Part 6

— Niin, kuinka palavasti halajankin sinne suureen maailmaan! Piennä poikana, kun kuulin muutamalta saksankestiltä, kuinka Kolumbus on purjehtinut yli avaran valtameren ja löytänyt suuren, tuntemattoman maan, alkoi minun haluni palaa vaeltamaan ympäri maailmaa. Kaikilta kesteiltä ja laivureilta, jotka tapasin, kyselin sitten, mitä he olivat kuulleet hänen matkoistaan... ja unelmoin purjehtivan! aavoilla ulapoilla ja löytäväni uusia maita...

— Ihaninta on etsiä jumalaista valtakuntaa, virkkoi Johannes mietteissään.

— Niin, syventyi Pietari unelmoimaan. — Mutta minusta tuntuu, että taivahinen autuuskin on lähempänä siellä suurissa valtamaissa. Italiassa, etelän ihantolassa, kuuluu elämä olevan suloinen kuin unelma. Siellä elää suuria taideniekkoja — niin kertoi muuan kesti, joka oli siellä matkustellut ja elänyt —, jotka maalaavat kauniimpia kuvia kuin kauneimmatkaan elävät ihmiset. Maalaavat madonnan niin, että vasta niitä kuvia nähtyään voi hänet käsittää täydessä suloudessaan. Maalaavat viimeisen tuomion, niin että ilmielävänä näkee taivahisen isän kunniassaan, pyhät ympärillään, ja kiirastulen ja helvetin tulisen järven. Niiden kuvia kuuluu olevan Saksassakin, ainakin saksankesti niin tiesi, ja ehkäpä saan siellä nähdä...

— Niin, virkahti Johannes.

— Ja vanhoista kätköistä, sanoo lehtorimme, kuuluvat oppineet siellä kaivaneen esiin jaloja kreikkalaisia kirjoja, joista ikäänkuin uhoo uusi, elävä henki. Kenties siellä opin kielen, että saan lukea niitäkin!

— Ja uuden testamentin kirjoja alkukielellä! ihasteli Johannes.

— Niin, virkkoi Pietari teini vaipuen haaveksiviin mietteihin.

* * * * *

— Kuinka tässä tuoksuu! virkahti hän kuin heräten.

Hän loi katseen, hyväilevän katseen kukkivaan pihlajaan. Kasvoille tuli lämmin ilme ja silmiin unelmoiva loiste.

— Eikös minun kotipihlajani ole suloinen? kysyi Johannes.

— Niin, ja se muistutti minulle meidän kotipihlajaamme.

— Särkilahden kartanossako?

— Ei, vaan Turussa. Taivassalosta se kyllä on kotoisin, kotitilaltamme. Olin aivan pieni poika, kun eräänä kesänä äidin kanssa löysimme sieltä pellonpientareita niin ihmeen sorean pienen pihlajan. Syksyllä kalvoimme sen hellävaroen äidin kanssa maasta, toimme rattailla Turkuun ja istutimme kaupunkitalomme ikkunan poskeen, kaalipellon reunaan. Se oli äidin lemmikki, hän suojeli sitä kuin silmä teräänsä, sitä kasteltiinkin hellesäillä... ja huimasti se on kasvanut, se alkaa olla jo suuri puu! Niin, äidin lemmikki se on, ja sen tähden...

Hän katkaisi yhtäkkiä vaipuen mietteihinsä, ja hänen silmiinsä tuli kostea loiste.

— Sentähden äitini kerran pikastui niin, etten ole milloinkaan nähnyt hänen niin pikastuvan. Ja tämän ainoan kerran pikastui hän minuun, lisäsi hän värähtävällä äänellä.

Isä Johannes katseli nuorukaisen mietteihin vaipuneita kasvoja eikä kiirehtinyt häntä kysymyksillään.

— Äidin kotipihlajassa oli niin soreita haaravesoja... yksi varsinkin oli sorea ja sivakka... En tiedä, miten saatoin olla niin ajattelematon... olin silloin innostunut onkimaan ahvenia joen partaalta ja tahdoin toisten poikain edessä ylpeillä soreimmasta onkivavasta... minä vitaisin puukollani äidin pihlajasta soreimman, sivakimman haaravesan...

Taasenkin hän pysähtyi tuokioksi ja jatkoi sitten:

— Tietysti äiti sen heti huomasi, eihän hän kauan lemmikkiään katsomatta jättänyt. Kova onni satutti niin, että juuri silloin menin kaalimaahamme. Ja silloin äiti pikastuksissaan sanoi minulle sanan, joka... se tuntuu sydämessäni hautautuneen paksun, paksun untuvavaipan alle... mutta ei tämä pikastuksen sana minuun niin koskenut — olinhan isältä tottunut sellaisia saamaan — kuin mitä sitten seurasi. Sillä... äiti... armas äiti... _hän_ tuli pyytämään _minulta_ anteeksi...

Hän nyyhkytti ja silmät olivat kyyneliä täynnä.

— Minä olin niin onneton, että tahdoin vaipua maan alle, ja sanoin, etteihän _minulla_ ollut _hänelle_ mitään anteeksi annettavaa... Silloin äiti itki niin tuskallisesti... ja minä vaivuin itkien hänen syliinsä... ja annoin muka anteeksi... koska hän niin tahtoi...

Hän oli vaiti pitkän aikaa ja lisäsi sitten tyynemmin:

— Sen ainoan kerran olen nähnyt äidin pikastuvan... ja sen ainoan kerran pakoitti hän minut antamaan muka anteeksi hänelle... eikä mikään elämässäni ole ollut niin tuskallista!

* * * * *

Pietari teini viipyi parisen päivää isä Johanneksen vieraana, ja paljon heillä oli juteltavaa pitkästä ajasta. Kolmantena aamuna lähti Pietari taivallustaan jatkamaan.

Isä Johannes katseli pappilan veräjältä nuoren ystävänsä jälkeen ja mietiskeli mielessään, ettei poika näyttänyt tulevan isäänsä. Sillä Särkilahden herra Niilo Pietarinpoika, joka aikoinaan oli ollut Turun pormestarinakin, oli kaupungin vähäväkisten mieleen jättänyt aivan peloittavan muiston rajuudestaan. Oikeudentuntoiseksi häntä sanottiin, mutta oli ylen ankara... niin tuittupäinen, että vikapää sai varoa raajojaan, sillä puuskahtaessaan saattoi "Kiukku-Niku" kolhaista ensimäisellä aseella, mikä käsiin sattui...

Kenties karski luonto oli pojassa saanut kyyhkynuntuvaa lempeältä äidiltä, Kaarina Kirveeltä, jota niin monet kaupungin köyhät kiitollisin mielin muistivat hyväntekijänään. Kenties oli...

Mieltynein katsein silmäili isä Johannes Tasalan vapaatalon taa peittyvän nuoren ystävänsä jälkeen. Milloinhan he taasen tulisivat kohtaamaan toisensa?

12

OTTELU METSÄSSÄ

Suitsulassa oli valvottu pitkä puhde takkavalkean ääressä. Mutta kun sysimusta syysyö ulkona alkoi muuttua harmaan hevosen väriseksi, lähti Topias ukko metsälle, linnunpyydyksiään kokemaan.

Siltä varalta, että metsässä kenties keksisi oravan tai näädän, otti hän isiltä perityn jousensakin olalleen. Sen selkäkaari oli tehty meltoraudasta, ettei katkeaisi, ja kaaren sisäpuoli teräksestä, että olisi mitä jäntevin. Varsi oli silattu peuranluisilla levyillä, jotka olivat leikkauksin kirjaillut, ja jänne oli otson jänteistä. Nuolet ja vasamat pisteli hän puupohjaiseen ja nahkaseinäiseen viineen ja heitti sen selkäänsä, josta tarvittaessa voi olan yli nuolen temmata. Ja niin hän lähti käydä kääkittämään.

Pitkältä hänellä ei ollut metsään, ja kuusikossa jokilaakson töyrämillä oli varsinkin taannoisina vuosina ollut ukkometsoa, koppeloa, teertä ja pyytä kuhinanaan. Viime aikoina olivat vähin harventuneet, mutta aina silloin tällöin nytkin metsän siivekäs loksahti loukkuun, pemahti permeen.

Jännityksellä, silmät sirrallaan, lähestyi hän ensimäisiä pyydyksiään... eroitti jo kaukaa, jos loukku oli vireissä, seisoisin koholla... eroitti sen jo kaukaa kantojen, sammalmättäiden ja ryteikköjen yli. Kaukaa eroitti hän, että kolmas loukku oli laukeissa... silloin sävähti linnustajan sydän ja hän alkoi pitkin silmäripsin tähystellä, mitä oli selkosimen ja aluspuun välissä. Alkoi kuumottaa pienoinen höyhentukko loukun vierestä... ja ikäänkuin höyhenellä hiveli se sydämen syrjää... pyy pahainen se tosin vain oli, mutta metsämiehen ilo oli sama kuin metsostakin... Otus pois vaan ja loukku jälleen vireeseen.

Seuraavat pyydykset olivat vireissä järjestään, vireissä loukut, koskemattomina ansat karjanurilla, koholla sadinkin seitsemine selkäpuineen suuren kuusen juurella.

Vihdoin taasen eroitti hän kaukaa muutaman loukun lauenneena lähellä jokivartta. Lähestyessään näki hän höyheniäkin ympärille pelmunneina. Lintua ei näkynyt vielä... mahtoi olla takapuolella selkosimen suojassa...

Mutta ei... luokse tultuaankaan ei Topias nähnyt muuta kuin lauenneen loukun ja höyheniä tukulta... Kuinka ihmeellä oli noin paljon höyheniä ja sittenkin lintu tiposen tiessään! Väliin jätti se pyrstösulkiaan loukun väliin, jos ehti lauetessa läpi piipahtaa... mutta milloin sai niin kovin riuhtoa, että noin paljon höyheniä pemisteli, silloin jo siinä pysyi, siihen kepertyi...

Eiköhän vain ollut vieras silmä keksinyt, vieras käsi korjannut?

Topias tirkisteli tarkoin loukun selkosinta ja aluspuuta... Eikös vain ollut siinä hyytynyttä vertakin... ja oikein tarkoin tähystellesäään oli hän näkevinään karjanpolulla loukun vieressä sijan, jossa lintu oli maannut... Otettu oli, vieras käsi oli korjannut, ei siitä päässyt puuhun, ei pajuun... ja koirasteeri oli ollut, sen näki höyhenistä...

Niin kovin kuohutti ukon sisua, että virittämättä hän loukunkin unhotti.

Vähän matkan päässä oli kapeahkon jokiputouksen yli pitkuspuut, pari paksua puuta rinnatusten. Susi-Uho ne siihen oli laittanut... siitä hän kulki yli tälle puolen... Tästä lähtien alkoi karjanurilla olla hänenkin pyydyksiään... tuossa, tuossa juuri oli hänen hyvinkin parin vaaksan korkuinen loukkunsa... vaikka ikivanha Tapion metsälaki sääsi, ettei loukku lampaiden tähden saanut olla vaaksaa korkeampi virikevarvusta selkosimeen. Lampaitakos se varoi, vartavasten lampaille loukkuja laittoikin, metsärosvo!

Kiukkuisesti sieppasi Topias kalikan heittäen virikevarpuun, jotta loukku laueta losahti.

Vähän matkan päässä oli toinen samankorkuinen... laukeihin vain sekin... laukeihin kaikki lammasloukut järjestään!

Niin jatkoi Topias jokivartta kulkuaan, miltei enemmän tähystellen toisen luvattoman korkeita loukkuja kuin omia pyydyksiään... niin kulki yhä etemmäksi synkkään kuusikkoon. Ja mustavetinen joki valui vierellä mutaiseen maahan uurtamassaan syvässä uomassa.

* * * * *

Jälleen muuatta pyydystään, vipuansaa, lähetessään huomasi hän siellä väkeä... huomasi miehen ja pojan... partaallaan hänen vipuansaansa kokemassa!

Siihen seisaalleen, paikoilleen metsämies tyrmistyi, näki kuin sumun läpi, miten toinen taivutti suoraksi pystyyn ponnahtaneen vipuselkosimen, puukollaan vitaisi poikki permen perustimen ja korjasi koppelon... koppelo oli, koska oli niin suuri ja harmaa... Silloin hypähti hän yksistä jalkojen teistä miestä kohden ja karjaisi kuin pakahtuvasta kurkusta:

— Jätä paikalla lintu siihen ja korjaa luusi!

Susi-Uho seisoi kuin puusta pudonneena, koppelo kädessään.

Samassa keksi Topias pojan kädessä koirasteeren, karkasi luo ja sieppasi linnun tiuskaisten:

— Tänne sekin... minun loukustani olette ottaneet...

— Onko siinä puumerkkisi? tiuskahti Susi-Uho kähisten kuten ilves valmiina iskemään.

— Yhtä hyvin on minun tämä kuin tuokin! huusi Topias.

— Toisten pyydykset rassaat, sissi, ja omasi laitat lampaita varten... mutta lauotut ne nyt ovat! lisäsi hän voitonriemulla.

— Oletko loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.

— Laukonut olen, ja jos vasta virität yhtä korkeilla lukoilla, hajoitan ja hakkaan ne tilsiksi.

— Minun loukkuni laukonut! karjaisi Susi-Uho.

Samassa pudotti hän linnun kädestään ja kirves sojossa karkasi Topiasta kohden.

Topiaan takaa kuului Tuiron parkaus.

Mutta Topias oli varuillaan ja tarrasi kiinni kirveen varteen.

Syntyi käsikähmä. Kirves putosi maahan, ja miehet ottelivat sylirysyssä.

— Ota kirves ja lyö! huusi Susi-Uho pojalleen.

Mutta Tuiro ei hievahtanutkaan.

Sitä uhemmin nujuutti Uho vastustajaansa. He ponnistelivat voimiensa takaa, alkoivat pian läähättää kuin sarvistaan toisiinsa takertuneet hirvet, silmät kiiluivat ja hampaat karskahtelivat. Ja hammastensa lomitse ähkyi Uho:

— Kyllä minä annan sinulle linnut, senkin... loukkuni laukonut... minun loukkuni laukonut, senkin... ja kielimässä juokset... kantelemassa Tasaiselle... ja papille... kyllä minä opetan sinut keilimään... ja kantelemaan... senkin...

Uho oli vahvempi ja kepersi pian Topiaan alleen. Hän haparoi puukkoaan tupestaan. Mutta silloin voi hän pidellä vastustajaansa ainoastaan toisella kädellään, ja Topias pääsi ponnahtamaan pystyyn.

Uho oli saanut puukkonsa ja yritti sillä iskeä, mutta Topias sai jälleen käsivarresta kiinni, ja painiskellessa putosi puukkokin maahan.

Mutta Uho yltyi yltymistään ja rynnistellessä näyttivät hänen voimansa vain kasvavan. Yhtäkkiä pyöräytti hän vastustajaansa ja paiskasi tämän jälleen maahan, kovaa tervaskantoa vasten, niin että Topiaan oikea käsivarsi tärähti varattomaksi. Hän päästi tuskan parkauksen.

Painiskellessaan olivat he lähestyneet korkeaa jokiäyrästä. Mustavetinen joki virtaili heidän alapuolellaan syvänä ja leveänä ja oli uurtanut onteloiksi suurten kuusenjuurten alukset, köngöttäväin juurten, joita peitti puolanvartta ja kanervaa kasvava sammalkerros.

Susi-Uhon vastustaja oli lakannut tekemästä tuntuvampaa tenää. Uhon kasvoille tuli kylmäverisen päättäväisyyden ilme. Hän tarttui Topiaan rinnuksiin, tempaisi hänet pystyyn ja raahasi jokiäyrästä kohden, Topiaan hangoitellessa vastaan ja tuijottaessa häneen kiiluvin silmin. Jokiäyräällä sysäsi Uho uhriaan suuren kuusen tyveä vasten ja tuijotti häneen rajulla voitonriemulla. Topias tunsi olevansa hänen vallassaan.

— Katsos tuonne! kähisi Susi-Uho vilaisten jokeen vihaa uhovin silmin. — Etkö katso... tiedät kai ilmankin, että olet surman oma sinne jouduttuasi. Vanno, ettet tule enää tielleni.. et lauvo loukkujani... et kieli etkä kantele... Vanno, kuuletko, niin saat mennä, mistä olet tullutkin... jollet, ei tiesi ole pitkä!

Näitä sanoja, joissa oli värisyttävän jääkylmä tulenhehku, seurasi lyhyt hiljaisuus. Topias ei enää vastustellut, hänen voimansa näyttivät ehtyneen, tyhjentyneen. Mutta hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja hänen lasimaiset silmänsä tuijottivat Susi-Uhon kasvoihin.

Kuuset kohisivat syväsointuisesti heidän yllänsä, ja mustavetinen joki solui syvällä heidän allansa joenputousta kohden.

Tuiro seisoi kappaleen loitompana entisellä paikallaan, ikäänkuin vartiota pitäen.

— Vanno! huusi Susi-Uho lujemmin. — Vanno, tai — toisti hän käheämmin.

Silloin puisti Topias päätänsä, ja samalla kokosi hän voimansa hurjaan epätoivon ponnistukseen. Hänelle ei ollut enää kysymys muusta, hän tahtoi vain riistäytyä irti toisen käsistä. Mutta toinen piteli lujasti kiinni, niin että hän pääsi vain ponnahtamaan pois kuusen juurelta. Rimpuillessaan ja riuhtoessaan joutui hän aivan joen äärimäiselle partaalle, hintelöille kuusenjuurille, joiden yllä oli ohut sammalkerros eikä alla mitään...

Juuret pettivät yhtäkkiä. Susi-Uho ehti hädintuskin heittää otteensa ja hypähtää kovemmalle pohjalle. Topias horjahti... hänen jalkansa oli tarttunut juuriin ja pää edellä putosi hän veteen. Kuului molskahdus... sitten vielä muutamia vedenloiskahduksia... ja sitten seurasi hiljaisuus...

* * * * *

Tyrmeän tyynellä ryhdillä, suupielet kamalasti alaspäin vääristyneinä, tuli Uho joen partaalta Tuiron luo. Siellä älysi hän jousen, Topiaan kallisarvoisen isänperinnön. Hän otti sen, lähestyi jälleen äyrästä ja heitti jousen omistajansa jälkeen.

Uudestaan palattuaan vilkaisi hän syrjäkariin poikaansa.

— Ota linnut, lähdemme.

Tuiro täytti käskyn äänetönnä, kalpein kasvoin, tyrmistyneen jäykin liikkein.

Mutta yhtäkkiä Susi-Uho pysähtyi ja heitti poikaansa aran, välttelevän katseen.

— Näithän, sanoi hän, miten maa lohkesi ja hän putosi. Mutta jos sinulta joku kysyy, ei sinun tarvitse tietää mitään. Vahingossa on pudonnut, voit sanoa.

Mutta poika jäi hätkähtäen seisomaan. Hän muisti, miten isä oli monet kerrat selittänyt, että Topias suitsuttaja, talokas, oli velkapää auttamaan sairasta sisartaan... kun hän ei tehnyt sitä lemmellä eikä häntä viitsinyt ruikaillen rukoilla, täytyi ottaa miten parhaiten sai... nyt oli Topias tahtonut senkin estää ja laukonut loukut...

— Hän tuli tiellenne ja siksi raivasitte hänet pois. Eikös se ollut oikein?

Tämä lapsekas tunnustus ei näyttänyt Susi-Uhon mieltä hyvittävän.

— Mitä sinä siitä ymmärrät! murahti hän. — Oikein se kyllä oli. Mutta pidä suusi, kuten sanoin, — tai...!

He alkoivat jäletysten astua pitkuspuita kohden. Poika kulki äänetönnä ja synkissä mietteissään. Ainoastaan silloin, kun Susi-Uho tuontuostakin kääntyi häneen ja vasarsi hänen päähänsä tuimia sanoja, mukisi hän jotakin käsittämätöntä vastaan.

Mutta Susi-Uho teroitti hänelle vähänväliä yhtä ja samaa:

— Pudonnut hän on, kuulitko! Sen kyllä näkevät kaikki, kun hänet löytävät! Ketä liikuttaa se, että olemme! sen nähneet... ketä jo? Ei ketään... ei niin ketään...

13

LAIN KOURA

Isä Johannes ja Tanu Tasainen, nimismies, olivat olleet Hämeen valtatien varrella nuorta valtionhoitajaa vastassa.

Sillä nuori ritari Sten Sture oli, tuskin pari kuukautta sen jälkeen, kun hänet oli valittu valtakuntaa hoitamaan, ehtinyt ottamaan selkoa niinkin kaukaisten perukoiden kuin Suomen tilasta ja tarpeista. Hän kuului tulleen Turkuun ja tehneen niin ankaraa tiliä, että muuan kehnoista herroista oli säikäyksestä sairastunut ja kuollut, sieltä oli retkeillyt Ulvilan kautta Hämeenlinnaan ja palasi nyt tästä kautta takaisin Turkuun. Ja yksimielisellä myötätunnolla ja mieltymyksellä oli häntä kaikkialla tervehditty, empimättä ja avosylin olivat ne virkamiehet, joilla ei ollut syitä tunnollaan, ottaneet hänet vastaan, piispasta aina halvimpaan neljännesmieheen saakka. Jurot talonpojatkin puristivat hiljaisella hartaudella hänen kättään, emännät niiata lyyhäyttivät päivänpaisteinen hymy huulillaan, ja eukot väkijoukon takaa kohottivat lapsiaan häntä katsomaan. Hänen kulkunsa kautta maan oli kuninkaan kulkua, se oli kuin juhlatuulen humahdus, sillä harvoin täällä näin ylhäisiä vieraita nähtiin. Tämä tuulahdus meni menojaan, mutta jätti nuorekkaiden, keväisten toiveiden oraita kaikkiin mieliin.

Illalla myöhään oli Johannes väsyneenä palannut papintupaansa.

Silloin oli hän Katrilta kuullut, että Topias suitsuttaja oli kateissa. Aamulla oli lähtenyt linnustamaan eikä vieläkään palannut. Iltapäivällä oli oltu häntä etsimässä, mutta ei ollut näkynyt, ei kuulunut.

Väsyksissään oli Johannes mennyt levolle.

Aamulla muisti hän asian heti herättyään ja meni kysymään Katrilta, mutta tätä ei näkynyt, ei kuulunut. Vasta kotvan kuluttua hän palasi läähättäen kotiin ja tuli suoraan päätä papintupaan.

— Olin Suitsulassa. Koko yön on ollut miehiä liikkeellä päresoihduin, mutta eivät ole löytäneet sedästä jälkeäkään.

— Entäs Saara?

— Hän sanoo sitä jo kauan pelänneensä. Mutta ei hän itke... kävelee vain ympärinsä tuvassa aivan kuin olisi muissa maailmoissa... ja kun Pirkko juoksee hänen luoksensa ja painautuu häntä vasten, sivelee hän hänen päätänsä ja silmissä on sellainen kajo kuin häipyisi hän siihen paikkaan. Hyvä isä... jos sedälle on mitä tullut... jos hän ei enää palaakaan!

Johannes nousi ja heitti levättinsä ylleen.

— Mene takaisin Suitsulaan, lausui hän. — Sano Saaralle, että etsimme hänen miestään, ja jää hänen luokseen.

Yhdessä menivät he Tasalan kohdalle. Siitä Katri riensi eteenpäin, mutta Johannes pyörähti nurkkauksesta pihalle.

Sinne oli kerääntynyt joukko väkeä. Se kasvoi yhä, sillä tieltä lappautui miestä ja naista toinen toisensa jälkeen. Johanneksen lähetessä seisoi Tanu heidän keskellään kysellen. Joukkoon avautui kuja, jota myöten hengellinen isä pääsi hänen luokseen.

— Tiedätte siis jo asian, virkkoi hän.

Nimismies puristi vain ohimennen hänen kättään. Otsa oli synkissä rypyissä.

— Eikö kukaan tiedä vihiäkään?

— Hän on voinut eksyä, arveli muuan.

— Topiasko eksyisi metsään! päivitteli toinen.

— Kysykää vain Susi-Uholta! huudahti kolmas.

Tanu Tasaisen otsalle levisi suuttumuksen pilvi.

— Sen olen jo kuullut, tiedättekö mitä muuta?

Kukaan ei tiennyt enempää. Muristiin vain miehestä mieheen, että Susi-Uhon oli Topias metsässä yhyttänyt, ja jos hänelle oli mitä tapahtunut, niin henkipatolla se oli tunnollaan. Mutta Johannes näki Tasalan Tanun katseesta ja kuuli äänestä, että tämän mieltä kaiveli, kun oli niin kauan antanut miekkosen vapaasti elostella, ja katseesta, jonka Tanu heitti häneen, näki hänkin saavansa mielenkaunasta osansa.

Nimismies kehoitti miehiä jakautumaan useampiin joukkoihin ja lähtemään jälleen kadonnutta etsimään. Järjestäessään ja komentaessaan näytti hän aivan unhottaneen papin ja lähti viimeisen joukkueen mukaan.

Johannes seisoi aprikoiden, missä hänen apuaan parhaiten tarvittaisiin. Hän lähti astelemaan joukkojen jälestä tietä, joka meni kirkon ohitse Suitsulan puoleisiin metsiin päin. Kulkiessaan johtui hänen mieleensä mennä Susi-Uholta itseltään asiaa kysymään, ja hän poikkesi tutulle tielle. Taivaltaessaan tuli hän ajatelleeksi, että kenties pahentaisi asiaa ilmaisemalla Susi-Uholle, että tätä epäiltiin, ja päätti olla varuillaan. Mutta Sudenluolaa lähetessään näkikin hän Tanu Tasaisen tulevan jokilaakson toisella puolen samaa tietä miesjoukkonsa keralla. Oli nähtävästi päättänyt tulla ottamaan Susi-Uhon kiinni ennenkuin pääsisi livistämään.

Kun Johannes avasi maasaunan oven, hämmästyi hän aivan nähdessään Uhon istuvan kaikessa rauhassa kirvesvartta vuoleskellen. Hänen kasvonsa olivat tosin uhkamieliset kuten ennenkin, mutta niissä ei huomannut mitään erikoista kiihtymystä.

— Mitä pappi taas täältä hakee? ärähti hän.

Johannes tervehti saamatta vastausta ja istahti oven suuhun jakkaralle, jota hänelle ei tarjottu.

— Miten on vaimosi laita, Uho? kysyi hän.

— Mitä sitten, takkiainen! Sinut kai pitää niin lennättää, ettet enää takertele...

Ovi aukeni ja sisään astui Tuiro, jonka Johannes oli tullessaan nähnyt seisovan hieman loitommalla rinteellä nuorempain veljiensä luona. Hän katsoi oudostellen pappiin ja jäi oven suuhun seisomaan. Johannes oli katsonut Uhoon silmiään kääntämättä, ja hänestä näyttivät miehen kasvot levottomammilta pojan saavuttua.

— Mitäs siinä töllötät, mene kakaroita katsomaan! ärähti Uho pojalleen.

— Leikkiväthän nuo rinteellä, vastasi poika hievahtamatta.

Silloin vasta katsoi Johannes Tuiroon, ja hänestä näyttivät pojan kasvot entistään kalpeammilta.

— Oletteko eilen nähnyt Topiasta, suitsuttajaa? kysyi hän Uhoon kääntyen aivan kuin tavallista asiaa.

Mutta kysymys tuli niin odottamatta, että Uho hätkähtäen kyyristyi kokoon. Sitten syöksyi hän puuskahtaen pystyyn, ja näytti olevan valmis käymään isä Johanneksen kimppuun.

Samassa kajahteli ulkoa kiihkeitä ääniä ja miehiä ilmestyi ovelle. Uho painautui takaisin jakkaralleen aivan kuin kivettynein kasvoin, ja hänen käsiensä saattoi tuskin huomata värähtelevän, kun hän varmoin, hitain iskuin alkoi lyödä juuri vuolemaansa kirvesvartta kiinni terään. Poika näki siinä merkin ja sieppasi jousen seinältä.

— Tuossa hän on! huusi muuan miehistä ikäänkuin ei muusta olisi kysymystäkään kuin pahantekijän saamisesta käsiin.

Mutta nimismies Tasainen, joka oli tullut etunenässä sisään kysyi Uholta:

— Oletko eilen nähnyt Suitsulan Topiasta metsässä?

Uho tirkisti vaanien silmäluontensa raosta.

— Mitä sitten? Samaa juuri uteli pappikin... mutta olenko minä hänen paimenensa... olenko muka syypää johonkin?

Samassa tarttui hän lujasti kirvesvarren ponteen ja kiukku leimahti hänen kasvoillaan.

— Ulos majastani! Hornan tuuttiin! Mitä tänne tölmäätte... aivan kuin varasta etsien!

— Kuka tiesi, ketä etsimmekään! huusi muuan miehistä.

Uho heilutti kirvestään ja näytti olevan valmis lyömään. Tuiro oli jousensa kera urhakasti asettunut hänen rinnalleen.

— Onko hän nähnyt vai ei? kysäisi Tanu Tasainen yhtäkkiä häneltä.

— On, isä ja minä! vastasi poika nakaten niskojaan. — Eikä siihen ole lupaa kysyttykään.

Uho vävähti aivan kuin aikoisi lyödä poikaa, mutta jäi sitten kivikuvana seisomaan.

— Topias on kateissa... ja sinä olet hänet tavannut! sanoi Tanu Tasainen lävistäen Uhon katseellaan.

— Sanokaa missä! ivaili Uho. — Kenties joku teistä oli vieraana miehenä...

Tuiro näytti levottomalta, hän näytti tahtovan puhua ja etsi isänsä katsetta.

— Miksi teet tyhjäksi? Olet tavannut hänet, sano siis, missä hän on!

Susi-Uho koetti nauraa hohottaa.

— Missä? kysäisi Tanu Tuiroon kääntyen.

— Joessa, vastasi Tuiro vitkastelematta.

— ‘Mitä sinulla on pojan kanssa puhumista! puuskahti Uho käheästi. — Voin minäkin sanoa, mitä on sanottavaa. Suitsuttajaako etsitte? Menkää sitten pitkin joen vartta ja etsikää, sinne hän on pudonnut, siellä kai viruu jossakin!

— Hän tunnustaa! Tunnustaa surmanneensa Topiaan! Jokeen heittäneensä! huusivat miehet.

Mutta Uho huusi kaikkien ylitse:

— Valehtelette, ryökäleet! En ole mitään tehnyt! Pudonnut hän on, vahingossa pudonnut. Eikä ole meidän syymme, vaikka näimme sen... kaukaa näimme —

Miesjoukon melu kävi nyt niin kovaksi, että se voitti hänen äänensä.

— Tyrmään hänet! Kahleihin! Pyövelille! Hirteen! lenteli vasamasateena hänen ylitseen.

Nähdessään miesten aikovan käydä käsiksi pudotti hän kirveensä maahan, paiskautui miesjoukkoon ja löi ja sivalteli rynnistäen ovea kohden. Mutta hänen hurjistuneetkaan voimansa eivät riittäneet. Hänet painettiin maahan ja köysittiin.

— Kirottu lurjus! ähkyi hän katsoen kiiluvin silmin poikaansa.

— Viekää hänet! huusi Tanu Tasainen miehille, ja Susi-Uho raastettiin maasaunastaan.

* * * * *

Isä Johannes oli yksin jäänyt sinne Tuiron luo.

Tuiro oli seissut neuvotonna jousineen, tietämättä mihin ryhtyä. Pojan kasvot olivat kalpeat kuin lumi, ja hän hengitti läähättäen.

— Ajattele, poika! sanoi Johannes. — Ei sinun tarvitse todistaa isääsi vastaan, jollet tahdo.

Tuiro seisoi synkkänä.

— Miksi hän valehteli! murisi hän ikäänkuin yksikseen.

— Miksi hän valehteli... kun hänellä oli oikeus!

Viimeiset sanat sanoi hän kiukusta kirskahtaen ja syöksyi samassa ovea kohden jousineen. Mutta Johannes ehti tarttua hänen käsipuoleensa.

— Mihin aiot, poika? Et voi häntä auttaa, pane ase pois! Tahdotko itsekin syöksyä onnettomuuteen?

— Tieltä pois! huusi Tuiro. — Mitä te kaikki tahdotte! Eikö suitsuttajan pitänyt antaa apua äidille! Mutta hän tahtoi ottaa pois linnut, laukoi loukut ja kantoi kieliä. Muuten ei olisi tehty hänelle mitään. Ja nyt —!

Hän riuhtautui irti.

Mutta samassa laukesi jousi ja nuoli töksähti syvälle maapermantoon.

Näytti kuin Tuiron vastustusintokin olisi samalla lauennut. Johannes otti häneltä jousen ja heitti sen syrjään. Hän seisoi synkkänä ja näytti miettivän..

— Isäsi on surmannut Topiaan, sanoi Johannes.

— Niin!

— Missä hän on?

— Maa lohkesi ja hän putosi jokeen.

— Otellessa...?

— Niin!

— Ja etkö tiedä, että murha on kuolemansynti?

— Se oli rehellinen taistelu, ja isällä oli oikeus puolellaan! uhmasi Tuiro.

Isä Johannes sanoi värähtelevällä äänellä:

— Topiaan pirtissä itkee leskeksi jäänyt vaimo, ja hänen lapsillaan ei ole enää isää, joka omistaan huolehtisi. Sanotko vielä, että isälläsi oli oikeus puolellaan?

Tuiro vaikeni värähtelevin sieraimin.

— En tahdo syyttää isääsi edessäsi, poika, jatkoi Johannes — Mutta sinun ei ole siltä syntiä tehtävä, vaikka hän on syntiä tehnyt.

Tuiro oli yhä vaiti.

Mutta silloin tölmähtivät ulkoa pienemmät veikot majaan.

— Ne ovat ottaneet isän ja vievät pois! huusi edellimäinen pojista.

Isä Johannes kätteli heistä toisia, silitti toisten päätä, käski olla hiljaa ja rukoilla. Ja pian istuivat he mikä penkillä, mikä jakkaralla, isä Johanneksen heitä lohdutellessa ja rauhoitellessa.

— Onko sinulla näille mitään syötävää? kysyi hän sitten Tuiroon kääntyen.

— On.

Ja poika kävi näppärästi hommaan, tuoden leipää ja keitetyn linnunkappaleen kunkin pojanvekaran käteen.

— Minä menen nyt, sanoi Johannes. — Hoida äitiäsi ja veikkojasi. Huomenna tulen katsomaan, miten tulette toimeen. Herran haltuun!

Tuiro ei vastannut mitään, tarttui vain papin ojennettuun käteen.

* * * * *

Palatessaan pappilaan näki Johannes jokivartta lähestyvän synkän saaton. Se kantoi Topias suitsuttajan ruumista.

14

SUDENLUOLAN HÄVITYS

Topias suitsuttaja oli voideltu ja kätketty maan poveen.

Ja isä Johannes teki päivittäin retken ohi kirkon. Ensin kävi hän Suitsulassa, ja lohdullisemmin mielin katsoivat leski ja orvot hänen jälkeensä. Mutta melkein heti hengellisen isän mentyä vaipui Saara jälleen sanattomaan suruunsa.

Isä Johannes jatkoi matkaansa jokilaakson yli maasaunaan lesken ja orpojen luo sinnekin. Sillä jokainen tiesi, ettei Susi-Uho enää palaa Sudenluolaan.

Tuiro oli ihmeen hyvin voinut pitää huolta sisaruksistaan ja äidistään. Äiti oli paremmassa siivossa kuin ennen. Oma naurishalme oli parahiksi joutunut täydelle terälle, ja siitä saatiin nauriita hyväksi aikaa joukolle. Tuiro sai lintuja särpimiksi, ja isä Johannes toi päivittäin parisen leipää.

Tänään kulki isä Johannes tavallista raskaammin askelin porraspuita joen ylitse. Hänellä oli tuotavana synkkä viesti Tuirolle.

Mutta kun hän astui maasaunaan, ei Tuiro ollut siellä. Hän kävi katsomassa mielipuolta vaimoa ja näki hänestä hyvin huolehditun. Vappu parka naureskeli vain ja leikitteli pienellä puupulikalla, jonka Tuiro oli vuollut hänelle leikkikaluksi.

Ulkoilmaan palattuaan tapasi hän pari pojista, jotka kertoivat, että Tuiro oli vähän matkan päässä jokiahteella nauriskuoppaa kaivamassa. Johannes meni sinne ja löysi pojan sieltä pienen naurishalmeen laidalta. Nauriit olivat kasvaneet mainiosti savimaassa, metsän väkipohjalla. Poika oli kaivanut kuopan rinteeseen ja laittoi parhaillaan laipiota hajotuista puun kelleksistä, luodakseen sitten päällyksen umpeen.

Tuiro vastasi ynseästi isä Johanneksen tervehdykseen eikä hänelle näyttänyt kuunaan käyvän jokapäiväinen vieraansa tervetulleeksi... mahtoi vain tuntua häiritsevän hänen vapauttaan...

— Minulla on sinulle puhuttavaa, Tuiro, virkkoi Johannes.

Poika viskasi kelleksen sylistään niskaspuille kuopan päälle ja jäi odottamaan.

— Isästäsi, jatkoi Johannes.

Poika hätkähti.

— Hän ei palaa kotiin.

Poika haukkasi ilmaa ikäänkuin se yhtäkkiä olisi häneltä loppunut.

— Hänen täytyy kuolla.

Tuiron pää painui riipuksiin ja hänen kätensä liikahtivat eteenpäin ikäänkuin pyrkisivät ristiin.

— Hänet mestataan.

Tuiro astui muutaman askeleen ja nojasi puun runkoon.

— Jos tahdot vielä kerran hänet nähdä, niin voit tulla mukaan. Menen huomenna hänen luoksensa.

Tuiro mietti.

— En, sanoi hän hiljaa, mutta päättävästi.

— Niin, kuten tahdot, virkkoi Johannes, koettaen parhaansa mukaan ymmärtää pojan tunteita.

— Milloin se tapahtuu? kysyi Tuiro hitaasti lähestyen kuoppaansa.

— Huomenna.

Tuiro tarttui uuteen kellekseen, tempasi sen ylös kuin hengenhädässä ja heitti kuopan niskaspuille.

— Niin kai pitää käydä... yhdelle niinkuin toisellekin sanoi hän ikäänkuin kiukuissaan.

— Mitä tarkoitat?

— Topias on kuollut — ja — ja nyt kai on oikein, että isäkin...