Part 13

‒ Kuulithan jo talvella kaupungissa käydessäsi, jatkoi tämä, mitä säädöksiä maallinen esivalta on laatinut kiusaksemme. Kesään saakka niitä tosin ei niin ankarasti noudatettu, mutta nyt on linnanvoudin vaatimuksesta pormestari antanut määräyksen, ettei kukaan saarnaveli saa liikkua saarna- eikä almumatkoilla ilman hänen lupakirjaansa, ja palattua on käytävä ilmoittautumassa hänelle. Emmekä saa edes näilläkään ehdoilla tehdä matkojamme muuta kuin parisen kuukautta vuodessa, viisi viikkoa kesällä, toiset talvella. Nyt Olavinmessun aikaan meillä oli tämä lupa-aikamme, mutta kun muuan veli parisen päivää myöhästyi, olivat hänet voudin sotamiehet napanneet kiinni, ja niin asevoimin hänet vihdoin talutettiin luostariin. Ja nyt pitäisi panna hampaat naulaan talveen saakka, jolloin taasen viitisen viikkoa saisimme liikuskella. Veli Hinceruksen tapaisten tanskalaispiskien ansiota tämä kai on, muuta en voi uskoa, mutta katkeraa on kokea tällaista vanhoilla päivillään. Se kai on vanhan isä Olavinkin voimat murtanut, etteikö tähän tautiinsa henkensä heittäne.

— Onko veli Hincerus vielä täällä?

— Eihän toki! Livistänyt on jo vuosia sitten omille mailleen.

— Kävittekö tosiaankin papiksi lupautumassa?

— Niin kävin!

— Mutta se kai onkin parempi.

— Hyvä se minustakin on nuoremmille. Uuden hengen lapsi on minustakin tullut vanhoilla päivilläni, olen veljiäkin kehoitellut puhdasta sanaa saarnaamaan, ja Lutherin kirjoja olen tutkistellut lukukammiossani. Mutta rakas on minulle kirjastoni, johon olen kiinni kasvanut, siellä olisin mieluimmin tutkistellut, vaikealta tuntuu vanhoilla päivilläni lahtea retustelemaan salometsiin. Mutta saanenhan toki kappalaisen avukseni, että on sielläkin aikaa tutkistella.

— Onko jo pitäjä tiedossa?

— Taivassalon seurakunnan, Pietari Särkilahden kotipitäjän kirkkoherranviran piispa minulle lupasi. Se on auki, ja Pietari maisteri haluaa minut sinne.

— Onnea! toivotti Johannes hartaasti.

Pian he hyvästelivät, ja Johannes meni tuomiokapituliin.

Piispa Martti Skytte oli kapitulinsa jäsenten, kaniikkien, kera nähtävästi ikkunasta katsellut äskeistä kulkuetta, koska he olivat siitä parhaillaan puhelemassa. Kun tervehdykset oli vaihdettu, kysäisi Pietari maisteri Johannekselta:

— Näitkös, veli, äskeistä juhlasaattoa?

— Näin ja kummastelin. Mihin he menivät?

— Linnaa valloittamaan, leikitteli Pietari.

— Mitä kumman linnaa?

— No, Kuusistoa.

— Eikös se ole jo vuosikauden ollut kuninkaan miesten hallussa.

— Niin on. Mutta nyt se puretaan.

— Miksi?

— No, kuningas ei sitä tarvitse ja tunteakseen itsensä oikein varmaksi hävittää pois tämän katolisen kirkkovallan muistomerkinkin.

Johannes tunsi samallaista turvatonta hävityksen ja raatelun kammoa kuin nähtävästi tunsi koko rauhallinen kapitulikin.

— Minusta nähden, virkkoi Martti piispa mietteissään, — hävittäkööt vain linnan, en minä sitä kaipaa.

— Kunpa vain ei kallista kirkkoäitiämmekin raastettaisi ja ryöstettäisi putipuhtaaksi! huudahti vanha Johannes Erasmuksenpoika, Martti piispan käsikirjuri.

— Kenties, tuumi Martti piispa, — Jumala on katsonut niin kovat koettelemukset tarpeelliseksi ennenkuin hengellinen sääty lakkaa maallista valtaa tavoittelemasta, antaa keisarille, mikä hänen on, ja etsii vain niitä, jotka isän ovat.

— Luther nousi vastustamaan paavin rahannylkemistä kansalta, väitteli vanha Johannes yhä vastaan, — mutta edistyyköhän Jumalan valtakunta paljoa siitäkään, että nyt kuningas ja aatelisto riistävät kaiken kirkolta!

— Kuninkaalla ovat omat tarkoituksensa, sovitteli Martti piispa. — Hän muuttelee muotoja mieleisekseen, meidän on saarnattava rauhan evankeliumia niissä muodoissa, joissa elämme, ihmissieluissa vaikutettava hengellistä herätystä ja uudistusta.

— Millä varoilla? tokaisi Johannes Erasmi.

Martti piispa huokasi.

— Niin, varoja tarvittaisiin, että voisi lähettää nuorukaisia opin teille Saksaan. Emme me vanhat enää paljoa voi, uusia voimia on kasvatettava hengenkylvöä tekemään.

Näin puheli vanha, lempeä Martti Skytte, koettaen sovitella vastakkain törmäävää vanhaa ja uutta aikaa, ollen useinkin kuninkaan ja tuomiokapitulinsa välissä kuin kahden tulen välissä. Mutta erään sivupöydän ääressä istui kirjoitellen kuuden-, seitsemäntoistavuotias poikanen, Mikael Agricola. Ja kun hän hartaasti kuunteli Martti piispan puhetta nousevan polven tehtävistä, oli kuin uusi aika eläisi hänen kirkkaissa silmissään.

Isä Johannes ilmoitti Pietari maisterille, että hän oli matkalla Naantaliin. Pietari maisteri pyysi Martti piispan kirjoittamaan puoltolauseen Kaarinan päästämiseksi kotiinsa, ja Martti piispa kirjoitti sen.

Mutta sen tehtyään lähti hän piispantalon väentupaan. Sillä oli perjantaipäivä, jolloin isä Martilla oli vanhana paavillisena tapana jaella apua köyhille ja tarvitsevaisille. Väentupa oli nälkäisiä täytenään, ja suuri ruokapata porisi tulella, odottaen vain isä Marttia jakamaan. Isä saapui ja siunasi ruuan ristinmerkkejä ja muita katolisia temppuja tehden. Ja kun nälkäiset olivat syöneet, antoi Martti ukki vielä jokaiselle roposen rahaakin mukaan, vaikka kuningas oli vienyt enimmän osan hänen tuloistaan.

Ei hän nurissut. Hartain mielin koetti hän puhaltaa uutta henkeä vanhaan kirkkoruumiiseen, sydämessään hän eli uudessa uskossa, mutta noudatti uskollisesti vanhoja katolisia tapojaan.

28

ISÄ JOHANNES JA SISAR KAARINA

Isä Johannes saapui Naantaliin kolmen tienoissa iltapäivällä. Suoraa päätä ajoi hän sisarten monasteriumiin.

Abbedissa Valborg Jaakkiman tytär Fleming otti hänet vastaan nousevan ylimyssuvun arvokkuudella. Viime aikoina oli sisaruskunnan ylevähkössä äidissä ollut jotakin ikäänkuin loukattua majesteetillisuutta, joka väliin alentui kipeänaraksi oikullisuudeksi, milloin saapui tuhoisampia jobinposteja laitoksen entisen äveriäisyyden riistämisestä pois. Ylväkästä naista kismeli kovasti, kun tällaista tehtiin juuri hänen aikanaan, mutta ei hän siltä lainkaan aikonut antaa epätoivon itseään lannistaa. Kynsin hampain, milloin naisellisella, oikukkaalla mahtipontisuudella, milloin kerjäävällä ja nyykyttävällä vaikeroimisella koetti hän pitää kiinni laitoksensa mahtavuuden viimeisistä rippeistä, vaikka näki niiden siitä huolimatta vähenemistään vähenevän. Hän varmaan olisi, jos luostarin tilat ja tulot niistä olisivat tykkänään huvenneet, puolestaan ollut valmis aina elämään ankarammalla paastoruualla, vedellä ja leivällä, kun vaan olisi saanut hallita ja vallita täysilukuista sisaruskuntaansa.

Saatuaan isä Johannekselta piispan puoltolauseen Kaarinan vapauttamisesta kipristelihe hän sitä lukiessaan kuin käärmeen pistämä. Sitten mietti hän kotvan kulmat rypyssä, oikaisihe vihdoin ja sanoi kylmän tyynesti:

‒ Asia riippuu, tällään ollen, luostarisisaresta itsestään.

— Ehkä hengellinen äiti kutsuu hänet tänne?

— Se ei käy päinsä!

Isä Johannes katsoi totisen kysyvästi abbedissaan.

— Sisaruskunnan säännöt eivät sitä salli.

— Totta kai häneltä täytyy kysyä...

— Ja häntä houkutella! Ainoastaan silloin, jos hän itsestään, kenenkään viekoittelematta sitä anoo, voi hänen päästämisensä tulla kysymykseen.

Isä Johanneksen mieli kuohahti.

— Katsotteko uskaltavanne asettua hänen armonsa piispan tahtoa vastaan?

Abbedissa puraisi huultaan.

— Sisaruskunnan jäseniä saavat puhutella ainoastaan heidän sukulaisensa, vastasi hän.

— Eivätkö papitkaan?

— Sisarten sielunhoito kuuluu laitoksen rippi-isälle.

— Minut on tänne lähettänyt Kaarinan isä, tahdotteko, että hänen on tultava itsensä?

— Se on hänen vallassaan, virkkoi abbedissa puraisten jälleen huultaan.

— Hän tahtoikin ensin tulla itse... vaatimaan tilaosaansa, mikä on luostarin hallussa.

Abbedissa näytti olevan kaatumaisillaan. Alamaistensa riistämiseen ei hän ollut vielä tottunut, ja hän tahtoi tehdä lujan tenän jo alusta, ettei toisissakin nuoremmissa sisarissa esimerkki herättäisi halua lähtemään. Mutta valtakuntansa alueiden ryöstämiseen oli hänen täytynyt jo monta kertaa alistua, se oli haavoittanut hänen sydämensä araksi.

— Kuitenkin hän, jos vain saa tyttärensä kotiin, oli kehoituksestani taipuvainen jättämään maapalstan luostarille, lisäsi isä Johannes.

Abbedissa mietti pitkän aikaa. Hänen ensi ajatuksensa oli kutsua veljespuolelta kenraalikonfessori tai tilusvouti avukseen, mutta sitten tuli hän siihen päätökseen, ettei tahtonut tehdä asiasta suurta numeroa.

— Saatte, virkkoi hän päättävästi, — puhutella sisar Kaarinaa puheportilla sääntöjen määräämään tapaan, portarian ollessa läsnä. Sisarten puhutteluaika onkin juuri parhaallaan.

Hän nousi ja soitti.

— Kutsu sisar Kaarina puheportille! sanoi hän palvelevalle siskolle.

Sisar meni.

Abbedissa itse näytti isä Johannekselle tien, mihin hänen oli mentävä.

Jännityksestä ja levottomasta liikutuksesta vavahdellen meni isä Johannes holvimaiseen porttikäytävään, joka samalla oli sisarten puhutteluhuone, locutorium. Aivan kuin odottaen viimeistä tuomiotaan, josta riippui iäinen autuus tai iäinen kadotus, pysähtyi hän odottamaan parin vaaksan avaruiselle aukolle, jonka edessä oli rautaristikko ja ristikon takana suljettu puuluukku.

* * * * *

Luostarimuurien sisällekin oli kulovalkean tavoin hiipinyt kuiskivia huhuja siitä, että suuressa maailmassa muurien ulkopuolella tapahtui jotakin uutta, joka käänsi mielet ja mullisti olosuhteet. Olipa suljettuihin kammioihin hiipinyt huhu siitäkin, että heillä oli vapaa pääsy Jumalan avoimen taivaan alle, jos vain tahtoivat.

Tämä huhu oli kaikkien silmiin kohottanut kirkkaamman, hilpeämmän loisteen, se oli rintoihin herättänyt keventävän vapaaehtoisuuden tunteen, joka kohotti melkein enemmän kuin messut ja hartaudenharjoitus tietäen olevansa iäksi sidottu. Mutta ei se ollut muuttanut luostarin tavallista menoa. Tosin oli abbedissan esiintymisessä sisaria kohtaan näyttänyt, hänen epätoivon oikkujensa ohella, olevan viime aikoina ikäänkuin hellittelevää sukoilua, sanatonta toivomusta, että sisaruskunta säilyisi eheänä, vaikka sitomassa olivatkin enää vain sisäiset sydämensiteet. Ja eheänä sisaruskunta säilyikin, olipa vielä viime vuosikauden kuluessa vihitty muutamia uusiakin nunnia, vanhempia aatelisnaisia. Vanhempiin sisariin yleensä ei tieto vapaaehtoisuuden tilasta näyttänyt erikoisemmin vaikuttavan, mutta muutamain nuorimpain silmissä saattoi viime aikoina nähdä kaihoisan ilmeen, joka ei ollut entisentapaista kohteetonta kaukokaihoa, vaan jotakin määrätympää, jonka pohjalla lämmin elintarve sykähteli. Mutta se oli niin hämyinen heijastus vain sekin, ja jollei se saanut mitään erikoista sysäystä, hukkui se alituisten hartaudenharjoitusten herättämän yleisen hurskaustunnelman alle.

Luostarin elämä kävi samaa latuaan kuin oli käynyt vuosikaudet läpeensä. Varhain aamulla oli sisarten noustava selleistä olkivuoteiltaan ja riennettävä ensimäiseen huomenmessuun, matutinaan, joka alkoi kuuden aikaan. Ja sitten ei koko aamupäivällä saanut kuulua hiiskahdustakaan muuta kuin vuorotellen kuorolaulua, lukemista ja messuja. Tertian jälkeen, joka oli yhdeksältä, menivät nunnat kulkueessa avoimen haudan luo kirkon permannolla, josta abbedissa parilla sormella nosti multahiukkasen ja luettiin psalmi: "Syvyydestä huudan sinua, herra!" Rukouksen jälkeen palasivat nunnat jälleen lehterilleen, jonka alla oli munkkien kuori. Sitten jatkuivat hartauden harjoitukset kautta kaikkien horæ canonicæ; määrätyissä kohdissa, luettiinpa sitten tai laulettiin, oli nunnien tarkoin tehtävä kaikki ristinmerkit, polvistumiset, seisaalle-nousut ja käännökset, ja aina kolmeen saakka päivällä oli kirkossa siten ylistettävä ja kiitettävä herraa, sisarten ja veljien vuorotellen messutessa, lukiessa ja laulaessa. Kolmelta menivät munkit alakuoristaan veljeskonventtiin, nunnat vaelsivat lehteriltään sisarten puolelle, ja kirkon molemmin puolin sulkeutuivat visusti ovet veljien ja sisarten välille.

Lyhyen levähdyksen jälkeen kutsui kellonkilinä päivälliselle refectoriumiin. Täällä sisaruskunnan ruokasalissa oli kaksi pitkää pöytää, joista oikeanpuolisen päähän istui itse abbedissa, vasemmanpuoliseen päähän hänen naisapulaisensa priorissa emännyyttä pitämään. Abbedissa helisti katossa riippuvaa kelloa, jonka soittonauha riippui pyhän neitsyen kuvan edessä, ja silloin alkoi ruokasiunaus. Vasta sen jälkeen päästiin käsiksi ruokiin, joina tänään perjantaina, lievemmän paaston päivänä, oli kalaa ja valkoista ruokaa, jauhoista ja ryyneistä laitettua. Pöydässä palvelivat muutamat sisaret, joiden vuoro oli tänään, mutta ateriaa hengellisesti höystämässä oli samaten vuoroonsa muuan sisar, joka luki toisten aterioidessa. Tavallisimpana lukemisena olivat Jöns Budden, Naantalin luostarissa parisen kolmisen vuosikymmentä takaperin ahkeraan kirjailleen munkin ruotsinnokset pyhän Birgitan ilmestyksistä, hänen kertomuksensa vanhan testamentin pyhistä naisista ja muut pyhimystarujen käännöksensä. Tällä kertaa luettiin hänen jokseenkin itsenäistä mukaelmaansa Hugo de Sancto Victoren kirjasta "De claustro animæ" (Sielun luostari), jossa verrattiin ihmissielua luostariin ja sen hyveitä luostarin eri laitoksiin, menoihin ja henkilöihin.

Aterian päätyttyä luettiin siunaus, pistäydyttiinpä vielä kirkossakin kiittämässä, ja sitten mentiin joukolla yhteiseen auditoriumiin. Abbedissan antamasta merkistä pääsivät kielet hetkiseksi vilkkaaseen liikkeeseen, niin että kuului kaikkialta vain puheen hyminää tai kuiskeen sipinää, kun sisaret juttelivat kukin läheisimmän ystävättärensä kanssa. Mutta samaan aikaan, päivällisen jälkeen, oli myös hetki, jolloin sisaret saivat puhutella vieraita. Jonkun neljästä sisaresta, joiden oli vuoro palvella päivystäjättärinä, astuessa auditoriumiin suuntautuivat sen tähden kaikkien katseet odottavina häneen toivoen saavansa tervehdyksen ulkomaailmasta, ja harva päivä meni, ettei jotakin sisarta kolmen ja kuuden välillä kutsuttu puheportille.

Astui tänäänkin palveleva sisar ovelle, ja puheen hyminä ja sipinä vaikeni.

— Sisar Kaarina!

Parvesta nousi hoikan solakka sisar, joka muutaman toisen sisaren kanssa keskustellessaan oli kohottanut valkoisen huntunsa pois kasvoiltaan. Hänen poskensa olivat jokseenkin yhtä kalpeat kuin muidenkin sisarten, joiden huntu oli ylhäällä, ja ainakin mustan päällyshunnun reunojen välissä näyttivät kasvot entistään kaidemmilta. Kysyvän näköisenä tuli hän päivystäjättären luo.

— Puheportille! sanoi tämä.

— Kuka siellä on? kysäisi hän jännitettynä.

— Joku mieshenkilö...

— Isäni?

— Pappismies!

Kuinka lehahtikaan heleä puna kalpeille poskille! Kaarina heitti, hunnun kasvoilleen, ja levottomasti sytevin sydämin riensi hän puheportille.

Siellä seisova portaria kalisteli avaimiaan ja väänsi lukon auki, mutta ei hän avannut luukkua sen takana odottavan vieraan edessä. Hän jätti sisaren itsensä asiaksi, avasiko sen vai tahtoiko ansaita sitä ihanamman palkan iankaikkisuudessa puhuttelemalla vierastaan suljetun luukun takaa. Ei Kaarina sisar itsekään avannut sitä, vaan kysyi ensin pamppailevin sydämin:

— Kuka siellä?

— Minä... kotiseurakuntasi pappi... vastasi värähtävä ääni.

— Isä Johannes!

Äänessä helähti niin hilpeän hellä sydämen sävel, kuin olisivat siinä yhtyneet kymmenen vuoden salaisimmat toiveet ja unelmat yhteen ainoaan äkilliseen riemunsoinnahdukseen.

Luukku lennähti samassa auki, olisi lennähtänyt tällä hetkellä yhtä epäröimättä, vaikka hän olisi tiennyt siten menettävänsä koko iankaikkisen autuutensa.

— Paljon terveisiä kotoasi, isältäsi ja äidiltäsi ja... kaikilta ... kuului arasti värähtelevä ääni luukun takaa. Mutta siinä oli sama tuttu helähdys, syventyneenä, mutta yhtä sydämellisen helläsointuisena kuin kymmenen vuotta sitten..

Sisar Kaarina kiitti kuin unissaan, ikäänkuin ei tietäisi kiittävänsäkään, ja sitten seurasi kotvan äänettömyys.

Sitten alkoi isä Johannes puhua, arasti tapaillen, tietämättä miten oikein sanoisi sanottavansa.

— Isäsi... lähetti minut... kysymään ja pyytämään... että tahtoisit tulla kotiin...

— Lähetti... kuului hätiköivä, ikäänkuin pettynyt ääni luukun takaa.

— Niin, isäsi... ja äitisi... he ikävöivät sinua...

— Niin, isä ja äiti... kuului jälleen hätiköivä ääni, ikäänkuin Kaarina sisar olisi odottanut jotakin muuta.

— Ja kuningas... ja piispakin... ovat antaneet luvan lähteä luostarista...

Sisar Kaarina oli puhelun alusta alkaen vilaissut tuontuostakin salavihkaisen arasti ja epäluuloisesti vanhaan sisar Kristinaan, jonka vuoro tänään oli vartioida puheporttia.

— Olen kuullut siitä, virkahti hän kuiskaten ja vilkaisi jälleen sisareen.

— Ja tahdothan, lapseni, tulla lohduttamaan ja ilahuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, jatkoi isä Johannes.

— Niin, tiedänhän, että _he_ minua kaipaavat...

Taasen oli Kaarinan äänessä sävy, ikäänkuin hän odottaisi selitystä jostakin muusta.

— He... ja kaikki...

— Ketkä? kysyi Kaarina.

— Minäkin... ja...

— Ikävöinytkö!?

Ääni tuntui tulevan kuin ilon puuskahdus, mutta samalla hän teki niin hätiköiviä eleitä kuin tulisilla hiilillä. Tästä hän näytti janoavan selkoa enemmänkin, ennenkuin antaisi vastauksensa, mutta samalla vilkaisi hän vierellä seisovaan portariaan niinkuin olisi toivonut tämän erääseen hyvin epäautuaalliseen paikkaan, jossa oli paljon lämpimämpi kuin täällä porttikäytävässä.

Samassa aukeni pimeän porttikäytävän toisessa päässä muuan ovi ja hätiköivä ääni huusi sieltä käytävään:

— Sisar Kristina!

— Mitä nyt? vastasi tämä.

— Sisar Clara kutsuu sinua!

— Onko hän herännyt houreistaan?

— On, mutta veli Matias, joka kutsuttiin häntä katsomaan, luulee hänen pian kuolevan, ja viimeistä voitelua valmistellaan.

— Minä tulen! vastasi portaria-sisar ja meni jo kappaleen käytävää, mutta käännähti takaisin.

— Puhelu on lopetettava, sillä kuoleva kutsuu minua, virkkoi vanha sisar Kristina, paiskasi luukun kiinni ja väänsi lukkoon.

Hän lähti vieden sisar Kaarinan mukanaan.

Mutta Kaarina oli hänen tuokioksi loitotessaan ennättänyt kuiskata rautaristikon läpi:

— Tulkaa tänään viiden aikaan pienelle portille ryytimaan pohjoispuolella!

Epävakaisin, ikäänkuin hilpeästä riemusta karkeloivin ja hätiköivästä levottomuudesta harppailevin askelin palasi Kaarina takaisin auditoriumiin.

Muuan sisar oli siellä alkanut lukea, ja äänettöminä kuuntelivat toiset kumman ongelmallisia vertauksia sielunluostarista, samalla tehden käsitöitään, mitkä nypläten pitsejä, mitkä virkaten tai ommellen, mikä laittaen korukirjausta alttariliinaan, vuoleskelipa joku puuhun korkokuvaakin.

Sisar Kaarina tähysteli abbedissaa, mutta häntä ei näkynyt. Hän kysäisi muutamalta lähinnä ovea istuvalta sisarelta, ja tämä sanoi abbedissaa kutsutun sairaan luo. Levottomassa mielenkuohussaan riensi Kaarina sairaan sisar Claran sellille, mutta häntä ei päästetty sisälle. Sillä vaikka munkit saivat tulla sairaankin sisaren luo ainoastaan kahteen mieheen, ei kukaan yksin, täytyi sentään olla joku vanhimmista sisarista saapuvilla, mutta kaikkien nuorempain täytyi pysyä loitolla.

Kohta kuitenkin tuli abbedissa ulos ja Kaarina pyysi päästä askaroimaan luostarin ryytimaahan, vaikkei tänään ollutkaan hänen vuoronsa. Abbedissa tiesi, että Kaarina yrttitarhassa hoiti kyökkikasveja ja lääkeyrttejä huolellisemmin ja hellemmin käsin kuin kukaan muu, ja sentähden oli hän muita useammin iltapäivisin päässyt tähän kaikkien sisarten mielipaikkaan työskentelemään. Mutta nyt Valborg äiti kysyi ankaran tutkistelevalla äänellä:

— Puhelusi päättyi jo?

— Jo.

— Ja vieras meni?

— Niin.

— Kuulit hänen asiansa?

— Kyllä.

— Mitä vastasit?

— Enhän minä mitä... pääsi Kaarinalta.

— Suostuitko?

— En!

Ja kuinka hurskaassa asennossa olikaan Kaarinan pää, vaikkei hunnun alta näkynyt hänen kasvojaan!

— Mene sitten, virkkoi abbedissa lempeämmin.

Kaarina riensi riemuiten koko kookkaaseen kasvitarhaan, joka yhdeltä puolen rajoittui osaksi luostarirakennukseen, osaksi korkeaan kivimuuriin, jonka takana oli munkkikonventin ryytimaa. Kaikilla muillakin puolilla oli yhtä korkea kivimuuri, jossa pohjoispuolella oli pieni portti. Portin avaimia säilytti tavallisesti abbedissa; ainoastaan silloin, kun kasveille tarvittiin kantaa vettä luostarinientä ympäröivästä lahdenkielekkeestä, kävi vanha sisar Helena, joka tänne oli saapunut Vadstenan äitiluostarista ja jonka varsinaisena ammattitehtävänä oli ryytimaan hoidon valvonta, noutamassa avaimet hengelliseltä äidiltä, avaten portin itse ja lukiten työn päätyttyä jälleen. Viime aikoina oli ollut pitkät poudat ja helteet, Kaarinan saapuessa kasvitarhaan oli pieni portti sentähden auki ja nelisen sisarta oli parhaillaan kantamassa vettä janoisille kasveille.

Helena sisar oli jo vanha mummo, mutta alituisesta tuoreiden kasvien seurassa elämisestä kai johtui, että hän näin luostarisisareksi oli säilyttänyt harvinaisen sydämennuorteuden. Hän rakasti kasvejaan koko äidillisen hellällä sydämellään ja tämän rakkautensa tähden oli hän lämpimästi kiintynyt myös Kaarinaan, joka rakasti ja helli yrttikultia kuten hänkin ja oli vuosien varrella oppinut yhtä taitavaksi niiden hoidossa ja vaalinnassa. Mutta varsinkin tänään osasi Kaarina saada vanhan sisaren aivan ihastuksesta hassastumaan. Hän harventeli ja pöyhötteli pietarinkaaleja niin näppärästi ja leperteli johanneksenyrteille ja munkinhilkoille niin helliä hyväilysanoja, että mummon sydän aivan heltyi ja hänenkin rakkautensa niin kasveihin kuin nuoreen Kaarina sisareenkin sai uutta tuulta purjeihinsa. Mutta lisäksi Kaarina oli niin herkän huomaavainen ja nokkela tekemään vanhalle sisarelle pieniä palveluksia ja avustuksia, että tämä aivan säteili tyytyväisyydestä ja ilosta.

Kasvipenkit tulivat pian kastelluiksi ja sisar Helena sulki portin. Kun kasvitarhassa ei tällä kertaa ollut kitkemistä eikä muita töitä, joihin sisaruskunnasta olisi kyllä tarjoutunut voimia moninkertaisesti yli tarpeen, lähetti sisar Helena neljä tänpäiväistä apulaistaan sisälle luostariin. Mutta sisar Kaarinaa hän ei hennonut lähettää, hän piti nuoren ystävättärensä, seuranaan ja hupinaan.

Niin he askartelivat ja puhelivat rattoisasti vielä kotvan. Mutta kun luostarin aurinkokellon vartia läppäsi viisi kertaa, muistuttaen luostarielämän täsmällisyydestä, silloin pyysi sisar Kaarina niin nöyrällä ja maanittelevalla äänellä, että vanhan sisaren sydän aivan heltyi:

— Äiti, saanhan mennä vähän merta katsomaan?

Sisar Helena oli kyllä heti valmis suostumaan, mutta hän katsoi hetken sopivaksi antaa suosikilleen pienen ojennuksen.

— Viime kerrallakin viivyit niin kauan.

— Jouduinhan vesperaan...

— Mutta ajatteles, jos abbedissa olisi taas sattunut tulemaan!

— Rakas äiti, saanhan mennä...

— No, mene nyt... elä vain viivy kauan!

Sisar Helena antoi Kaarina lemmikilleen avaimen, Kaarina avasi portin, jätti avaimen lukkoon sisäpuolelle ja pujahti rannalle.

Sangen sekavin tuntein oli isä Johannes lähtenyt luostarista. Jo sellaisenaan oli hänen sydäntään pahoin myllertänyt Kaarinan puhutteleminen, ja yksistään hänen läheisyytensäkin. Mutta hänen käyntinsä luostarissa ei ollut missään suhteessa vastannut hänen kuvittelujaan, hän tunsi syvää pettymystä ja samalla huimaavaa mielenkuohua. Hänen mielessään soi kiehtovana se ihmeellinen äänenhelähdys, jolla Kaarina oli hiljaa huudahtanut sanat "isä Johannes" ja "ikävöinyt", mutta sitten oli puhelun loppu sellainen, että se pani hänen mielensä aivan mullin mallin. Houkutteleva ja suloinen oli mielelle Kaarinan lupaus tulla kohtaamaan häntä rauhassa ja kahdenkesken, mutta toisekseen: salainen kohtaus... hän, pappi... ja nunna... se oli niin ulkopuolella sopivaisuuden rajoja, että aivan päätä huimasi! Aluksi tuntui hänestä aivan mahdottomalta ajatellakaan menemistä kohtaukseen, mutta samassa tuntui vielä mahdottomammalta olla sinne menemättä. Missä hän muuten kohtaisi Kaarinan... miten muuten saisi tilaisuuden selittää hänelle asian! Mutta toiselta puolen... eikö hän, pappi, eivätkö he molemmat samalla uhraisi koko hengellisen arvonsa... ja entä jos joku keksisi heidät...? Vaan olihan _Kaarina_ häntä kutsunut... saattoiko hän olla menemättä? — Moninaiset olivat ristiriitaiset mietteet, moninaiset epäilykset puoleen ja toiseen, mutta hänen sydämensä sanoi, ettei hän voinut olla menemättä. Ja kun aikaakaan ei ollut pitkältä, siirtyi hän ristiriitaisista mietteistään aprikoimaan, miten järjestäisi menonsa.

Aivan huomaamattaan tuli hän pian ajatelleeksi pappisviittaansa kaikkein tärkeimpänä. Hän ajoi kyytipoikineen erääseen majapaikkaan, ja avomielisesti selittäen, että hänen oli mentävä taipaleelle, jossa pelkäsi pappisviittansa tahraantuvan, pyysi hän lainaksi porvariskauhtanan. Sen veti hän yllensä ja lähti määrätylle yhtymäpaikalle.

Hiivittyään pitkin rantaa, muurin vierustaa, löysi hän puutarhan pohjoispuolelta pienen portin, jota Kaarina varmaankin oli tarkoittanut. Kotvan sai hän siellä odottaa, ja odottaessaan kuuli hän luostarista viisi läppäystä. Vielä tuokion odotus, portti aukeni ja siitä astui ulos nunna, painaen portin kiinni jälkeensä.

Isä Johannes tiesi, että se oli Kaarina, joka häntä lähestyi nunnanhuntunsa verhoamana. Ja hän, isä Johannes, pappismies viidennellä kymmenellään, seisoi suuren rantakuusen juurella pamppailevin sydämin ja neuvotonna kuin kahdeksantoistavuotias poikanen. Hän ei tiennyt lainkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä, hän vain näki, että Kaarina liiteli häntä kohden kuin häkistä karannut lintu ohrantähkään.

Kaarina tuli häntä vastaan avosylin kuin saman äidin lapsi ja ojensi hänelle molemmat kätensä, joita hän hämmennyksessään tuskin muisti puristaa.

— Miten sinä pääsit! sai hän suustaan.

— Tulkaahan, isä Johannes, toimitti Kaarina hätiköiden ja hänkin kovasti hämillään. — Kultainen sisar Helena, vanha ryytitarhasisaremme, varmaan pian pitkästyy ja tulee kuulustelemaan, missä viivyn...

He kiersivät pitkin lahden poukaman rantaa, Kaarina etukynttä ja Johannes hänen rinnallaan jälkivietteessä. Ja Kaarina oli niin kiireissään, että tarttui vähällä hengellisen isän porvarilliseen sarkakauhtanaan vetääkseen häntä kiireemmin mukaansa. Samalla hän, vähitellen toipuen hämmennyksestään, kertoi hilpeällä vilkkaudella ja kiireissään läähättäen, kuinka hyvä vanha mummo sisar Helena oli ja kuinka hyvät ystävät he olivat, kuinka ryytimaa oli luostarissa ainoa paikka, jossa hän oli oikein viihtynyt, kuinka paljon hän oli unelmoinut siellä vaatiessaan rakkaita kasveja ja suloisia kukkia ja kuinka sisar Helena oli hänet joskus hetkiseksi päästänyt katselemaan selkää ja valkopurjeita siellä ja kuinka hän sitten oli unelmoinut näistä valkopurjeista ja ritarista, joka tulisi hänet vapauttamaan...

Samassa hän vilkaisi hätiköiden Johannekseen, ikäänkuin peläten tämän mieltä pahoittaneensa.

— Tiedättekös, selitti hän, — minun oli vaikea ajatella sitä ritaria muuten kuin munkinpuvussa, sillä se oli niin isä Johanneksen näköinen... Kas, teillähän on nyt tuollainen... onko se tätä matkaa varten? keskeytti hän yhtäkkiä katsoen niin oudoksuen isä Johanneksen sarkakauhtanaan, kuin se olisi särkenyt hänen suloiset mielihaaveensa.

— Niin... enkä minä käytä enää ensinkään munkinpukua...

— Ettekö... en minäkään huntujani, kun väliin karkaan vähän loitommalle...

— Karkaat!

— Niin, tätä samaa tietä...

— Kuinka se on mahdollista?

— Helena muorin luvalla, kuten nytkin.

— Ikävöitkö sitten niin?

— Ah!

Kuinka tuskallisena puuskahtikaan tämä huokaus, ja Kaarina vaipui hetkeksi äänettömyyteen ikäänkuin kootakseen mieleensä tuntemuksen pitkistä kaihoistaan.

Mutta samassa Kaarina pysähtyi, viittasi rantaa myöten vievälle polulle ja virkahti:

Menkää edeltä tuonnepäin!

He olivat kulkeneet lahdenpoukaman ympäri ja joutuneet metsäiselle rannalle, jossa oli rinteellä pieni mökki. Sen kohdalta Kaarina neuvoi hengellistä isää menemään edeltä ja juoksi itse mökkiin rinnettä ylöspäin.

Isä Johannes käveli hiljalleen rantaa melkein kummastellen Kaarinasta saamiaan ensi vaikutelmia. Kuinka unelmoivasta neidosta oli voinut tulla niin sydämellistä hilpeyttä hyrskähtelevä ja vilkkaasti jutteleva nainen? Oliko hän kymmenkunnan vuotta takaperin kenties oppinut tuntemaan Kaarinaa vain hänen unelmaelämänsä valossa, vai oliko luostari kasannut häneen näin paljon pursuvaa eloisuutta... vai oliko se vain hetken hilpeyttä...?

Kaarina näkyi kotvan kuluttua tulevan takaisin rinnetörmännettä alaspäin. Hän oli jättänyt mökkiin hunnun kasvoiltaan ja Ristuksen ruunun päästään ja ottanut sieltä suuren villasaalin kietaisten sen ympärilleen peittämään nunnanpukuaan. Saalilla oli hän peittänyt myös lyhyeksi leikatun tukkansa, kasvot vain näkyivät. Näyttivät ne Johanneksesta hieman kalvakammilta kuin ennen, mutta kuinka hänen poskensa paloivat!

— Näin minä, toimitti Kaarina lähetessään, — olen tehnyt ennenkin parisen kertaa, sillä en uskaltanut nunnanpuvussa mennä etemmäksi. Toisella kertaa — siitä on jo vähän kolmatta vuotta — menin liian pitkälle ja viivyin kauan. Abbedissa oli sillaikaa sattunut tulemaan ryytimaahan... ja sitten tietysti sain paastota ylimääräisesti... enkä päässyt vuosikauteen rannalle... Helena muori ei uskaltanut laskea... Sitten syntini unohtui... mutta en ole uskaltanut sitten kauemmas kuin portin ulkopuolelle... Helena muorin tähden, hänkin saisi nuhteita... mutta kun pääsen aina rannalle, olen niin iloinen kuin pieni lapsi ja tekee mieleni aivan karkelemaan rantakivillä...

Isä Johannes katseli äänetönnä, katseli lämpimin katsein hänen ilosta säteileviä silmiään.

Äkkiä kävi Kaarina totiseksi ja hänen kasvoilleen kohosi kuin tuulen tuomana tuskallisen kaihoisa ilme.

‒ Ah, isä Johannes, ette usko, kuinka hirveän tuskallista luostarissa saattaa olla! Ensi aikoina tultuani... minä itkin vain, itkin läpi yöt olkivuoteellani ja olisin mennyt ennen vaikka järveen kuin alituisiin messuihin. Parina ensi päivänä se oli minusta innostavaa, mutta sitten niin hirveää... enhän minä ollut tottunut alituisiin messuihin, lukuun ja lauluun... miksi sitä pitäneekin olla niin paljon! Koetin unelmoida ja ajatella _häntä_... jumalaista ylkää (hän naurahti katkerasti)... mutta silloin minä en voinut, en voinut... itkin vain, itkin silmäni punaisiksi ja kasvoni kalpeiksi... minusta tuntui ettei häntä ollutkaan, että se oli vain tyhjä sana, joka ei merkinnyt mitään todellista. Vähitellen sitten totuin, alituiset messut, luvut ja laulut vetivät ja kiehtoivat mukaansa, ne saavat ihmisen ikäänkuin johonkin toiseen ilmakehään, jossa totuttuaan viihtyy hyvin... mutta kun tulee pois kirkosta ja varsinkin kun iltaisin menee selliinsä, silloin ajattelee ihan, ihan toisia asioita... En minä moneen vuoteen käsittänyt, miten se niin oli, minä koetin vieroittaa ajatukseni kaikista maallisista ja elää iltapäivätkin ja illat sellissäni samassa mielialassa kuin aamupäivisin kirkossa... mutta ei sitä voinut. Sitten opin ymmärtämään, etteivät sitä voineet muutkaan, ainakaan ne, jotka ovat ystäviäni... Tiedättekös, isä Johannes, täällä luostarissa eletään aivan kuin kahdessa maailmassa, toinen on, jossa kaikki ovat yhdessä, toistensa tieten, varsinkin kirkossa, mutta toinen on, jossa kukin elää yksikseen, varsinkin iltaisin sellissään, ja josta saattaa puhua vain uskotulleen, johon luottaa. Toinen tulee ikäänkuin ulkoa päin juhlallisena, ylevänä hyminänä, toinen itää mistä itänee sydämen kätköistä hiljaisina unelmina ja kaihoina... tai tuttavallisena kuiskailuna hyvän ystävän kanssa... mutta vain tämä ajan oloon tuntuu todelliselta ja toisesta jää yksin ollessa korkeintaan vain hämyhuntuja sen ympärille.

Kaarina puhui niin sydämentarpeesta kuin olisi vain olisi nytkin tähän asti odottaen tilaisuutta saadakseen näin tyhjentää sydämensä. Ja hän jatkoi ilman vähintäkään kainostelun vivahdusta, aivan kuin ei olisi tiennyt koko maailmassa naisten tällaisista asioista puhumista kainostelevan: