XI.

Doloresin tapana oli sunnuntai-iltoina aina käydä Lopezien perheessä, ja Thomaan palattua hän ikävöitsi entistä hartaammin näitä lomahetkiä, jotka nyt sai viettää veljensä kanssa heidän vanhassa asunnossaan. Thomas oli heti kotiseudulle palattuaan käynyt tervehtimässä Lopezeja, jotka pitivät häntä kuin omana lapsenaan eivätkä olisi sallineet hänen asua vieraiden luona.

Sisarukset olivat, kuten tavallisesti, viettäneet iltansa yhdessä. Dolores oli puhellut heidän äitiparastaan, ja Thomas oli koettanut huvittaa häntä kertomalla vilkkaasti matkoistaan, onnellisista ja toisinaan kiusallisista sattumista.

»Tuo kaikki on perin hauskaa ja kaunista», virkkoi pater Nolasco. »Mutta eikö sentään olisi parempi, että olisit jo ajoissa karttanut kaikkia noita vaaroja? Eikö sinun olisi ollut paljoa helpompi ja mukavampi elää, jos olisit joutunut paimentamaan rikkaan serkkuni Gil Pinnonesin sikoja?»

»Pater Nolasco», vastasi Thomas, »näettekö noita pilviä tuolla?»

Pater Nolasco katsahti taivasta kohti ja sanoi:

»Näen kyllä. Entä sitten?»

»Hyvä, käskekää siis niitä pysymään hiljaa paikallaan — silloin saatte nähdä, tottelevatko ne.»

»Mokoma vertaus! Ne ovat niin hyvän johdon alaisia, etteivät pysähdy.»

»Sepä se, pater. Samoin on minun laitani.»

»Onko koskaan nähty tuollaista tuulihattua! Sinuun vaikuttaa meri kuin tulenliekki hyttyseen: et sinä ennen rauhaa saa kuin meri on ahmaissut sinut suureen kitaansa...»

»Hyvää yötä, Dolores», virkkoi Thomas, kun ilta oli kulunut pitemmälle.

»Joko sinä menet?» kysyi Dolores surullisena.

»Minulla on vielä vähän asioita», vastasi veli kuin tärkeissä mietteissä.

»Hänen on ihan mahdoton pysyä edes viittä minuuttia paikallaan», mutisi pater Nolasco.

»Thomas, rakas Thomas», sanoi Dolores, joka tiesi, minne hän pyrki, »etkö siis ollenkaan välitä neuvoistani?»

»No no», vastasi Thomas hilpeästi, »aiotko sinäkin yhtyä pater Nolascon valitusvirteen? Kuuleppa, minäkin voin kerran antaa sinulle hyvän neuvon.»

Ja Thomas alkoi laulaa:

»Vanhat saakoot murheissaan synkkää naamaa näyttää; nuoren mielen ainiaan lemmen riemu täyttää.»

»Jos olisin kuningatar ja minulla olisi prinsessatytär, ei hänkään olisi liian hyvä veljelleni», virkkoi Dolores seuraten katseillaan hänen menoaan.

»Onpa hänestä todellakin tullut kelpo nuori mies!» vahvisti täti Melchiora. »Minä en osaa oikein kyllikseni häntä katsella.»

»Hänessä on säilynyt vanha luonteensa», lisäsi Catalina, »sama iloinen mieliala, sama herttainen esiintyminen».

»Se on totta», myönsi pater Nolasco. »Hänessä ei olisi mitään muistuttamisen syytä, ellei hän olisi niin itsepäinen...»

Juuri silloin, kun Dolores oli lähdössä takaisin emäntänsä luo, levisi koko kylässä säikähdyttävä huuto: »Erästä miestä on puukotettu!»

Kun tämä kaamea viesti kajahtelee pienellä paikkakunnalla, on sen vaikutus kerrassaan huumaava. Leikit, laulut, pilapuheet taukoavat heti, ja sijalle tulee synkkä äänettömyys, jonka keskeyttävät vain tuskan ja kauhun parkaisut. Kaikista taloista tulee esille kalpeita ja pelästyneitä naisia kiirehtiäkseen tapahtumapaikalle, mutisten matkalla hätäisiä sanoja: »Minunko mieheni?... Minunko poikani? ... Onkohan se minun veljeni?» Jos on syttynyt tappelu, näkee heidän todellisten sankarittarien tavoin syöksevän uljaasti tappelupukarien sekaan — ei kunnianhimosta, vaan rakkaudesta, pelkäämättä miesten sokeata raivoa tai tuimia nyrkkejä.

»Se on Thomas, Tomasa rukan poika», selittävät muutamat ohikulkevat naiset.

»Mitä he sanovat?» kysyi Dolores kuullessaan veljensä ja äitinsä nimen. »Mitä he hokevat?»

Ja samassa hän vaipui tuolille kynnyksen viereen.

Catalina riensi hätääntyneenä naisten jälkeen, jotka juuri olivat menneet siitä ohitse.

»Minä en oikein käsittänyt», vastasi Doloresin kysymyksiin Melchiora, joka myös oli kuullut nuo molemmat nimet.

Pater Nolasco ei ollut kuullut mitään, ja eno Mateo sattui olemaan takapihalla.

Sitten läheni ääneti joukko vakavannäköisiä miehiä, jotka kantoivat puukotettua paareilla. Hän oli tajutonna — lepäsi siinä niin valkeana kuin oksastaan irtautunut jasmiininkukka. Hän näytti nukkuvan, rauhallisesti ja tuskitta.

»Minun veljeni!» parkaisi Dolores puoleksi tukehtuneella äänellä ja painoi käsiään suonenvetoisesti rintaansa vasten.

»Thomas! Laupias Luoja!» huusi eno Mateo syvän murheen vallassa. »Kuka kunnoton on murhannut tämän viattoman nuorukaisen?»

»Sitä ei kukaan tiedä», vastasivat miehet, jotka olivat hänet tuoneet.

»Thomas! Poikaseni, etkö kuule minua?» puhui pater Nolasco tarttuen vahankalpean nuorukaispoloisen käsiin. »Onko hän jo kuollut?» lisäsi hän ja kosketti haavoitetun otsaa. »Ei, ei vielä! Rientäkää, noutakaa lääkäri kiireimmiten!»

»Hän on jo tulossa», vastattiin hänelle.

Thomas pantiin siihen vuoteeseen, jossa Lorenzo oli ennen maannut.

Lääkäri tuli, tutki haavaa, sitoi sen ja sanoi pois lähtiessään pater Nolascolle:

»Kun hän jälleen tulee tajuihinsa, antakaa hänen nauttia herranehtoollista — hän ei elä huomisaamuun asti.»

Pater Nolasco istuutui vuoteen ääreen. Hetken kuluttua Thomas aukaisi silmänsä ja kysyi heikolla äänellä:

»Missä minä olen?»

»Minun luonani, meillä», vastasi hyvä vanha rouva, »Lorenzon vuoteessa».

»Nostakaa minut pois, pois tästä vuoteesta», pyysi nuorukaisparka kuumeisen tuskallisesti.

»Miksi niin, poikaseni?»

»Siksi, että jos... jos kuolen... Lorenzo ei enää koskaan saisi siinä rauhaa.»

»Mutta sinähän paranet tässä vuoteessa», vastasi täti Melchiora.

»Ei, ei», väitti Thomas, »minä kuolen, sen tunnen varmasti». Ja kääntäen katseensa pater Nolascoon hän lisäsi lempeästi hymyillen: »Tässä nyt näette, pater, ei minua sittenkään kuolema yllättänyt merellä.»

»Parempi sinun on täällä siirtyä ijäisyyteen omaistesi ympäröimänä, kun minä vielä ehdin tarjota sinulle pyhät sakramentit», sanoi pater.

Silloin saapui tutkintotuomari kuulustelemaan puukotettua, ennenkuin olisi liian myöhäistä. Thomas vastaili hänen kysymyksiinsä selittäen, että häntä oli ihan erehdyksestä isketty, mikäli saattoi päättää sen tuntemattoman miehen sanoista, joka oli hänen kimppuunsa käynyt. Mutta kuka tahansa tuo puukottaja oli, vakuutti hän antavansa hänelle anteeksi.

Läsnäolijat poistuivat nyt jättääkseen hänet kahden kesken pater Nolascon kanssa, jotta tämä saisi häntä ripittää. Kun se oli päättynyt ja pater tiedusti häneltä, oliko hänellä vielä jotakin omallatunnollaan, vastasi Thomas:

»On kyllä, pater... äsken päästin suustani pikku valheen.»

»Kuinka niin, poikaseni? Valheen... juuri äsken?»

»Niin... minä sanoin tuomarille, etten tuntenut murhaajaa.»

»Ja kuitenkin tunsit?»

»Rippisalaisuuden turvissa voin sen teille sanoa, pater... niin, minä tunsin hänet...»

»Kuka se on?»

»Sitä en sanokaan teille, pater... sillä se ei rasita omaatuntoani, vaikka salaankin hänen nimensä.»

Tällä hetkellä tulvahti onnettoman nuorukaisen suusta paksu verivirta. Sen kiihtymyksen aikana, joka nyt valtasi koko väen, onnistui Doloresin välttää naisten valppautta, jotka kokivat pidättää häntä loitolla kuolevan veljensä luota. Mielettömin katsein ja kalpeana kuin marmoripatsas hän syöksi huoneeseen.

»Dolores parka!» lausui kuoleva heikolla, tuskin enää kuuluvalla äänellä, samalla kun pari kyyneltä vierähti hänen jo kuolonvarjojen samentamista, mutta yhä lempeistä ja elämän puolesta kamppailevista silmistään.

»Hän tarvitsee lepoa», sanoi pater Nolasco; »mene, tyttäreni, mene täältä pois!»

Ja näin puhuen hän jätti Doloresin, joka tuskasta ja epätoivosta oli käynyt aivan voimattomaksi, jäljestä tulleiden naisten huoataan.

»Mene, lapsukaiseni, älä vaikeuta hänelle katkeraa kuolemanhetkeä!» Ja kääntyen taas kuolevan puoleen pater jatkoi: »Älä muuta nyt ajattele kuin Jumalaa, joka on oikea isäsi ja kutsuu sinua luokseen ijäisyyteen!»

»Minä ajattelen... enää vain... Jumalaa!» kuiskasi Thomas, kyyneleiset silmät kääntyneinä korkeutta kohti.

»Ja nyt, poikaseni, kun olet täysin valmistunut, korota sydämesi Kaikkilaupiaan puoleen... mene hänen luokseen ja kuole rauhassa... hänen huomaansa jätän sielusi kuin olisit oma lapseni.»

Thomas puristi vienosti hyvän paterin kättä, hymyili vielä ja sulki silmänsä... niitä enää avaamatta.

Silloin kuultiin — ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta rajujen nyyhkytysten ohella — suusta suuhun kulkeva kolkko sana: »kuollut!»

»Tämä on niin kauheata, että sydän pakahtuu!» vaikeroitsivat naiset, »Niin kunnoton teko — murhata tuo viaton olento, joka ei ajatuksissakaan ollut kellekään tehnyt pahaa!»

»Ja sittenkin hän antoi anteeksi!» sanoivat toiset itkien. »Hän oli suorastaan enkeli; hän kuoli niinkuin elikin, ilman koston ajatusta... se oli Abelin kuolema!»

Dolores oli kuin kiveksi jäykistynyt. Hänen silmänsä eivät itkeneet; huulilta ei tullut valitusta, ei voihkausta, vain joskus ilmaisi hermostunut vavahdus, että hän vielä oli elossa. Hyvät naiset olivat panneet hänen sydämensä ympärille kääreen ja pirskoittivat hänen kasvoilleen vettä, mutta mikään ei voinut vapauttaa häntä jähmettymisestään.

Mutta sitten hän äkkiä nousi, astui kaapille, joka oli hänen omansa ja jonka täti Melchiora oli jättänyt huoneeseensa, otti sieltä kaikki rahat, jotka oli niin työläästi ansainnut ja huolellisesti säästänyt ostaakseen niillä kapioitaan, ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä, samalla kun ojensi pikku säästösummansa vanhalle rouvalle:

»Ruumisarkkua varten, täti Melchiora, ja sielumessuun!»

Ja sitten hän vaipui kuolinvuoteen ääreen sydäntäsärkevästi itkien.