Part 1

language: Finnish

ISÄ JOHANNES

Kangastuskuvia Keskiajan lopulta

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

SISÄLLYS:

1. Ilta luostarissa 2. Salon syliin 3. Katri tyttö 4. Tasalan vapaatalossa 5. Henkipatto 6. Henkipaton poika 7. Suitsuttajan perhe 8. Hyvä paimen 9. Pyhä neitsyt 10. Varoitus 11. Pietari teini 12. Ottelu metsässä 13. Lain koura 14. Sudenluolan hävitys 15. Papin renki 16. Papin sydän 17. Hengellistä rakkautta 18. Veriviha 19. Jumalainen ylkä 20. Taivaan morsian 21. Pyhä henki 22. Tuiro ja Pirkitta 23. Armonlaaksoon 24. Uusi aika tekee tuloaan 25. Pietari maisteri 26. Tuiron sotaseikkailut 27. Matkalla nunnaa vapauttamaan 28. Isä Johannes ja sisar Kaarina

1

ILTA LUOSTARISSA

Vespera, ehtoomessu, oli kohonnut korkeuteen ja hälvennyt, ja Turun saarnaveljet olivat kokoontuneet ehtoolliselleen veljeskunnan domuksen jykeän yksinkertaiseen ruokatupaan. Ristikkojaloillaan seisoville pitkille pöydille oli asetettu ruuat, joiden vaihteleva kirjavuus, yksinkertaisuudessakin kuvastuva moninaisuus ilmaisi, että ne oli paloittain, kannikoittain kerusteltu minkä mistäkin. Kaloissa, lihapaloissa, juustoissa ja leivissä saattoi myös eroittaa nuhrautuneita paikkoja, mitkä muistuttivat säkkejä ja reppuja, joissa veljet olivat niitä kantaneet minkä miltäkin pitäjän kulmalta saarnamatkoilta palatessaan. Kylän kakut kuitenkin näyttivät olevan ainoastaan lisinä oman locuksen leivinuunissa paistetuille, mutta enimmäkseen hyviltä emänniltä saaduista jauhoista leivotuille kakkaroille, samoin oli kaalikeittoon saatu kuvut omasta kaalimaasta, kotitekoista oli myös kalja, siksi kirmakka olvi, että pyrki hiusmartoon kihoamaan, jos useita pitkiä siemauksia kulautti.

Yhteisiä aterioita höystettiin tavallisesti pakinoiden, kertoellen mitä uutta oli onnistuttu sieppaamaan tai itse koettu saarnamatkoilla, joilta useimmat olivat saapuneet aivan äskettäin, mikä tänään, mikä eilen tai korkeintaan parisen päivää sitten, levähtääkseen hetkisen yhteisessä pesässä ja lähteäkseen taasen tänään, huomenna tai ylihuomenna uusin voimin uudelle taipaleelle. Nykyään olivat jutut jokseenkin alakuloisia, sillä viime aikoina oli hengenmiesten aineellinen saalis ollut sangen huono, niin näännytetty ja katkeroitettu oli maa alituisten unioniriitojen jaloissa.

Mutta sitä paremman kylvömaan arveli itsellään olevan tanskalainen veli Hincerus, jonka Tanskassa sijaitseva dominikaanien pohjoismainen pääjohto oli lähettänyt Turun mustiin veljiin vaikuttamaan. Vasta äskettäin hän oli saapunut, mutta heti saavuttuaan alkanut kiinnittää suomalaisten veljien huomiota emämaan tapahtumiin. Lempeän isänmaallinen, mutta heikon viipperehtivä valtionhoitaja Svante Sture oli äkkiä kuollut. Ja nyt ottelivat vallasta valtakunnan unionimieliset herrat ja suurmiehet itsenäisyyspuoluetta ja sen valtionhoitajaehdokasta Sten Sture nuorempaa, Svante Sturen poikaa vastaan, mutta tällä oli valtakunnan linnat hallussaan ja rahvas puolellaan. Molemmilta puolin kuului Turun linnankin päällikkö saaneen kehoituksia ja varoituksia. Ja Turun dominikaanimunkkeja, hengenmiehiä, jotka syrjäisissä maanäärissämme olivat suloisessa rauhassa harjoittaneet saarnaajatointaan, koetti nyt heitäkin tanskalainen veli saada mukaan temmellykseen. Hänen mielestään olisi Turun mustien veljien, joilla oli hyvä tilaisuus vaikuttaa kansan keskuudessa saarnamatkoilla liikkuessaan, pitänyt ryhtyä saarnaamaan kansalle uskollisuutta Tanskan kuningasta kohtaan, joka kerran oli unionikuninkaaksi tunnustettu, ja siten ehkäistävä itsenäisyyspuolueen kapinoimista.

Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Olavi Laurin pojan, luostarikoulun lehtorin mieleen, ja hän sanoi tyytymätönnä:

‒ Mitä me ryhtyisimme maan mahtavien taisteluihin, hiljaisessa hengentyössä on ennenkin aherrettu, siitä suurin siunaus on.

— Mutta saarnatyössä tarvitaan rauhallista maaperää, ja rauhaan ei maa pääse koskaan ennenkuin tunnustaa laillisen kuninkaansa.

— Ruotsissa ratkaiskoot ja päättäkööt, kaukana pääahjosta eivät suomalaiset ulotu mitään vaikuttamaan, joutuisivat luultavasti aina liian myöhään, jos yrittäisivätkin.

— Siellä on uusi yltiöpää, Sten Sture vai mikä suuri kivi... kompastuskivi... hän on, saanut rahvaan yllytetyksi juoksemaan jälestään. Mutta tarvitseeko täälläkin kansan syöksyä onnettomuuteen ylpeästi uhmaten, kun nöyrtymällä ja taipumalla saisi onnellisen rauhan ja pääsisi veljesliittoon Ruotsia vanhemman sivistysmaan kanssa?

— Mitä tarkoitatte? kysäisi lehtori Olavi Laurentii.

— Tarkoitanpahan vain, että jos Ruotsi pettää kuninkaansa, niin Suomi voi pestä kätensä, kulkea eri teitään ja pysyä kuninkaalleen uskollisena omin päin.

— Hm, kuului pöydän yläpäästä varoittava rykäisy. Kaikkien veljien katseet kääntyivät siellä istuvaan ja pitkin pöytää silmäilevään luostarin prioriin, Mikael Karpalaiseen. Hengellisen veljeskunnan lempeän isän otsa oli vetäytynyt ryppyyn, ja kaikki käsittivät siitä, että ilmalinnojen rakentaminen oli käynyt liian rohkeaksi.

— Eihän meillä, riensi veli Hincerus lieventämään, — tosin suoranaisesti ole tekemistä tällaisten asiain kanssa...

‒ Niihin puuttumalla saisimme vain täällä luostarit samallaisiksi juonittelun ja vehkeilyn ahjoiksi kuin Ruotsissakin, pisti kerkeäkielinen Olavi lehtori väliin.

— Mutta aina on hyvä pitää suunta selvillä ja varoittaa kansaa Sten Sturen niskoittelusta ja juonittelusta, vaikkapa hän pääsisikin Ruotsissa valtaan. Sillä mitäpä hyvää Suomelle Ruotsista koitunee!

— Sieltähän olemme saaneet kaiken! vastasi Olavi lehtori.

Nuoremmat veljet olivat äänetönnä kuunnelleet vanhempain valtiollista väittelyä, sillä niitä asioita eivät he ymmärtäneet. Mutta tämä viimeinen väite antoi muutamalle nuorelle munkkipapin kokelaalle aiheen huudahtaa pöydän alapäästä:

— Sieltä olemme saaneet yksin pyhän uskommekin!

— Ja ruotsalaisethan meille ovat tuoneet ainoan pyhimyksemmekin, pyhän Henrikin, virkkoi toinen veli.

Korkeasta iästään huolimatta nuorekkaan ketterää, humaanista Olavi lehtoria ilahutti, kun keskustelu rupesi solumaan pois epämieluiselta valtiolliselta alalta. Sitä avittaakseen virkkoi hän:

— Niin, Henrik piispa on korotettu marttyyriutensa tähden pyhien joukkoon. Mutta muistan jostakin vanhasta pergamentista lukeneeni, että sistersiinimunkit ovat täällä saarnanneet ainakin samoihin aikoihin kuin pyhä Henrik. Kerrotaanpa heillä olleen täällä luostarinkin, kaksoisluostarin.

— Niin onkin, virkkoi pöydän keskipaikkeilta sointuvalla äänellä nuorekas, vasta täyteen miehuudenikäänsä päässyt pappismunkki, veli Johannes.

— Tiedätkö siitä mitä, uneksija-veli? kysyi Olavi lehtori ystävällisesti hymyillen nuorelta, lahjakkaalta oppilaaltaan, johon oli suuresti mieltynyt, vaikka usein nuhtelikin tämän liian suurta taipumusta kuvitteluihin ja haaveiluihin.

— Olen käynytkin siellä, virkkoi veli Johannes. — Taivalsin kerran tavallista pitemmälle itään päin ja tulin pitäjään, joka oli Kirkkonummi nimeltään. Muuan vanha mies kertoi minulle siellä, että pitäjä on saanut nimensä siitä, että siellä oli ensimäinen kirkko maassa, ja sen olivat sistersiinimunkit omin käsin rakentaneet. Heillä oli ollut siellä luostari, jossa munkkeja ja nunnia oli hartauttaan harjoittanut, askarrellut ja viljellyt kasvitarhojaan, joissa kasvoi moninaisia lääkeyrttejä. Hänen isävainajansa lapsuuden aikana oli luostari vielä ollut nunnien ja munkkien tyyssijana, mutta sitten oli sen tulit polttanut, puisen rakennuksen, eivätkä veljet ja sisaret ruvenneet sitä uudestaan rakentamaan, vaan lähtivät muuhun maailmaan. Mutta luostarin sija on nimeltään Munkkikumpu, ja samoilla munkeilla on siellä vieläkin heille lahjoitettuja maatiluksia, joista joka vuosi käy muuan veli verotulot kantamassa.

— Tämä kertomus tuntuu hyvin todennäköiseltä, virkkoi veljeskunnan tietoniekka, Olavi lehtori. — Sillä tuollaisia rauhallisia työmyyriä sistersiinit ovat. Laittavat monasteriuminsa hiljaiselle maaseudulle ja siellä ahertavat.

— Mutta kuinka heidän vaikutuksensa olisi jäänyt niin tuntemattomaksi? tuumaili priori hymyillen. — Pitäisipä se toki olla yleisemmin tunnettu, jos he ensimäisinä olisivat täällä olleet ja satoja vuosia vaikuttaneet!

— Niin, luultavampaa onkin, että sistersiinit ovat vasta pyhän Bernharduksen innoittamina maahamme asti urenneet, Ruotsin vallan aikana, kun metsien kansa oli alkanut kesyttyä, että hiljaisetkin saattoivat sen keskuudessa menestyä ja viihtyä.

Priori nyökäytti päätänsä lehtorin tuumille ja nousi, ja pöytäseura noudatti esimerkkiä. Kun oli luettu kiitos ruuan jälkeen, poistuivat priori ja lehtori lukuhuoneeseen.

Enin osa munkeista jäi vielä ruokatupaan completariumia, toista ehtoomessua, odottamaan. Pari innokkainta veljeä ehätti shakkilaudan ääreen, toinen pari otti pelinopat nahkamaljakkoineen ja alkoi pelata "Ristuksen viittä haavaa". Mutta muut veljet jatkoivat keskustelua Kirkkonummen luostarista, kertoen kaskuja, jotka heitä viehättivät enemmän kuin äsken kuullut, vaikkeivät oikein sopineet kerrottaviksi priorin ja lehtorin ollessa läsnä.

— Hyviä ja hupaisia päiviä ne olivat pitäneet, ne Munkkikummun veljet, virkkoi muuan. — Luostarikummultaan olivat maan alitse kaivaa kuopustaneet käytävän vähän matkan päässä kirkon yhteydessä olevaan sisarluostariin. Sinne marssivat veljet maan alitse milloin mieli teki, ja sielläkös sitten viini vuoti ja muiskut maiskuivat ja nunnien selleissä kuherreltiin...

Kertoja, möhömaha ja ihranaama elostelijan perikuva, aivan maiskutti suutaan mieliteosta ja mielihyvästä. Toistenkin kasvot kuvastivat aistillista intohimoa, johon yhtyi omituinen kauhun, kammon ilme. Muutaman vanhan munkin naaman väänsi irstaus, jonka hän liiankin selvään näkyi käsittävän pirulliseksi, ruokottoman kamalaan irvistykseen. Näillä kasvoilla kuvastui ilmielävänä, millaisia tunteita ja miten eläimellisen käsityksen naisesta naimattomuuden vaatimus oli puhtaan elämän veljessä kasvattanut.

— Kerran, jatkoi sama punakka veitikka, — oli siellä muuan nuori sisar sattunut vahingossa tulemaan siunattuun tilaan. Kun abbedissa äkkäsi sen, pani hän nunnan koville, kysellen, missä sellaista oli voinut tapahtua. Sisar vastasi: "Täällä luostarissa, hurskas äiti." Abbedissa kysyi: "Kuinka ja milloin? Etkö voinut huutaa, että olisi voitu tulla apuun?" Sisar siihen selittää: "Hurskas äiti, se tapahtui siihen aikaan, kun meillä oli silentium." Eikös ollut hyvin vastattu? Kuinka silloin huutaa, kun oli määrätty noudattamaan äänettömyyttä!

Uusi naurun purskaus. Kertoja itsekin yltyi toisten ilosta ja nauroi, jotta vatsa hytki.

Sitten seurasi toinen toistaan rivompia ja kaksimielisempiä tai pilkallisempia naiskaskuja. Siirryttiin kertomaan yleensä munkkien naisseikkailuja, — miten joku veli oli juossut joka päivä emännän luona ja saanut parasta ruokaa ja juomaa palkaksi rakastelustaan, — miten toinen oli kulkenut lääkitsemässä tervettä tytärtä, — miten kolmas kuherrellut ylhäisen aatelisrouvan kanssa — ja niin määrättömiin, — ja samalla oli munkkisankari aina tehnyt hauskoja kepposia.

Eivät yksistään sanat, vaan erittäinkin äänensävy ja eleet, joilla näitä kaskuja kerrottiin, nostattivat veli Johanneksen kasvoille surumielisen inhon ilmeen. Hän poistui pari kaskua kuultuaan.

* * * * *

Veli Johannes joutui taasen miettimään elämänsä arinta ja polttavinta kysymystä, suhdettaan naiseen. Hän meni munkkien yhteiseen makuuhuoneeseen, heittäytyi olkivuoteelleen ja antoi ajatusten liidellä.

Hänen nuoruudenunelmiensa auerhäivästä ja muistojen lehdessiimeksistä kohosi hänen sielunsa silmien eteen utuisia naishahmoja, nuoria punaposkia ja kirkassilmiä, joita nähdessään ja ajatellessaankin hän oli tuntenut sydämensä lämpimämmin sykähtävän ja verensä kainosti värähtävän. Tiesihän hän, tiesi, että oli luvatonta ja synnillistä ajatella naista näin, että hän oli puhtaan elämän veljeyteen liittyessään iäksi kieltäytynyt koskemasta naiseen. Mutta hän ei voinut, ei voinut sille mitään, että ajatukset aina siihen kääntyivät ja että hän silloin tunsi kiehtoavaa suloa ja viehätystä. Sitten oli hän kerran, kerran vain ja loitolta, nähnyt neidon, joka pitemmäksi aikaa sai sijansa hänen mielessään, herätti hänessä hehkua, joka vähänväliä veti hänen ajatuksensa impeä ajattelemaan, ja usein hän sävähtäen, säikähtäen yhtäkkiä huomasi ajatuksensa harhailleen kauas, kauas luvattomille poluille.

Hän oli noussut taisteluun näitä tunteita ja ajatuksia vastaan. Mutta tämä taistelu oli vienyt hänet vain yhä lähemmäksi naista, hänen ajatuksensa täytti pian naisolento kokonaan, ja hän oli joutunut aivan epätoivoon. Vihdoin oli hän kysynyt neuvoa Olavi lehtorilta, ja tämä oli neuvonut hänelle avun. Se oli pyhä neitsyt. Ja hän oli palavalla hartaudella alkanut lukea evankelioita ja legendoja neitsyt Mariasta, ja tämä taivahinen pyhä olento oli lainannut hänelle säteilevän kuvansa turvaksi maallisten naisten kiehtovaa tenhoa vastaan. Milloin nainen pyrki hänen mieltään valtaamaan, silloin oli hän kääntänyt ajatuksensa taivaan lempeään ruhtinattareen. Ja pyhä neitsyt oli tullut hänen hellyytensä ja palvomisensa esineeksi, hänen taivahiseksi morsiamekseen.

Mutta ei tämä kihlaus ollut veli Johanneksen mielessä vaikuttanut sitä, että hän olisi alkanut maallisiakaan naisia halveksia. Päinvastoin taivahinen morsian oli hänen mielessään kietoutunut eroittumattomaan yhteyteen koko naissuvun kanssa ja heittänyt sille osan pyhyytensä säteilyä. Ensiksikin hänestä tuntui, ettei hänen sielunsa silmiin voisi koskaan taivahinen morsian loistaa täydessä kirkkaudessaan ja ihanuudessaan, jos hän ajattelisi maallista naista niin halveksivasti kuin veljet ajattelivat. Ja jos kerran maallinen miehen ja naisen suhde oli niin ruma ja paha, miksi silloin pyhän neitsyen — ja hänen jumalaisen poikansa — suhdetta sieluihin verrattiin yljän ja morsiamen suhteeseen? Ja, toiselta puolen, kuinka oli naissuvun halveksiminen mahdollista sille, joka elävällä hartaudella ajatteli ja palvoi taivahista morsianta, nöyryyden orvokkia, puhtauden liljaa, rakkauden ruusua ja taivaan kunniaa ja kaunistusta? Tosinhan hänet oli taivahisen isän henki — niin kirkkoisät selittivät — pyhittänyt toisessa, hengellisessä sikiämisessään äitinsä kohdussa, mutta naiseksi hän sittenkin syntyi ja kuului naissukuun, oli puhtaan naisellisuuden ikuinen ihanne. Hänet oli tosin korotettu aistimaailman alhaisuudesta jumalaisen valon säteilyyn, mutta kuinka saattoi vaipua katselemaan hänen säteilevää kuvaansa ilman että hänestä olisi heijastanut ihanaa valoa koko naissuvun ylitse? Ja miksi, miksi olisi hyvä isä hänet korottanut, jollei siksi, että hän olisi elävänä ihanteena, ihanan puhtaana esikuvana sukupuolelleen, jalostuksena, ylennyksenä kaikille naisolennoille ja koko ihmissuvulle? Mitä varten olisi hän pyhän poikansa rinnalla välittäjänä ihmisten ja kaikkein pyhimmän välillä, jollei häntä olisi tarkoitettu ylentämään juuri naista? Eikö neitsyt Maria ollut pyhä, että hän esikuvallaan muutkin neitsyet pyhittäisi, eikö taivahinen rakkaus häneen ollut pyhä siksi, että se maallisenkin rakkauden pyhittäisi ja kirkastaisi?

Näin veli Johannes itsekseen kyseli ja mietti olkivuoteellaan leväten, ja häntä suretti ajatellessaan veljien suhdetta naiseen eikä hän voinut sitä käsittää.

Hänen alakuloiset mietteensä keskeytti kellon kilinä. Kolmituntinen väliaika oli kulunut, kutsuttiin toiseen iltamessuun, ja hän riensi luostarin kappeliin.

* * * * *

Messun jälkeen palasi hän veljien kera yhteiseen makuuhuoneeseen ja rupesi levolle. Veljet vetelivät pian sikeää unta, mutta hänelle ei tällä kertaa tullut uni silmiin. Sillä hänen elämänsä oli tärkeässä käännekohdassa, ja sentähden hänen sielunsa silmien editse vierivät menneet päivät, ne, jotka hänet olivat siivillään kantaneet nykyhetkeen, mistä hänen oli urettava uusille urille.

Sielunsa silmin näki hän itsensä kaukaisella Karjalan kolkalla, näki leikkivänsä lapsena, piskuisena porvarin poikana, Viipurin toreilla ja kapeilla kaduilla. Piskuisena poikana toisten kera leikkiessään oli hän siellä usein nähnyt harmaahapsen isä Tapanin, joka oli ollut sangen oppinut mies, lasten pyhä isä ja koko kaupungin kunnia ja ylpeys. Kuinka usein olivatkaan he lapset hartaalla ihailulla hiiviskelleet katukulmista luo kun isä Tapani kulki! Kuinka usein oli isä Tapani silitellyt pientä päätä, sanonut isällisiä sanoja ja siunannut! Olipa isä Tapani käynyt hänen porvarisvanhempainsa kodissakin, silitellyt hänen tukkaansa ja kysellyt mitä hän osasi, ja hän oli lukenut ulkoa "Isä meidhen ioko oledh taiuahissa". Sitten oli taasen isä Tapani silitellyt hänen tukkaansa, kiitellyt ja siunannut. Tuskin vuottakaan sen jälkeen kerrottiin, että isä Tapani oli kuollut vieraalla maalla, Tanskassa, jossa oli ollut harmaiden veljesten asioissa. Sillä hän oli harmaiden veljesten, fransiskolaisten, guardiaani Viipurin luostarissa ja häntä pidettiin oppinsa ja hurskautensa tähden niin suuressa arvossa, että oli valittu veljeskuntansa ministeriksi yli pohjoisten maiden, hän oli tohtori Stephanus Laurentii, oppinein ja kuuluisin Suomen luostari-isistä. Sen oli veli Johannes saanut tietää vasta jälkeenpäin, sillä hän oli vielä lapsi hurskaan isän kuollessa, mutta isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset kuvastuivat iätkaiket hänen mielessään, ja kun hän oli oppinut tuntemaan taivahisen isän, oli silläkin isä Tapanin henkevät kasvot ja harmaat hapset.

Isä Tapanin kunnioittava ihailu oli hänen mielessään herättänyt sytevän halun, että hänestä tulisi hengenmies hänestäkin, että hän saisi aina istua ja oppia hengenviisautta sellaiselta harmaahapsiselta vanhukselta kuin isä Tapani oli. Isäukko olikin pannut hänet Viipurin luostarikouluun, ei tosin harmaiden veljesten, vaan mustien, Olaus Henricin ollessa luostarin priorina. Sitten oli hän alkanut kaihota Turun luostariin, jossa oli kuullut enemmän opittavan. Hänestä oli tullut Turun dominikaaniluostarin noviisi ja vuoden ajan tavailtuaan rukouskirjaansa oli hän tehnyt munkkilupauksen ja ottanut nimekseen veli Johannes Karelus, jonka nimisen munkin sanottiin ennenkin eläneen, oli useita vuosia opiskellut ja väliin käynyt hurskailta almuja keräämässä, kunnes hänet oli vihitty papiksi ja varsinaisena saarnaveljenä päästetty maita taivaltamaan.

Onnellinen kuin mehiläinen yrttitarhassa oli hän ollut niinä Huoruutensa vuosina, joina sai enimmät aikansa opiskella ja uinailla, pyhien tarinain ja vertausten pohjalle rakentaa unelmoivassa mielikuvituksessaan luostaritaloon ja sen ympäristöön haavemaailmaa, jossa eli ja hengitti. Tässä maailmassa oli hän elänyt ja hengittänyt almu- ja saarnamatkoille urettuaankin, mutta retkillä oli hänen silmiinsä vilkkunut uusia kuvia luonnosta ja elämästä, tuoreina ja mehevinä olivat ne virtailleet hänen sieluunsa, elävän luonnon ja elävän elämän vehmaalla teholla vallanneet yhä enemmän alaa hänen entiseltä haavemaailmaltaan, niin että siitä tuli uusi maailma. Tämän maailman johtotähdiksi jäivät yhäkin pyhät kertomukset ja legendat, mutta vehmas luonto lainasi sille vihreän värinsä ja sinne se tuntui paremmin soveltuvan, ja niin tunsi hän yhä suurempaa tarvetta siirtää haavemaailmansa luostarikammiosta sinisalolle. Sinne se oli vähitellen sijoittunut itsestään, salopitäjään, jossa hän useimmin liikuskeli, missä oli enimmän nähnyt, elänyt ja kokenut, ja veljeskunnan domus, hänen unelmainsa entinen tyyssija, oli käynyt hänelle vieraaksi ja kolkoksi. Ei hän saarnamatkoillaankaan tuntenut rauhaa ja onnea muualla kuin unelmainsa kotipitäjässä, sillä hänen herkkä haavemielensä ei saattanut viihtyä muualla kuin missä hänen unelmansakin elivät.

Sitten oli tämän seurakunnan, hänen unelmiensa kotipitäjän, pappi siirtynyt toiseen pitäjään, ja hänen mieleensä oli ikäänkuin sädesoihtuna välähtänyt ajatus, miten onnellinen hän olisi, jos pääsisi tämän seurakunnan papiksi. Tämä ajatus valtasi hänet sellaisella voimalla, että hänen täytyi sitä kihelmöivin aivoin pohtia päivät päästään. Ja niin miettiessään ja kaihoillessaan alkoi hänestä tuntua yhä kiusallisemmalta luostarielämän hengetön muodollisuus, jonka eduskuvalta hänestä näyttivät kaavamaiset, vuorokaudet läpeensä joka kolmen tunnin kuluttua uudistuvat messut. Pääseminen irti tästä hurskaasta kaavamaisuudesta, jonka puitteissa piili niin paljon kuolleiden luita ja kaikkinaista saastaa, kävi hänelle sisäiseksi elinehdoksi, ja elämänlähde siirtyi metsien poveen, sinisalojen syliin. Siellä hän tosin joutuisi loitolle luostarin kirjastosta, mutta kai hän saisi mukaansa edes joitakin niistä käsikirjoituksista, joita oli pitkinä puhteina kopioinut. Ja vaikkei hän saisi ikinään enää nähdä hänelle rakkaita kirjoja, tahtoisi hän sittenkin mieluummin unelmiensa kotipitäjään!

Kauan oli tämä toive näyttänyt hänestä vain turhalta unelmalta, mutta sitten oli hän alkanut, ensin vain haaveksien, sitten yhä vakavammin, ajatella sen esittämistä piispa Arvi Kurjelle. Onneksi oli hän Arvi piispalle tuttu. Mahtava ylipappi oli pari vuotta sitten, kohta Turun piispaksi tultuaan, kerran kohdannut hänet tuomiokirkon portaissa ja puhutellut häntä. Hänen armonsa oli suonut hänelle isällisen suosionsa ja kutsunut käymään luonaankin piispantalossa. Nyt oli hän vihdoin rohkaissut mielensä, mennyt sinne ja esittänyt mielihauteensa. Piispalle oli asia hyvin mieleen, sillä siksikin oppia saaneista sielunpaimenista oli kova puute seurakunnissa. Eikähän mikään estänyt dominikaanimunkkia lähtemästä hoitamaan saloseurakunnan sielunpaimenen virkaa, olivathan heistä niin monet ylhäisimmissäkin papillisissa viroissa. Piispalla ei tosin ollut mitään määräysvaltaa dominikaaniluostareihin nähden, eikä luostarin priori Mikael Karpalainen ollut halukas luopumaan yhdestä lahjakkaimpia nuoria saarnamiehiään. Mutta toiselta puolen olivat luostarin tulot kuivumistaan kuivuneet eikä hän, unelmissaan elävä veli Johannes, tuonut runsaita almusatoja retkiltään palatessaan. Ja niin priori, piispan mahtavasta toivomuksesta, katsoi hyväksi taipua päästämään veli Johanneksen vakinaiseksi sielunpaimeneksi Metsäkulman pitäjään, vaikka hän samalla pysyi veljeskunnan jäsenenä elinikänsä.

Niin oli hän nyt elämänsä tärkeässä käännekohdassa, ja huomenna, huomenna oli hänen lähdettävä uusille urille. Sentähden valvoi hän levotonna olkivuoteellaan, katseli menneisyytensä kuvia ja ounasteli tulevaisuuden kysymysmerkkejä. Ja kun puoliyön aikaan soitettiin nocturnumiin, yömessuun, kohtasi kutsu hänet hereiltä.

2

SALON SYLIIN

Prima, toinen huomenmessu, oli kohonnut korkeuteen. Ja kohta sen jälkeen oli luostarin portille, talvipäivän alkaessa sarastaa, saapunut hevospoika Metsäkulmalta. Hän oli tullut, sanoi, isä Johannesta noutamaan. Sillä niin veli Johannesta tutussa, rakkaassa salopitäjässä nimettiin.

Isä Johannes oli pian matkakunnossa, pian pannut nyyttiin ne muutamat käsinkirjoitetut kirjansa, jotka sai mukaan, pian heittänyt valkoisen sarkakaapunsa ylle mustan levätin ja vetänyt sen huppukauluksen päänsä yli.

Priori Mikael Mikaelis Karpalainen kutsui hänet luoksensa luostarin lukuhuoneeseen, pani kätensä hänen päänsä päälle, siunasi häntä ja kehoitti pysymään uskollisena veljeskuntaa kohtaan.

Liikutettuna astui isä Johannes rekeen, poika peitteli hänet nahkasiin, ja niin lähdettiin. Kaduilla oli jo vilkasta liikettä, mikä meni ostoksille torille, mikä kauppiaan myyntiluukulle, joka houkutteli kadulla kulkijaa. Ohi näiden houkuttelevain luukkujen, ohi matalain puutalojen, joissa useimmissa oli ainoastaan lautaiset työntöikkunat, ohi muutaman kivitalonkin, jonka uudesta, ainoasta lasiakkunasta joku katseli, ajoivat he pitkin kapeaa Jokikatua kirkkotorin nurkalle, jolla kuhisi kaupantekijöitä aivan tuomiokirkon jalanjuuressa, mistä oli kaupat tehtyään mukava pistäytyä kirkkoon messua kuulemaan. Torin nurkalla kääntyivät he Kupittaalle päin.

Mutta samassa havaitsi isä Johannes torin nurkitse kulkevan teinin, joka näytti hänestä tutulta. Niinpäs olikin, Pietari teini, Kiukku-Nikun tai oikeammin Särkilahden kartanon Niilo herran poika, hänen hyvä ystävänsä, ainoita koko kaupungissa.

— Seisota! huusi hän hevospojalle.

Hevonen pysähtyi ja poika lähestyi rekeä.

— Herran haltuun nyt, Pietari! virkkoi isä Johannes ja pojan ehdittyä luo sulki tämän syliinsä.

— Nytkö siis menette!

— Niin, poikani! Jää Jumalan haltuun!

— Jumala kanssanne! virkkoi Pietari teini ja jäi alakuloisena katsomaan jälkeen.

Hymyillä täytyi isä Johanneksen, kun muisteli, miten he olivat ensi kerran kohdanneet. Hänen munkkilevätissään katua kulkiessaan oli Pietari toisten teinien kera pistänyt tikkupihdin hänen helmaansa. Hän ei tiennyt siitä mitään, kuuli vain miten pojat ilakoivat hänen jälessään. Mutta silloin oli hän tuntenut nyäistävän liepeestään ja katsomaan käännyttyään nähnyt Pietarin tikkupihti kädessään. Hän oli saanut niin kovat tunnonvaivat, että hänen ilmitulon uhallakin oli täytynyt tulla ottamaan tikkupihti pois, ja katuvaisena pyysi hän anteeksi. Siitä pitäen olivat he olleet hyvät ystävät, eikä Johanneksen tarvinnut häneltä koskaan pelätä kurillisia kepposia, kuten useinkin toisilta teineiltä. Mutta monet kerrat oli poika käynyt hänen kimppuunsa tiedonjanoisine kysymyksineen ja älykkäine, vaikkakin lapsellisine tuumineen.

He ajoivat samassa ohi Kupittaan lähteen. Mikä nuoruuden muistojen ja unelmain pyhättö tämä paikka Johannekselle olikaan! Tänne oli hän isä Olavin, pyhänsanan lehtorin, johdolla lukiessaan kertomusten henkilöt kuvitellut elämään ja toimimaan. Tuohon, puiden reunustaman nurmikentän sopukkaan, joka nyt oli valkoisen lumivaipan alla, oli hän sijoittanut paratiisin yrttitarhan. Vähän matkan päässä oli pieni kuoppura ja sen reunalla kivi, jonka kohdalla lumi oli hieman korkeammalla; siinä Johannes oli kuvitellut Jaakopin nukkuneen ja nähneen taivaan enkelien tikapuita kulkevan ylös ja alas, ja tämän kiven oli Jaakko sitten pystyttänyt muistopatsaaksi. Vähän loitompana tienvarressa oli mäennyppylä, missä kasvoi ihmeen soreita, melkein hongan tavoin pilviä piirtäviä katajapuita ja matalampia, sopusuhtaisen pyöreitä pensaita; suurimmasta näistä pensaista oli Jumala puhunut karjaansa kaitsevalle Moosekselle, ja hän oli ihmetellen tuuminut, miksei pensas ollut kärventynyt yhtään, vaikka se silloin oli ollut tulessa. Egypti taasen oli ollut faraoineen tuolla jossakin loitompana Piikkiössä päin, tuolla, josta mäkilöiltä näkyivät Turun kauppiasten satojen tuulimyllyjen liipottelevat siivet. Tänne samoille paikoin oli hän sijoittanut uuden testamentinkin tapaukset, ja kaikki, kaikki oli täällä siten ollut hämynutuisia pyhiä muistoja täytenään.

Myöhemmin oli hän koettanut pyhiä mielikuviaan eroitella näistä kotoisista tienoista ja ajatella tapauksia ja paikkoja "sellaisina kuin ne olivat". Mutta yhä sittenkin olivat mielikuvat muodostuneet kotoisten mallien mukaan, vaikkakin vähän toissijaisiksi muovailtuina. Ja ihmetellen oli hän kysynyt itsekseen, eikö ihmissielu voi ensinkään käsittää näkemättömiä muuten kuin nähtyjen avulla ja näkymättömiä muuten kuin näkyväisten avulla.

Hänen mietiskellessään oli hevonen juosta hölkytellyt pitkän pätkän rannikon valtatietä, ja kun Johannes silmäili ympärilleen, näki hän kaikkialla vain lumista metsää. Oli alkanut sataa lunta, harmaista pilvistä luhnitti sitä hitaasti, äänettömästi ja raskaasti. Oli kuin taivaan ja maan välillä väikkyisi lukemattomia näkymättömiä säikeitä, jotka hiljaa hivuttivat alaspäin valkoisia höyheniä, niin tasaisesti ne laskeutuivat. Ja nämä valkoiset taivaan höyhenet peittivät hankeen polkeutuneen tienkin, ettei siitä mitään näkynyt, vaikka maantien pohjalla oltiin.

Edessään näki Johannes lumihiutaleiden peittämän karvalakin ja hartiat. Kyytipoika siinä istui reslareen sevillä, jalat riipuksissa, lunta viistämässä. Kas, poikahan ei ollut kietoutunut nahkasiin, joissa hän oli tykkänään unhottanut talvisen taivalluksen.

— Eikö sinun ole kylmä?

— Eipä tuo... vastasi poika kääntämättä päätään.

— Tule tänne peitteihin!

— Kyllä minä tässä... isä istuu vain siellä.

— Eiköhän hevonen ala väsyä?

— Eikös! On se tehnyt tämän taipaleen yhteen puhkuun pahemmallakin kelillä.

Hän käännähti, vilkaisi isä Johannekseen vähän ylpäkkänä hevosestaan ja vaipui sitten jälleen istumaan, heilutellen jalkaansa reenlaidan ulkopuolella ja karvanahkaisella lapikkaallaan piirrättäen hankeen koukeroista viivaa. Yllään oli hänellä harmaa sarkakauhtana, joka koostaan päättäen oli tehty suurelle aikamiehelle, ja karvalakin alta riippui korville tasalatvaksi leikattu tukka, jonka takinkaulus oli niskasta taivuttanut kaarelle ulospäin.

Hän ohjasteli tottunein käsin hevostaan, joka juosta hölkytteli tasaista vauhtia keveän pehmoisen lumivaipan pehmittämää tietä, yhden ainoan tiuvun tuskin kuuluvasti tillittäessä lumisateen raskauttamaan ilmaan. Tienvarrella oli enimmäkseen jykevää kuusi- ja honkametsää, jonka siellä täällä katkaisi lehtovesakko, aho tai viime kesänä hakattu kaskiaukeama, mistä saattoi eroittaa suurimpain hongan oksien pistävän hangen alta esiin. Ani harvoin vain pilkoitti lumisateen läpi mataloita asuinmajoja, jotka tupruttivat valkoiseen lumisateeseen mustanharmaata savua räppänästä liki lakea, päätyseinän katonharjan alta.

Parin peninkulman korville ajettuaan lähestyivät he pitkää merenlahtea, jota kauppasaksat nimesivät Peimarin, mutta seutulaiset Paimion lahdeksi. Molemmat nimet varmaankin olivat parin vuosisadan kuluessa muodostuneita väännöksiä Birgeristä, sillä tänne kansan muistotarut kertoivat Pirkka jaarlin saapuneen, kun hän sotajoukkoineen aikoinaan purjehti lukemattomin kultakeulaisin laivoin ristikansan vihollisia, hämäläisiä, masentamaan. Täällä lahdenpohjukassa hämäläiset vieläkin kävivät kaupoilla ja tänne purjehtivat ulko- ja kotimaiset alukset heitä kohtaamaan, vaikka lahden valitettiin pahasti mataloituvan, uhaten aivan kuivua umpeen peninkulman matkalta. Kenties tulevina vuosisatoina, mietti Johannes, onkin tämä Birger jaarlin vesitie maaksi maatuva, niin että jälkipolvien oppineet saavat sitä turhaan etsiä...

Täällä poikkesivat he rantatieltä ja jatkoivat matkaansa Paimion jokilaaksolaisten nauristietä myöten Tiensuuhun ja sieltä Hämeen härkätietä eteenpäin. Kotvan matkan päässä oli tienvarressa maja, joka kuului Turun mustainveljesten luostarille ja oli rakennettu killataloksi maatilkulle, jonka joku hurskas sielu oli pyhän Olavin veljeskunnalle lahjoittanut. Se kuului jo Johanneksen pitäjään, monet kerrat oli hän pitänyt hengellisiä seuroja tässä pyhän Martin killassa, joka oli maaseuduilla ainoita laatuaan. Killamajassa asui ja lämmitti iäkäs pariskunta, joka oli tullut ulos oven eteen hengellistä isää tervehtimään. Killalan kylässäkin, jonka läpi he kohta ajoivat, oli ilmeisesti varrottu ja vartioitu hänen tuloaan. Sillä miehiä, vaimoja ja lapsia tölmähti ulos ovista. Karhean jäyhät miehet vetäisivät lakkireuhkansa korvalliselleen tasalatvaksi leikatulta tukalta, naiset niijata lyyhäyttivät polvensa melkein lumitanhuaan, ja paljasjalkaiset lapset seisoivat sormi suussa hurstipaitasillaan ja katsoivat kirkkain silmin raikkaista kasvoistaan, joita harvinaisuuden vuoksi oli nähtävästi hieman pesaistukin.

— Jumalan rauhaa! toivotti isä Johannes seurakuntalaisilleen.

— Terve tultuanne, isä Johannes! virkkoivat vanhat hartaasti, ja lapset töllistelivät.

Yksivakainen kyytipoikakin vilkastui, nyökäytteli päätään, iski kotipitäjän väelle silmää tervehdykseksi ja sivalsi sitten pistokkaallaan hevosta, että saataisiin parempi juhlavauhti kylän kohdalla.

Killalan kylän laiteella oli tien varressa kummunkankare, missä kansa kertoi muinen olleen pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon, ja monet siellä vieläkin kävivät uhraamassa vanhoille isien jumalille ja neitsyt Marialle. Isä Johannes ei voinut aivan tukehuttaa kammontunnettaan tätä paikkaa lähestyttäessä.