IX.

Eräänä iltana puuhasi Dolores puutarhassa. Hänen tarkka emäntänsä, jonka luontaisiin ominaisuuksiin kuului hyödyn vaaliminen, mitä meidän päivinämme niin suuresti kiitetään, oli muuttanut puutarhansa vihannesmaaksi. Kömpelöt, muodottomat kaalinpäät olivat karkoittaneet myrttipuut; matalat sipulit myrkyttivät nyt ilmaa siellä, missä orvokit ennen olivat tuoksuneet, ja paksumahaiset nauriit olivat anastaneet ylpeiden daalioiden kukkalavat.

Ymmärrettävästi oli Rosa tästä aivan epätoivoissaan, ja maasta revittyjä kukkia nähdessään hän oli vuodattanut ensimmäiset kyyneleensä.

»Katsoppa», sanoi hän äidilleen surkealla äänellä, »sinä olet karkoittanut kaikki minun kukkani, eikä puutarhassa piankaan ole yhtään muuta ruusua kuin minä. Jumala suokoon, että kaalinpääsi kuihtuisivat, salaattisi kuivuisi ja nauriisi mätänisivät...!»

Ilta oli pilvinen ja synkkä; tuuli, joka huokaillen puhalsi puissa, tiesi jo talven pikaista tuloa. Dolores katseli pilviä, jotka taisteluun kiiruhtavien sotajoukkojen lailla kiitivät taivaalla; etäältä kuului hänen korvaansa heleästi ja selvästi meren aaltojen pauhu niiden lyödessä rantaa vasten rajusti, samalla kun ilma yhä synkkeni. Pitkä musta siekale nousi näköpiirin reunalle peittäen koko eteläisen taivaan.

»Ah», ajatteli hän, »missähän tämä lähenevä myrsky kohdannee veljeni? Onko hän aavalla merellä, kovalla mantereella vai haudassa? Kenties en koskaan saa enää häntä nähdä!»

Samassa kolkutettiin talon ovea, ja Dolores riensi avaamaan. Siellä seisoi hoikka, pitkäkasvuinen nuorukainen hienossa merimiespuvussa. Reippaasti hän piti katalonialaista lakkiaan vaaleassa koreasti käherretyssä päässään, mutta auringon paahtamilla poskilla näkyi pari kyyneltä omituisena vastakohtana huulten hymyilylle ja sydämelliselle ilolle, jota koko kasvot ilmaisivat.

»Etkö tunne minua enää?» kysyi vieras Doloresilta, joka katseli häntä ääneti ja odotti, että hän selittäisi tulonsa syyn.

Hänen äänensä soinnun kuullessaan Dolores päästi kovan huudon: »Veljeni!» ja syöksyi merimiehen syliin.

Mutta tätä sydämellistä riemua kesti vain hetkisen. Tyttö parka, tottuneena alituiseen huoleen ja ainaisesta työstä heikenneenä, ei voinut kestää näin äkillistä onnea, vaan kaatui tiedottomana maahan.

Doloresin kovan huudon kuultuaan olivat rouva Braulia ja hänen tyttärensä rientäneet katsomaan.

»Mitä tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet, mies?» kysyi rouva.

»Minä olen hänen veljensä», vastasi Thomas.

»Jos olisit veli, et olisi häntä noin säikäyttänyt.»

»Mutta, rakas rouva —»

»Pois, pois, sinä! Ei sinulla ole kastetodistusta mukanasi, ja jumala tietäköön, mitä aikeita sinulla on!»

»Äiti», sanoi Rosa päättävästi. »Thomashan se on, Doloresimme veli; ei tarvitse muuta kuin katsoa häntä ollakseen asiasta heti varma. He ovat toistensa näköiset kuin punainen ja valkoinen ruusu.»

»Pidä suusi, tyhmä kapine», tiuskaisi äiti. »Hae kernaammin etikkaa pärskyttääkseni sitä Doloresiin... Ja sinä», lisäsi hän merimieheen päin kääntyneenä, »laita hyvällä itsesi pois talosta; sinä olet täällä tarpeeton. Mitä tapoja se on, että tyhjänpäiten hiipii vieraisiin taloihin!»

Olisi melkein voinut sanoa, että leskellä oli eräänlainen ennustava vaisto ajaa pulska nuori mies niin karkealla tavalla ovesta ulos. Sillä vaikkeivat hänen rahansa taikka muut samanlaiset kalleudet joutuneetkaan hänen läsnäollessaan vaaraan, niin oli hyvinkin pelättävä, että paljoa suurempiarvoinen aarre voisi nuoren miehen kautta mennä hukkaan.

Ken ei katselisi osanottoa tuntien ja sisäisesti tyydytettynä noita valkeita hattaroita, noita ruusuisia pilviä, jotka taivaalla leijailevat sinne tänne? Kenen mieleen juolahtaisi tiedustella, mistä haihtumisista ne ovat syntyneet, ja mitkä tuulenpuuskat ovat ne kohottaneet ja niille suunnan antaneet?

Niin on tässäkin, perusteita tutkimatta, asianhaaroja kuvailematta, niiden kulkua seuraamatta, verrattava pilviin ja ilmaviin hattaroihin nuoren merimiehen ja kauniin Rosan utuista, ruusuista rakkautta.

Dolores oli tehnyt kaikkensa sitä estääkseen. Hän ymmärsi rouva Braulian siitä kovasti vihastuvan; mutta siitä eivät huolineet veli eikä Rosa. Onnettomuudeksi ovat hyvät neuvot, joita heräävään rakkauteen tuhlataan, vain kuin öljyä palavaan tuleen: sen sijaan, että sen sammuttaisivat, ne sitä vain kiihoittavat kirkkaaseen liekkiin.

»Rosa», sanoi Dolores, »ajattelehan, että rakkautesi on aivan harhaan mennyttä eikä voi päättyä hyvin; äitisi hyväksyisi vain rikkaan ja ylhäisen miehen vävykseen».

»Sitten hänen täytyy vielä kauan odottaa», vastasi Rosa. »Minä en voi sietää ylhäisiä miehiä; ylhäisestä äidistäni saan jo ihan kylliksi. Tiedätkös, äskettäin tuli tänne Cadizista koko joukko hienosti puettuja herraspoikia. Pyhä jumalan äiti, mikä joukkue! Toisilla oli aivan muodottomat ja tyylittömät hatut, joiden reunat olivat kuin räystäät; käsivarret eivät näyttäneet kuuluvan koko ruumiiseen, ja vaatteet — aivan kuin suoraan Turkista tuodut! Ja kuinka kömpelöiltä ja surkeilta he näyttivät kaikessa ylhäisyydessään! Eräs heistä tahtoi liehitellä minua puhuen minulle jotakin hassua, mutta minäpä annoin vastauksen: 'Ennen kaikkea, herraseni, pitää teidän hankkia itsellenne sellainen puku kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä on. Tehän olette pelkkää raitaa ja nauhaa'. — Ei, ei, Dolores, ylhäiset ja herraskaiset miehet kelpaavat vain tytöille, joilla on koreat hatut ja kalliit vaipat.»

Molemmat nuoret pyrkivät lähenemään toisiaan kuin kaksi puroa; he tulivat alas samaa rinnettä, yhtyäkseen laaksossa ja jatkaakseen yhdessä iloista kulkuaan kukkain ja niittyjen keskellä. Thomas antautui kokonaan puhtaan sydämensä vietäväksi, ja Rosa koetti, kuten ennen sanoilla, nyt teossa näyttää äidilleen, kuinka väärät olivat tämän mielipiteet olleet hänen rakastettunsa vaarallisuudesta. Kaikkein ovelimman taitavasti ja suunnattomasti riemuiten hän osasi puijata tätä pelottavaa vartijaa ja hiipi akkunaristikolle juttelemaan Thomasin kanssa. Pitääksemme totuutta kunniassa, meidän täytyy lisätä, että näissä kohtauksissa, jotka eivät millään tavalla olleet vakavia, saatikka surunvoittoisia, hyvin harvoin puhuttiin rakkaudesta, sillä melkein koko aika meni nauramiseen, varsinkin leikinlaskuihin tähän tapaan:

»Mikä sinua tänään vaivaa?» kysyi poika tytöltä eräänä päivänä huomatessaan, ettei Rosa voinut hänelle tervetuliaisiksi sanaakaan lausua — ei liikutuksen, vielä vähemmän levottomuuden vuoksi, vaan siksi, että niin kovasti nauratti.

»Minkä sinä luulet minua oikeastaan vaivaavan, Thomas? Ajatteleppas, äiti sanoi tänään pater Nolascolle: 'Lapsi' (onko koskaan mokomaa kuultu? Pitää vielä lapsen nimeä, kun on jo takana viisitoista vuotta, kaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää!) 'lapsi', sanoi arvoisa rouva, 'ei vielä lainkaan tiedä, mitä merkitsee sana rakkaus; lapsi ei saa katsoakaan mieheen ennen kahtakymmentäviittä ikävuottaan! Se on minun tarkoitukseni'. — 'Ja minun tarkoitukseni, arvoisa äiti rouva', ajattelin minä itsekseni, 'on se, etten ole vielä viettänyt seitsemättätoista syntymäpäivääni, kun jo esitän teidän armollenne vävypojan'. Eikö totta, Thomas, siihen mennessä olet kai edistynyt niin pitkälle, että voit mennä naimisiin?»

»Niin ainakin toivon, mutta kenties meidän täytyy odottaa hiukan kauemminkin, Rosa. Äitisi ja sinä olette minusta niin korkealla, että —»

»Typeryyksiä! Äitini! Niinkuin minä kysyisin paljoakaan, tahtooko —»

Samassa hän kuunteli levottomana jotakin sisältä päin »Voi, hyvä jumala, äiti tulee!» huusi hän pelästyneenä. »Mene, juokse, lennä! Jos hän näkee minut täällä, saan selkääni — vaikkei se vielä mitään; mutta sitten hän muurauttaisi kiinni akkunan, ja se olisi sentään kauheaa!»

Sitten hän juoksi pois, mutta palasi heti.

»Älä unohda, Thomas», kuiskasi hän kiireesti, »että sinun täytyy tuoda minulle merikrapuja tuliaisiksi, kun palaat ensi matkaltasi — älä unohda sitä!»

Ja hiljaa, ääneti hän katosi kuin varas samassa tuokiossa.

Kuinka monesta hairahduksesta tekee panetteluhalu kuolemansynnin, vaikka niitä, kuten tässä kerrottua, tuskin voisi miksikään synniksi sanoa!