XII.

Esteban oli viety Sevillaan, jossa hänet jätettiin sotaoikeuden tuomittavaksi.

Alustavassa kuulustelussa hän oli tyynesti ja lujasti vakuuttanut olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin. Hän ei kieltänyt olleensa tapahtumapaikalla eikä se olisikaan käynyt päinsä, koska hänet heti oli tuntenut rouva Braulian puutarhuri, joka oli ensimäisenä rientänyt saapuville; mutta hän väitti kivenkovaan, ettei hän ollut puukottanut Thomasta.

Tätä vastaan huomautettiin, että kun hän oli juuri silloin ollut paikalla, kun rikos tapahtui, hänen oli täytynyt nähdä murhaaja, mutta kun hän ei myöntänyt ketään vierasta nähneensä, pidettiin tätä seikkaa uutena todisteena hänen syyllisyydestään.

Hänen poistumisensa tai pakonsa Rotasta heti murhan jälkeen — vaikka hän oli tunnustanut olleensa juuri Rotaan menossa; se kiihtymys ja hätäily, joka hänessä oli seuraavana päivänä ilmennyt, kun hän San Lucarin majataloissa oli tiedustellut, mitä rikoksesta puhuttiin ja oliko haavan saanut mies kuollut; levottomuus ja epävarmuus hänen vastauksissaan — kaikki tämä todisti niin arveluttavasti häntä vastaan ja rikos oli niin hirveä, että oikeus tuomitsi hänet yksimielisesti kuolemaan.

Esteban otti tuomion vastaan levollisesti. Väkivaltaisen kuoleman täytyykin tuntua vähemmän kammottavalta — esiintyessään uhrauksena toisen puolesta kuin oman rikoksen rangaistuksena.

Juuri silloin, kun tuomittu piti vietämän ulos oikeussalista, astui läsnäolevan yleisön joukosta esille nuori mies ja lähestyi tuomareita varmoin askelin. Hänen tarmokkaita kasvojaan peittävä kuolonkalpeus ei näkynyt johtuvan hetkellisestä kiihtymyksestä, vaan tuntui olevan näiden kasvojen luonnollinen väri, sillä kaikki elämä oli niissä kuin jähmettynyt, ellei otettu lukuun synkästi hehkuvien silmien kaameata tulta.

»Tuo mies on viaton!» sanoi hän kääntyen tuomioistuimen puoleen, varmalla ja kuivalla äänellä.

»Mistä sen tiedätte ja kuinka voitte sen todistaa?» »Minä toimitan oikean syyllisen teidän eteenne.» »Milloin?»

»Nyt heti.»

»No tuokaa hänet tänne.»

»Hän seisoo jo edessänne.»

»Kuka hän siis on?»

»Minä.»

»Tekö?»

»Minä itse; minä tunnustan rikokseni.»

Tätä tunnustusta seurasi hetkeksi sanaton, jäykistynyt kummastus.

»Veljeni!» huudahti vihdoin Esteban, »mitä sinä nyt olet tehnyt?»

»Luulitko siis», vastasi toinen nuhtelevalla äänellä, »että minä olisin sallinut sinun kuolla? Oletko todellakin pitänyt minua sellaisena, että voisin menetellä niin kehnosti? Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut hyvä; aina minussa riehui paha henki, pyrkien viemään minut perikatoon. Mutta viheliäinen pelkuri, joka antaa syyttömän sovittaa, mitä itse on rikkonut, sellainen en ainakaan vielä ole. Koetin vapauttaa sinua vankilasta — mutta ei onnistunut, ja kuinka tällaisella Jumalan hylkäämällä olisikaan onnea missään hyvässä hankkeessa! Saakoon laki siis tarttua syylliseen, ja minussa toteutukoon sananlasku: 'Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu'. Jää hyvästi, koeta lohduttaa vanhempiamme ja — antakoot kaikki minulle anteeksi!»

Tämän odottamattoman käänteen vuoksi lykkäytyi oikeudenkäynti. Lorenzo vietiin vankeuteen, ja Esteban pääsi vapaaksi. Mutta jälkimäinen oli kuin halvauksen kohtaama; seisoi sanatonna, liikkumatta, ilman omaa tahtoa. Silloin tarttui hänen käsivarteensa luja koura, joka laahasi hänet pois tästä kovakohtaloisesta paikasta. Vastarintaa tekemättä hän salli taluttaa itseänsä erääseen taloon, jonka ovi suljettiin heti, kun hän oli kynnyksen poikki astunut.

»Rohkeutta vain!» sanottiin hänelle ja tarjottiin viiniä.

»Rohkeutta! Sen sanoo sinulle vanha viiksiniekka!»

Esteban kohotti silmänsä ja katseli ensi kertaa sitä henkilöä, joka oli tuonut hänet tänne.

»Tekö se olette?» huusi hän. »Ja te uskalsitte — »

»Hädässä ystävä tunnetaan», vastasi hänen saattajansa, joka ei ollut kukaan muu kuin entinen naapuri, carabinero.

»Ja sinä aioit jäädä mestattavaksi!» huudahti Pepa, joka oli rientänyt paikalle ja itkien sulkenut Estebanin syliinsä.

»Pitikö minun siis antaa ilmi oma veljeni?» kysyi Esteban.

»Nyt sinun pitää heti astua höyrylaivaan», sanoi carabinero, »ja matkustaa San Lucariin, jotta pääset kotiisi niin pian kuin suinkin. Sillä mitä silmä ei näe, se ei voi sydäntä repiä rikki.»

»Anteeksi», vastasi Esteban, jonka entinen tarmokkuus palasi, »minä menen takaisin veljeni luo».

Pepa ja hänen miehensä koettivat parhaansa mukaan saada Estebanin luopumaan aikeestaan, mutta turhaan.

Carabinero saattoi häntä vankilaan; mutta heidän päästyään sinne, tuli heitä vastaan se lakimies, joka oli Estebania puolustanut oikeudessa, ikäänkuin olisi odotettu heidän käyntiänsä täällä.

»Syytetty», sanoi asianajaja, »lähettää minut teitä tapaamaan, sillä hän ei halua teitä nähdä. Syynä ei ole rohkeuden puute, sillä hän on levollinen ja alistuu kohtaloonsa, ei myöskään rakkauden puute, vaan huolenpito teistä, koska ette voisi häntä nähdä joutumatta suuren tuskan valtaan, joka olisi sitä tuimempi, kun se ei vannaankaan olisi niin ohimenevää ja lyhytaikaista kuin hänen. Hän sanoi minulle, että jos pian kuolemansa kohtaavan tahtoa on pidettävä pyhänä, teidän pitäisi totella häntä ja suoda hänelle lohdutusta rientämällä suoraa päätä vanhempienne luo heidän suruaan lievittämään. Vasta sitten, kun olette kotona heidän luonaan, saatte avata tämän kirjeen, jonka olen hänen sanelunsa mukaan kirjoittanut. Se sisältää hänen viimeisen ilmoituksensa tälle maailmalle; hänen kaikki ajatuksensa ovat nyt suunnatut ijäisyyteen, joka kuolemanhetkellä esiintyy niin mahtavassa, pelottavassa muodossa. Muuten, älkää vielä heittäytykö epätoivoon; mitä tahansa hänen hyväkseen sopii tehdä, se myös toimitetaan.»

Kuullessaan näin puhuttavan, jäykistyi onneton Esteban jälleen synkkyyteensä. Kelpo carabinero, joka yhä vielä oli niukka sanoiltaan, mutta intoa tuhlaava, sai taas viedä hänet pois.

»Rohkeutta vain!» toisti vanha partaniekka. »Täytyy katsoa onnettomuutta suoraan silmiin. Matkusta kotiin. Mitä sinä täältä enää haet?»

Ja näin puhellen hän vei nuoren miehen mukanaan joelle, missä höyrylaiva, odotti ennen lähtöään San Lucariin. Esteban toimitettiin laivaan, ja carabinero maksoi hänen matkalippunsa, jätti hänet tutun merimiehen huostaan ja palasi maihin vasta sitten, kun laiva lähti liikkeelle.

Mikä kynä voisi kuvata niitä epätoivon kohtauksia, jotka toinen toistaan seurasivat Lopezien ennen niin onnellisessa kodissa, kun siellä saatiin perätysten kuulla kamalat viestit, jotka Esteban kertoi niin suorasukaisesti kuin maalaisten tapoihin kuuluu! Jokainen koe niiden esittämiseksi jäisi kauas takapajulle todellisuudesta, samoin kuin sivellin, jonka on määrä maalata vettä ja tulta, voimatta niille antaa lämpöä tai liikettä, ei läheskään pääse luonnon tasalle.

Keskellä tätä äärimmäistä surkeutta luki pater Nolasco Lorenzon kirjeen julki. Se sisälsi seuraavaa:

»Turhaan ei tarvitse anteeksi anoa taivaalliselta isältä eikä maalliseltakaan. Ja niinkuin olen Jumalalta rukoillut anteeksi, samoin pyydän teiltäkin, rakkaat vanhemmat, joiden rakkauden olen niin huonosti palkinnut! Älkää heittäytykö epätoivoon minun kohtaloni vuoksi; minähän saan kärsiä vain sen, mitä olen ansainnut, ja minä alistun, Jumalaan luottaen, siihen rangaistukseen, joka osalleni tulee rikoksen sovitukseksi. —

»Veljeni, sinulle palkitkoon Jumala sen suuren rakkauden, jota olet minua kohtaan osoittanut! Jos jäisin eloon, en koskaan kykenisi uljasta tekoasi korvaamaan...

»Mutta jotta voisin kuolla rauhassa, täytyy minun pyytää sinua tekemään puolestani vielä enemmän. Auta ja turvaa sitä onnetonta tyttöä, joka minun täytyy niin avuttomaksi jättää tehtyäni hänet niin kärsiväksi!... Nai hänet ja toimita hänelle suloinen ja hauska elämä sen sijaan, minkä olen niin katkeroittanut! Antakaa minulle kumpikin tämä lupaus, kun kirjeeni on teille luettu. Kun lupaus annetaan sille, joka on pian kuoleva, niin se myös pidetään, ja se ajatus, että pysytte lupauksellenne uskollisina, on ainoa lohdutus, jonka saan mukaani hautaan. —

»Antakaa minulle anteeksi ja rukoilkaa minun puolestani Jumalaa, joka on meidän kaikkien lohduttaja!»

Kun kirje oli kaikkien itkiessä luettu loppuun, astui Esteban sen vuoteen ääreen, jossa Dolores parka makasi kuoleman kuvan kaltaisena.

»Dolores», sanoi hän, »veljeni viimeinen tahto on pyhä; sinä et voi mennä kenenkään muun miehen vaimoksi kuin minun enkä minä saa tuoda kotiini ketään muuta vaimoa kuin sinut. Hän kuolee siinä varmassa uskossa, että me noudatamme hänen viimeistä tahtoaan, emmekä me saa häntä pettää.»

Dolores ei vastannut, vaan nyyhki edelleen.

»Ellet suostu hänen pyyntöönsä», jatkoi Esteban hartaammin, »todistaa se, ettet häntä rakasta etkä kunnioita minua tai omaisiani. Lupaa siis, Dolores.»

»Minä lupaan», vastasi Dolores huoaten, »tehdä kaikki, mitä hän vaatii ja sinä haluat».