Part 10

Isä Johannes odotti hieman arastellen. Sillä tänä iltana piti Kaarinan tulla jälleen hänen luoksensa eikä hän ollut oikein selvillä millainen heidän suhteensa olisi viimeisen oppitunnin jälkeen.

Kaarina astui vienon arvokkaasti papintupaan. Hänessä oli niin juhlallista, niin ylävähköä tervehtiessään, että isä Johannes aivan säpsähti ja tunsi kutistuvansa niin pieneksi. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan yljän ystäväksi, vaan melkeinpä ylkäpoikaseksi, sulhasrengiksi. Hänestä tuntui melkein, että hänen edessään seisoi toisen morsian, jolta hän oli saanut rukkaset...

Kaarina istahti tuolilleen niin sulavan arvokkaasti ja ylävästi, kuin se ei enää kuuluisi hänelle.

Isä Johannes alkoi puhua. Koska tänään oli Birgittajuhlan päivä, kertoi hän pyhästä Birgitasta. Näin hän kertoi:

— Birgitta oli ylhäisen aatelismiehen ja hurskaan äidin tytär. Hänen isällään oli suuri vaikutusvalta, ja heidän linnassaan oli koko Uplannin elämän keskus. Siellä elettiin loistavaa elämää ja kulistiin kullassa, ja loimottavan takkavalkean ääressä ompeli lapsonen kultakoristuksia silkkikankaalle, ja linnassa oli oma kappalainen lukemassa pyhiä tarinoita ja rukouksia naisille, jotka rouvan tuvan takkavalkean ääressä askartelivat. Ja hänen isällään oli niin paljon maita, että yksistään Birgitan perinnöksi oli tuleva kolmetoista taloa, myllyjä ja sahoja.

Mutta kun hän oli seitsemänvuotias, näki hän alttarin vuoteensa vieressä, ja alttarilla istui valkoinen neitsyt säteilevissä vaatteissa ja sanoi hänelle: "Oi, Birgitta, tule!" Kun hän meni neitsyen luo, piteli neitsyt ruunua kädessään ja sanoi hänelle: "Tahdotko tämän ruunun?" Hän sanoi sen tahtovansa, ja neitsyt pani ruunun hänen päähänsä, niin että hän tunsi selvästi ruunun pyöröreunan päätänsä painavan. Ja näky katosi hänen silmiensä edestä, vaan ei häipynyt hänen mielestään.

Muutama vuosi myöhemmin valvoi hän eräänä iltana vuoteellaan, pimeässä huoneessaan. Yhtäkkiä näki hän vuoteensa jalkopäässä kirkkaan valon ja valokehässä alttarin ja ristiinnaulitun vapahtajan ilmielävänä. Hän näki jumalanpojan häväistynä ja syljettynä, näki ruoskaniskut hänen käsivarsissaan ja veripisarat, jotka vierivät orjantappuraruunun alta hänen poskilleen. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hän kysyi: "Oi, rakas herrani, kuka on tehnyt sinulle tämän?" Silloin avasi taivahinen ylkä tuskasta sinertyneet huulensa ja vastasi hiljaa: "Kaikki ne, jotka unhottavat minut ja hyljeksivät minun rakkauttani." Näky katosi ja oli pimeä, mutta Birgitta ei voinut nukkua, vaan nousi paitasillaan ja paljain jaloin kylmälle lattialle ja lankesi ristiinnaulitun kuvan eteen, joka oli hänen vuoteensa jalkopohjissa.

Birgitta alkoi jo lapsukaisena ikävöidä luostariin (Kaarina säpsähti tämän sanan kuullessaan, ja Johannes lisäsi epävarmasti värähtävällä äänellä:) puhtaan elämän pyhättöön. Mutta jo kolmentoistavuotiaana naitettiin hänet kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, Ulvi Gudmarinpojalle, vaikka hän olisi tahtonut ennen kuolla kuin astua morsiustuoliin. Hänen miehensä oli hilpeä ritari, joka rakasti keihäsleikkejä ja maallisia iloja. Birgitan pyynnöstä opetteli hän rukouksiakin neitsyt Marialle, vaan meni rukoiltuaan maallisiin iloihin. Mutta miehensä ollessa poissa Birgitta kuritti lihaansa, katui syntejään ja rukoili.

Hän joutui suurten seuroihin ja kuningasten kartanoihin, mutta hovin turmelus ei häntä viihdyttänyt. Vaikka hänellä oli paljon lapsia, etsi hän toivioretkeltä sitä hiljaisuutta ja hengellistä lohtua, jota maailma ei voinut hänelle tarjota. Vaikkei hänellä ollut puutetta hevosista, kulki hän jalkaisin pyhän Olavin haudalle Trondhjemiin, ja myöhään kylmänä iltana meni hän kalastajan venheeseen nukkumaan, sillä hän ei tahtonut häiritä asukasten unta mataloissa majoissa rannalla. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet suuremmiksi, lähti hän miehensä kera toiselle toivioretkelle etelään, pyhän Jaakopin haudalle, ja siellä he viipyivät kaksi vuotta. Mutta palausmatkalla hänen miehensä sairastui ja kuoli kotimaahan päästyään. Birgitta sai häneltä kultasormuksen, jota kuoleva pyysi kantamaan heidän avioliittonsa muistoksi.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin, kun hän rukoili kappelissa, valtasi hänet taivahinen hurmaus, hän näki loistavan pilven ja pilvestä kuuli hän äänen sanovan: "Nainen, kuule minua!" Säikähtyneenä hän pakeni huoneeseensa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kun hän muutaman päivän kuluttua taasen rukoili kappelissa, näki hän uudestaan loistavan pilven ja kuuli saman äänen: "Nainen, kuule minua!" Hän pelästyi uudelleen, pakeni kammioonsa, ripitti itsensä ja otti ehtoollisen. Mutta kolmannen kerran kappelissa rukoillessaan valtasi hänet jälleen jumalainen hurmaus, hän näki Ristuksen loistavassa pilvessä ja kuuli äänen sanovan: "Nainen, kuule minua! Älä pelkää, sillä minä olen sinun jumalainen ylkäsi ja sinä olet minun morsiameni ja välittäjäni ihmisten tykönä. Sinä olet näkymättömiä näkevä ja saava minun henkeni iäti." Silloin heitti Birgitta pois miehensä muistosormuksen ja kuuli jumalaisen yljän ääntä. Sillä ylkä oli niin suloinen sisältä ja niin sankarillinen ulkoa, että häntä halutti asua hänen luonansa.

Hän ei mennyt mihinkään vanhaan nunnaluostariin, sillä hänet oli suurempiin kutsuttu. Hän näki jumalaisia näkyjä ja r ennusti tulevaisia asioita, ja Jumala itse saneli hänelle näyssä uuden luostarin säännöt. Palavalla innolla toimi hän tämän pyhän asian eduksi, mutta hän tuli vanhaksi ja harmaaksi ennenkuin pyhä isä Roomassa vahvisti uuden luostarin säännöt. Vähän aikaa sen jälkeen ilmestyi Ristus taasen morsiamelleen ja kutsui hänet luoksensa taivahisiin asunnoihin. Ja kun aika oli täytetty, julistettiin hänet pyhäksi ja välittäjäksi Jumalan ja ihmisten välillä.

Kohta hänen päästyään yljän luo avattiin Vadstenassa ensimäinen pyhän Birgitan luostari rauhan tyyssijaksi Ristuksen morsiamille ja pyhän neitsyen seuraajille, ja hänen tyttärensä Katarina tuli sinne hurskasten sisarten äidiksi. Sen jälkeen on pyhän Birgitan luostareita perustettu paljon ja moniin maihin ja niitä on myös se, joka sijaitsee Naantalin pienessä kaupungissa ja jota _Vallis gratiæ_, Armonlaaksoksi, nimitetään.

* * * * *

Tänään ei Kaarina kuunnellut unelmoiden ja isä Johanneksen silmiin katsoen. Kun isä mainitsi Birgitan mielessä jo nuorena heränneen kaipauksen luostariin, syttyi silloin kirkas valo Kaarinan silmissä. Ja kun isä kertoi, miten Ristus kutsui morsiantaan sanoen: "Nainen, kuule minua!" kuuli Kaarina jumalaisen yljän äänen, kuuli itselleen kaikuvan hänen odotetun kutsunsa. Hän kuuli isä Johanneksen äänen, mutta se oli ainoastaan lennättävää, säestävää soittoa ajatukselle, joka jo kauan oli uinunut hänen sielussaan, mutta jonka nyt oli sytyttänyt loimottavaan paloon sana: luostariin!

Hän nousi hitaasti, ikäänkuin epäröiden, ja poistui.

Huomenna aamupäivällä saapui hän isä Johanneksen luo. Hän sanoi jo kauan odottaneensa kutsua ja nyt oli hän sen saanut. Hänen oli päästävä luostariin.

Se tuli kuin salaman isku... sellaista ei isä Johannes ollut unelmissaankaan aavistanut, ja ensi tuokiossa tuntuivat kaikki luostarit hänestä olevan hornan vankitorneja, jotka olivat rakennetut hänen heikoille hartioilleen, niin että hän oli vaipumaisillaan maahan.

Mutta hän malttoi pian mielensä ja nöyrtyi. Eikö se ollut juuri luostarielämän ihanne, jota hän oli Kaarinalle teroittanut? Se oli niin syöpynyt hänen mieleensä, että hän oli saarnannut sitä salon immelle, ajattelematta tai edes aavistamatta seurauksia. Kenties oli niin Jumalan tahto, kenties hänet siten tahdottiin opettaa uhraamaan kaikkensa herralle, ajattelematta itseään. Ja kun herra Kaarinaa kutsui, täytyi totella.

— Tapahtukoon hänen tahtonsa! sanoi hän kyynelsilmin ja värisevällä äänellä.

Kaarina sanoi, ettei hän voinut saada vähintäkään rauhaa, ennenkuin ajatus oli ilmaistu hänen vanhemmilleen. Hänellä ei ollut voimaa eikä rohkeutta sitä tehdä, ja hän pyysi isä Johannesta suorittamaan tämän vaikean tehtävän.

Isä Johannes laittautui kuin hautajaisiin, ja juhlallisin, raskain askelin hän asteli Kaarinan kera Tasalaan.

Tanu Tasainen sanoi ensin, että hänen oli mahdoton ajatellakaan ainoan lapsensa hautautumista luostarimuurien sisälle, ja Anna äiti nyyhkytti ja puhkesi itkuun. Mutta kun isä Johannes puhui lohduttavia sanoja, puhui herran kutsusta ja ihmeellisestä kaitselmuksesta ja paljosta muusta, alkoivat he vähitellen tyyntyä. Ajatusaikaa he vain tahtoivat, pitkältä ajatusaikaa ja Kaarinalle aikaa tarkastella mieltään, ainakin syksyyn saakka. Aikapahan näyttäisi, oliko se herran tahto.

Kesä tuli, kesä täynnä kukkia ja linnunlaulua. Mutta synkän varjon peittäminä näkivät Tasalan vanhukset sen kesän kukat ja surullisesti soi lintujen laulu heidän korvissaan. Sillä niinkuin heidän kukoistavan tyttärensä varjo, niinkuin hunnutettu nunna, joka on jo mielensä taivahisiin vihkinyt, käyskenteli Kaarina kotipihoillaan ja teki askareitaan kuten käymätiellä taivaasta käsin, eikä niinkuin se, joka tekee kotoisia töitään.

Kesä kului loppuun, eikä Kaarina sen enemmän lähestynyt maallisia.

Vapaamies Tanu Tasaisella oli asioita Turkuun, ja samalla tiellä meni hän tyttärineen Naantaliin. Luostarin abbedissa Margareta Jönsintytär teki Kaarinalle muutamia kysymyksiä ja näytti saamiinsa vastauksiin tyytyväiseltä. Mutta sitten sanoi hän, että Kaarinan oli tultava uudestaan kolmen kuukauden kuluttua.

He saapuivat kahdeksantena joulupyhänä uudestaan, ja abbedissa otti heidät vastaan monasteriumin ruokasalissa ja teki jälleen muutamia kysymyksiä. Niin oli Kaarinan käytävä hänen puheillaan vielä kerran kevättalvella ja kerran kesällä, ja joka kerralla abbedissa tutkisteli hänen aikomuksensa totisuutta.

Ja syksyllä, vuoden kuluttua heidän ensi käynnistään luostarissa, oli Kaarinan mentävä ikiteilleen. Sillä lujana oli hän koeaikansa kiirastulen kestänyt.

Ja Anna äiti valmisti tyttärensä matkalle niinkuin valmistetaan viimeiselle matkalle, ja sanoi hänelle hyvästit niinkuin ikuiset hyvästit sanotaan. Nämä jäähyväiset olivat surulliset kuin hautajaiset, mutta niissä oli sama iäisyysuskon lohdutus kuten hautajaisissakin, ja Anna äidin kyyneliin taittui ikäänkuin kirkas säde taivaasta. Sillä kun nyt kerran täytyi käydä näin, ei hän nähnyt rakkaassa tyttäressään ainoastaan luostarin noviisia, vaan melkeinpä itse pyhän neitsyen.

* * * * *

Naantalissa laati vapaamies Tanu Tasainen, alias Daniel Danielinpoika, lahjakirjan, luovuttaen luostarille tyttärensä myötäjäisiksi suurehkon niittypalstan Killalan kylän lähellä, ja niin oli asia järjestyksessä. Mutta vielä saivat he odottaa muutamia päiviä, ennenkuin piispa ehti tulla morsianta yljälle vihkimään.

Vihdoin Arvi piispa saapui.

Abbedissa keritsi Kaarinan hiukset, hänen kauniit kultakutrinsa, ja paljasjaloin odotti hän kirkon oven takana pyhää toimitusta. Piispa tuli loistavassa juhlapuvussaan ja kysyi paljasjalkaiselta tytöltä, miksi hän pyrki sisälle.

— Ristus on minut kutsunut morsiamekseen, sanoi Kaarina ujosti.

Piispa hymyili lämpimästi, tarttui noviisin käteen ja talutti hänet kirkkoon, ja hänen edellään kannettiin punaista lippua, jonka toiselle puolen oli maalattu ristiinnaulittu vapahtaja ja toiselle puolen pyhä neitsyt tunnusmerkeiksi hänen jumalaisesta yljästään ja neitseellisestä esikuvastaan. Piispa astui pääalttarille ja vihki siellä kultasormuksen, palasi sitten ovelle Kaarinan luo ja otti häneltä kuuliaisuuden, köyhyyden ja naimattomuuden lupauksen, pani vihkisormuksen hänen sormeensa ja sanoi:

— Täten vihin sinut Jumalan morsiameksi ja iäiseksi omaksi!

Silloin tunsi Kaarina pyhän hellyyden väristyksen kautta koko olemuksensa ja häneltä pääsi katkonainen, suloisen tuskallinen nyyhkytys. Mutta ikäänkuin hänen pyhiä kyyneliään pyyhkiäkseen helähytti kuoro samassa rytmilliset, kiemurtelevat messunsävelet, ja niiden soidessa talutettiin hänet alttarin eteen. Siellä luostarisisaret riisuivat hänet alasti ja pukivat hänet vihittyyn morsiuspukuun. Hän sai ylleen väljän, valkoisen paidan, harmaan hihahameen, jonka edessä riippui kangasliuska olalta alas, ja musta nahkavyö kiinnitettiin tämän liuskan alitse. Mutta päähän kiinnitettiin tuhansin unelmin pyhitetty huntu, joka oli valkoista ohutta kangasta ja verhosi otsan, posket ja leuan ja kiinnitettiin neulalla niskan taa. Tämän päälle pantiin toinen musta huntu, johon kiinnitettiin Ristuksen ruunu, morsiusruunu, jossa oli kaksi valkoista vaatenauhaa ristissä pään ylitse ja yksi pään ympäri, ja nauhojen risteykset oli merkitty viidellä punaisella tilkulla, jotka merkitsivät Ristuksen viittä haavaa. Niin oli morsian puettu, ja messun päätettyään antoi piispa hänelle palavan kynttilän käteen, että hän taitavain neitsytten tavoin olisi valmis menemään ylkää vastaan, vei hänet kirkon ovelle ja jätti abbedissan haltuun.

Abbedissa vei hänet pieneen selliin ja avasi työntöluukun. Luukusta tulevassa valossa näki hän kolean kopin, noin sylen levyisen ja parin pituisen. Sivuseinällä oli puusänky, jossa ei ollut ainuttakaan lakanaa, olilla vain sarkapeite ja aluinen ja valkopieluksinen tyyny.

Abbedissa poistui, morsian kuuli oven romahtavan kiinni ja oli yksin.

24

UUSI AIKA TEKEE TULOAAN

Syystuuli humahtelee puissa maantien varsilla, heitellen tielle kellastuneita lehtiä. Mutta toisissa puissa ovat vielä lehdet pysyneet vihreinä ikäänkuin syksyn kylmiä öitä uhmaten. Ja kaikkialle, vihreille, keltaisille ja punaisille lehdille siroittelee syysaamun aurinko vaaleansiniseltä, kuulakalta taivaalta kultahileitään. Elämä kamppailee kuolemaa vastaan, valo pimeyttä vastaan.

Maantietä astuu munkki mustassa levätissään, huppukaulus korvillaan. Reippaasti astuu saarnaveli, mutta on astunnassa sentään jotakin kömpelöhköä, kävelyyn vieraantunutta, niin ettei hän näytä vuosikausiin taivaltaneen jalkaisin saarnamatkoilla. Eikä hän näytä kyllästyneenkään astuntaan, kuten luulisi alinomaa tallustaessaan, vaan astuu kuin leikkiä tehden ja näyttää nauttivan astunnastaan.

Ja aatos lentää astuessa, lentää kuin siivilleen pyrähtänyt lintu, niinkuin saisi lennonrohkeutta miehen jalkapatikasta.

Hemaisevalta tuntuu tämä astunta... pitkistä ajoista! Sitä hän oli ajatellutkin ja sentähden lähtenyt jalkaisin kaupunkiin... puutuuhan aivan aina samassa salopitäjässä elellessään... mies, joka aikoinaan on monen pitäjän tiet polkenut! Nuortuvansa tuntee nähdessään vieraan pitäjän vierasten puiden vilkuntaa tien varsilla, tuntee irtaantuvansa nykyhetkestä ja heittyvänsä vuosikymmenen taapäin, vaihtelevain vaellusvuosien mielikuviin ja mielialoihin. Tuntee irtaantuvansa itsestäänkin, voi katsoa itseään ja elettyjä vuosiaan kuin loitolla ja melkein kuin ottaa niistä kiinni yhdessä kourauksessa.

Menneisyydestä nousevat muistot, kiehkeävät ja kumpuavat hämärästä näkyviin, nousevat näkyviin lapsuuden leikit, nuoruuden unelmat, miehuuden taistelut, nousevat sydämen tunnesointujen kaukaiset kaiut ja helähtävät jälleen.

Nousevat kangastuskuvat, helähtävät sävelkaiut. Kajastaa mieleen neito, nunnapukuinen neito, jonka huntu kuvastuu suruhuntuna. Soinnahtaa sävel nunnalle.

Ja astuvasta saarnaveljestä tuntuu, että hänen sydämensä armas haudattiin viisi vuotta sitten.

Haudattiin... hän itse hautasi... elävänä hautasi...

Erehdys, erehdys oli ollut temmata juuriltaan metsäkukka, temmata juuriltaan luojan luonnosta ja aidata ansariin, vaikkapa Jumalankin ansariin... Erehdyksenä oli hän sitä lukemattomat kerrat katunut ja surrut, sitten taasen pitänyt Jumalan sallimuksena ja hänen pyhien tarkoitustensa määräämänä. Nyt, kun hänen sieluunsa tuntui jälleen kuohuvan uutta nuoruutta, vihlaisi entistään kipeämmin myös katumuksen tunne vuosien päästäkin. Erehdys täytyi sen olla... eikö liene erehdys koko ansarikin, ihmiskeksintöä koko luostarilaitos... Sillä hän tunsi niin syvästi tunnossaan, että hän oli ollut salon sylissä, kaukana luostareista, lähempänä Jumalaa, uurastaessaan hänen työssään. Jumalanko työssä... oliko hän tehnyt Jumalan työtä silloinkin, kun tempasi juuriltaan metsäorvokin... laittoi lapsen sinne, josta oli itse pyrkinyt pakoon, sieltä, josta oli itse etsinyt tyyssijansa ja tuntenut olevansa lähempänä Jumalaa? Erehdys, erehdys... mutta eikö hän kenties antanut ajatuksiinsa vaikuttaa oman kaipuunsa tyttöön... kuka ymmärsi ja tutki Jumalan tarkoitukset... kenties sittenkin oli korkeinta niin pyhittäytyä kokonaan Jumalalle?

Astuu, astuu mietiskelevä saarnaveli Turkua kohden. Hänen mielessään väikkyy uinailevan neidon kuva suruhuntuun verhottuna. Mutta kun hän oikein syventyy tyttöä miettimään, iltaisin hiljaisessa kammiossaan tai näin yksinäisillä metsäteillä, silloin kiehkeää sydämen salaisimmista kätköistä hänen sielunsa silmiin jotakin kirkasta, valoisa olento sädekehä päänsä ympärillä. Hänen vienoimmissa, kätketyimmissä unelmissaan oli kohta, kun neito oli lentänyt pois hänen läheltään, tämän muistokuvaan langennut heijastus siitä sädekehästä, joka hänen nuoruutensa mielikuvissa oli pyhää neitsyttä ympäröinyt... Hiljaisimpina hetkinä, katumuksen ja tuskan tunteen yllä, oli pyhä neitsyt ja tämä armas muistokuva vähitellen sulautunut yhteen, muistokuva oli saanut pyhän neitsyen sädekehän ja pyhä neitsyt armaan neidon piirteet... tämän luostarineitsyen muistokuvasta oli tullut hänen pyhä neitsyensä... Mutta juuri silloin, kun tämä suloinen kuva kiehkeää ihanassa kirkkaudessaan hänen sielunsa silmien eteen, juuri silloin tuntee hän samalla kipeimmän vihlaisun povessaan... juuri silloin polttavimman kaihon tunteen siksi, että tämä armas olento on niin kaukana! Ihmeellinen on elämä, ihmeellinen ihmissydän!

* * * * *

Tuskin huomasi mietiskelevä, unelmoiva saarnaveli, että hänen edellään astua köpsötteli vanha, kumarainen mies porvarispuvussa. Hiljaa astui ukko, hiljaa köpsötteli sauva kädessä ja silmäili mietteissään eteensä. Johannes toivotti hänet herranterveheksi ja aikoi astua ohitse. Mutta ukko katsoi kummissaan saarnaveljeä, joka ei häntä tuntenut.

— No, totta Marian... päästi hän ällistyneenä suustaan. Saarnaveli pysähtyi ja katsoi kummissaan vanhaan porvariin.

— Veli Johannes, jesavita... tule että syleilen!

— Mutta... oletteko...?

— No, pyhän Henrikin hiippahattu... musta veli, joka ei tunne Olavi ukkoa!

— Tosiaankin! Isä Olavi Laurentii!

Ja Johannes syöksyi hänen syliinsä. Sitten loittoni hän ja katsoi vanhaa lehtoria silmät selällään.

— Mutta... että te...!

— Porvarispukuniko ihmetyttää?

— Tanskalaisella veli Hinceruksella oli kyllä muinen tapana väliin vetää porvariskauhtana munkkikaapunsa ylle, mutta...

— Etkö tiedä, että nyt on Tanskan valta maassa? myhäili vanha lehtori.

— Onhan se nähty tanskalaisista verohurtista siellä salollakin. Mutta kuinka se voi viedä teidät, vanhan miehen, moisiin kujeihin...

— No, no, poikaseni! virkkoi isä Olavi surullisesti myhäillen. — Ei tätä tee leikillään... ei leikillään pelkää ja häpeä veljeskunnan pukua... pakko se nykyään käskee...

— Mikä kumman pakko?

— Tällä haavaa, kautta viiden haavan, ei enää uskalla lähteä locuksesta kävelylle levätissään. Jollei vedä luitaan porvariskauhtanaan, saa päivät päästään istua aivan kuin karserissa.

— Minkä ihmeen tähden?

— Mainitsit juuri veli Hinceruksen. Vuodet päästään on hän vehkeillyt tanskalaisesta päämajasta saamiensa ohjeiden ja määräysten mukaan, onpa saanut muutamia suomalaisiakin veljiä liittoonsa, kätyreikseen. Ja toimellisia ollaan tavallisesti niissä, jotka maailmasta ja pahasta ovat. Valtiollisissa vehkeissään ja juonissaan on tämä rakki, paremmin sano, piskeineen touhunnut niin, että koko veljeskuntamme on joutunut silmätikuksi, viime aikoina aivan verisesti vihatuksi.

— Olette ankara, isä! Mutta onhan maassa Tanskan valta, mitä vaaraa silloin on Tanskan ystävillä ja niiksi luulluilla?

— Tanskan on valta vielä... mutta tuskin enää kauan... Tanskan on valta... mutta juuri siksi meitä vihataan. Sellainen on Tanskan valta...

— Isä! Sinne metsien poveen olen kuullut yhtä ja toista. Mutta vähät tiedän suuren maailman melskeistä... kertokaa, isä Olavi, voin sitten kotikulmillekin terveisiä viedä...

— Eivät ole ilahuttavia viime aikojen kuulumiset olleet, enkä heitä niin tarkoin tiedäkään. Mutta mitä munkkikaapuun tulee, niin ei sitä esivalta vihaa, vaan kansa, kuten Tanskan valtaakin. Kristian kuninkaan verityöt ja hirmuvalta ovat katkeroittaneet kansan äärimmilleen, ja nyt, kun kansa nousee sortoa luomaan niskoiltaan, ei ole hyvä olla niiden, joita sen ystäviksi epäillään.

— Mitä, nouseeko kansa sitten?

— Ruotsin puolella ovat tyrannin verityöt nostattaneet kansan sotaan. Täälläkin on sota aivan ovella!

— Nuo verityöt... olen niistä kuullut... mikä saattoi viedä sellaisiin julmuuksiin?

— Osaksi kai viha ja kosto, osaksi halu tuhota maan vastustuskykyisin aines. Muistat kai, että täältä lähtiessäsi salolle — siitähän on pian yhdeksän vuotta — ottelivat vallasta Erik Trolle, Tanskan ystävä, ja nuori Sten Sture, isänmaallinen kansanmies. Sten Sture vei voiton kansan avulla, mutta Erik Trollen poika, Kustaa Trolle, pääsi arkkipiispaksi Upsalaan. Hän alkoi vimmatusti rettelöidä ja juonitella Tanskan puolesta, kooten unioniystävät ympärilleen. Kuului jo emämaassa olleen sisällinen sota riehumassa, kun Sten Sture kutsui valtiopäivät tuomitsemaan hänen ja arkkipiispan välillä. Kustaa Trolle vangittiin ja tuomittiin virkaheitoksi, kerrotaan Turun Arvi piispankin olleen mukana esimiestään kukistamassa...

— Jesavita!

— Sellaista on maailman meno, poikani! Kustaa Trollen eroittamisen tähden Rooman pyhä isä julisti valtakunnan kirkonkiroukseen... miten te siellä salolla siitä selvisitte?

— Mistä? Kirkonkirouksestako!

— Etkö edes tiedä...

— En vihiäkään!

— He, — he, nauroi vanha lehtori. No, totta Marian, ei ole raskas maankirous silloin, kun siitä eivät tiedä edes seurakuntain sielunpaimenetkaan! Piispa Arvi Kurkea epäillään, ettei hän olisi isänmaallinen, pujoittelisi vain valtiollisten puolueiden välillä ja valvoisi kirkkoäidin etuja... mutta annahan kovan tulla teen, niin näyttää maallisissakin asioissa kyntensä! Tuo arkkipiispan eroittaminen ensin... ja panepas sitten hänen pyhyytensä paavin pannakirja viheriän veran alle... no, totisesti, silloin mies tietää mitä tahtoo!

— Mutta verityöt, isä?

— No, taistelussa Tanskaa vastaan Sten Sture haavoittui ja kuoli. Mielet olivat masennuksissa, herrainpäivät tunnustivat Kristian II:n Ruotsin ja Suomen kuninkaaksi, ja kansa, alistui. Silloin kohtasi kosto kauan vastarintaa tehneen isänmaallisen puolueen johtomiehiä. Keskellä ruunausjuhlien humua pudotettiin satakunta maan parhaita päitä... ja kerrotaan Kustaa Trollen olleen parhaana saunoittajana tässä verilöylyssä, ilmiantaneen teurastettaviksi Tanskan ystäviäkin, joille yksityisesti kantoi koston sappea rinnassaan. Tyrannille kelpasi tekosyyksi "kerettiläisten" menettely arkkipiispaa kohtaan, kun siten pääsi satakunnasta jäykimpiä vastustajiaan!

Kumma että Arvi piispa pääsi hengissä!

— Siitä juuri ketun tuntee... Hän tietenkin aavisti pahaa, ei mennyt ruunausjuhliin... olihan Kustaa Trolle jälleen vallassa ja kunniansa kukkuloilla. Mutta hänen kerrotaan lähettäneen nöyrän kirjeen arkkipiispalle, Kustaa herralle, ja luvanneen kuuliaisuutta. Ja kun sitten viime syksynä Kristian tyrannin sotajoukko saapui tänne ja täkäläiset mahtimiehet luovuttivat linnan hänen käskynhaltijalleen, Tuomas junkerille, silloin kerrotaan Arvi piispan kirjoittaneen kuninkaalle mairittelevan ja matelevan kirjeen, vakuuttaneen uskollisuuttaan ja luvanneen väkensä, laivansa ja aseensa hänen käytettävikseen. Joku kaniikeista kuuluu kirjeen sattumalta nähneen, ja tieto siitä levisi hengellisiin piireihin ja muihinkin. Monet kuuluvat häntä siitä pitäen sanovan "verikoiran kappalaiseksi", sillä "teidän armonne nöyräksi kappalaiseksi" oli hän kirjeessään itseään nimennyt.

— Hänhän sitten aina kääntää purjeensa sinne, mistä milloinkin tuuli puhaltaa! huudahti Johannes.

— Niin, näköjään... mutta toisaalle tuhlaa hän sanoja, toisaalle tekoja... Saadaanpas nähdä, eikö mies taasen pian pysty muuhunkin kuin makeiluun...

— Ah, tosiaan, mainitsittehan äsken, isä, että on jälleen levottomuuksia Ruotsin puolella!

— Levottomuuksia... ettekö te siellä salolla tiedä siitä mitään... maanjäristys meillä on nykyään. Kun tyranni katkaisi päät sadalta vastustajistaan, nousi heti tuhansia sijaan! Kun Tukholman verilöyly oli viime marraskuussa, nousi Taalainmaan rahvas aseihin jo alkutalvesta nuoren Kustaa Vaasan johdolla. Kerrotaan kansan nousseen siellä kaikkialla ja voitollisesti ryntäävän eteenpäin. Pari kuukautta, ylikin, on siitä, kun nuori Kustaa Vaasa oli valittu valtionhoitajaksi — ettekä te tiedä siellä Metsäkulmalla siitä mitään, muutamain peninkulmien päässä Turusta!

— Aina huhuja! Mutta eihän sitten maassa enää olekaan Tanskan valta! huudahti Johannes hehkuvin poskin.

— On vielä täällä Suomessa. Mutta sodan hehku, vainon veriloimo palaa jo Turussakin miesten silmissä, vaikkei riehahtele tyyni, tasainen suomalainen.

— Leviääkö sota tännekin?

— Se on jo ovella, kuten sanoin. Valtionhoitajan pieni laivasto on jo toisiltana saapunut, mutta pysytteleiksen loitommalla Raision rantamilla, pieni kuuluu näet olevan sotavoima mukana. Mutta eilen varhaisesta aamupuhteesta alkaen on liikuskellut miehiä nostattamassa turkulaisia ja ympäristöläisiä aseihin, ja siitä pitäen on yllytys jatkunut. Ei kuulu mitään erityistä, ei näy mitään sotaista muussa kuin hehkuvan kiiluvissa silmissä, mutta siitä tuntee tulen kytevän ja pian se varmaan leimahtaa. Meihin munkkeihin sotainen kiihko on ensiksi kohdistunut. Kun meitä nyt kerran vihataan, on meidän niskoillemme alettu syytää kaikki paha, mitä maailmassa on, ja kiihdyksissään kansa purkaa nyt meihin kaunansa. Olemmehan muka lähimmät Tanskan ystävät, ja meitä vastaan uskaltaa aina nousta, vaikkei olisi niin suuri sankarikaan!

* * * * *

Kerkeäkielisen Olavi lehtorin kertoellessa ja pakinoidessa olivat hengenmiehet hiljanverkkaan kävelleet eteenpäin, saapuneet kaupunkiin ja lähestyivät Kirkkotoria. Torilla kävi kauppa parhaillaan, siellä hääräilivät kaupungin porvarit ja porvarien emännät, siellä maalaiset ja saksankestit, niin ettei puusta katsoen olisi luullut mitään poikenluomaista olevan kyseissäkään.

Mutta Olavi lehtori pyysi Johannesta, että paremman turvallisuuden vuoksi kulettaisiin loitompaa torin reunoitse, ja itse astahti hän seuralaisensa vasemmalle puolelle, asettuen siten eteen, ettei toisen munkkilevättiä väkijoukko niin helposti keksisi.

He olivat juuri pääsemäisillään torin reunoitse Auran rannalle, kun kuulivat äkäisen huudon:

— Munkki, rähjys!

Olavi lehtori koki vetää Johannesta levätin liepeestä Luostarimäelle päin, mutta Johannes kääntyi katsomaan, tarkoittiko huuto häntä. Ei väkijoukosta katsonut kukaan häneen päin, vaan kaikki naulasivat silmänsä joukon lähellä seisovaan porvarispukuiseen mieheen, joka koetti heille puhua. Muutamat miehet olivat käymäisillään käsiksi häneen, mutta joku huusi:

— Antaa kuvatuksen puhua... saahan tuota kuulla!

— Se on veli Hincerus, kuiskasi Olavi lehtori Johannekselle. — Kummitteleiksen pukeutumalla porvariksi, ikäänkuin häntä ei sittenkin tunnettaisi...

Veli Hincerus hyppäsi jollekin laatikolle ja alkoi puhua käheän pauhaavalla äänellä. Johannes saattoi keskeyttäväin huutojen ja hälinän tähden kuulla siitä vain katkonaisia lauseita:

— Voi aikoja, voi ajan merkkejä... ihmeellisiä ja hirvittäviä enteitä, kuultuja ja nähtyjä... suuri pyrstötähti koillisesta lounaiseen... mastoton laiva ilmassa ja sen hävittyä kahdet miehen kasvot, korkeat hatut päässä... sotajoukkoja pilvissä... veripilkkuja auringossa... kuultiin taivaalla messunsäveleitä... Voi kansaa, voi kaupunkia... tulipalot ja ruttotaudit... suuri lohikäärme Saksanmaalla... syöksee keihäitä kidastaan... ja sikiöt leviävät kautta maan... rosvojoukot ryöstävät ja polttavat ja viatonta verta... ken tahtoo pitää tavaransa ja kalunsa... metsiin ja korpiin... ken välttää Jumalan vihan... laillista kuningastansa... Jumalalta lähetetty on...

— Verikoiran piski! karjahti vihainen ääni joukosta, ja monet kädet repivät veli Hinceruksen alas laatikolta.

Veli rukalle näytti käyvän pahoin, ja Johanneskin näki parhaaksi tehdä lähtöä Olavi lehtorin mukaan. Lähtö jäi kuitenkin sikseen. Sillä samassa kiipesi toinen mies laatikolle ja viittasi väkijoukkoa hiljenemään. Joukko unhotti silloin munkin ja syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus, jossa Johanneskin saattoi kuulla jokaisen sanan:

— Miten vähän hengellisellä isä pahuksella oli asiaa puhuttavaa, osoittivat hänen kauheat enteensä, joissa ei liene totta siteiksikään. Maallisista asioista puhuen, ja niistähän nyt on kysymys, tiedätte kyllä, että jos viatonta verta kuka on vuodattanut, niin hänen laillinen kuninkaansa sitä on tehnyt; jos kuka on polttanut, ryöstänyt ja mellastanut, niin hänen joukkionsa sitä ovat tehneet; jos kuka on polkenut jalkoihinsa kaiken lain ja järjestyksen, he ovat senkin tehneet; ja jos ketkä tälle torille tulevat ryöstämään ja mellastamaan, tekevät sen varmaan hänen rakkijoukkonsa. Hän, Kristian verikoira, tässä maassa ja koko valtakunnassa on piskeineen raivonnut ja elämöinyt, niin että veripilkut pirskuvat aurinkoonkin, huutaen sieltä kansan kostoa hänelle. Jos tahdotte säilyttää isiltä perityn, lakien suojaaman vapautenne ja itsenäisyytenne, niin kukistakaa hänet! Te, vapaat miehet, jollette tahdo antautua hirmuvallan orjiksi, koiriksi kahleihin, niin näyttäkää, mitä vapaat Suomen miehet voivat, vaikka heitä vähäkin on! Arvelette kai, ettei ole aseita, mutta voin sanoa teille salaisuutena, (hän alensi salamyhkäisesti ääntänsä, mutta sittenkin kuului se yli torin) salaisuutena, sillä asianomainen on visusti varoittanut päästämästä sitä vielä ilmoille, että eräs korkea herra, jolla täällä on sotamiehiä ja aseita, on luvannut valtionhoitajan sotapäällikölle, ritari Niilo Arvinpojalle, joka on kaupungin edustalla laivoineen, antaa kaikki tykkinsä ja ampumavaransa käytettäviksi. Ilmoittautukoon siis Niilo ritarille, kellä käsi kalpaan pystyy, ja kenellä ei ole kieli kankea, hän lähteköön saloille ja kehottakoon jokaista, ken kynnelle kykenee, lähtemään taisteluun uuden valtionhoitajan, Kustaa Erikinpojan puolesta. Hän puolustaa kansan vapautta, ja häneen liittyköön, ken vapaana miehenä tahtoo käydä!

Hän laskeutui alas ja joukosta kuului kiihkeää sorinaa ja huudahduksia.

— Hän oli raatimies Lauri Karhunkämmen! virkkoi vanha Olavi lehtori loistavin silmin.

— Kukahan se korkea herra on, josta hän puhui?

— Arvi piispa tietysti! Kenelläkäs täällä muilla on tykkejä kuin Tuomas junkerilla linnassaan ja piispa Arvi Kurjella Kuusiston linnassa! Sen tietävät hevosetkin... Arvi herra näyttää taasen kynsiään!

Palopuhe oli molempia hengenmiehiä niin innostanut, etteivät he enää lainkaan muistaneet pelätä kansalaisiaan. Eivät he myöskään olleet huomanneet muuatta metsäläisen näköistä nuorta miestä, joka oli seissut väkijoukon reunalla, aika tukku oravan, ketun ja näädän nahkoja kainalossaan ja muuan karhunnahkakin olallaan. Metsäläinen oli naulannut silmänsä isä Johannekseen aivan kuin aaveeseen, astunut kuin näkymättömän tenhokäden työkkäämänä muutamia askelia häntä kohden ja tuijottanut kuin tunteakseen. Isä Johannes huomasi metsäläisen vasta, kun tämä alkoi etunojassa tulla tuijottaa häntä kohden.

Mutta puheiden päätyttyä oli muidenkin huomio kiintynyt munkkipukuiseen isä Johannekseen torin nurkalla jokivarressa, ja joku huusi:

— Munkki... verikoiran piski!