Part 14

— Sitten... kun aloin yhä enemmän oppia luostarielämää käsittämään ja ymmärtämään, että heille kaikille tuo alituinen hartaudenharjoitus oli vain jotakin ulkonaista, että heidät oli vain joku pettävä unelma tai pettymys elämässä tuonut luostariin ja että he siellä elivät messujuhlallisuuden ohella kukin aivan toista sisäistä elämäänsä, silloin aloin miettiä itseäni ja miten laitani oli siellä kotona, varsinkin silloin keväällä puolitoista vuotta ennen tuloani tänne. Oi, se aika oli ja tulee varmaan olemaan ihanin elämässäni, se oli kuin suloista unta, hurmaavaa hulluutta! Mutta en minä rakastanut taivahista ylkää, koetin siitä vain unelmoida, ja unelmissakin hänellä oli ihan toisen kasvot... sen, joka puhui hänestä...

Kaarinan puhuessa olivat he kulkeneet pitkän matkaa rantaa pitkin. He olivat tulleet pienelle kummun kenkämälle, jolla kasvoi sorea koivikko, ja rinteen alta pilkkui päivässä välkehtivä vesi valkoisten koivunrunkojen välitse. Siihen he seisattuivat aivan kuin äänettömästä sopimuksesta.

— Kun se minulle selvisi, jatkoi Kaarina melkein nyyhkyttäen, — on hän ollut ainoa elinunelmani... ja suloisten kyynelteni lähde...

Hänet valtasi niin syvä liikutus, että hän näytti tarvitsevan tukea, mihin nojata. Johannes avasi sylinsä, ja hän lankesi siihen.

— Kaarina... rakas, rakas Kaarina! nyyhkytti Johannes.

Kaarina purskahti itkuun. Oli kuin hänen silmänsä yhtäkkiä puhkeaisivat vesilähteiksi, joihin kuohuivat rajuna puuskahduksena sydämen kymmenvuotiset surut ja tuskat.

Mutta hän ei itkenyt kauan. Hän käänsi kyynelkirkkaat silmänsä isä Johannesta kohden ja kysyi hilpeällä riemunpuuskalla:

— Hengellinen isä, ettehän vain enää kihlaa minua toiselle?

— En, armas lapsi, virkkoi Johannes puuskahtaen ja suuteli sylissään lepäävää nunnaa huulille.

— Johannes! virkkoi Kaarina kotvan kuluttua. — Minusta on väliin tuntunut kuin minut olisi luostariin tuonut oikeastaan vain vaistomainen, tyttömäinen ylpeys. Vasta vuosia jälkeenpäin olen oikein oppinut käsittämään, miten ihanteellinen isä Johannes oli, ja oppinut häntä hengellisesti rakastamaan. Mutta tuskin nytkään lähtisin luostarista, jollei...

Isä Johannes ei tätä heti oikein käsittänyt, mutta Kaarina näytti tahtovan jättää sen ilman lähempiä selityksiä hänen mietittäväkseen.

* * * * *

Isä Johanneksen valtasi yhtäkkiä niin ponteva toimintatarmo, ettei hän ollut sellaista tuntenut koskaan. He lähtivät kiireesti taivaltamaan luostaria ja sen vierelle kasvanutta kaupunkikylää kohden. Kulkiessaan he muutamin sanoin neuvottelivat, miten menettelisivät.

Isä Johannes jätti Kaarinan mökkiin, johon tämä mennessä oli jättänyt huntunsa. Hän meni majapaikkaansa kaupunkiin, pukeutui pappisviittaansa ja otti mukaansa Tasalan Anna muorin lähettämän vaatenyytin. Hänen palattuaan jäi Kaarina kotvaksi aikaa mökin pirttiin emännän keralla, ja kohta ilmestyi Johanneksen eteen pihalle solakka maanneitonen, jonka kasvot vain eivät näin kesäiseen aikaan näyttäneet kyllin päivettyneiltä. Vaatenyytti kädessään alkoi neitonen astua papin rinnalla luostaria kohden.

Luostarissa ei heitä ensin mitenkään tahdottu päästää sisälle. Ja sittenkin, kun Kaarina portarialle esitti nimensä ja hän tunsi kasvot, tahtoi hän päästää vain sisaren yksin. Sisar ei puolestaan tahtonut luopua pappisseuralaisestaan, ja niin täytyi heidät päästää molemmat ainakin puheportille.

Sinne ilmestyi pian abbedissa kenraalikonfessorin keralla. Näyttävästi oli luostarissa pidetty aika hälinää karkurin tähden ja oli vieläkin vähän kinastelua. Mutta asia oli selvä, kun sisar Kaarina kerran halusi lähteä, eikä abbedissan auttanut muuta kuin suostua.

Kaarina pyysi sanoa jäähyväiset muutamille ystävilleen, mutta siihen ei ankara äiti suostunut.

— Edes sisar Helenalle, rukoili Kaarina.

— Ei hänelle varsinkaan. Sillä hän on karserissa ankarammalla paastoruualla.

— Voi! pääsi Kaarinalta. — Kuinka kauan?

— Kaksi vuorokautta. Sinä olisit saanut paljon enemmän.

Sisaruskunnan äiti oli niin kiukustunut, että hänen täytyi taistella sydämensä kanssa, malttaakseen olla luopiota kiroamatta. Mutta siinä määrin oli aika opettanut häntä alistumaan välttämättömyyteen, että hän sopivan ulkonäön vuoksi lausui lähtijälle kylmän siunauksen.

Auringon vaipuessa lännen maille ajaa karetteli onnellinen pari Turkua kohden ja sitten suloisen valoisaa kesäistä yötä myöten Metsäkulmalle. Auringon nostaessa punastuvaa otsaansa itäisten lehtojen latvoilta ajoivat he kirjorattaillaan Tasalan pihaan.