VI.

Se leipurivaimo, jonka vehnää Dolores tavallisesti kävi korjaamassa, oli nuori leski, joka oli rakastunut Lorcnzoon. Hän haki alati tekosyitä päästäkseen täti Melchioran kotiin taikka houkutellakseen Lorenzoa omaansa.

Mutta tämä, luonteeltaan jyrkkä ja karkea, vastasi kaikkiin houkutteluihin epäystävällisellä vieroksumisella, vaikka leski oli nuori ja sievä, vieläpä rikaskin.

Tämä vastahakoisuus ei kuitenkaan opettanut leskeä luopumaan aikomuksistaan; se päinvastoin kiihdytti hänen tavoitteluaan.

Arvannostopäivänä piti Lorenzon viedä hänelle vasu melooneja. Toimitettuaan asiansa omalla jyrkän jöröllä tavallaan hän aikoi heti poistua, kun nuori leski huusi häntä takaisin:

»No, nyt kai sinun on ruvettava sotilaaksi?»

»Muuta en osannut odottaakaan», vastasi Lorenzo; »onni on minulle jo aikoja sitten kääntänyt selkänsä».

»Kuulehan», jatkoi leski, »jos joku antaisi sinulle rahaa, millä ostaisit itsesi vapaaksi...?»

Nuoren miehen sydän pamppaili rinnassa, aivan kuin sähkövirta häntä värisyttäisi.

»Tunnetteko ehkä jonkun, joka olisi valmis lainaamaan minulle niin paljon rahaa?» kysyi hän.

»Varmasti», vastasi leski, »tunnen kyllä, vieläpä erään, joka ne sinulle lahjoittaa».

Näistä sanoista huomasi Lorenzo, jolle nuoren lesken aikomukset eivät enää olleet salaisuutta, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Se ilo, jota hän oli hetkisen tuntenut, sammui samassa kuin kynttilä, jota puhalletaan, ja hänen kasvoilleen tuli jälleen niiden tavallinen ilme.

»No mitä sanot siihen, Lorenzo?... Onko minun ehdotukseni niin vastenmielinen, että sinun kasvojesi täytyy muuttua joulukuun taivaan kaltaiseksi?... No, sano nyt edes jotakin!»

»Rouva, tottahan tunnette vanhan sananlaskuvärssyn:

Jos ken sulle lahjan antaa, saat myös siitä taakkaa kantaa, kiitollisna olla aina, eikä mikään muu niin paina.»

»Olehan nyt puhumatta joutavia, Lorenzo! Älä toki ole niin itsepäinen ja arkaileva. Et suinkaan tahdo olla sellainen kuin Mikko-setä, joka oli niin ujo, että ujosteli olla kunniallinen ihminenkin? Kaikkea muuta pahaa paitsi kuolemaa vastaan on maailmassa aina joku yrtti kasvanut. Ellet olisi niin ujo, niin — niin jo tässä ymmärtäisi toisensa!... Tiedäthän sinä, että Juan mieheni kuollessaan jätti minulle perinnöksi talon, leivinuunin ja leipomon. Ja nyt tarvitsen miehen kaikkea tätä hoitamaan —; hän on minulle yhtä välttämätön kuin elämälle ruoka ja juoma. Hänellä olisi vähän työtä ja paljon tuloa. Etkö sinä voisi?»

»En ymmärrä mitään leipomisesta, arvoisa rouva!»

»Kaiketi myös tiedät hänen jättäneen minulle suuren meijerinkin, josta tulee paljon teuraskarjaa: kuukauden vanhoja vasikoita ja yksi-, kaksi- ja kolmivuotisia mullikoita.»

»Rouva, en ymmärrä mitään karjanhoidostakaan!»

»Sitäpaitsi hän on jättänyt minulle aika sievoisen summan puhdasta rahaa!»

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Sinä voisit sitä hoitaa.»

»Ei, rouva, en ole tottunut raha-asioitakaan hoitamaan», sanoi Lorenzo ja näkyi aikovan poistua. »Sellaista edesvastuuta en voi niskoilleni ottaa. Mitä vähemmän velvollisuuksia, sitä helpompi tilitys.»

»Kuulehan, Lorenzo, kaikki mitä nyt sanot, on silkkaa lapsellisuutta; enkö sano sinulle kylliksi selvästi: sinun tarvitsee vain tahtoa, ja kaikki kuuluu sinulle?»

»Mutta minäpä en tahdo omaisuutta sillä ehdolla, että pistän jalkani satimeen», vastasi Lorenzo.

Ja sitten hän meni nopeasti tiehensä.

»Onko koskaan nähty mokomaa paksupäistä tyhjätaskua», mutisi leipurirouva hampaittensa välitse katsellessaan hänen jälkeensä.

Leski oli varmasti uskonut Lorenzon ottavan häneltä vastaan sotilaslunnaat; ja silloinhan hän olisi voiton puolella. Ja sitä suurempi oli nyt hänen pettymyksensä.

Ja koska kylissä niinkuin kaupungeissakin kaikki huhut tavallisilla lisäyksillä ja korjauksilla varustettuina nopeasti kiertävät perheestä perheeseen, pääsi tämä Lorenzon ja leipurirouvan välinen keskustelu hyvin pian myöskin Lopezin taloon — luonnollisesti tuntuvasti lisättynä painoksena.

Eno Mateo ei ollenkaan tahtonut asiaa uskoa, rouva Melchiora joutui ymmälle, ja Dolores oli vallan hämmästynyt.

»Lorenzo», huusi äiti-parka nähdessään poikansa tulevan kotiin, »onko totta, että se leski tahtoo hankkia sinulle rahaa lunnaiksi?»

»Mitä te nyt puhutte, äiti?»

»Sanotaan, että hän antaisi sinulle tarpeelliset rahat.»

»Antaisi, antaisi...! Korkeintaan annetaan toisilleen kättä», vastasi Lorenzo nyreästi.

»No, hän siis ei anna, vaan lainaa ne sinulle.»

»Lainaa, lainaa — se, joka lainaa, tahtoo korkoja...»

»Etkö sinä huoli hänen tarjouksestaan, Lorenzo?»

»En!»

»Oikein tehty, ettei hän tahdo joutua velkaan», sanoi isä. »Hän on tosiaan hyvä työmies, ja kaikki häntä suosivat, mutta Jumala ties, milloin hän voisi velan suorittaa takaisin. Velaksi ostettu sika röhkii koko vuoden.»

»Lorenzo, poikani», otti äiti jälleen puheeksi, »ihmiset sanovat myöskin, että hän tahtoisi kanssasi naimisiin. Ja heitätkö sinä senkin onnen hukkaan?»

»Kutka ihmiset niin sanovat?... Tiedättehän, äiti, ettei miehen asiana ole sanoa: ei. 'Ei' on loukkaava sana ja sopii vain naisten sanottavaksi. Miksi tahdotaan leipurirouvalta riistää hyvä maine?»

»Ei hänen hyvää mainettaan riistetä, kukaan ei ole hänestä pahaa puhunut.»

»Vai ei ole, äiti, vai niin!... Kateutta, ei muuta kuin kateutta! Koska hän on rikas ja sievä, muuttuvat toiset kiukusta narrimaisiksi!»

Lorenzo oli istunut syrjään penkille, sillä aikaa kun muut perheenjäsenet istuen piirissä oven edessä suruissaan ja alakuloisina valittelivat molempien veljesten kohtaloa.

Lorenzolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tuskallisen vaikutuksen rikkaan lesken tarjous oli tehnyt Doloresiin, ja pää seinää vasten nojattuna ja silmät taivasta kohti hän lauloi hiljaa, mutta selvästi erittäin taipuisalla äänellä erästä niitä hempeitä, suloisia kansanlauluja, joissa yksinkertainen, usein kuitenkin omituisen vaihteleva sävellaji tekee jokaiseen espanjalaiseen syvän vaikutuksen.

Laulu tuntui olevan kohdistettu tähdille, mutta oli tarkoitettu Doloresille; eikä tytöltä jäänyt ainoakaan tavu tajuamatta sen sanoista, ei yksikään värähdys sen sävelestä, ja molemmat osuivat samalla korvaan ja sydämeen...

Illan kuluessa kerääntyivät toiset rekryyteiksi joutuneet, jotka olivat keveämpiä mieleltään tai eivät voineet niin syvälti tuntea kuin Lorenzo, juominkeihin kapakkaan, upottaakseen murheensa vapautensa kadottamisesta viinilasiin, minkä jälkeen he kulkivat pitkin katuja laulaen:

Jos henttuja, tyttöset, kaivataan, niin seinällenne ne maalatkaa! Isabel kuningattaren armeijaan nyt Espanjan pojat marssia saa.

Katkeralla ja vapisevalla äänellä sanoi Lorenzo Doloresille:

»Tiesinhän, mikä kohtalo minua vaani... Nyt olet onnellinen!»

»Jumala suokoon sinulle anteeksi», vastasi Dolores itkien, »että koetat tehdä eroni sinusta vieläkin katkerammaksi minulle».

»Kuinka sen laita on — unohdatko minut, Dolores?»

»En, vaikka sinä unohtaisitkin minut!»

»Tiedät varsin hyvin, ettei niinpäin koskaan käy!»

»Mutta sinun voi olla helpompi unohtaa kuin minun.»

»Miksi niin?»

»Koska sinä et ole rakkaudellemme, niinkuin minä, pystyttänyt muistojen pyhittämää alttaria.»

»Siitäkö syystä minun pitäisi lujemmin luottaa sinun rakkauteesi?... Sehän en enemmän tyttären kuin morsiamen rakkautta.»

»Heitä nuo sanansaivarrukset! Äidin muistojen elähyttämä rakkaus ei voi olla huonoa laadultaan; se on pyhempää ja todellisempaa kuin kitaran kaikuessa syntynyt.»

»Niinpä vanno minulle, että pysyt uskollisena!»

»Minä vannon sen!»

»Minkä kautta?»

»Sieluni autuuden kautta.»

»Se ei ole kylliksi!»

»Henkeni kautta.»

»Ei sekään riitä.»

»Henkeni ja ikuisen autuuteni kautta.»

»Ei vieläkään riitä!»

»Äitini sielun kautta!... Mutta — voi, miksi sinä olet niin epäluuloinen, Lorenzo?»

»Koska sydämeni sanoo, että sinä unohdat minut.»

»Sydämesi on sinun vihollisesi, Lorenzo.»

»Koska sen tunto on oikea ja tosi. Sinun on vannottava minulle vielä muutakin.»

»Mitä sitten?»

»Ettet jätä äitiäni etkä tätä taloa, vaikka Pepakin menisi täältä pois.»

»Hyvä; sen vannon.»

»Vieläkin yksi seikka: jos hylkäisit minut jonkun toisen vuoksi, silloin se mies on syönyt viimeisen leipänsä, kun minä palaan, sillä hän kuolee minun käteni kautta!»

»Älä uhkaa, Lorenzo; se ei ole hyvä.»

»Minä en uhkaa, varoitan vain.»

»En tee koskaan pelosta, mitä en voisi tehdä rakkaudesta Lorenzo... Käytä rakkauttasi niinkuin mehiläinen hunajaansa, äläkä sitä revi kuin ensi saalistaan; ennen kaikkea, jätä minulle ennen lähtöäsi jokin muisto, joka sulostuttaisi eikä katkeroittaisi eroamme!»