Part 9
— Kyllä...
— Nyt minä menen.
— Mutta marjat, Tuiro!
— En minä nyt...
‒ Mutta sittenhän en huomisaamuna pääse...
‒ Kuulithan, että täytyy olla täällä ennen päivän koittoa, ennenkuin kotonasi herätään.
— Hyvänen aika!
— Täytyy tulla salaa.
— Kyllä, kyllä... minä tulen, sanoi Pirkitta nyyhkyttäen.
— Hyvästi siksi!
Pirkitta alkoi hätiköiden poimia marjoja, että hänellä olisi jotakin viemistä kotiin, sillä hänestä tuntui, että siitä hänen pääsemisensä huomisaamuna riippui, lähtipä hän salaa tai luvalla. Hänen kyyneleensä kuivivat ykskaks, sillä kun kerran nyt oli todellakin lähdettävä, heräsi hänessä seikkailuhalu, ja hänestä oli hurmaavan hauskaa lähteä, tietämättä mihin mennään ja mitä huomenna tulee eteen.
* * * * *
Mutta Tuiro riensi juoksujalkaa jo melkein kokonaan sulaa päivärinnettä joelle, porraspuita yli ja vanhaan kotimajaansa.
Kuten hän oli otaksunutkin, olivat maasaunan peräpöksässä tallella töllin kaikki tärkeimmät kapineet, jouset, kirveet ja puukot, pataranit, puukupit ja lusikat, jotka hän lähtiessään oli huolellisesti koonnut nurkkaan ja peittänyt vuodepahnoilla. Kiukaan kolkkakiveltä löysi hän tuluksetkin ja nurkkahyllyltä suuren läiskän taulaa. Maasaunan multalaipiolla oli kelkka turvekaton alla, ja hän raahasi sen alas, köytti siihen suurehkon pärevasun ja keräsi vasuun kaiken, mitä suinkin löysi kaluksi käypää. Tämän tehtyään pönkitti hän töllin oven kiinni ja palasi pappilaan paljon aikaisemmin kuin edellisinä aamuina.
Koko päivän oli hän niin huomaavainen ja niin kerkäs ja kekseliäs tekemään pieniä palveluksia Katrille, että tämä oli vähällä mielistyä poikaan.
Illallista syödessä näytti hän isä Johanneksesta niin oudon miettivältä ja vilkaisi tuontuostakin häneen niin kiitollisin silmin ja ikäänkuin jotakin katuen. Syötyä sanoi hän hartaasti ikäänkuin vieraissa, jossa on pidetty hyvänä:
— Suurkiitosta... ruuasta... ja kaikesta!
Isä Johannes vilkaisi häneen kummissaan.
— Herra siunatkoon! vastasi hän mennen levolle papintupaansa.
— Hyvästi! oli Tuiro vähällä sanoa, mutta malttoi sentään mielensä.
Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteeseensa pitäjänpirtin ovensuunurkkaan. Katri meni levolle karsinanurkkaansa ja nukkui sikeästi.
Aamulla, kun isä Johannes oli noussut jalkeille papintuvassa, tuli Katri hänen luokseen huolestuneen näköisenä.
— Isä, virkkoi hän, — nyt eivät asiat taida olla oikealla tolalla.
— Kuinka niin?
— Tuiro on lähtenyt yöllä, en tiedä mihin. Ja... ja...
— Mitä muuta?
— Suolakuikka on tyhjänä, vaikka se illalla jäi melkein täydeksi. Leipiäkin näyttää vähentyneen leipäorresta.
— Mitä ihmettä?
— Nähtävästi on lähtenyt tiehensä ja ottanut evästä mukaan.
— Omin lupinsa! Tätä en voi käsittää...
Hän vatvoi asiaa puolin ja toisin, mutta käsittää ei hän sitä voinut. Hän vaipui masentuneena pöytänsä ääreen...
Katri palasi melkein voitonriemuisena pitäjänpirttiin.
Mutta kohta palasi hän jälleen papintupaan, kädessään muutamia Turun äyrityisiä. Hän oli mennyt pyyhkimään pöytää ja löytänyt rahat pöydän nurkalta.
Isä Johannes ilostui ikihyväksi. Tuiro ei sittenkään ollut varastanut! Isä ei voinut olla ajattelematta legendaa pyhästä Henrikistä, kuinka tämä otti leivän uunin päältä ja heitti penningit sijalle... Tuiro oli tehnyt vain samallaista omankäden kauppaa hätätilassa... eikä hän ollut poikaan nähden pettynyt...
Nyt hän käsitti Tuiron suurkiitokset, joita illalla oli kummeksinut. Mutta hän ei käsittänyt, miksi poika lähti salaa.
Hänen partaallaan ollessaan Katrin kera eineellä astui pirttiin Topias, uusi suitsuttaja. Hän ei muistanut tervehtiäkään, niin kuohuksissa hän oli. Pirkitta oli kadonnut yöllä, muiden nukkuessa, teille tietymättömille. Aamunkoitteessa oli häntä etsitty ja huudeltu lähimetsistä, mutta kaiku vain vastasi. Hän oli käynyt jo kertomassa asian Tasalan isännälle, mutta oli tullut kysymään myös hengellisen isän neuvoa.
— Suden-Tuirokin on luikkinut tiehensä! puuskahti Katri.
— Tänä yönäkö?
— Yöllä, niin...
Kaikkien kolmen päässä välähti sama ajatus.
— Onko Pirkitta ollut kotoa poissa aamuisin? kysäisi isä Johannes.
— Joka aamu!
— Missä?
— Marjassa muka...
— Tuirokin on mennyt joka aamu metsään jokiahteelle, ehätti Katri sanomaan.
— Perkele!
Tämä sana pääsi huomaamatta kirkonpalvelijan suusta, ja hän seisoi kuin halvauksen iskemänä.
Hänet halvasi silmitön kiukku. Hänen oli mahdoton ajatellakaan, että Pirkitta, hänen sisarensa, oli juossut Suden-Tuiron, henkipaton pojan, heidän isänsä murhaajan pojan mukaan. Mutta poissa hän oli, ryöstetty tietenkin, viety väkisin.
Hän heitti kiukusta palavan katseen pappiin ja juoksi yhtäkkiä tiehensä, unhottaen tulleensa kysymään neuvoa ja hyvästiä sanomatta.
Isä Johannes pukeutui mustaan levättänsä ja lähti Tasalaan.
Sanoma Pirkitan katoamisesta oli jo levinnyt, ja Tasalan pirttiin oli kerääntynyt kylän väkeä, osaksi lähteäkseen etsimään, osaksi kuullakseen asian tarkimmittain.
Topiaalta oli juuri saatu tietää, että Tuirokin oli kadonnut ja että tämä, papin lellipoika, oli jo monina monituisina aamuina houkutellut ja pakoittanut tytön luokseen metsään, ja lopulta sitten vei...
Isä Johanneksen tervehdykseen tuskin vastattiin. Ensi kertaa näki hän seurakuntalaistensa silmäilevän häntä vihamielisesti.
Tanu Tasainen istui honkarahilla pöydän edessä.
— Isä istuu! sanoi hän. Mutta Johannes oli huomaavinaan ilkkuvan katseen hänen silmissään.
Tanu kyseli kaikilta, tiesivätkö he mitään, mikä johtaisi karkurien jälille. Kukaan ei ollut heitä nähnyt, kukaan ei tiennyt mitään.
— Pitäisi käydä katsomassa Sudenluolasta... virkkoi muuan.
— Tokkopa ne sinne... mutta menköön joku katsomaan, virkkoi Tanu.
Lähti parisen miestä. Mutta vaikkei kukaan uskonut, että karkurit olisivat jääneet niin lähelle, väikkyi mielissä kuitenkin mahdollisuus, että kenties heidät sieltä löydetään, ja jokainen tahtoi olla mukana ottamassa tytönryöstäjää kiinni... tai edes näkemässä...
Ja pirtti tyhjentyi ykskaks.
Näettekös nyt, hengellinen isä... virkkoi Tanu melkein sellaisella äänellä kuin isäukko ajattelemattomalle pojalleen.
— Ruvetapas elättämään kyykäärmeen sikiötä povellaan tietää sen, mitä siitä saa palkakseen...
Isä Johannes ei virkkanut mitään. Hänen ajatuksensa olivat ahkerassa työssä, hän koetti saada selville syyt pojan tekoon. Ja pian tuli hän siihen iloiseen vakaumukseen, ettei ollut pettynyt uskossaan, että Tuirossa piili jotakin syvää. Ainoastaan syvä mieli saattoi niin kokonaan kiintyä tyttöön. Ja sitten... mikä tarmo! Tuirolle oli karkaaminen, tytön ryöstäminen, ainoa mahdollisuus, ja hän käytti sitä! Se oli väärin inhimillisten lakien mukaan, ja mikäli hän käsitti, jumalaistenkin. Mutta sittenkin isä Johannes tunsi mieleensä hiipivän melkein ihailun tunteen. Hänestä tuntui, ettei hänessä olisi ollut miestä sellaiseen.
— Jumala yksin voi tuomita! virkkoi hän vihdoin.
— Hänet tuomitsee laki, jos hänet saadaan käsiin.
— Mikä laki?
— Rauhanlait.
— Naisrauha...?
— Niin, naisrauhan hän on rikkonut.
— Rauhattomaksi siis...?
— Täysrauhattomaksi... henkipatoksi, kuten isänsäkin.
Nimismies Tasaisen äänestä uhkui lain lahjomaton henki, joka kouristi isä Johanneksen lempeää sydäntä. Hän nousi murheellisena ja lähti. Mennessään ei hän voinut olla ajattelematta sitä ihannetta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt, ehdottoman puhtauden ihannetta. Kun hän katsoi Tuiroa tämän ihanteensa korkeudesta, niin mihin pohjattomaan kuiluun pojan olisikaan täytynyt näyttää vaipuneen! Ja kuitenkaan ei hän voinut Tuiroa tuomita, tunsipa melkein kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan ja itsensä niin köykäiseksi hänen rinnallaan. Ja sittenkin heidän välillään oli sovittamaton juopa... se oli laki, joka Tuiroa painoi lyijynraskaana... ja kouristi isä Johanneksen sydäntä...
Pian palasi joukko Sudenluolalta. Se oli monin kerroin lisääntynyt, sillä tullen mennen oli siihen liittynyt kyläläisiä tukuittain. Mutta Sudenluolasta ei kadonneita ollut löydetty eikä kukaan tiennyt heistä mitään.
Päätettiin etsiä metsistä ympärinsä ja kysellä Killalan kylästä, oliko heidän nähty menevän merenrannikolle päin. Iltapäivällä palasivat tyhjin toimin niin etsijät kuin kyselijätkin.
— Täytyy kai odottaa, virkkoi Tanu. — Eiköhän heidät muutamain päivien perästä aja nälkäkin kotiin.
— Odottaa! kivahti Topias. — Ei, vaikka...
Ja vihasta ja kostonjanosta hehkuen puristi hän puukkotuppeaan.
— Tee mitä, jos voit!
Muut jäivät odottelemaan, kuulostelemaan. Mutta Suitsutan veljekset etsivät vihan kuumeessa pitkin päiviä ja öilläkin päresoihduin. Kun he eivät mitään parempaa tietäneet, veti heitä vaistonsa jokilaaksoon ja Sudenluolan ympäristöön. Siellä nuuskivat he jokaisen puun juuren, löytääkseen kadonneista jälkeä.
* * * * *
Sinne, kotitöllilleen, oli Tuiro hiipinyt kuutamoisessa yössä pappilan pirtistä lähdettyään. Hiipiessään oli hän aprikoinut, että kelkka tekisi näkyvät jälet keväthankiaisellakin, ja hän ryhtyi varokeinoihin. Hän vei sen joen yli päivärinteen puolelle, jossa maa oli jo sulana melkein kauttaaltaan. Sulaa maata myöten veti hän sen alaspäin niiden pitkuspuiden luo, joita he isä vainajan kera olivat kulkeneet joen yli eräretkillään. Siellä raahasi hän kelkan jälleen joen yli, jätti sen sinne ja palasi määrätylle yhtymäpaikalle.
Hyvän aikaa sai hän odottaa. Mutta vihdoin Pirkitta tuli vilkuen ja pälyen ja toimitti hätiköiden:
— Tavallisessa arkipuvussani minä vain... en uskaltanut mennä kirkkohametta aitasta ottamaan... ja mitenkähän minä nyt... kun kai mennään kauas vierailun ihmisiin... äidin saalin vain sain siepatuksi hartioille.
— Tulehan!
— Mihin?
— Tule!
— Mutta...?
— Etkö tule!
Ääni oli niin luja, että Pirkitta vaikeni sävyisästi.
Kun he aluksi kulkivat Sudenluolalta vievää polkua, valtasi Pirkitan kammo. Hänen jalkansa aivan kuin puutuivat, ja hän pysähtyi:
— Sinnekö?
— Tule!
— En minä voi... en jaksa...
— No...
Tuiro tarttui melkein sydämystyneenä hänen ranteeseensa.
Kohta poikkesivat he metsään, ja pimeässä metsässä, johon ikikuusten lehvien alta tuskin ainoakaan tähti tuikahti, oli Pirkitasta hirvittävän kamalaa. Hän pysähtyi vavisten ja kysyi:
— Mihin ihmeelle me menemme?
— Tulehan nyt!
Tuiro veti hänet mukaansa.
Pitkuspuista mentyä ylitse alkoi Tuiro toisella kädellä vetää jukosta kelkkaansa ja toiselta talutti Pirkittaa kädestä. He kiersivät kovaa hankea kaukaisittain Sudenluolan ympäri metsäiselle mäelle.. Siellä Tuiro käski Pirkitan istua kelkkaan, kapineiden päälle pärevasuun, ja alkoi vetää kelkkaa pitkin jokiahteen yläreunaa ylimaahan päin. Ja kuunnellessaan kelkanjalasten kevyttä ratinaa hangella ja Tuiron jalkojen raikasta narsketta ja katsellessaan tummansinisellä taivaalla tuikkivia tähtiä, alkoi Pirkitan silmä pian loistaa hilpeästä riemusta.
Kun tähdet alkoivat sammua ja päivä koittaa, painautuivat he vielä syvemmälle metsään, mutta jatkoivat yhä kulkuaan joen suuntaa ylimaahan päin. Puolipäivän rinnassa noustuaan muutamalle mäentöyräälle näkivät he loitompaa jäitään hautovan Lipisevänjärven, josta joki alkoi juoksunsa. Järven takimaisessa päässä näkyi kylän taloja, mutta tännimäinen pää oli sankkojen metsien ja halmemaiden ympäröimä. Sillä järven tännimäiset rannat olivat Metsäkulman kirkonkylän takamaita, siellä oli ainoastaan heidän metsiään, kaskiaan ja kalasaunojaan.
Myötämaata veti Tuiro kelkkaansa lumessa, joka jo upotti melkein kelkankaplaiden korkeudelta. Hän vältti lähestyä tietä, joka vei kirkonkylästä Lipisevän jäälle ja jäätä myöten Lipisevänrannan kylään. Hän kulki ohi ensimäisten kalasaunojen ja pysähtyi vasta etäisimmän luo, joka oli suurten honkien juurella rantatörmällä. Siellä tiesi hän kauimmin saavansa olla rauhassa, sillä se oli Tasalan kalasauna, tehty jo ammoisina aikoina kovista honkapuista, ja ani harvoin sitä nykyään käytettiin.
Sen eteen Tuiro pysäytti kelkkansa.
— Tähän me jäämme!
— Tähän!
— Tämä on majamme.
— Tuoko!
Hyvä se onkin, ei ole sellaista kalasaunaa toista näillä tienoin. Monet yöt ovat siinä ennen venevanhaan kalamiehet viettäneet nuotionsa ääressä.
Eihän tuossa ole kuin kolme seinääkään!
Ei tarvitakaan. Tälle avoimelle puolelle kun tekee nuotion, niin siitä lämmin hohkaa honkaseiniä ja kattokouruja vasten, että on majassa helle kuin saunan löyly.
— Niinkö?
— Pian näet!
Siinä oli vieressä muutamia pölkkyjä. Tuiro etsi läheltä tervaskannon, veisti lastuja, iski tulta, ja pian loimottivat nuotion punertavat liekit, niin että Pirkitta aivan hyppelehti riemuissaan.
— Menehän majaan!
Pirkitta meni varovasti nuotion ja seinänpielen välitse.
— Kas, nyt jo niin lämmin, että... aivan joutaa pois villasaali!
Pirkitta katseli nuotion ylitse ja aarnihonkien välitse järven jäälle.
— Kolkkoa täällä sentään on.
— Juhlallista! Ajatteles, kun jäiden lähdettyä näet siitä honkien välitse sinisen, päivässä välkehtivän järven, jossa sorsat uivat ja kalat polskivat ja laineet lipisevät rantakiviä vasten. Ja nämä hongat, eivätkö ne ole kuin kirkon pilarit, ja tuolla ylhäällä on havukatto, niin tiheä, etteipä vain taivas läpi pilkahda.
— Niin, sanoi Pirkitta ihastuksesta loistavin silmin. — Ja sittehän saamme kalojakin ja saamme panna suoraan pataan! Onkos meillä pataa? kysäisi hän säikähtäen.
— On pata, on! sanoi Tuiro vetäen sen pärekopasta esiin.
— Padassahan juuri istuit tullessasi!
— Kuinka hauskaa! Meidän patamme! Keitetään heti sillä... onkos meillä mitä keittämistä?
— Eiköhän... kun aika joutuu.
— Minun on niin nälkä!
— Jos odotat, niin lähden katsomaan metsällistä...
— Elä! Hui...
— No, mitä nyt...?
— En minä uskalla jäädä...
Tuiro tähysteli honkiin. Kas, tuollapas nakerteleekin orava, pöyristelee häntäänsä ja veikistelee! Ylhäällä oli, veitikka, ensi nuoli suhahti ohi. Mutta toinen sattui, alas tipahti pöyryhäntä, siihen molempain nenän eteen. Oravan nylkemisajaksi vain pata tulelle, vesi lämpiämään, ja sitten orava pataani Ja oravan kiehuessa, poristessa ja suloisesti metsälliselle lemutessa alkoi Tuiro lappaa tavaroita kopasta.
— Tässä leipää, tässä suolaa, aluksi...
— Ai, keittoon suolaa!
— Niin, ja Lipisevänrannalta saan kai huomenna sinulle maitoakin...
— Onko sulla rahaa?
— On sitä sitäkin... kaksi markkaa ja äyrityisiä koko kopare.
— Mistä sinä olet saanut?
— Isä Johannekselta...
Hänen sydäntään vihlaisi kipeästi. Nyt siellä kai koko kylä pitää hälinää... ja mitähän isä Johannes ajattelee, kun sellaisen kolttosen...
Mutta ei ollut aikaa vaipua sureksimaan. Hän kantoi pari hyvää sylyystä metsän hyötyneulaisia männynlehviä ja lateli ne taitavasti majan nurkkaan, niin että ainoastaan pehmeimpiä kärkilehviä oli päälläpäin. Päälle levitti hän äitivainajansa aikoinaan kutoman karvapeitteen.
— Siinä on sinulle vuode!
Entäs sinulle? kysyi Pirkitta lehahtaen punaiseksi.
Laitetaan, sanoi Tuiro reippaasti, haki metsästä vielä muutamia lehviä ja heitti ne toiseen peränurkkaan.
Orava oli sillävälin kiehunut kypsäksi, ja verisellä nälällä kävi Pirkitta sen kimppuun. Tuiro söi suolaa ja leipää ja näpsehti vain näön vuoksi oravaa. Vasta Pirkitan saatua kyllikseen pisteli hän tähteet poskeensa.
Tuiro hakkasi kuivasta kelohongasta yöksi nuotiopuita. Ja kun päivä oli jo painunut illoilleen, vaipuivat he väsyneinä unen viihdyttävään syliin.
* * * * *
Kului viikkokausi, toistakin. Suitsulan veljekset jatkoivat uupumatta etsiskelyään ja kyselivät merenrannikolta päin melkein Turkuun saakka.
Veljesten äiti, Saara muori, oli kääntynyt niin kovin sairaaksi, että odotettiin hengenlähtöä. Häntä oli riuduttanut niin suru miesvainajansa kauhean kuoleman johdosta, ettei hän kestänyt tätä viimeistä suruniskua.
Topias oli hakenut Katrin pappilasta sairaan luo ja jatkoi veljensä kera etsiskelyjään ja kuulustelujaan, mutta turhaan.
Pyhänä oli sitten kirkossa väkeä Lipisevänrannan kylästäkin. Muuan isäntä sieltä tiesi kertoa, että Tuiro oli käynyt hakemassa maitoa ja eväitä kylän reunimaisesta, yksinäisestä talosta.
Silloin ajateltiin heti kalasaunoja.
* * * * *
Jylhäin honkien juurelta istui Pirkitta rantamajassa, Tasalan kalasaunassa, riittyneen nuotion ääressä. Honkien välitse ullotti jää tummana, lähellä lähtöään. Päivä oli pilvinen, melkein sataa tihuutti, ja maa norui märkänä sulaneesta lumesta, valuipa muuan vesipuronen majan nurkitsekin maapermantoa myöten.
Pirkitta istui puupölkyllä, sormet ristissä polven ympärillä, ja nojasi päätään majan honkaseinään. Hän istui raukeana ja kyllästyneenä, alakuloinen, ikävystynyt ilme kasvoiltaan.
Hänen mielessään väikkyi heidän äskeinen kohtauksensa.
Valita sille ikävääsi ja pyydä ihmisten ilmoille lähtemään... sellainen jurrikka, mitä se välittäisi... "Sitten lähden yksin!" oli hän tiuskaissut ja koetti yksikseen saada uudestaan äänelleen saman kipakan sävyn, joka silloin oli tulla tupsahtanut itsestään. "Mihin?" oli Tuiro kysynyt. "Vaikka kotiin", oli hän vastannut, ja Tuiro oli silloin siepannut jousensa ja mennä murrittanut metsään. "Kotiin", oli hän sanonut, mutta peloitti häntä mennä sinne... ihan ne söisivät... puistatti veljiä ajatellussakin. Lähtisipä vain Tuiro johonkin ihmisten ilmoille, vaikka kuinka kauas... ja kunpa nyt edes tulisi takaisin jousineen, ettei olisi niin hirmuisen ikävä...
Tuiro tuli, heitti kuivan hongankelon olaltaan maahan ja jousensa majan seinänpieleen.
— Etkö saanut mitään otusta? kysäisi Pirkitta ja kohottausi pystyälleen ilostuneena hänen tulostaan.
Mutta Tuiro ei niin herkästi muutellut tuuliaan. Hän vilkaisi ynseästi Pirkittaan.
— Tiedän kyllä, mitä haudot mielessäsi, murahti hän ja alkoi hakata hongankeloa pölkyiksi.
Pirkitta oli hätkähtänyt kuullessaan Tuiron ynseän äänen, mutta sitten alkoi häntäkin mörötteleminen huvittaa. Hän vaipui jälleen seinää vasten kylmäkiskoisen ja huolettoman näköisenä ja huljutteli sormellaan majan nurkitse virtailevaa vesipurosta.
Tuiro hakkasi ja mietti, mietti ja hakkasi hongankeloa. Pirkitta oli parina ensi päivänä näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hänkin... mutta alapas sitten ikävöidä ja haikailla... oli hänellä tietysti kotonaan ollut parempi kuin täällä, mutta hyvä oli pappilassakin... pappilassa...
Tuiron sydäntä pisti aina niin kipeästi, kun hän ajatteli pappilaa ja isä Johannesta.
‒ Tiedätkös, puuskahti hän yhtäkkiä nousten pystyyn ja potkaisten pölkkyä jalallaan, ikäänkuin olisi puhunut sille, sinun tähtesi olen pettänyt hänet, jonka rinnalla emme maksa molemmat puolta puuäyrityistä... niin etten enää ikinä viitsi astua hänen silmiensä eteen! Tiedätkös että...
Hän katkaisi yhtäkkiä. Honkien välistä oli hänen silmiinsä vilahtanut mies, joka tuijotti häneen uhkaavassa asennossa. Mies seisoi siellä hammasta purren, valmiina hyökkäämään, puukko kädessään.
Tuiro kääntyi päin ja he mittelivät katsein toisiaan. Topias läähätti hieman seistessään honkien välissä, oli nähtävästi tullut liian vinhaan.
Pirkitta oli noussut ja tullut majan suulle katsomaan, mitä Tuiro tuijotti.
Topiaan silmät välähtivät, ja hän puristi puukkoaan valmiina hyökkäämään.
— Äh... molemmat, rosvo ja letukka... malttakaahan...
Tuiro oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Hän tarttui Pirkitan ranteeseen ja veti mukaansa.
— Tule!
— Mihin?
— Pois... on kai tulossa muitakin...
Pirkitta näytti olevan kahden vaiheella.
Topias ei nähtävästi uskaltanut käydä Tuiron kimppuun, vaikka oli kiivaudessaan rientänyt juoksujalkaa tänne. Mutta Pirkitalle uskalsi hän purkaa kiukkuaan.
— Osaatko sieltä, sudenpenikan kynsistä, sinä! Laputa heti kotiin, heti, kuulitko! Muuten...
Pirkitta tempasi kätensä irti Tuirolta ja loittani pari askelta jännityksellä tähystellen ja tuumien.
Metsästä oli alkanut kuulua askelia ja hälinää, monia askelia eri tahoilta aivan kuin karhunpesettä kiertäessä. Tuiro oli terhistäytynyt yläpystyyn, hänen päänsä heittyi takakenoon, rinta kohosi, sieraimet laajentuivat niinkuin korskuvan sotaorosen.
— Äh, kuuletkos! kähisi Topias. — Hoi, miehet, tännepäin! huusi hän kurkun täydeltä.
Kun samassa tulivat honkien välistä kierrosketjun ensimäiset miehet näkyviin, juoksi Pirkitta äkkipäätä heitä vastaan kirkuen:
— Ottakaa minut kotiin... oi, ottakaa! Hän pakoitti minut mukaansa, vei väkisin!
Muu melu melkein tukehutti hänen äänensä kuulumattomiin. Mutta aivan kuin ilosta itkien, saadessaan vihdoin pelastuksen, riensi hän miesten luo.
Tuirolta pääsi katkera nauru. Mutta samassa tähysteli hän ympärilleen, minne päin lähtisi... sillä antautua hän ei tahtonut... jos hän vielä menisi kylään, menisi hän itsestään... Miesketju näkyi piirittävän majan kaikilta maapuolilta, järvellä taasen oli jää hyyhmänä, valmis menemään kasaan ensimäisellä tuulen henkäyksellä...
Samassa huomasi hän Topiaan juoksevan itseään kohden puukko sojossa. Tämä ei ollut tahtonut suoda muille iloa ottaa kiinni pahantekijän, ja hän rohkaisi mielensä, kun apu oli niin lähellä. Mutta hän juoksi kuin kalliota vasten. Sieppaus ja nyrjäys vain, ja puukko oli Tuiron kädessä ja lennähti metsään. Samassa tunsi Tuiro Topiaan käsivarret ympärillään. Tämä ei ollut hento tämäkään, mutta Tuiro riuhtaisihe kuin haavoitettu karju ja oli vapaa. Samassa pisti hän omat käsivartensa Topiaan kainaloihin. Veri nousi hänen päähänsä, hänen silmänsä aivan kuin sumenivat, hän tuskin eroitti mitään, mutta kuuli ahdistajainsa huutoja aivan läheltään. Silloin pyörähti hän rajusti heittäen Topiaan ympäri ja lingoten hänet lähimpiä ääniä kohden. Topias retkahti paria miestä vasten, joiden kädet olivat jo ojolla tarttuakseen Tuiroon, mutta he saivatkin Topiaan.
Tämä kaikki oli tapahtunut hengenvedossa. Samassa oli Tuiro vilaissut jälleen tummana uhottavaa jäätä, hänen mielessään välähti kuin salaman leimauksena, että jos jää ensinkään kannatti, niin tarvitsi hän ainakin seipään mukanaan. Hän sieppasi lähimmän minkä sai ja hyppäsi aivan hänen ympärilleen kiertyvän miesketjun käsien läpi sulaan rantaporeeseen. Muutamia rivakoita juoksuaskelia sulaa vettä... sitten muutamia hänen allaan särkyvissä jääkappaleissa... ja vihdoin oli jää siksi lujaa, että hän tökäten seipäänsä sorapohjaan saattoi hypähtää sen varassa jään reunalle. Hän juoksi muutamia askelia jäälautan ylitse. Sitten tuli tumma paikka, jääsohjua vain, kirkkaita, irtonaisia jääpuikkoja, jotka näkymätön käsi oli latonut vieretysten pystyyn... siihen heitti hän seipäänsä porraspuuksi ja hypälsi keveän ketterästi sitä myöten toiselle jäälautalle. Sitten taas eteenpäin... samoin heikon paikan ylitse ja taas eteenpäin...
Topias oli selvinnyt jalkeille ja juoksi kiukusta puhkuen rannalle, jossa toiset ihmeissään katselivat.
— Ottakaa kiinni! huusi hän rämisevällä äänellä.
— Ota itse, jos saat...
Topias hyppäsi veteen, mutta luotuaan katseen vesimustalle jäälle palasi kiroten takaisin.
— Ota lintu lennosta! huudahti joku puoleksi harmissaan, puoleksi ihaillen.
— Menihän mikä meni... virkkoi toinen raapien korvallistaan.
— Kirottu! Hän ei saa... karjaisi Topias.
Samassa ehti Tanu Tasainenkin rannalle. Hän tuijotti Tuiron jälkeen silmät selällään, pää etunojassa.
— Katsos vietävää! huudahti hän äkkiä kynsäisten karmakasti korvallistaan. — Noin minäkin tekisin... hänen sijassaan!
Ja hänen silmänsä tuikkivat, hänen huulensa vääntyivät ylävään hymyyn, ja hänen sydämessään pursui ihastunut nauru, niin että rinta hytkähteli.
— Kyllä Vetehinen hänet korjaa! huusi joku.
Mutta ei korjannut. Ka, nyt putosi! Solahti jäiden rakoon ... mutta tuskin vyötäröään myöten hutkahti veteen, kun jo taasen kimmahti jäälle seipäänsä avulla. Loittani taasen... taasen solahti jäähän... mutta katseli vain kuin pääskynen pyrstösulkiaan... jalat vain upposivat... ja samassa oli polvillaan jäällä, nousi ja jatkoi juoksuaan, väliin ripein askelin, väliin heittäen seipäänsä jäälle ja kivuten sitä myöten.
Tanu Tasainen oli kokonaan kiintynyt jännitettynä katselemaan, kun yhtäkkiä tarrattiin kiinni hänen pyssyynsä.
— Antakaa tänne! ähkyi Topias.
— Tiedä huutia!
— Minä ammun! huusi Topias.
— Ammu omallasi! vastasi Tanu yli olkainsa.
Olihan Topias sitä ajatellut, mutta ei hänen nuolensa olisi enää noin kauas lentänyt. Silloin oli hän äkkiä älynnyt Tanun tuliluikun ja kiivaudessaan tarrasi kiinni.
Miehet vilkaisivat pelonsekaisella kunnioituksella Tanun ruutipyssyä, jollaista muilla ei vielä ollut koko kylässä, ja soimaten Topiaaseen. Mutta kauan ei siihen huomio joutanut kiintymään. Toiset miehistä istuutuivat rantakiville, toiset seisoivat, mutta kaikki katselivat pitkin silmäripsin Turoa, joka jo näytti alkavan olla lähempänä toisenpuolista rantaa.
Pitäisi kiertää vastaan, virkkoi joku.
— Niin, vastaan! huudahti Topias.
Ei, veikkoset! Kun sinne ehdimme, on Tuiro jo peninkulman päässä.
— Antaa hänen mennä! sanoi Tanu Tasainen. — Samahan se meille on, harhaileeko hän rauhatonna tuomiten vai itsestään. Mutta kylään ei hän saa enää tulla, ei siellä oleskella.
Katseltuaan, kunnes Tuiro lähestyi järven takarantaa, tekivät miehet lähtöä Pirkitan keralla. He silmäilivät Pirkittaa kuten häväistyä olentoa, mutta samalla häntä säälitettiin kuten pedon uhria.
— Pidäkin kiirettä, tyttö, virkkoi Tanu. — On epätietoista, joudutko enää saamaan äidiltäsi anteeksi ja viimeisen siunauksen.
Pirkitta kalpeni.
* * * * *
Iltapäivällä taivas kirkastui. Ja Tuiro istui päiväpaisteisella rantakalliolla metsäniemen kainalossa ja kuivaili vaatteitaan.
Kaivelihan se sydäntä ajatellessa, että Pirkitta oli niin hänet heittänyt. Mutta ei se tehnyt kovin kipeää. Oli kuin kylmä puolikylpy jäissä olisi huuhtonut lemmenhoureet hänen päästään.
Mutta nyt oli hänen ryhdyttävä johonkin. Hän ei tosin tiennyt, että hänet lain mukaan tuomittaisiin isänsä teille, mutta sittenkään ei hän voinut ajatella menemistä kylään. Kyläläiset tietysti olisivat nyt hänen kimpussaan kuin härsytetyt koirat. Ja mihin hän sinne menisikään? Isä Johannes... mikä kipeä pisto rinnassa... isä Johannes kenties ottaisi hänet vielä vastaan, ja sitä ajatellessaan heltyi hän aivan vesiin. Mutta hän ei saattanut mennä sinne. Mitä kaikkea kylä, mitä koko pitäjäs puhuisikaan lempeästä isästä, jos tämä vielä ottaisi hänet luoksensa. Ei Tuiro sinne saattanut mennä, olihan isällä muutenkin ollut kylliksi kiusaa hänestä.
Kaikkeen maailmaan siis! Metsiin! Mihinkäs muuanne... ja siellä paras olikin...
Mutta ensin tahtoi hän käydä isän luona... pyytämässä anteeksi... kaiken...
Hän lähti astumaan. Päivä oli iltavinossa ja teki jo laskuaan hänen pitkää järven rantaa kierrättäessään. Oli jo puoliyö, kun hän lähestyi kirkonkylää ja pappilaa.
Ovet olivat siellä auki yötä päivää. Hän hiipi pitäjänpirttiin ja kuunteli Katrin hengitystä karsinanurkasta. Hengitys sieltä kuului, mutta niin outo... Katri veti henkeä pitkään, jotta nenä tuhisi... tämä hengitys oli lyhyt ja töksähtelevä kuin vanhan heikkorintaisen akan... mahtoikohan Katri nukkua niin herkästi ja levottomasti... Tuiro ei uskaltanut koputtaakaan papintuvan ovelle, vaan hiipi hiljaa sisään ja veti oven varovasti kiinni jälkeensä. Ovensuussa seisten herätti hän isän yskimällä.
— Kuka se on?
— Minä...
— Iske valkeaa!
Tuiro otti tulukset uunin kolkalta ja pani tulta kynttilään. Sitten polvistui hän isän eteen.
— Rakas isä! Antakaa anteeksi... minulle teki niin kipeää... tulin pyytämään anteeksi ja sanomaan hyvästit...
Hän tavoitteli isän kättä ja isä ojensi sen hänelle.
— Nouse, sanoi hän tyynellä äänellä. — Olen antanut anteeksi, ymmärsin, ettet voinut tehdä muuten... Jumala sinua siunatkoon!
Tuiron silmät kostuivat, niistä vierivät sulat vedet, jotka sulattivat koko mielen.
‒ Saisit kyllä jäädä luokseni muuten, mutta ethän voi.
‒ Niin, kyläläisten tähden... olen sen kyllä ymmärtänyt...
‒ Vähät kyläläisistä! Mutta lain tähden... se tuomitsee sinut...
Tuiro oli terhistänyt päänsä pystyyn.
— Mihin? kysyi hän.
— Metsiin... kuten isäsikin...
— Miksi? kysyi Tuiro uhmaten.
— Olet ryöstänyt naisen... rikkonut naisrauhan.
— Mutta Pirkittahan lähti itsestään!
— Tuskinpa sitä uskotaan... eikä taida paljon tulla kysymykseenkään...
— Se on totta! huudahti Tuiro säihkyvin silmin ja näytti olevan valmis lähtemään kenen eteen tahansa väitettään puolustamaan.
— Tiedän kyllä sen... Pirkitta tunnusti sen äitinsä kuolinvuoteen ääressä.
— Onko Saara kuollut?
— Niin, kuollut. Kuoli illalla pimeän tullen. Hän antoi lapselleen anteeksi ja siunasi...
Kaikki uhma oli Tuirosta kadonnut.
— Pirkitan veljet...? kysyi hän hiljaa.
— Tuoni on pyyhkinyt pois kaiken kaunan.
Tuiro seisoi kauan allapäin.
— Minun täytyy lähteä, huokasi hän sitten.
Isä Johannes etsi rahoja antaakseen hänelle. Hän ei tahtonut ottaa, mutta kun isä selitti niiden olevan lopun palkasta ja tarpeen etsiessä uutta olinpaikkaa ja päästessä alkuun, otti hän ne.
— Mene hiljaa pirtin läpi, siellä nukkuu muuan vanha vaimo kylästä, sillä Katri on pitämässä kuolinvartiota, virkkoi isä.
Hän siunasi kasvattiaan, ja Tuiro hiipi hiljaa yöhön.
23
ARMON LAAKSOON
Isä Johanneksella oli viime päivinä ollut paljon papillisia matkoja pitäjällä, olipa täytynyt olla taipaleella öilläkin. Sillä hänen oli ollut siunattava maamiesten kevättoimia johtamalla juhlasaattoja ympäri peltoja ja lukemalla latinankielisiä rukouksia, ja nämä maaemosen lyylitykset ja salasanaiset toukoloitsut olivat maamiesten mielestä tärkeimmät kaikista papillisista menoista.
Kaarinalla oli hänelläkin ollut kevätaskareita ulkosalla, niin ettei hän ollut käynyt isä Johanneksen koulua hyvään aikaan.
Anna äidistä näytti, ettei hänen tyttärensä ahertanut toimissaan rinnantasalta kuten muut. Hänen olennossaan oli aina jotakin niin juhlallista, ylevää, kaihoilevaa. Hän näytti olevan ikäänkuin askareidensa yläpuolella, vaikka tekikin niitä toimella ja ahkeruudella. Hän näytti näkevän työnsä ylitse jotakin, joka oli hänestä korkeampaa ja tärkeämpää ja veti ajatukset puoleensa.
Äiti näki tyttärensä tänä keväänä kehkenneen immeksi ja tunsi ikävän henkäyksen rinnassaan, kun ajatteli, että tytölle kenties pian tulisi sulhasia ja hän jättäisi äitinsä.
* * * * *