Part 5

Ja tiedättekös mitä, rakkaat ystävät, kerran, kun hänen opetuslapsensa tahtoivat karkoittaa pois isän, joka haki apua perkeleen vaivaamalle tyttärelleen, sanoi Jeesus: ei minua ole lähetetty muiden kuin kadotettujen lammasten luo Israelin huoneeseen, sillä nämähän ennen muita apua tarvitsevat. Ja toisella kertaa sanoi hän vertauksella: jos joku ihminen, jolla on sata lammasta, kadottaa niistä yhden, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen ja lähde etsimään sitä, joka oli kadonnut? Ja löydettyään ottaa hän sen iloiten olallensa ja kotiin tultuaan kutsuu kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: iloitkaat kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kateissa. Samoin iloitaan, sanoo Jeesus, taivaassa yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja niinkuin hyvä paimen ei eksyneitä hylkää, niin ei meidänkään pidä eksynyttä veljeä ja sisarta hylkäämän, vaan meidän on häntä opastettava, kuten lammasemo määkien kutsuu katraasta loitonneita karitsojaan.

Niin, rakkaat veljet ja sisaret, siten Jeesus, hyvä paimen, kadonneet etsii ja eksyneet oikeaan johdattaa. Hän kokoaa ja vie, sanoo tietäjä, kaikki lampaansa parhaille laitumille ja kaitsee heitä Israelin vuorilla vesilähteiden ja ojain luona ja suloisilla nurminiityillä, missä he saavat ihanilla kedoilla käyskennellä ja viileässä varjossa levätä.

Rauhan Jumala, joka on kuolleista jälleen nostattanut tämän suuren lammasten paimenen, meidän herramme Jeesuksen Ristuksen, saattakoon teidät kaikissa hyvissä töissä toimellisiksi, tekemään hänen tahtonsa ja elämään niinkuin hänelle otollinen on, kautta Jeesuksen Ristuksen, jolle olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen, amen!

* * * * *

Tähän Johannes päätti ja poistui sakaristoon.

Saarnansa alkupuolella oli hän paikoittain kuullut naisten liikutuksesta nyyhkivän ja olipa jokunen miehistäkin hihallaan pyyhkinyt silmäkulmiaan. Mutta sitten tuon Suden-Tuiron välikohtauksen jälkeen oli seurakunta ikäänkuin vastatenässä kuunnellut hänen sanojaan. Hän näki, etteivät nämä siemenet sattuneet hyvään maahan, eivät herättäneet hyvää tahtoa, kenties vain epäröiviä kysymyksiä. Näiden kysymysten näki Johannes kirkonmenojen päätyttyäkin kuvastuvan häneen tähystelevistä silmistä.

* * * * *

Illemmalla tuli Topias suitsuttaja hänen luokseen papintupaan. Häntä oli ajanut etupäässä pelko varomattomain sanojensa johdosta kirkossa... kuka siellä olisi luullut Sudenluolan penikan olevan...

Hän johti kiertäen, kaartaen puheen tänpäiväiseen saarnaan, sanoi seurakuntalaisten tulleen siihen käsitykseen, että kadotetuilla lampailla tarkoitettiin Susi-Uhoa ja hänen pesuettaan, ja monet olivat kyselleet keskenään, miten hengellisen isän neuvot oikeastaan olivat häneen sovitettavat.

— Jeesus sanoo: rakastakaa vihamiehiänne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat.

— Mutta eikö tällöin paha esiinny vain yhä julkeammin?

— Pyhässä sanassa puhutaan tulisista hiilistä, joita siten kootaan hänen päänsä päälle.

— Mutta jos hän ei välitä, jos häneen ei mikään hyvä vaikuta mitään. Jos hän... jos hän käy vaaralliseksi kaikille muille... mikä meitä silloin suojelee hänen tihutöitään vastaan?

— Se kuuluu maalliselle esivallalle, ei sielunpaimenelle.

Topias hätkähti, olihan hän sitä itsekin ajatellut.

— Neuvotteko siis kääntymään sen puoleen?

— En, vastasi Johannes ikäänkuin koettaen saada takaisin sanojaan. — Jeesus ei siihen kehoita, eivätkä apostolit.

— Mitäs sitten on tehtävä?

— Rukoilkaa! Herran käsi on väkevä.

Neuvotonna, alakuloisena lähti Topias suitsuttuja hänen luotansa. Varmaankin Tuiro kertoi hänen kielimisensä isälleen... ja Susi-Uhossa oli sisua kostamaan...

* * * * *

Isä Johannes vaipui hiljaisiin mietteihin. Nyt jälestäpäin ensimäistä saarnaansa ajatellessaan kiintyi hänen mielensä kahteen nuoreen sanankuulijaansa.

Häntä ilahutti, että Tuiro oli sittenkin tullut kirkkoon, ja pahoitti, että poika oli niin armottomasti ajettu sieltä pois. Hän mietti huolissaan, mitä voisi tehdä pojan hyväksi ja opastukseksi.

Mutta puhtaimmalla ilolla ajatteli hän pikku tyttöstä, joka oli seissut kirkon lattialla Tasalan isännän ja emännän rinnalla. Hänen vieressään oli seissut Suitsulan tytär, ja heidän käsivartensa olivat olleet kiedottuina toistensa ympärille, nähtävästi olivat he hyviä ystäviä. Mutta miten hartaasti Kaarina olikaan silmänsä tähdännyt häneen ja miten niissä oli kimmeltänyt haaveellinen, kostea loiste!

Kaarinaa oli pyydetty hänen yksityisoppilaakseen, ja varmaankin hän oli saava tytöstä hartaan oppilaan.

* * * * *

Kaarina... hän oli hartain haavein kuunnellut hengellisen isän saarnaa...

Hän oli nähnyt päiväpaisteisen laitumen... ahoniityn vesakon keskellä, jokiahteella ylöspäin Lipisevänrannan kylää kohden... ahoniityn, jolla kesäisin kasvoi niin paljon mesimansikoita. Tämä oli ollut laidun... mutta sillä heijaili niin vieno hengellinen utuharso... ikäänkuin mitäkin kyyhkyn untuvaa...

Hän oli olevinaan siellä... pieni, valkoinen karitsa... valkoinen, untuvavillainen karitsa, joka hennoin huulin nypösteli maasta mesimansikoita... ja hän oli tuntevinaan itsensä niin turvattomaksi nähdessään synkän kuusikon jokilaakson takaa... siellähän saattoi olla vaikka mitä mörköjä...

Kuinka hänen sydämensä olikaan ilosta sykähtänyt, kun hän oli kuullut, että hyvä paimen ottaa karitsan syliinsä!

Hän näki hyvän paimenen tulevan... sillä oli samat hahmopiirteet kuin hengellisellä isällä, joka niin helähtelevällä äänellä puhui niin lempeitä sanoja... se oli hengellinen isä itse häipyneenä niin utuisen säteileväksi ja siirtyneenä kuoriaidakkeen äärestä sinne ahoniitylle...

Ja hän kuuli hänen äänensä... ja tunsi hyvän paimenen hellästi ottavan karitsan syliinsä... ja karitsasta tuntui niin suloisen turvalliselta...

Ja Kaarina haaveili siitä koko illan... ja hänen äitinsä hymähti, kun näki hänen silmissään karitsan katseen...

9

PYHÄ NEITSYT

Tasalan Kaarina saapui eräänä iltana Suitsulan Pirkitan keralla Johanneksen luo papintupaan. He olivat tulleet kouluun.

Isä Johannes tunsi melkein pistoksen sydämessään. Olikohan häneen niin vähän luotettu, ettei tyttöä uskallettu lähettää yksin... ja sentähden oli otettu seuralainen...

— Juttelin Pirkitalle, että menen hengellisen isän luo kouluun, toimitti Kaarina. — Ja Pirkitta sanoi, että hänestäkin olisi se niin hauskaa... että hänkin tahtoisi oppia... Ja jos isä suostuisi, rupeaisimme käymään yhdessä... äitikin käski pyytämään...

— Kyllä, käykää vain!

Tytöt ilostuivat, ja Pirkitta aivan hyrskähti nauruun... hilpeydessään malttoi hän tuskin istua jakkarallaan...

Isä Johannes alkoi opastaa tyttösiä kirjalle, johon samalla liittyi ruotsinkielen opetus, sillä eihän suomeksi ollut juuri mitään kirjoitettua. Paljoa ei ollut ruotsiksikaan, mutta isä Johannes katsoi sittenkin tämän kielen oppimisen tyttölapsiin läheisemmäksi kuin latinan, sillä siitähän saattoi heille olla enemmän iloa ja hyötyä joutuessaan herrasväen seurapiiriin.

Oppituntien päätteeksi oli hän ajatellut kertoa oppilailleen jotakin kasvattavaa hengelliseltä alalta. Ja sopivinta hänestä oli aloittaa pyhästä neitsyestä.

Hän kehoitti oppilaitaan vielä istumaan ja kuuntelemaan.

Ja hän puhui:

— Tärkeintä, lapseni, millä ihminen saattaa varustautua elämänsä varalle, on oppia tuntemaan jaloja esikuvia, joihin katseensa luoden ja heidän esimerkkiään seuraten voi rientää hyvällä tiellä eteenpäin. Ja mikä on jalompi — sanoo kirkkoisä Ambrosius — kuin Jumalan äiti, mikä ihanampi kuin hän, joka on valittu taivaan kuningattareksi, kuka puhtaampi kuin hän, joka on synnyttänyt lapsen ilman ruumiillista sikiämistä? Kerronpa siis teille esikuvaksenne hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Ensiksi sananen hänen vanhemmistaan. Jaakopin evankeliumissa kerrotaan, että Juudanmaalla oli rikas ja kunnioitettu mies, Joachim nimeltään. Auliisti jakoi hän köyhille yltäkylläisyydestään ja hurskautensa tähden sai hän ensiksi viedä lahjansa Jumalan temppeliin syntiensä sovitukseksi. Mutta eräänä päivänä työnsi hänet syrjään Ruben ja sanoi, ettei hän ollut ensimäinen, koskei hänellä ollut yhtään lasta. Tämä koski syvästi hurskaaseen mieheen, ja muistaessaan sukunsa itseensä sammuvan joutui hän katkeran surun valtoihin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että Jumala oli Abrahamillekin suonut pojan vielä vanhoilla päivillään, ja niin tahtoi hän rukoilla herralta pelastusta häpeästään. Ja menemättä sanomaan jäähyväisiä emännälleen lähti hän erämaahan paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi.

Joachimin kotona oli Anna, hänen emäntänsä, turhaan odottanut hänen palaamistaan temppelistä. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli mennyt, ja luuli hänet iäksi kadottaneensa. Suruissaan puhkesi hän valittamaan: "Itkeä täytyy minun leskeyttäni ja itkeä täytyy minun lapsettomuuttani." Mutta suruissaan etsi hänkin apua herralta, pukeutui morsiuspukuunsa, virutti päänsä ja meni yrttitarhaan. "Kuule rukoukseni", huokasi hän, "sinä, joka olet siunannut Saaran kohdun ja antanut hänelle pojan!" Rukous ei häntä lohduttanut, surukseen kuuli hän laakeripuussa varpusen poikasten visertelevän, ja kukkaset tuoksuivat suloista hedelmällisyyttään. Hän puhkesi valittamaan: "Olen syntynyt Israelin pahennukseksi eikä minua voi verrata taivaan lintuihin eikä kukkasiin yrttitarhassa. Minä yksin pien hedelmätön, vaikka maa ja vesi kantavat hedelmän aikanaan ja ylistävät herraa!"

Silloin ilmestyi enkeli ja ilmoitti Annalle, että hän oli synnyttävä lapsen, joka oli tuleva tunnetuksi ympäri maailman. Ja Anna vastasi luvaten, että hän oli pyhittävä lapsensa Jumalalle kaikiksi elinpäivikseen. Enkelin kadottua saapuivat sanansaattajat ilmoittamaan, että hänen miehensä Joachim oli tulossa.. Sillä hänkin oli erämaassa saanut ilmoituksen, että hänen rukouksensa oli tullut kuulluksi. Ja kun hän saapui, riensi Anna häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja sanoi: "Nyt tiedän, että Jumala on ylenpalttisesti siunannut minut! Sillä, katso, leski ei ole enää leski, ja minä, joka olin lapseton, olen synnyttävä lapsen!" Ja molemmat riemuitsivat ja ylistivät Jumalaa.

Kun aika oli täytetty, synnytti Anna tyttären. Hän kiitti Jumalaa ja sanoi: "Minun sieluni on korotettu tänä päivänä!" Ja hän antoi lapselle rintaa ja nimesi hänet Mariaksi.

Mutta Maria kasvoi ja oli ihanampi muita lapsia. Kun hän oli täyttänyt kuusi kuukautta pani hänen äitinsä hänet maahan, koettaakseen osasiko lapsi seista jaloillaan. Mutta lapsi ei ainoastaan seissut, vaan käveli seitsemän askelta eteenpäin ja palasi sitten Annan syliin. Silloin nosti Anna hänet maasta ja sanoi: "Elävän Jumalan nimessä ei Maria saa astua maan pinnalle ennenkuin hänet viedään herrantemppeliin." Ja Anna laittoi makuukammioonsa pyhän suojan, jossa ei ollut mitään alhaista ja epäpuhdasta, ja kutsui lastansa viihdyttämään hebrealaisten puhtaita ja viattomia tyttäriä. Heidän seurassaan vietti Maria ensimäiset elinvuotensa.

Kun hän oli täyttänyt kolme vuotta, oli vanhempain täytettävä lupauksensa ja vietävä lapsi temppeliin. Maria jätti ainaiseksi kotinsa vanhempiensa ja leikkisiskojensa seuraamana, ja hebrealaisten tyttäret kantoivat soihtuja hänen edellään, ettei hän kääntyisi temppelistä pois. Mutta kun he olivat tulleet temppelin luo, tepsutteli lapsi itsestään sisälle pienillä jaloillaan niin suloisesti, että Israelin lapset ihastuivat, ja pappi otti hänet vastaan siunaten, suuteli häntä ja pani hänet alttarin kolmannelle portaalle istumaan. Ja hänen vanhempansa menivät kotiaan, ihmetellen ja kiittäen Jumalaa, kun ei lapsi ollut palannut heidän jälestään.

Mutta Maria kasvoi herran temppelissä kuin kujertava kyyhkyläinen ja sai ravinnokseen mannaa enkelien kädestä. Hän oli valkoinen kuin lumi, hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas lyhty, jonka lävitse sielu palavana kynttilänä säteili. Kun hän oppi puhumaan, ei hän puhunut turhia eikä koskaan pahaa kenestäkään. Hän nauroi harvoin, mutta kun hän joskus hymyili, niin suun hymy yhtyi silmien säteilyyn, niin että oli suloista häntä nähdä. Lempeydessään oli hänen helppo surra surevaisten ja itkeä itkeväisten kanssa, mutta iloltakin voi hän iloitsevaisten keralla. Iloa herätti hän pelkällä näöllään, sillä niin kaunis ja kirkas hän oli, että häntä tuskin kärsi katsoa. Koskaan — sanoo isä Ambrosius — ei nähty tylyä ilmettä hänen kasvoillaan, ei koskaan huikentelevaisuutta hänen esiintymisessään, koskaan eivät hänen eleensä ja liikkeensä olleet muullaiset kuin miellyttävät eikä hänen äänensä muuta kuin sävyisä, koskaan ei hän ollut muullainen kuin nöyrä ja suloinen. Ja niin antoi ruumiin muoto, eleet ja liikkeet kuvan hänen sielunsa puhtaudesta.

* * * * *

Näin kertoi isä Johannes oppilailleen pyhän neitsyen lapsuudesta, kertoi kertomuksen temppelineitsyestä, joka oli ollut vuosisatojen ihanne ja vienyt monet neitoset luostariin... Ja sitten luki hän monet sivut isien kirjoista, joissa omistettiin kaikki ajateltavat hyveet tälle tyttölasten ihannoidulle esikuvalle, aina kynsien, hampaiden ja sierainten puhtauteen saakka... Näitä viimeisiä kohtia ei hän kuitenkaan lukenut, sillä hänestä tuntui häiritsevältä ajatella nenän puhtautta taivahisen morsiamensa yhteydessä ja kiusalliselta puhua siitä haaveksivalle pikku neidolle, joka istui hänen edessään...

Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut Kaarinan suloisia kasvoja, oli liikutetuin mielin nähnyt, miten niillä kuvastui yhä kohoava hartaus, miten ne olivat ikäänkuin kietoutuneet utuiseen huntuun ja miten silmiin oli tullut harras säteily, ikäänkuin kimmeltävä kajastus jostakin kaukaa ja korkealta. Kaarina näytti niin elähtyvän kertomukseen, niin hartaasti omivan mieleensä ihanan esikuvan hyveitä, että Johannes oli vähällä unhottaa eroituksen pyhimystarun ja todellisuuden välillä ja luuli melkein näkemänsä taivahisen morsiamensa edessään...

Seuraavalla kerralla lupasi hän kertoa, miten Maria joutui pois temppelistä ja tuli jumalanpojan äidiksi.

Ja tytöt lähtivät kotiansa.

* * * * *

Kaarina mietti miettimistään hengellisen isän kertomusta pyhästä neitsyt lapsukaisesta ja koetti elähtyä hänen esikuvaansa...

Temppeliä ajatellessaan tuli hänen mieleensä muitta mutkitta kotipitäjän kirkko... Ihanalta tuntui hänestä ensin mennä sinne valkeissa vaatteissa... Ja isä Johannes nostaisi hänet alttarille istumaan... Sitten muisti hän yhtäkkiä, että häntä oli puhdeaikaan kovasti peloittanut kulkea yksin kirkon sivuitsekin... ja aivan kammottavalta tuntui hänestä jäädä sinne yksin yöksikin... Mutta ehkäpä hengellinen isäkin jäisi silloin sinne... ja tulivathan sinne enkelit tuomaan mannaa... Kylmäkin siellä oli talvella... mutta voisivathan he olla sakaristossa, jota lämmitettiin... hengellinen isä ja temppelineitsyt...

Ei tämä temppelineitsyenä olo sellaisenaan oikein häntä viehättänyt. Mutta nöyrästi tahtoi hän seurata esikuvaansa... ja sitä hartaammin koetti hän omia tämän hyveet... ja ajanoloon alkoi tuntua niin pyhän juhlalliselta ajatus mennä kirkkoon eikä tulla pois... jäädä sinne ainaiseksi... pyhittäytyä taivahista isää palvelemaan...

* * * * *

Neitsyt Maria tuli temppelistä pois... siitä kertoi hengellinen isä seuraavalla kerralla. Ja sitten seurasi elämänvaiheita, joissa Kaarina ei voinut kuvitella seuraavansa esikuvaansa... ja hänestä tuntui, ettei niitä hänen seurattavikseen tarkoitettukaan...

Sitten tulivat kertomukset jumalaisesta ihmisenpojasta, hänen elämästään, sanoistaan ja teoistaan. Ja silloin kirkastui kirkastumistaan, elpyi yhä elävämmäksi kuva hyvästä paimenesta, jonka hän taannoisena sunnuntaina oli ollut näkevinään ahoniityllä jokiahteella... Kaarina näki hänen väikkyvän ilmielävänä sielunsa silmiin isä Johanneksen pään ylitse... hänen näköisenään, mutta häipyneenä säteilevän utuiseksi olennoksi... Hän näki hänen lempeät silmänsä ja kuuli hänen lempeästi helähtelevän äänensä...

Mutta neitsyt Marian jumalainen äitiys oli mennyt hänen ohitsensa, loitonnut johonkin kauas... Hän itse pysyi karitsana... temppelineitsyenä... hän muuttui siksi Mariaksi, Martan sisareksi, joka oli paremman osan valinnut, istui hyvän paimenen jalkain juuressa ja kuunteli hänen lempeää ääntänsä... ja hänen sydämensä oli kuin kanteloinen, joka yhä herkemmin värähteli tämän äänen kosketellessa...

* * * * *

Niin vieri talvi kevään korvalle. Päivät lämpenivät ja kirkastuivat. Lumi suli huohottaen mailta, pälvet paistoivat jo puiden juurilla, mäkitöyrästen päivärinteillä ja seinävarsilla.

10

VAROITUS

Yöllä on kylmänyt... huhtikuun yönä... on jäätänyt kevätpäivän vettämän hangen. Ja aamulla on hankiainen.

Sudenluolasta lähtee mies, repaleinen mies, vetäen jukosta kelkkaa, jossa on tyhjä pärevasu. Perästä kulkee poika ja työntää kelkkaa pitkistä takakaplaista.

Puoliyöstä ei ole vielä kauan... tuskin vielä kevätaamu alkaa sarastaa... mutta jo lähtevät liikkeelle Sudenluolan asukkaat...

Äänettöminä, hiiren hiiskauksetta tekevät he taivalta... eivät kule hankisimpia paikkoja... päiviä etsivät, vaikka kelkka ottaa kiinni sulaan maahan... päiviä myöten kierrättelevät Suitsulan viimekesäisen halmeen reunalle... nauriskuopalle...

Hiljaa ottaa Susi-Uho pois kuopan suulta pehut ja laudat... laskeutuu kuoppaan...

— Kas niin! jupisee hän. Arvasinhan sen... kuoppa nauriita puolillaan... mutta elähän, antaisikos köyhälle, sairaalle sisarelleen... olisi synti ja vahinko, jollei ottaisi kitupiikiltä... miekkosella on syytä kiittää Jumalaansa, kun häneltä otetaan, mitä hänen paatunut sydämensä ei ymmärrä antaa... teemme hänelle hyvän työn vain... oikein vain teemme...

Näin jupisee hän, vierittelee kasasta nauriita pieneen vasuun, jonka Tuiro ottaa vastaan kuopan suulla ja kaataa nauriit suurempaan. Niin tehdään monta monituista kertaa, kunnes suurempi vasu on täynnä...

Sitten kuopan suu kiinni ja taipaleelle... päiviä myöten kierrätellen... hikiotsin kelkkaa kiskoen...

— Hangella kulkisi paremmin, virkkaa Tuiro.

— Jälet näkyvät siellä...

— Antaisi näkyä!

— Seuraisivat niitä...

— Antaisi seurata... oikeudellahan otamme!

— Pidä suusi, poika! Sitä sinä et ymmärrä...

Poika vaikenee tyytymättömän näköisenä. Häntä miellyttäisi paremmin taivaltaa tasaista, kovaa hankea, jossa kelkka niin hyvin liukuu. Miksi hiipiä, kun on kerran oikeus...

Päiviä kierrättelevät he joen varrelle maasaunansa lähelle ... siellä kaatavat nauriit pälveen ja kokoavat peitteeksi havukasan...

* * * * *

Isä Johannes oli eilen ollut pitäjän perukalla antamassa muutamalle kuolevalle viimeisen voitelun. Väsynyt hän oh tällä matkalla, oli nukkunut sikeästi yönsä ja makasi aamulla tavallista pitempään... aina kuuden korville.

Heti hänen noustuaan tuli Katri sanomaan, että Topias suitsuttaja oli kotvan aikaa istunut pitäjänpirtissä ja tahtoi puhutella hengellistä isää. Susi-Uho lienee taasen tehnyt tepposiaan... lisäsi hän.

Isä Johannes käski pyytää Topiasta luoksensa.

Topias suitsuttaja kertoi synkkänä, että eilisaamuna, kun hän hankiaisella oli mennyt halmekuopasta nauriita hakemaan, havaitsi hän siellä toisen käyneen ennen häntä ja tehneen suuren loven nauriskasaan. Mihinkä köyhät ihmiset joutuivat, jos sellaista menoa jatkui, se oli helppo arvata... Mutta mitä miehelle oli tehtävä, sillä kyllähän varas tiedettiin?

Johannes mietti käsi otsalla ja huokaillen.

— Kyllä minä olen tässä alkanut ajatella, virkkoi Topias puuskahtaen, — etteiköhän ole paras toimittaa koko mies lain kouriin. Kyllä hän on jo tehnyt selkänahkansa ja korviensa edestä...

Yhä synkempänä mietti Johannes. Hänen täytyi ajatella varsinkin nuorta Tuiroa, joka sai kasvatuksensa sellaisessa ympäristössä.

— Ehkä menisimme yhdessä puhumaan Tasalan isännälle...

— Puhumaan?

— Niin, ja neuvottelemaan.

‒ Mitäpä puheista... kiinni olisi mies pistettävä ja merkittävä... oppisipahan vähän pelkäämään ja häpeämään...

Johannes huokasi ääneensä.

— Menkäämmehän nyt kuulemaan Tasaisenkin mieltä.

He menivät. Ja kuultuaan suitsuttajan kertomuksen tuli Tasalan Tanukin murheelliseksi ja otsa vetääntyi päättäväisiin ryppyihin.

— Eiköhän liene parasta pistää mies lopultakin kiinni ja viedä lakitupaan? arveli Topias suitsuttaja.

Vapaamies Tasainen, pitäjän nimismies, näytti olevan valmis. Mutta hän oli myös kirkonvanhin ja katsoi kysyvästi hengelliseen isään.

— Minä olen arvellut, virkkoi Johannes, että me, kirkonvanhin ja minä, yhdessä kävisimme häntä vielä muistuttamassa ja varoittamassa... varsinkin lapsiliudan tähden. Jollei siltä olisi apua, sitten minusta sielunpaimenena saisi asia mennä laillista latuaan.

Kirkonvanhin mietti kotvan ja kysyi sitten suitsuttajalta:

— Tehdäänkö niin?

Suitsuttava istui synkkänä ja huokasi:

— Apua en siitä usko koituvan.... pahempaa vain... Omasta puolestani vähät välittäisin, vaikka hengen nitistäisi, mutta lapseni ja joukkoni... Hohoi, tätä elämää! Kostoa se mies vain hautoo, kun kuulee, että olen esivallalle kannellut...

Tanu puolestaan arveli, että jos Susi-Uho pistettäisiin kiinni, vaikkapa vain ajakseen, niin koituisi hänen lapsiliudastaan pitäjälle vastusta. Sentähden oli hän puolestaan taipuvainen hengellisen isän tuumaan.

— Olen muuten usein ajatellut hänen vanhinta poikaansa, virkkoi Johannes. — Hän on siinä iässä, että isänsä koulussa voi hänestä tulla tätä pahempi, ja kuitenkin luulen hänessä olevan paljon taipumuksia hyvään. Olen ajatellut, että ottaisin hänet luokseni, jos se kävisi päinsä... tekisipähän mitä käskettäisiin...

— Riippuu tietenkin isästä, virkkoi Tanu kylmästi.

Lopulta päätettiin, että isä Johannes ja kirkonvanhin kävisivät Susi-Uhoa ojentamassa ja varoittamassa. Nämä molemmat eivät voineet suitsuttajan kostonpelkoa ottaa oikein täytenä totena.

Topias teki lähtöä.

— Tule, Topi, mukaan lankosi vieraiksi! hymähti Tanu isäntä.

— En, en, virkkoi tämä säikäyksissään. — Menkää te vain, parempi se on.

Johannes ja Tanu lähtivät Sudenluolalle. Tällä kertaa olikin sinne helppo päästä, sillä hanki kannatti vielä, vaikkakin aamupäivän sateet olivat jo sen pintaa hieman hiuottaneet.

Astuttuaan maasaunaan näkivät he auki jättämästään ovesta virtailevassa valossa, että koko ryysyläisjoukko oli kokoontunut aterialle likaisen pöytälaudan ääreen. Suuressa pahkakupissa oli heillä edessään kasa keitinnauriita, ja tämä kiinnitti niin nimismies Tasaisen mieltä, että hän meni aivan läheltä kurkistamaan, vakuuttautuakseen, olivatko ne tosiaankin keitinnauriita. Vieressä oli puulautasella suolojen kera paahdettuja ruisjauhoja, apposia, joihin nauriin kylkeä hieraistiin ennenkuin haukattiin.

— Vieläkö niitä Uholla on nauriita omasta halmeestaan? kysyi hän.

— Entäs sitten? kivahti Susi-Uho. — Eikö saa rauhassa syödä nauriitaan?

— Omiako ovat...?

— Näyttävätkö sitten teidän nauriiltanne?

— Suitsuttajan halmekuopasta kuuluu toisyönä nauriita varastetun.

— Onko nähty ottaja?

— Eikö lie nähtykin... tietty hän ainakin on...

— Olihan mulla yhtä suuri halme kuin suitsuttajallakin...

— Toiset syövät pelkkiä nauriita...

Tuiro oli noussut pöydästä ja seisoi uhmaavassa tenässä kiukaan luona. Häntä kuohutti niin isän kieräily, että hän leimuavin silmin odotti vain tilaisuutta sanoakseen ärhentelevälle Tasalan ukolle suorat sanat... Miksi kieräillä, olihan heillä oikeus...

Mutta hän ei saanut sopivaa tilaisuutta puuttua puheeseen.

— Uho! sai isä Johannes sanoiksi. — Vanhurskaan, mutta pitkämielisen Jumalan nimessä tulimme sinua varoittamaan ja kehoittamaan, että luopuisit pois pahoilta teiltäsi ja lakkaisit vahingoittamasta lähimäistäsi...

— Mitä pappi täällä taasen tekee? tiuskaisi Uho. — Enkö ole jo kerran sanonut, ettei täällä tarvita —

— Varo, Uho! virkkoi Tanu Tasainen. — Hän on täällä virkansa puolesta, ja minä voin virkani puolesta panna sinut heti kiinni ja viedä lakitupaan...

— Onkos vieraat miehet?

— Tekosistasi kyllä voidaan siksi paljon näyttää toteen, että sinut tuntuvasti ja näkyvästi merkitään.

Susi-Uho oli vaiti, vaani vain tuimin, väijyvin silmin syvältä silmäkuopistaan.

— Uho! virkkoi isä Johannes sävyisästi. — Poikaasi Tuiroa olen usein ajatellut, ja ottaisin hänet mielelläni kasvattaakseni...

— Hä, pappi?

— Hänellä olisi oppiaika parhaallaan...

— Ja sinulla aika kaikota! Vai nyt, kun pojasta alkaa olla apua töissä, pitäisi hänet riistää...

— Hänen parastaan vain tarkoitan.

— Kyllä tiedämme parhaamme ilman pappeja ja pippejä! Eikös niin, Tuiro? kysäisi isä poikaansa kääntyen.

Tuiro seisoi allapäin.

— No, tahdotko mennä papin piskiksi?

— E-en, vastasi Tuiro hiljaa.

— Minkäpäs sille... virkkoi Tanu Johannekselle. Isän tahto on määräävä.

Johannes nyökäytti myöntävästi päätään ja kysyi sitten katkeamattomalla kärsivällisyydellä:

— Mitenkäs vaimosi voi, Uho?

— Eipä taida papista olla parannusta hänen voinnilleen, ärähti Susi-Uho.

— Ennallaan on äiti, virkkoi Tuiro allasilmin.

Tanu teki lähtöä.

— Huomaa kyllä, sanoi hän lujasti, ettet kadu entisiä tekosiasi, eikä silloin ole toivoa paremmasta vastedeskään. Mutta muista, että jos jatkat elkiäsi, ei sinua seuraavalla kerralla säälitellä lastesikaan tähden, vaan kaikista tihutöistäsi tulet saamaan hirveän rangaistuksen.

— Ja vielä hirveämpi on oleva Jumalan vanhurskas rangaistus! lisäsi Johannes.

Tällöin, lähtiessään, tuli Johannes vielä vilaisseeksi Tuiroon, ja hän huomasi pojan seisovan tuiman uhmaavassa asennossa, ensi kerran tänään. Panikohan poika uhman uhkaa vastaan? Kenties nämä susiluolalaiset olivat sitä luontoa, ettei uhka heitä lannistanut...?

Mietiskellen asteli hän Tasalan isännän rinnalla yhä pahemmin upottelevaa hankea ja vasta tielle päästyään puuttui taivaltoverinsa kera keskusteluun.

11

PIETARI TEINI

Kukkivan pihlajan lehdeksissä lehahteli hiljaa suvinen tuuli, levittäen lemuavaa tuoksua pappilan päiväpaisteisen nurmipihan nurkkaukseen, missä isä Johannes istui turvepenkillä kotipihlajan lehdeksien alla. Hän oli äsken palannut kirkosta, jossa oli pitänyt messun ja pienen saarnankin, heittänyt kuumottavan, mustan levättinsä papintupaansa ja istahtanut avopäin ja valkokaapuisillaan tähän viileään katvepaikkaan. Hän oli kiintynyt ilomielin silmäilemään suurta valkoista päiväperhoa, perhosten kuningatarta, joka liipotteli sinikelloissa piha-aidan varrella ja liehutteli leveitä, puoleksi läpinäkyviä valkosiipiään, niin että niiden mustat pilkut ja takasiipien kaksi punaista, tummareunaista silmätäplää vilkkuivat silmää kiehtovana värileikkinä.

Yhtäkkiä liepsahti perhonen näkymättömiin aidan taa ja isä Johannes kohotti katseensa silmäilemään nurmipihan yli. Silloin vilahtaa tieltä veräjän takaa silmiin nuorukainen, jonka tuttu kuva ikäänkuin kotituulahduksen rintaan leyhäyttää. Veräjälle kääntyy hän tieltä, pudottaa muutaman veräjäpuun ja raosta pihaan puikahtaa.

— Petrus, totisesti! huudahtaa isä Johannes, nousee ja melkein juoksujalkaa vastaan rientää. Lämpimään, isälliseen syliin sulkee hän rakkaan vieraan ja sitten vasta katsoo, miten poika on paljon kasvanut, että melkein mieheltä näytti, ja päivettynyt ihan tummanruskeaksi. Mutta tutut olivat piirteet, ja entinen tiedonjanoinen tuike pilkahti silmästä.

— No, ettäs tulit maalaispappia katsomaan! Ja tuomaan nuorekkaan tuulahduksen suuresta maailmasta tänne salon soppeen, ja tutun hengähdyksen Turun korolta!.! Emmehän ole nähneet sitten Turusta lähdettyäni! Että ihanko tulit vartavasten minua tervehtimään? ilahteli isä Johannes.

— Eipä ollut muutakaan määrää... teiniretkillä olen!

Isä Johannes silmäili sorean verevää, hyvin puettua nuorukaista. Ei hän juuri näyttänyt "resuteiniltä", miksi kansa kerjääviä Turun piispankoululaisia nimesi.

— Minä olen luullut...

— Mitä niin, isä Johannes?

— Että teinimatkoja tekevät vain köyhät pojat, teiniapua anoen.

— Saattaahan sitä muutenkin katsella... palavasta halustani minä vain läksin... tuntui, etten olisi teini enkä mikään, jollei olisi taivalluksistani kerrottavaa, kuten toisillakin pojilla. Suuntasin taivalluksen tännepäin, kun isän luo mieli palasti!

— Ilo oli, ettäs tulit!

Samassa tuli Katri käskemään puoliselle. Haukattuaan palasivat ystävykset jälleen pihlajan katveeseen.

— Koetin ehättää, selitti Pietari teini, — kirkkoon messua kuulemaan, mutta myöhästyinpäs vain. Kai saarnasittekin?

— Tietysti.

— Tiedättekös, minullakin on niin kova halu saarnaamaan! Viime pyhänä jo yritin...

— Niinkö? Mistä sitten...?

— Taitavista ja tyhmistä neitseistä...

— Ja heidän menostaan ylkää vastaan!

— Niin! virkkoi Pietari hilpeän hämillään.

Johannes myhäili. Hän tiesi omasta kokemuksestaan ja oli sitten monta kertaa nähnyt, miten juuri se vertaus nuorisoa erityisesti viehätti...

— Eikös se ole luvatonta? arveli hän.

— Niinkö saarnaaminen?

— Niin, teinien!

— Se nyt oli vain eräässä talossa tien varrella... kotihartautta... muutamia neitosia ja akkoja oli naapuristakin...

Johanneksen täytyi naurahtaa jälleen ajatellessaan tätä pulskaa poikasta neitosille saarnaamassa... jumalaisesta yljästä ja hengellisestä morsiamesta...

— Nuorihan tuota vielä olet saarnaamaan, tuumi hän.

— Nuori! huudahti Pietari. — Onko se vika? Hoitaahan Sten Sturekin jo koko valtakuntaa, vaikka on vasta yhdeksäntoista...

— Tosiaan! Onko hänet jo virallisesti tunnustettu ja valittu?

— Kyllä kai... tai juuri näinä päivinä valitaan... ja kyllä hänestä maan päämies tulee... Turussa ovat kaikki hänen puolellaan, aina linnanisännästä alkaen.

— Onko piispakin?

— Sanovat olevan hänenkin sydämessään, vaikka vähän vipuaa... sanovat Ruotsin puolella muutamain herrojen, arkkipiispan varsinkin, teristelevän vastaan, ja Arvi piispa on mielinkielin...

— Tarkoinpas sinä tiedätkin! virkkoi Johannes ihmeissään.

— Me teinithän häntä kannatammekin kaikista innokkaimmin! Keväällä muuan poika jo karkasi sotimaan hänen puolestaan... olisimme lähteneet kaikkikin, jos oikea sota olisi ollut edessä. Jos meillä olisi valta, olisimme jo aikoja huutaneet hänet kuninkaaksikin!

— Aika aikaa kutakin! hymähti Johannes.

— Pienimmät pojatkin ovat niin innoissaan, että vanhaa paavileikkiä leikkiessään panevat nuoren Sten Sturen paavin sijaan!

— Paavin viralta!

— Hyvin joutaakin! Kuuluu olevan tanskalaisten puolella ja suosivan Trollein puoluetta...

— So, so... puhu kunnioituksella pyhästä isästä, kun kerran papiksi aiot!

Pietari vilkaisi kysyvästi, oliko isä Johannes tosissaan, ja vaikeni sitten.

— Eikös sinun teiniaikasi Turun piispankoulussa ala jo päättyä? kysyi Johannes.

— Vuosikausi on vielä jälellä. Ensi talvena ruvetaan lukemaan logiikkaakin, ja se kai on hauskempaa kuin ainainen latina, prosodia, retoriikka ja matematiikka...

— Ja sitten pappisuralle?

— Ei, isä on luvannut, että pääsen vielä Saksanmaalle.

— Lukuja jatkamaan?

— Niin.

— Mikä onni! huokasi Johannes.