III.

Illallisen jälkeen kerääntyivät talon kaikki asukkaat oven edustalle, paitsi köyhää leskeä, jonka sairaus ja työ kytkivät huoneeseensa.

Oikealla puolella istuivat penkillä pater Nolasco, herra Canuto, joka ei tänä iltana ollut toimessaan, ja eno Mateo. Tämän viimemainitun polvien välissä oli hänen tyttärensä lapsi, joka molemmin käsin nojasi vaariinsa.

Vasemmanpuolisella penkillä istuivat Esteban, vanhempi niistä kahdesta veljeksestä, joiden näimme palaavan kotiin vainiolta isänsä kanssa, kahdenkymmenen ikäinen; sitten hänen veljensä Lorenzo, kahdeksantoista vanha, ja Maria Dolores, köyhän lesken kaunis tytär, joka samoin kuin hänen veljensäkin oli kaikkien talossa asuvien suuri lemmikki.

»Sellainen kunnon poika, se Tomasillo!» sanoi kerran eno Mateo. »Hauskempi kuin fandango. Makuulta noustessaan ja levolle mennessään hän aina laulaa livertää kuin leivonen.»

»Se on totta», vastasi täti Melchiora, hänen vaimonsa. »Mutta entä Dolores — todellinen enkeli! Hän nousee ja panee maata kuin serafi, aina ylistäen Jumalaa!»

Dolores oli nyt neljäntoista vanha, siinä iässä, jolloin nuoruus ja lapsuus tekevät niin lujan liiton, että vuosien usein täytyy turvautua kyynelten apuun erottaakseen ne toisistaan.

Täti Melchiora istui kynnyksellä, ja hänen vieressään lapsenlapsi, joka oli laskenut päänsä muorin syliin, hellittämättä silti kädestään viinirypälettä, ja niin hän oli nukahtanut kuin pikkuruinen Bakkuksen palvelijatar.

Pepa, carabineron vaimo, ja lasten äiti Catalina olivat tuoneet sisältä pari tuolia ja istuivat toisia vastapäätä, Catalina pitäen pienintä lastaan sylissään.

»Luulen saavamme sadetta», sanoi carabinero. »Tuuli puhaltaa idästä, ja se tietää tähän vuodenaikaan sadetta. Mitä te arvelette, eno Mateo?»

»Taidatte olla oikeassa», vastasi tämä. »Tänään on torstai, ja se on sunnuntain tavoin merkkipäivä... Jos sellaisina päivinä aurinko laskee hunnun taakse, niin ilma vaihtuu.»

»Tuletko mukaan, Lorenzo?» sanoi Esteban veljelleen, jota hän sydämellisesti rakasti; »pojilla on kitara, ja silloin pitäisi saada tanssia».

»En, en minä tule mukaan», vastasi Lorenzo, joka näytti olevan huonolla tuulella.

»No sitten jäät tänne», vastasi Esteban; »sinä suutut kärpäsellekin seinällä. Jää siis kotiin, jos se sinua enemmän huvittaa. Sinun naamasi on aina sen näköinen kuin olisi koko maailma sinulle velkaa eikä kukaan maksaisi. Mitä sinulta oikeastaan puuttuu?»

»Pääni on kipeä — varsinkin sinun viisaasta puheestasi.»

»Jos hampaasi kivistää, niin kisko se ulos ja heitä luotasi, neuvotaan raamatussa.»

Ja Esteban poistui.

»Mikset mene mukaan?» kysyi Dolores.

»Koska mieluummin jään tänne.»

»Miksi?»

»En tiedä!»

»Sanonpa sinulle, että jos minä saisin mennä sinne, missä on soittoa ja tanssia, en suinkaan tänne jäisi.»

»Etkö sittenkään, jos olisit koko päivän ollut kovassa työssä?»

»Vielä vai, sinä Laiska-Jaakko! Eivätkö ne toiset ole tehneet yhtä kovasti työtä kuin sinäkin?»

»Ne toiset! Ne eivät mene sinne kitaran ja tanssin, vaan lemmittynsä tähden.»

»Eikö sinulla ole lemmittyä, Lorenzo?»

»Ei ole!» vastasi nuori mies kiivaasti. »Näetkös, Dolores», jatkoi hän hetken vaiettuaan, »minun täytyy sanoa sinulle eräs asia: jos kerran rakastun, niin ainoastaan sinuun. Enkä koko elinikänäni tahdo ketään muuta lemmitykseni kuin sinut.»

Dolores alkoi nauraa ääneen.

»Sinä naurat!» sanoi Lorenzo loukkaantuneena.

»Miksen minä nauraisi? Sinäkö minun sulhasekseni! Sellainen hassu oikku!»

»Ei ollenkaan hassu. Kunhan vain olisinkin sinun sulhasesi, pitäisin sinua kurissa, etkä silloin enää nauraisi kuin mikäkin Hullu-Hanna.»

»Minusta ei koskaan tule sinun lemmittyäsi», sanoi Dolores varmasti.

»Eikö?... No, saadaanpa vielä nähdä!... Sinun täytyy tulla omakseni, vaikket tahtoisikaan.»

»En.»

»Tulet.»

»En, sanon minä.»

»Tulet, sanon minä.»

»En, en, en!» huusi tyttö puoleksi itkien.

Samassa kuultiin heleä, iloisesti laulava ääni.

»Se on meidän Thomas!» huudahti Dolores riemuiten ja riensi veljeään vastaan.

»Hyvää iltaa, herrasväki!» virkkoi Thomas kantaen kalakoppaa.

»Jumala antakoon, poikaseni!»

»Täti Melchiora», sanoi Thomas ja jakoi melkein koko saaliinsa, »tässä on teille punakala; tiedän, että keitätte siitä mielellänne lientä. Ja tässä on teille, rouva Pepa, lohi. Pater Nolasco, ottakaa kaikki nämä pikkukalat illalliseksenne.»

»Mitä, taasko palannut, Montevideo?» sanoi pater Nolasco. »Eipä kauan kestänytkään. Sinä tulet nopeammin kuin huono uutinen.»

»Hyvä on, mutta ottakaa ensiksi kalaset talteen, pater», huusi Tomasillo.

»En, en, minä en syö mitään muuta kuin keittoani; minun iälläni on lihaliemi parempaa kuin kalakeitto.»

»Jumala sinulle palkitkoon, Tomasillo», sanoi täti Melchiora.

»Kiitoksia», lisäsi Pepa.

»Ei ansaitse», vastasi quarteroni; »veijari antaa enemmän kuin hänellä on».

»Oletko ollut kaukana, Tomasillo?» kysyi eno Mateo.

»Hyvä Jumala, vain Gibraltarissa saakka, englantilaisten lujassa linnoituksessa!»

»Mitä, Englannissako asti?» huusi Catalina.

»Ei, rakkaani: Gibraltar on suuri kalliolohkare, joka sijaitsee Espanjassa, mutta kuuluu englantilaisille. Se on ihan kuin sanoisitte: tämä minun käteni kuuluu teille. Eikö totta, pater Nonasco?»

»Poika», sanoi täti Melchiora, »olenhan jo sata kertaa sinua varoittanut vääntelemästä kunnianarvoisan paterin nimeä».

»Cadizissa sanotaan Nonasco, ja he ovat niin hienoja ihmisiä. Eikö totta, herra Canuto?»

Kun vakava ja vaitelias carabinero ei voinut olla vastaamatta tähän suoraan kysymykseen, sanoi hän juhlallisesti:

»Siellä ei sanota Nonasco.»

»Näetkös?»

»Mutta ei myöskään Nolasco.»

»Siinä kuulette!»

»Cadizissa sanotaan Nonato.»

»Mitä herra Canuto sanoo, se on aina totta, sillä hän on oppineempi kuin Seneca», vakuutti Catalina.

»Herrainen aika! Ja mikä ihminen se Seneca on?» kysyi quarteroni.

»Mistä minä tiedän?» vastasi kysytty. »Luultavasti asianajaja.»

»Pater Nonasco», huusi nuori merimies, »voiko teidän korkea-arvoisuutenne sanoa meille, kuka on Seneca?»

»Rebekkako?» kysyi pater, joka ei oikein kuullut; »hän oli paimen Betlehemin maassa».

»Sitä en nyt kysy!» jatkoi Tomasillo. »Kuka on Seneca, Seneca?»

»Sitä en tiedä», vastasi pater rehellisesti. »Sennimistä pyhimystä ei ole minun kalenterissani eikä marttyyrihistoriassa.»

»Herra Canuto», pyysi Tomasillo väsymättä, »tyydyttäkää te uteliaisuuteni ja sanokaa, kuka Seneca on. Se mies alkaa kiinnittää huomiotani.»

»Seneca», vastasi carabinero perin arvokkaasti, »on viisas turkkilainen, joka johtaa ja tukee kuningastaan aivan kuin paavi meillä».

»Kas vain, sitä en tiennyt», sanoi hänen rouvansa, »vaikka aina olen kuullut, että turkkilaiset ovat viisasta ja oppinutta väkeä».

»Niin, pitääpä niiden olla aika lailla viisaita, koska osaavat pistää naisensa lukkojen taakse», huomautti eno Mateo; »eikö niin, pater Nolasco?»

»Ymmärrettävästi», vastasi tämä. »Sievä vaimo, suljettu ovi. Mutta meidän päivinämme he ovat notkeampia kuin savu, joka kaikkialla keksii rakosen, mistä pujahtaa ulos.»

»Kuulehan, quarteroni», jatkoi eno Mateo, »oletko koskaan siellä merellä nähnyt sireenejä?»

»En, en koskaan. Te kai tarkoitatte haikaloja tai delfiinejä, eno Mateo?»

»Mitä vielä, delfiinejä», sekaantui täti Melchiora puheeseen. »Sireeni oli häpeämätön tyttö, joka kuljeskeli merenrannalla ja ihastutti itseensä merimiehiä kauniilla ulkomuodollaan ja ihanalla laulullaan, kunnes hänen isänsä hänet kirosi ja manasi kalaksi. Ja niin kävikin: hänestä tuli puoleksi kala, puoleksi hän pysyi naisena. Häpeissään hän syöksyi mereen, missä yhä houkuttelee miehiä turmioon kauniilla laulullaan.»

»Etkö sinä sitä tiennyt, Tomasillo, että kun delfiinit hyppivät ja sireenit laulavat, tietää se myrskyä ja haaksirikkoa?»

»En, rouva, en ole koskaan muuta kuullut kuin lokkien kirkunaa. Se sireeni, josta te puhutte, on kai jokin muu kala muissa merissä. Mutta nyt minun täytyy joutua äidin luo sanomaan, että huomenna menen fregattilaivaan — sellaiseen fregattiin, joka on linnan kokoinen.»

»Poika, ja minne se lähtee?» huusivat kaikki.

»Kauas Amerikaan!»

»Mitä hän sanoo?» kysyi pater Nolasco, joka ei oikein käsittänyt.

Eno Mateo selitti hänelle asian.

»Enkö aina ole sitä sanonut!» huusi hyvä pater. »Intiaan, Montevideoon! Häneltä ei saa rauhaa ennenkuin on siellä saakka, se hirtehinen. Ajatelkaas vain, hän ei tahtonut ruveta rikkaan Gil Pinnonesin sikopaimeneksi; mieluummin hän menee kalojen ruuaksi.»

»Jättää hyvän maa-äidin pahan meri-äitipuolen tähden!» jatkoi täti Melchiora.

»Ei sillä mitään ansaitse, jos täällä kotona karhunnahalla makaa. Ja minä tahdon ansaita paljon rahaa ja aivan pian, jotta äitiparkani saisi suruttomat vanhuudenpäivät», vastasi quarteroni.

»Tomasillo», sanoi eno Mateo, »ken yhdessä vuodessa pyrkii rikkaaksi, joutuu jo puolessa vuodessa hirteen».

»Hyvä jumala», huudahti Dolores itkien, »rakas veli, älä mene sinne kaukaisille merille, sinne monien kristittyjen hautoihin».

»Ole huoleti, siskoseni, minä palaan kyllä kotiin ja varmasti, niinkuin herra Marcelino, paljon kultaa mukanani. Äidille minä tuon tuliaisiksi sokerikeon makeudeksi hänen teehensä; sinulle papukaijan ja pater Nolascolle neekeripojan auttamaan häntä messussa.»

»Jätä sinä minut rauhaan neekeripojiltasi», vastasi pater, »äläkä unohda: ken vaaraa hakee, se vaaraan hukkuu.

Mutta eihän näihin tuulihattuihin pysty Jumala eikä mikään.»

»Pater Nolasco, maine ja raha kuuluvat sille, joka osaa niitä hankkia.»

»Ja jos siinä puuhassa menetät henkesi tai terveytesi? Entä jollet ollenkaan palaisi kotiin?»

»Minä palaan, herra, minä palaan terveydestä ja kultamöhkäleistä paksuna, ja se se vasta on oikeata terveyttä», vastasi poika veikeästi mennessään sisälle äidin luokse.