XIII.

Kuusi päivää oli perhe viettänyt kuvaamattoman kuolemantuskan vallassa. Onnettomalla äidillä oli melkein yhtä mittaa hermokohtauksia; isä oli äkkiä käynyt vanhaksi ja valkohapsiseksi, ja hänen tähän asti terve ja tanakka ruumiinsa oli koukistunut kuin myrskyn murtama puu. Mitä tulee Doloresiin, niin pelättiin hänen kuolevan. Catalinalle soi voimia hänen rakkautensa vanhempiin: hän ymmärsi, että juuri hänen oli tehtävä kaikki voitavansa, jotteivät he sortuisi murheesta ja tuskasta, ja Esteban, vaikka suru häntä näännytti, koetti salata omaa kärsimystään, jottei sillä lisäisi vanhempiensa taakkaa.

Vain pater Nolasco pysyi tyynenä, ja hänestä tuli nyt perheen kaitselmus, jollaisena toiset olivat tähän asti olleet hänelle. Hän piti huolta kaikista; rohkaisi heitä pätevillä perusteilla, neuvoen alistumaan kovaan kohtaloonsa, ja viittasi Jumalan tahtoon ja hänen pyhän äitinsä ylevään esikuvaan. Toisinaan hän korotti äänensä juhlalliseen rukoukseen; tutut ja kaikille niin tervetulleet sanat hivelivät äänettömyyden keskellä kuulijain korvia lohdutuksen, ilahuttavan muiston, suloisen toivon koko luonnonvoimalla, niinkuin side, joka toisiinsa liittää elävät ja kuolleet, tämän elämän ja vastaisen.

Naapurittaret, joiden oli tapana joka päivä käydä Lopezien luona ollakseen onnettoman perheen apuna, puhuttelivat eräänä aamuna lääkäriä ennen tämän poistumista talosta.

»Mitä te määräätte lääkkeiksi, siitä ei ole rouva Lopezille mitään apua», sanoivat he hänelle. »Nyt ei enää näy olevan mitään paranemisen toivoa.»

»Minua huolettaa herra Lopez enemmän», vastasi lääkäri, »vaikka hän ulkonaisesti on maltillisempi».

»Entä Dolores, herra tohtori, eikö hänelle pidä jo antaa sakramentteja?»

»Ei ole vielä kiirettä, hän on vielä nuori, eikä silloin tarvitse heittäytyä toivottomaksi. Jokin uusi käänne voi hänet pelastaa.»

Tällä hetkellä temmattiin ovi rajusti auki, ja taloon syöksyi carabinero hikisenä ja melkein läkähtyneenä huutaen:

»Rakkaat ystävät, kun kerran on Jumala, niin on laupeuttakin! Armahdettu, armahdettu!»

Enempää hän ei sanonut eikä olisi voinutkaan sanoa. Toisaalta ei tarvittukaan enempää, jotta koko perhe sai taas kuin uutta eloa.

Esteban hypähti innoissaan carabineron eteen.

»Mitä sanotte? Armahdettu, niinkö?»

»Armahdettu!»

»Poikaniko?» huusi äiti hypähtäen vuoteesta, jossa oli maannut.

»Lorenzo!»

»Oikeusko hänet armahti?» kysyi isä, joka oli noussut pystyyn niin reippaasti kuin nuori mies.

»Mitä vielä, oikeus! Ei, vaan kuningatar! Huudetaan kuningattaremme kunniaksi: eläköön!» huusi carabinero ja heilutti lakkiaan.

»Hänen ei siis tarvitse kuolla?» kuului Doloresin heikko ääni.

»Tietysti, mutta vasta sitten, kun Jumala tahtoo, ei ennen!» vastasi carabinero.

Nyt seurannutta kohtausta on vaikea kuvailla, kun siinä esiintyneillä henkilöillä ei itsellään ole säilynyt muistoa siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Äiti vaipui tajutonna miehensä syliin, ja Esteban ja Catalina kiersivät käsivartensa sen pyhän ryhmän ympärille, joka heidän iäkkäistä vanhemmistaan muodostui. Dolores oli jaksanut nousta vuoteessa istualle, panna kätensä ristiin ja lähettää taivaaseen hartaan kiitosrukouksen; kelpo naapurittaret itkivät ilosta; carabinero siveli kämmenensä selkäpuolella kyynelten kostuttamia suunnattomia viiksiään, ja pater Nolasco lausui tapansa mukaan maltillisesti:

»Näettekö nyt, rakkaat lapset! Jumala tosin etsiskelee meitä, mutta ei tuhoa. Sanoinhan teille: alistukaa kohtaloonne. Toivo on viimeinen tavara, jonka voi hukata! Jos luottamus maallisiin asioihin jättää meidät pulaan, niin toivo taivaallisesta avusta ei koskaan pety. Juuri senvuoksi onkin Jumala tehnyt toivosta hyveen ja antanut luoduillensa käskyn pitää sitä aina sydämessä, jottemme kokonaan menehtyisi pettymysten tähden. —

»Oi, laupeus! Johdata aina niiden valtiaiden kättä, jotka voivat suoda armon. Ja vaikkei sitä suotaisi rikollisen itsensä vuoksi, riittäköön sen aiheeksi sääli perhettä kohtaan, joka on hänen rikokseensa syytön!»

Omituinen kohtaus, joka oli sattunut oikeussalissa, oli herättänyt yleistä huomiota ja vaikuttanut varsinkin niihin virkamiehiin, jotka olivat läsnä sellaisen veljenrakkauden näkijöinä. Heitä oli syvästi liikuttanut molempien nuorten miesten ylevä yksinkertaisuus ryhdin ja sanojen puolesta, kun täytyi ottaa lukuun, että nämä olivat pelkkiä maalaisia.

Moni ylhäinen henkilö oli yhtynyt tähän osaaottavaan käsitykseen, ja sen nojalla oli Madridiin toimitettu armonanomus, joka myös hyväksyttiin.

»Ja hän on siis vapaa? Voi tulla tänne meidän luoksemme?» kysyi äiti, kun jälleen oli hieman tyynnytty.

»Jos se vain riippuisi kuningattaresta — rakkaat ystävät, eläköön kuningatar!» huusi carabinero.

»Jumala siunatkoon kuningatarta!» huusivat kaikki ihastuneen kiitollisina.

»Jos asia riippuisi kuningattaresta», toisti carabinero, »olisi Lorenzo pian täällä. Mutta hänen majesteettinsa voi pelastaa hänet vain kuolemanrangaistuksesta. Sitten seuraa vankeus ja maastakarkoitus.»

»Karkoitus!» huusi onneton äiti.

»Niin, hyvä rouva, eikä toisin sovi!» sanoi carabinero. »Paha työ ei jää palkitsematta, täti Melchiora.»

»Mutta kun Thomas antoi hänelle anteeksi...» »Se seikka on hänen edukseen, mutta ei riitä.» Äiti alkoi katkerasti itkeä.

»Melchiora, älä loukkaa Jumalaa!» varoitti vanha isä, jonka vartalo oli taas koukistunut ja pää vaipunut rintaa vasten.

»Minä luulin, että hän on vapaa!» vastasi äiti nyyhkien.

»Miksi antaudut sellaisiin toiveisiin, vaimo? Mitä hän on tehnyt, se on suurimpia rikoksia, ja hänen täytyy kestää rangaistuksensa», lausui arvokas vanhus.

»Ja minne hänet viedään, herra Canuto?» kysyi äitiparka.

»Marianien saarille.»

»Kuinka pitkäksi ajaksi?»

»Ei tiedetä», vastasi carabinero, joka hyvinkin tiesi, että karkoitus oli eliniäksi.

Mutta isä Mateo oli heti oikein tajunnut hänen sanojensa merkityksen.

Tällä välin oli Dolores kutsunut Estebanin vuoteensa ääreen ja sanoi nyt hänelle:

»Esteban, kun Lorenzo jää henkiin, mistä kiitän Jumalaa, niin olemme vapaat lupauksesta, jonka olimme antaneet kuolemaantuomitulle: niin kauan kuin Lorenzo elää en suostu kenenkään muun vaimoksi.»

»Niin minäkin asian käsitän, Dolores», vastasi Esteban, »Pidän sinusta paljon, yhtä paljon kuin sisarestani Catalinasta, mutta aina sinä olet ollut mielessäni Lorenzon tulevana vaimona. Jos hänen eläessään menisimme naimisiin, tuntuisi se minusta melkein rikokselta. Sinä jäät kuitenkin meille asumaan. Minulla on lujat kädet ja jaksan elättää ainakin yhden sisaren — olenhan nyt kaksin verroin veljesi: en ainoastaan Lorenzon, vaan myös Thomaan sijainen.»

Dolores alkoi jälleen itkeä.

»Kuule», sanoi hänelle pater Nolasco, kun Esteban oli poistunut. »Rosa lähettää sinulle minun kauttani sanan, ettei hän tule tänne sinua tervehtimään, kun ei tahdo astua tähän taloon eikä tavata ketään Lorenzon omaisista. Olen koettanut saada hänet käsittämään, että se on väärin hänen puoleltaan; mutta hän pysyy päätöksessään, ainakin toistaiseksi. Hän on kuitenkin tahtonut ilmoittaa sinulle, ettei sinun sopisi hänen elinaikanaan pitää muuta kotia kuin hänen luonaan. Nyt tiedät, kuinka on asian laita.»

Rosakin oli Doloresin tavoin saanut siirtyä lapsuudesta neidon ikään kyynelissä. Entinen raikas, naurava ruusunväri oli hänen poskiltaan ainiaaksi kadonnut. Uhkuva iloisuus oli häipynyt, niinkuin myrsky puhaltaa kynttilän liekin sammuksiin. Koskaan hän ei enää kiinnittänyt pater Nolascon huomiota enonsa muotokuvaan; hänen riitelynsä äidin kanssa oli kerrassaan tauonnut. Elämän vakavuus oli kouraissut häntä tylysti, hän kävi ahkerasti kirkossa puuhasi väsymättä taloustoimissa ja piti hyvää huolta köyhistä...

Syyskuun viidentenä, surullisen muiston päivänä nähdään joka vuosi merenrannalla olevassa luostarissa vanhan papin lukevan hitaasti kuolinmessua. Aina on läsnä kaksi naista, joita toisiinsa liittää sydämellinen ystävyys. Toinen heistä on vielä nuori, hyvin puettu, vakava, mutta ulkonäöltä vielä säästynyt kaikelta sairaudelta; hän näkyy antautuneen hyödylliseen, vakavaan elämäntehtävään.

Toinen, samoin vielä nuori, on aina surupuvussa ja näyttää hyvin kalpealta ja laihtuneelta; hänen luulisi jo olevan lähellä viimeistä vaihetta sellaisessa elämässä, joka on ollut täynnä kärsimystä ja koettelemuksia.

Toinen on Rosa, toinen Dolores.

Heidän astuessaan ihmisten ohitse sanovat kaikki osaaottavan näköisinä:

»Kuinka tuo Rosa, rouva Braulian tytär, onkin muuttunut! Vakavampaa naista ei voi missään olla!» Ja surkutellen he lisäävät: »Dolores, Tomasa poloisen tytär, kuihtuu kuin vähentyvä kuu. Kasvot ovat hänellä käyneet niin pieniksi, että hän tuskin enää voi kunnollisesti ristiä silmiänsä; sydän on hänellä aivan nääntynyt; niin, hän oli syntynyt kärsimään... Dolores parka!»