perhettä tervehtimässä, ei hän koskaan jättänyt johtamatta paterin huomiota kuvaan siinä varmassa toivossa, että hän silloin huudahtaisi: »Sellainen kaunis kuva!»

Äiti, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta tämä pikku häijyys, oli kovasti moittinut tytärtään ja kieltänyt milloinkaan kiinnittämästä korkea-arvoisen herran huomiota tuohon kuvaan. Mutta Rosa, tapansa mukaan tottelematon, ei huolinut kiellosta, ja aina kun tyttö mainitsi enovainajansa nimen, lausui hyvä pater säännöllisesti sanansa: »Sellainen kaunis kuva!»

Päivää myöhemmin, kuin pater Nolasco oli puhellut Doloresin kanssa, hän tuli leskeä tapaamaan ja sanoi:

»Rouva Braulia, minä olen hankkinut teille erinomaisen palvelustytön.»

»Sitä parempi», vastasi rouva, »se ilahuttaa minua suuresti. Onko hän järkevä? Onko hän hyvä kristitty? Osaako hän pestä? Onko hän siisti? Ja ennen kaikkea: eikö hän ole liiaksi talonpoikamainen käytökseltään?»

»Rouva, sanonpa teille, hän on oikea aarre.»

»Pater Nolasco», sekaantui Rosa puheeseen, »eikö teidänkin mielestänne enoni kuva riipu vinosti?»

»Mitä, vinostiko? Ei ollenkaan! Se on aivan niin suora kuin enosikin oli. Sellainen kaunis kuva! Se Juan Almazarron osasi ammattinsa.»

»Se, mitä nyt teet», sanoi rouva Braulia tyttärelleen varmana siitä, ettei pater sitä kuullut, »on karkeaa ja sopimatonta; hyvin kasvatettu tyttö ei saa käyttäytyä tuolla tapaa. Jos vain kerrankin vielä puhut noin, niin annan sinulle korvapuustin, niin että sinulta menee korvat lukkoon! Sinun täytyy käyttäytyä hienosti!»

»Voi, äiti, jätä hienoutesi! Anna minulle mieluummin viinirypäle. Sinä kätket ne aivan kuin ne olisivat jalokiviä.»

»Hienot ja hyvin kasvatetut ihmiset eivät syö myötäänsä viinimarjoja», vastasi säästäväinen äiti.

»Pater Nolasco», huudahti nuori tyttö, »äiti ei tahdo antaa minulle viinirypäleitä; hän sanoo, ettei se olisi hienoa. Eikö ole totta, että eno Marcelino, joka kuitenkin oli niin hieno ja ylhäinen, söi viinimarjoja niin paljon kuin häntä halutti?»

»Se on totta», vastasi pater Nolasco hymyillen. »Hän tuotti niitä korittain viinitarhasta.»

»Ja lisäksi ne ovat niin ravitseviakin», sanoi Rosa huoaten... »Katsokaa, katsokaa», huusi Rosa äkkiä paterin korvaan, »eikö enon nenällä ole suuri kärpänen?»

»Ei», vastasi pater katsellen maalausta; »se on niin näköinen, ja käsikin on aivan hänen kätensä; se on niin monta ihmistä auttanut, jotka eivät nyt ollenkaan hänestä välitä. Minulle hän on antanut tämän oivallisen puvun, ja hän lisäsi vielä: toivon terveytenne kestävän kauemmin kuin tämä puku, pater Nolasco. Ja myöskin teidän elämänne, vastasin minä. Mutta minun toivotukseni ei saanut toteutua — sellainen kaunis kuva», lisäsi hän huoaten.

»Au, au, au!» huusi Rosa, juosten pois, sillä hän oli saanut tuntuvan ojennuksen äitinsä kädestä.

Seuraavana päivänä tuli Dolores taloon. Hän oli surullinen ja arka, mutta toi mukanaan hyvää tahtoa tehdä kaikille oikein ja täyttää omat velvollisuutensa.

Lyhyessä ajassa hän oli voittanut Rosan puolelleen, ja myöskin rouva Braulia sanoi olevansa täysin tyytyväinen häneen. Hän oli hiljainen, ahkera ja siisti, ja erityisesti oli hänellä, kaksi suurta etua, joita säästäväinen ja hieno nainen ei osannut mielestään kylliksi kiittää: tyttö söi vähän eikä ollut moukkamainen olennoltaan.

»Dolores on hyvin viehättävä tyttö», sanoi hän eräänä päivänä tyttärelleen, »vain hiukkasen vakava ja jäykkä, niinkuin kohmettunut kärpänen».

»Hyvä!» huusi Rosa äänekkäästi nauraen. »Sinun vertauksesi miellyttävät minua, äiti; kun puhut vertauksilla, niin edes ymmärrän.»

»Tarkoitan, että hän on hiukan hidas», vastasi rouva Braulia vähän häpeissään. »Muuten olen sinulle jo usein huomauttanut, sinä hanhi, ettei sanota 'äiti', vaan 'mamma'.»

»Jätetään jo Jumalan tähden pappa ja mamma ja tatta ja nanna! Ne sanat lienevät kylläkin hyvät lapsille ja sellaisille, joilla on liian kankea kieli puhuakseen selvästi, mutta minä puhun sen mukaan kuin leukani myöten antaa...»

Tässä talossa vietti Dolores rauhallisen vuoden, voisimmepa sitä sanoa onnelliseksikin, ellei muisto äidistä, Lorenzosta ja Thomaasta olisi ainaisella huolella ja levottomuudella täyttänyt hänen sydäntään.

Eräänä päivänä kysyi Rosa häneltä äkkiä:

»Dolores, onko sinulla sulhasta?»

Espanjassa pitää maalainen rakkautta aivan välttämättömänä avioliiton edeltäjänä, niin luonnollisena, yleisesti tunnustettuna ja itsestään selvänä, ettei asianomaisten nuorten ihmisten mieleen, niinkuin monessa muussa maassa, koskaan johdu julkisesti kieltää suhdettaan. Ja niin vastasi Dolores aivan yksinkertaisesti:

»On, kyllä minulla on.»

»Voi sinua onnellista!» sanoi Rosa. »Mutta missä hän on sitten? En ole häntä vielä ollenkaan nähnyt.»

»Hän on poissa.»

»Poissako?! Voi!... Mutta mistä tiedät, että hän tosiaankin on sinun lemmittysi?»

»Aivan samoin kuin hän tietää, että minä olen hänen kultansa — koska rakastamme toisiamme.»

»Poissa oleva lemmitty on kuin laululintu, joka on kadottanut äänensä. Mitä sillä tekee? Sellaisesta lemmitystä minä sanoisin vain kauniit kiitokset. Jos minulla olisi sulhanen, täytyisi hänen käydä meillä joka päivä minulle soittamassa ja laulamassa; ja myöskin menisimme naimisiin heti paikalla!»

»Miksi sinulla on niin kiire naimisiin?»

»Hyvistä syistä. Päästäkseni eroon äidistä, joka minua vaivaa ja kiusaa enemmän kuin kärpänen päivällisunessa... Mutta kuulehan, milloin sinun kultasi palaa? Mikä on oikeastaan hänen nimensä?»

»Lorenzo.»

»Lorenzo Lopez? Hyvä jumala! Ihmiset sanovat, että hän on niin lyhytnenäinen ja äkkipikainen kuin turkkilainen. Kuinka sinua säälin! Dolores parka!... No, hyvä, kun hän palaa kotiin, sinun Lorenzosi, ja tulee sinua tänne tervehtimään, voit olla varma siitä, että äitini saa suuttumuksesta halvauksen, sillä hän pitää kaikkia rakastajia murhaajina.»

»Hänen ei tarvitse ollenkaan tulla tähän taloon», vastasi Dolores hymyillen.

»Etkä sinä saa puhua hänen kanssaan edes akkunan kautta.»

»En edes akkunan kautta, neiti», sanoi Dolores.

»Älä sano minua neidiksi muuten kuin äidin läsnäollessa — olenhan sen sinulle sanonut tuhat kertaa! Äiti parka! Lujasti pingoitetuissa vaatteissaan ja uudenaikaisissa vaipoissaan hän on kuin huonosti köytetty paketti, ja 'sennora' ja 'donna' sopivat hänelle yhtä vähän kuin prinsessan laahustin minulle... Mutta kuulehan, Dolores, kun sinulla on kulta, pitäisi sinun myös olla iloinen ja onnellinen eikä noin murheellinen kasvoiltasi aivan kuin tuskainen Jumalan äiti — koko pitkään, suloiseen päivään ei sinun koskaan kuule laulavan eikä nauravan!»

»Olen minäkin aikanani nauranut ja laulanut», vastasi Dolores, »mutta isäparkani sai hautansa meressä ja äitini kuoli avuttomana ja hyljättynä autiolla rannalla; rakas veljeni meni merille ja on hävinnyt maailman ääriin, kenties en saa koskaan enää häntä nähdä. Lorenzon täytyi ruveta sotilaaksi, ja hänkin on mennyt pois — kuinka sinä voit vaatia, Rosa, että minun vielä pitäisi laulaa ja nauraa ja olla iloinen?»

»Olet oikeassa», vastasi Rosa, jonka silmissä kyyneleet kimalsivat. »Dolores parka! Mutta älä ole lohduton, hyvä, rakas ystäväni, kuolleet ovat taivaassa ja elävät tulevat takaisin kotiin.»

»Aamen!» sanoi Dolores huoaten.