Part 2

Mutta kankareen harjalle päästyä tuli lehtonotkelman takaa näkyviin Metsäkulman uusi kirkko, joka kymmenkunnan vuotta sitten oli rakennettu jokitörmälle peninkulman päähän vanhasta ränsistyneestä kirkosta. Juhlallisen väristyksen tunsi isä Johannes povessaan nähdessään hoitoonsa uskotun temppelin, joka yksinkertaisen vakavana Jumalan tunnusmerkkinä kohosi lumivaipan peittämällä kirkkokummulta yli ympäristönsä. Mutta samassa alkoi jumalaisella hartaudella kumahdella seurakunnan kirkonkello, jonka kylestä hän oli tapulissa käydessään lukenut siihen valetut sanat: _Anno Domini MD III O rex gloriæ X pe veni cum pace_ (Herran vuonna 1503. O, kunnian kuningas Ristus, tuo rauha!) Nämä sanat häntä vastaan tuntuivat liitelevän kellojen kumahdusten siivittäminä yli lumisen lakeuden, hänen silmänsä kostuivat, ja hän pani kätensä ristiin lammasnahkapeitteen alla kuiskaten:

— Niin, suo rauha ja siunaus!

— Papinkelloja soitetaan! Ovat tapulista nähneet tulomme, virkkoi kyytipoika.

Kirkonkellon kumahdellessa laskeutuivat he kankareelta metsälaakson loivanteeseen.

Heidän saavuttuaan rinteen alle, tien polvekkeeseen, saapui heitä vastaan poikanen. Hänellä oli säkki, ilmeisesti sangen raskas, hartioillaan, mutta hän kantoi sitä suorana kuin seiväs eikä puoleksi olalla, puoleksi selässä makaava säkki saanut paljon hänen päätäänkään kallistumaan. Kyytipoika ja hän virkahtivat ynseästi "päivää" toisilleen. Sitten poika vilkaisi vieraaseen, epäluuloisesti, uhmaavan totisesti, mutta ei näyttänyt olevan aikeissakaan tervehtiä. Johannes myhähti ystävällisesti ja tervehti ensimäisenä. Pojalta näytti olevan pääsemäisillään "päivää", mutta äkkiä käänsi hän katseensa poispäin ja astui tietään yhtä suorana kuin ennenkin.

Johannes kääntyi katsomaan pojan jälkeen. Se näkyi rinteen alla, tien polvekkeessa poikkeavan jokiahteeseen, minne hän ei ollut huomannut mitään tietä menevän. Kun he notkelman yli ajettuaan nousivat kirkkotörmän rinnettä ylöspäin, vilkaisi Johannes jälleen taakseen ja näki saman pojan jokilaakson takaisella rinteellä, katoamaisillaan petäjikön reunaan.

— Onko tuolla mitään tietä? kysyi hän.

— Missä niin?

— Tuollapa, jonne poika menee!

Kyytipoika tähysteli ja sanoi etenkehtoisesti:

— Sudenpolkuja mitä lie...

— Tunsitko pojan?

‒ Kukas häntä ei... Sudenluolan penikoita tietenkin, jurautti poika sellaisella äänellä kuin olisi koko maailman pitänyt tietää, keistä oli kysymys.

— Minkä?

— Onpahan vain väkeä, mikä ei tule kirkkoon messuihinne, hymähti poika vahingonilon vivahduksella.

— Ja miksei?

— Eipä heitä ole nähty...

— Kenties heillä on pitkä ja hankala matka? kysyi Johannes ikäänkuin puolustellen.

— Taitaa, jurahti poika. — Kenties teillä ei olisikaan iloa heidän tulostaan.

Pappi jätti enemmät kyselyt sikseen, mutta hänen mielessään kuvasteli vieläkin pojan tuiman uhmaava katse, tarmokkaan luisevat kasvot ja pitkä tukka, joka näytti hyvinkin vuosikauden olleen leikkaamatonna.

Höyryävä hevonen oli juoksujalkaa kiskaltanut heidät ylös kirkkomäen rinteestä. Mäenkorvalla oli oikealla yksinäinen talo, Suitsula, jossa asui seurakunnan suntio ja pyhänsavun suitsuttaja. Mutta melkein samassa ajoivat he kirkon ohi, niin läheltä, että kellonkumahdukset tuntuivat tulevan kohtisuoraan harmaista pilvistä, joista oli lakannut lunta luhnittamasta. Päästyä kirkon ohitse aukeni eteen loivasti laskeutuva kirkkomäen toinen rinne, jolla olivat tiheässä kihermässä kirkonkylän pienet talot ja töllit molemmin puolin tietä, ja pienten talojen yli näkyi yksi ainoa suurempi talo, Tasala, jota Johannes tiesi kirkon vanhimman, vapaamies Tanu Tasaisen isännöivän.

Tätä taloa lähetessään näki Johannes pienestä päätyikkunasta, jossa oli neljä pienen pientä lasiruutua, vilahtavan lapsenkasvojen, jotka heti katosivat. Samassa aukeni lautainen työntöikkuna toisella, tienpuoleisella seinämällä ja pikku kätönen heitti siitä ulos punertavalehtisen kukanlehvän, niin tarkasti ja taitavasti, että se putosi rekeen Johanneksen eteen. Se oli taitettu huonekasvista, jota nimettiin Ristuksen verenpisaraksi. Liikutettuna otti Johannes sen käteensä katsellakseen... kenties se oli tytön ainoa kukka... sillä huonekasvit olivat varakkaammissakin maalaiskodeissa harvinainen ylellisyys. Kiitollinen ja samalla niin suloinen tunne hiipaisi Johanneksen mieltä hänen tätä uhrausta ajatellessaan.

Kohta tämän talon ohitse päästyä käänsi kyytipoika hevosensa oikeaan, avaralle pihalle, jonka tienpuoleisella reunalla oli vesikaivo ja ruuhi hevosten juottamista varten. Tämä iso piha oli pappilan piha, varattu pitäjäläisten hevosille. Mutta kaivon luona seisoi joukko isäntiä koruttomissa sarkakauhtanoissaan ja paulasäärystimissään. He olivat jäyhää, jäntevää väkeä, mutta metsäluonnon luomaa alakuloisuuden leimaa heidän ahavoituneilla kasvoillaan peitti nyt juhlallisen kunnioituksen ilme. Samallainen oli ilme kirkonvanhimman, vapaamies Tanu Tasaisenkin kasvoilla, kun hän toisten etunenässä tervehtien lähestyi rekeä. Hän oli puvultaan ja asultaan yhtä yksinkertainen kuin toisetkin isännät, mutta hänen esiintymisessään oli herrasmiestä muistuttava vapaan ylemmyyden vivahdus, kun hän hieman kumartaen ojensi kätensä uudelle papille.

‒ Olkaa terve tultuanne, kirkkoherra! virkkoi hän.

‒ Herran rauhaa teillekin, kirkonvanhin ja lautamiehet! virkkoi Johannes helähtävän sointuisalla äänellään, ojentaen kätensä kirkonvanhimmalle. Tämä puristi hengellisen isän kättä tyynellä varmuudella, toiset sitävastoin koko joukon kursastelevammin, kun tuli heidän vuoronsa. Vapaamies Tanu Tasainen pyysi isää astumaan pirttiin ja asteli pihan yli hänen rinnallaan, veroisäntäin seuratessa jälestä.

‒ Olipa teillä huononlainen matkapäivä, virkkoi Tanu.

— Niin kylläkin lumisade koetti tukkia tietä, vastasi isä Johannes. — Mutta täällä otetaan vastaan ystävinä, — ja toivon, että tulisimme ystävyksinä pysymäänkin, lisäsi hän kääntyen heitä seuraaviin isäntiin, kirkkolautakunnan jäseniin.

Tanu Tasainen vilkaisi hymyillen miehiin ja sitten pappiin, ikäänkuin heidän kasvoistaan noutaen hänelle vastauksen. Ja lautamiesten kasvoilla kuvastui niin ystävällinen tyytyväisyys kursastelevan kunnioituksen alta, että Johanneksen teki mieli puristaa uudestaan heidän kättään.

— Tässähän se on asuntonne! virkkoi Tanu ja pysähtyi merkiksi, että uusi isäntä astuisi edeltä sisään.

Asuinrakennus ei suuresti poikennut naapuritaloista, seinät olivat pyöreistä hirsistä, katto tuohesta ja tuohien painona malot, jotka varasivat päistään koukkupäiden näreseivästen kannattamiin räystäslautoihin.

Uusi pappi ei astunut sisään. Mutta ei hän ollut kiintynyt uutta asuntoaan ulkoapäinkään tarkastelemaan, jotakin muuta näytti hänen mieleensä johtuneen.

— On kai teillä kirkon avaimet? Ajattelin käydä ensin siellä, virkkoi hän katsoen kysyvästi Tasalan Tanuun.

Avaimet olivat Tanulla taskussaan ja hän jätti ne uudelle papille. Niin lähdettiin kirkkoa kohden, pappi ja Tanu edellä, toiset jälestä. Suitsuttaja, jolle isä Johannes antoi avaimet, avasi oven sakaristoon.

— Minä vain pistäydyn sisällä...

Isä Johannes meni kirkkoon ja viipyi siellä hyvän hetken. Miehet odottelivat ulkona, ja siihen vetäytyi vähitellen sievonen joukko muutakin kylän väkeä. Ja he tuumivat, että mahtoi tämä uusi pappi ruveta välittämään muustakin kuin kymmenyksistään, koska ensiksi meni kirkkoon.

Heidän jutellessaan näyttäytyi pappi vihdoin ovella. Hänen kätensä olivat vielä ristissä ja silmissä harras kosteus. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja kylänväellä oli hyvä tilaisuus tarkastella portailla heitä korkeammalla seisovaa pappiaan. Ensiksikin pisti silmiin, että hän oli kohtalaisen kookas, sorja mies, mutta näytti pienehköltä rotevain hämäläisten rinnalla. Huppukauluksensa oli hän heittänyt taa, ja niin näkyivät kokonaan hänen pyöreähköt kasvonsa, eivät niin pitkulaiset kuin olivat tavallisimmat täälläpäin. Niissä kuvastui karjalaisen luonteva vilkkaus, mutta samalla oli niillä lukutyön henkevöittämä leima, niissä oli jotakin kansanomaisen luontevaa, mutta samalla jotakin pilventakaisen unelmoivaa. Tukka, josta paljaaksi ajeltu päälaki pisti esiin, oli tummempi kuin hämäläisten ruskeahkot haivenet, ja silmissäkin täkäläisten sinisilmien rinnalla oli aivan sydenvivahdus. Kun hän laskeutui portaita alas ja lähestyi kirkkolautakunnan jäseniä, kiintyivät heidän katseensa yksistään näihin silmiin. Niissä tuntui olevan jotakin kärsivää, mutta samalla syvää hengeninnon hehkua, ne loistivat niin tuikkivina ja vakavan lempeinä kalpeahkoista, parrattomista kasvoista.

— Lähtekäämme nyt sitten pappilaan, sanoi hän. — Elkää panko pahaksenne, vaikka saitte odottaa. Minusta tuntui, että paimenenne täytyi ensin käydä Herransa huoneessa ja viedä hänelle huokauksensa.

Juhlallisen vakavina palasivat lautamiehet samaa tietä papin jälestä. Eteissalvoksen läpi astuivat he pirttiin matalasta ovesta, jossa rotevan kirkonvanhimman täytyi kumartaa päätään. Pirtin pihanpuolinen vetoikkuna oli auki, ja siitä sisälle virtaava valju päivänvalo taisteli omituisesti läikähdellen ja värähdellen punertavan takkavalkean loimon kera. Honkalattialle oli ripoteltu hienoja katajanlehviä. Alapuoli pyöreähirsisestä seinästä oli tummanruskeaa, yläosan kiiltomustat hirret ja laipion peitti takasta tupruava vaalea savu, joka leijaili melkein tulijain päitä tavoitellen, etsiessään tietä ulkoilmaan räppänästä liki lakea. Pitkin seinävarsia kiersivät leveät honkapenkit, ikkunan edessä oli kaksinverroin leveämpi, pitkä honkapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Pirtin karsinapuolella oli toinen pöytä, jolle oli kasattu ruokatavaroita, ja siellä oli Suitsulan Saara, Johanneksen vanha hyvä tuttu, parin muun naisen kera ruuanlaittohommissa.

— Herran rauha taloon! virkkoi isä Johannes.

— Terve toivojalle! lausui suitsuttajan Saara muori, pyyhkäisi kättään esiliinaansa ja tuli saapujaa kättelemään. Johannes meni pistämään kättä toisillekin, ja kaikki lyyhäyttivät he polviaan melkein lattiaan.

— Niin, tämä on yhteinen pitäjänpirtti. Täällä on papintupa, sanoi Tanu avaten oven peräseinällä.

Ja he astuivat perempään huoneeseen, johon virtaili valoa oikein lasiakkunasta ja jonka takasta vei savupiippu suoraan katolle. Seinävarressa oli hurstilakanalla ja nahkasilla peitetty vuode ja parissakin nurkassa isot arkut. Perimmässä nurkassa oli ristiinnaulitun kuva, tulikuppi edessään. Pöydällä ikkunan edessä oli pari talikynttilää pitkien puhteiden varalta. Kynttiläin välissä oli paksuhko, nahkakantinen kirja, joka nähtävästi oli tuotu kirkosta uuden papin saapujaisiksi papintupaa juhlistamaan. Johannes avasi sen; tietysti se oli _Missale Ecclesiæ Aboensis_, messukirja, jonka piispa Konrad Bitz oli alun kolmattakymmentä vuotta sitten hiippakuntaansa varten painattanut ja lahjoittanut yhden kappaleen kullekin kirkolle, luvaten papeille neljänkymmenen päivän synninpäästön jokaiselta kerralta, kun siitä messusivat.

Saara muori astui sisään tuoden olvihaarikan ja ojentaen sen kirkonvanhimmalle. Tanu otti sen ja tarjosi hengelliselle isälle.

— Terve tultuanne, kirkkoherra! sanoi hän. — Sellainen on tapa meillä, että juomme hengellisen isän tervehdysmaljan hänen omassa tuvassaan.

Isä Johannes tarttui haarikkaan maistaen kirmakkaa vaarinkaljaa. Lautamiehet olivat pysähtyneet ovensuuhun lakit kourassa, ja otettuaan kulauksen papin jälkeen ojensi kirkonvanhin olvihaarikan miehestä mieheen kiertämään. Maljat juotuaan vetäytyivät he pirttiin, toivotellen onnea uudelle papille uuden kotikaton alla. Ja riisuttuaan mustan levättinsä meni Johanneskin sinne valkoisessa sarkakaavussaan. Miehet olivat istuutuneet penkille pöydän lähistöön, ja isä Johannes istuutui rahille sen eteen.

Hän kyseli yhtä ja toista seurakunnan oloista, mutta keskustelu ei ottanut päästäkseen oikein vauhtiin, isännät vastailivat vain jurosti ja yksikantaan. Vihdoin joku isännistä mainitsi, että totta kai hengellinen isä nyt rupeaa pitämään saarnoja kirkossa, samoin kuin ennen minkä missäkin kylänkulmilla. Joku toinen mainitsi tästä kysymyksestä olleen puhetta kotonakin. Metsäkulman pitäjäs oli näet tähän asti ollut siinä onnellisessa asemassa, että siellä oli ollut pappeja, jotka eivät osanneet saarnata tai eivät viitsineet, kun siihen ei kerran pakkoa ollut. Olivathan vain lukeneet rukoukset, toimittaneet messut ja muut pakolliset kirkonmenot. Naapuripitäjissä kuuluttiin saarnattavankin kirkossa, ja nyt toivottiin, että saarnoja tästedes saadaan kuulla Metsäkulmankin kirkossa. Siihen muuan isännistä mainitsi, että isoäiti, vanha mummo, oli kotona sellaista oudoksunut, hän oli niin tottunut latinankielisiä messuja erityisenä jumalankielenä kunnioittamaan ja pyhittämään, että hänen hartauttaan oli häirinnyt jo sekin, kun kirkossa tuli tavaksi lukea kotikielellä Isämeidän rukous, Enkelin tervehdys Marialle ja Uskontunnustus. Useimmat sentään toivoivat suomenkielisiä selityksiäkin, jotta vähin aavistettaisiin, mitä sillä pyhällä jumalankielellä laulettiin ja luettiin. Isä Johannes lupasi jo ensi sunnuntaina tehdä parastaan ja toivoi seurakuntalaisten tulevan miehissä kuulemaan.

Sillävälin oli vaimoväki kantanut pötyä pöytään, ja Suitsulan Saara pyysi niiaten hengellistä isää suolaaleipää ottamaan. Isännät nousivat lähdönaikeissa, mutta isä Johannes kehoitti heitä tulemaan mukaan. He tulivat kursastellen ja vetivät puukkonsa tupistaan.

Ja hyvin pöydässä olisi riittänyt suunavausta useammillekin. Siinä oli ensiksikin kasassa päälletysten puolenkymmentä verestä ohraleipää, jotka Tasalan emäntä oli paistanut tänään varhaisella aamupuhteella. Voita oli kukkurapää puulautanen, tosin jo syksyllä kirnuttua, sillä pitäjäläisten lehmät poikivat keväällä ja lypsivät kesän yli syksyyn, ehtyen näin talvikuiksi. Toiselta, oikein tinalautasella, oli erittäin maukasta vuohenjuustoa, tuotua Lipisevänrannan kylästä, joka oli pitäjän kuuluin karjataloudestaan. Lämpiminä ruokina oli ensin uunissa ruskeutettua naurishuttua ja karhunsäkälihapaistia, sitten Tasalan karjakodassa suuren muuripadan pohjalta paistettuja herkullisen rasvaisia ohraohukkaita. Mutta pöydän huippukohtana, kunnian kukkulana oli suuri olvihaarikka, väkevää kotitekoista vaarinkaljaa piripintanaan.

Miehet maistelivat kursastellen ruokia, sillä nehän oli tuotu minkä mistäkin vain pappia varten, parasta mitä oli ja taittaa osattiin. Olvihaarikan sitävastoin annettiin ahkerasti kiertää, ja kuohuva vaarinkalja, jota Tasalan emäntä itse oli pannut papin tuliaisiksi kokonaisen tynnyrin, sai mielet herkemmiksi ja avonaisemmiksi ja kielet notkeammiksi. Niin kääntyi puhe kodikkaalta vilkkaudelta papin kotioloihinkin.

— Tänne ovat nyt emännät tuoneet minkä mitäkin haukattavaa aluksi, virkkoi Tanu. — Mutta pian saavat pitäjäläiset ruveta tuomaan kymmenyksiään... vaikkei niitä entinen pappi suinkaan ole jättänyt pitäjälle homehtumaan...

— Tarkkaan otti... vieläpä kävi pyytelemässä ruokalisiäkin talosta taloon...

‒ Suitsulan Saara muori on tänään ollut järjestämässä emännyyttä alkuladulleen, jatkoi kirkonvanhin. — Mutta emännöimään on toistaiseksi käsketty tämä Katri, suitsuttajan sisaren tytär.

‒ Tai isä Heinon, virkkoi muuan isännistä.

‒ Niin, Henrikki papin, joka meillä oli tämän viimeisen, Tuomas papin, edellä, selitti toinen.

— Tai hänen... kuinka sen nyt sanoo, yhtyi Tanu.

‒ Sillä oli suitsuttajan sisar täällä emäntänä, tämä on heidän ainoa lapsensa, jatkoi edellinen isäntä selitystään.

Johannes silmäsi tyttöä, joka juuri tuli ottamaan olvihaarikkaa täyttääkseen sen. Hän näytti olevan kahdenkymmenen korvilta, oli tanakan sorja varreltaan, kasvot olivat kukoistavat ja somat. Silmissä oli niin ujon itsetuntoinen ilme, että hän Johanneksen mielestä näytti aivan ylpeilevän papillisesta syntyperästään.

Tanu katsoi hänkin tytön jälkeen ja virkkoi mietteissään:

— Emännöiköönpähän niin kauan, kunnes hengellinen isä ehtii katsoa...

— Mieleisensä, täydensi muuan lautamiehistä.

— Jollei ole jo ennen valittua, liitti toinen.

— Jollei ole, niin hengellinen isä vain katselee ja valitsee... onhan noita tyttäriä... harva se talo...

Johanneksen silmät suurenivat. Hänestä tuntui isäntien puheessa olevan jokin syvempi salatarkoitus.

— Miksei Katri kelpaisi? kysyi hän.

‒ Keittämään ja lakaisemaan... täydensi suitsuttaja umpikuljuisesti.

‒ Niinpä niin, keittämään ja lakaisemaan, lausui kirkonvanhin Tanu Tasainen vakavasti. — Mutta parempi meistä on, että talossa on oikea emäntä, kuten isä Henrikilläkin oli ja kuten tiedän useimmilta naapuripitäjien papeilta olevan. Tällä Tuomaalta, joka meillä oli Henrikin jälkeen, ei ollut emäntää, vanha Kirsti vain keittämässä ja hommaamassa, eikä se ollut hyvä. Ja onhan se nähty muualla mikä täälläkin, millaisia emännättömät papit pyrkivät olemaan, ei niiden luo tahdo naisihminen salaripille uskaltaa, nuorempi ja verevämpi varsinkaan. Kuuluuhan se Rooman vaari lähettelevän pulliaan ja perkamenttejään, etteivät papit saa pitää perhettään hoivissaan, mutta niin on meillä ollut tapana vanhastaan ja parempi meistä vanhoillaan onkin.

Tanu Tasaisen vakava puhe oli Johanneksen mielessä herättänyt melkein vapautuksen tunteen, mutta samassa tunsi hän kipeän pistoksen rinnassaan. Sillä väliin oli hän yhtäkkiä tavannut itsensä unelmoimasta suloista unelmaa papintuvasta, jossa nuori emäntä hyörisi ja hommaisi... ja vaalisi hentoa olentoa, jota sitten yhdessä kasvatettaisiin... Ankaraan oli hänen täytynyt nousta taisteluun karkoittaakseen sellaiset unelmat, ja kun hän hartaasti palvoen oli polvistunut taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen eteen, oli hän päässyt taistelusta voittajana. Taivahisen morsiamensa, pyhän neitsyen, hän nytkin näki silmiensä edessä, ja ainoastaan siitä sai hän ääneensä uskonlujan helähdyksen sanoessaan:

— Totta maar oikean sielunpaimenen täytyy kilvoitella täyttääkseen niin taivahisen isän kuin pyhän Rooman isänkin määräykset ja käskyt!

— Jako taitettava lapsia kaikkeen maailmaan, ei vain kotiinsa? kysyi Tanu Tasainen kalskahtavalta äänellä hänkin.

— Elettävä puhtaudessa Jumalan ja ihmisten edessä! vastasi Johannes säihkyvin silmin.

Isäntien puolelta seurasi häikäilevä äänettömyys.

— Niin kai pitäisi... jurahti Tanu sitten.

— Niin kai... niin kai... myöntelivät lautamiehet, mutta eivät lainkaan näyttäneet olevan vakuutettuja siitä, että liha olisi yhtä vahva kuin henki altis.

Ja taasen seurasi äänettömyys.

Isä Johanneksen mieleen muistui verenpisara, joka Tasalan ikkunasta oli lennähtänyt rekeen hänen eteensä.

— Tulenpa muistaneeksi kukan, joka tullessani aivan kuin sattumalta putosi rekeeni.

— Mistä niin? kysyi Tanu.

— Tasalan ikkunasta!

— Tyttäreni, Kaarina, sen on heittänyt. Hän on itse kasvattanut verenpisaran, ja kun kotona puhuttiin, että isä Johannes on saatu tänne papiksi, tuumi lapsi, että hän antaa kasvattinsa hengelliselle isälle, jahkahan se tekee kukkia. Ei tietenkään ole vielä kukalla, mutta lapsukainen on taittanut siitä tuliaisiksi.

— Viekää sitten kiitokseni tyttärellenne! Minusta se oli hyvä merkki — Ristuksen siunattu verenpisara!

— Tulkaa itse piakkoin tuomaan kiitoksenne ja käykää talossa!

Johannes kiitti.

— Toivon muuten hengellisen isän ottavan lasta opettaakseen. Muutama vuosi sitten sai hän hieman opetusta ja lienee kai vähin kirjalla. Viime aikoina ei enää tullut lähetetyksi... papin veri on verta sekin... ja tyttö alkoi kasvaa liian isoksi.. Olisi hyvä, jos ottaisitte häntä opastaaksenne tiedoissa ja taidoissa.

Johannes lupasi.

Hän oli jo aikoja sitten sammuttanut nälkänsä, ja puhelukin alkoi riittää kerrakseen. Isännät ottivat vielä joitakin olvikulauksia, sanoivat sitten hyvästit ja toikkaroivat melkoisella juhlatuulella kukin kotiaan.

Sillävälin oli ulkona pimennyt. Johannes meni papintupaansa, sytytti talikynttilän ja kaivoi Turusta tuomansa latinankielisen raamatun käsiin. Hän oli aikonut sitä vielä lueskella, mutta lämpimässä huoneessa tuntui niin suloisen kodikkaalta ja rauhalliselta, että hänen silmäluomensa pyrkivät painautumaan vastatusten. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen nahkasten alle ja kahden lakanan väliin.

Vaipuessaan uneen oli hän tuntevinaan niin viehkeän tuoreen tuoksahduksen punervalehtisestä verenpisarasta, jonka pikku kätönen heitti hänen syliinsä.

3

KATRI TYTTÖ

Isä Johannes heräsi varhain.

Aivan heräämisensä edellä oli hän nähnyt unta pojasta, joka niin tuikean uhmaavin silmin tähysti häneen. Mutta samassa oli poika kadonnut metsään ja hän tähysteli aivan epätoivoissaan, mihin se oli joutunut...

Siihen hän heräsi.

Hän tunsi suloista mielihyvää vuoteessaan lakanain välissä. Mutta samassa muisti hän uuden asemansa, työalansa täällä metsien povessa. Melkoisen epäselvänä, muodottomana möhkäleenä paiskautui tuleva tehtävä hänen yllensä. Se löi, mutta tempasi samassa pystyyn.

Hän nousi, haparoi pimeässä vaatteitaan ja meni sitten herättämään pitäjänpirtissä nukkuvaa Katri tyttöä. Sillä hän tarvitsi valoa.

Katri tuli papintupaan ja kopeloi tulukset käsiin, iskeä naksutteli sitten karaistua terästä piikiveen, kunnes taula syttyi, ja sillä hän sytytti tulikiven tulikupissa. Siinä sytytti hän päretikun ja tikulla kynttilän, joka oli valettu sievoisen paksuksi pistelemällä pellavasydäntä sulaan taliin ja välillä jäähdyttämällä. Tulen sytytettyään pani hän tulivehkeet takan kolkalle ja vilkaisi samalla hengelliseen isään, että tämäkin näkisi, missä niitä säilytettiin.

Johannes tuskin huomasi hänen tarkoitustaan. Unennäkö oli tuonut hänen mieleensä eilisen uhmaavan pojan, Sudenluolan penikan. Tämä poika oli virittänyt ainoan soraäänen eiliseen ystävälliseen vastaanottoon. Siellä mahtoi tosiaankin olla ristinopin vihollisia, ja hän tunsi halua heti astua taisteluun näitä vihollisia vastaan, pelastamaan kadotetut lampaat yhteiseen lammashuoneeseen. Pohjaltaan tunsi hän oikeastaan mielenkiintoa tätä uhmaavaa poikaa kohtaan ja halua häneen tutustua.

Mutta eihän hänen ensi päivänään sopinut sinne lähteä ilman mitään erikoista syytä. Tasalan isäntäkin oli häntä kutsunut ja sopivinta hänen oli ensin käydä kirkonvanhimman kotona. Ja olihan hänen sitä paitsi mietittävä uutta asemaansa, elähyttävä siihen ajatuksin ja tuntein, valmistettava sunnuntaiksi saarnakin.

Näistä mietteistä herätti hänet Katri tyttö, joka tuli sanomaan, että eine oli valmis. Johannes meni pitäjänpirttiin, mutta pöytään istuuduttuaan huomasi hän, että hänet aiottiin jättää yksin einehtimään. Hän kehoitti Katria tulemaan mukaan. Katri ilostui, sillä hän oli ollut siinä suhteessa kiusallisesti ymmällä. Paitsi sitä, että hän tunsi kuuluvansa vähin niinkuin hengelliseen säätyyn papillisen isänsä tähden, oli hän setälässään, Suitsulassa, kasvaessaan aina tottunut syömään yhteisessä perheenpöydässä. Mutta toisekseen oli hän kuullut, että näin herroissa sai palvelustyttö syödä vasta jälkeenpäin. Nyt silmä aivan loisti mielihyvästä, kun hän arastellen istahti pöydännurkan ääreen, otti suuren puukupin pohjalta kovaa talkkunapuuroa, lämmintä ohratalkkunaa, kämmenelleen, paineli sen siinä pieneksi pyöreäksi kakkaraksi ja haukkasi reunasta.

— Ota voitakin! kehoitti Johannes.

Katri otti kynnenmustasen verran ja sipaisi talkkunakakkaralleen, jossa se heti suli näkymättömiin.

39

38

Johannes tahtoi saada aikaan pöytäkeskustelua.

— Elääkö äitisi vielä? kysyi hän.

Katri vavahti ja vilkaisi sitten arasti isään.

— No?

— Eläähän hän, — jollei...

— Jollei mitä?

— Jollei ole yöllä kuollut.

— Mitä? Onko hän sairas?

— Niin... niin — sanotaan, virkkoi tyttö epävarmasti.

— Missä hän on?

Katri oli aivan hädissään. Hän kiehentelihe kuin tulisilla hiilillä, vilkaisi hengelliseen isään hätääntyneesti, aivan kuin rikoksesta tavattu, ja painoi sitten omituisella, ikäänkuin iskua varovalla ilmeellä katseensa lattiaan.

Johannes oli juuri uudistamaisillaan kysymyksensä, kun tyttö nousi ja riensi takan luo, ollen siellä jotakin puuhailevinaan.

Johanneksen einehtiminen jäi silleen. Hän nousi kummissaan ja mielenkuohuissaan seisoalleen, mutta painautui jälleen paikoilleen.

— Tule tänne! sanoi hän vakavasti.

Katri tuli ja seisoi allasilmin hänen edessään.

— Missä äitisi on?

— Hän... hän on...

— No!

— Sudenluolassa! sai tyttö vihdoin suustaan ja purskahti itkuun.

Hämmästys, jonka tämä odottamaton tieto herätti, hukkui pian sääliin, jota Johannes tunsi lohduttomasti itkevää tyttöä kohtaan.

Elähän itke, lapsukainen! sanoi hän lempeästi. — Elä itke! toisti hän vieläkin osanottavammin.

Tyttö nyyhkytti tyynemmin.

— Miksi... mikset tahtonut sitä sanoa?

— Minä... pelkäsin, että sitten vihaatte minua, nyyhkytti Katri.

— Vihaan?

— Niin, tai halveksutte...

— Miksi?

— Kun äiti on siellä...

Johannes katseli tyttöä ymmällä, mutta etsi turhaan tämän kyyneleisistä kasvoista vastausta kysymyksilleen.

— Sittenhän, virkkoi hän tutkistellen, — sittenhän poika on veljesi?

— Kuka poika?

— Sudenluolan penikka... kuten kyytipoika eilen nimesi poikaa, joka tuli tiellä vastaan.

— On kai...

— Äitisi on siis siellä miehelässä!

— Siellähän se... virkkoi Katri jälleen pelosta vavisten.

— Mikä poika on nimeltään, tai mikä isä on?

— Susi-Uhoksi häntä sanotaan.

— Niinkö isää?

— Niin.

— Entä poika?

— Siellähän on niitä kuusikin, kuuluu...

— Tämä mahtoi olla viidentoista korvilla, ja hänellä oli silmät, jollaisia en ole nähnyt kuunaan.

— Julkeat silmät?

‒ Julkeat... enpä tiedä; niissä oli sellainen palo, että minusta tuntui hänessä piilevän enemmän kuin monessa muussa. Kasvot näyttivät älykkäiltä.

— Elkää vain heistä erehtykö, isä, virkkoi Katri puoleksi aran hyvillään, kun häntä ei äitinsä olinpaikan tähden halveksittukaan, puoleksi soimaten. "Tuirolla ei pitäisi olla Susi-Uho isänään", sanoo setä, suitsuttaja näet. Hän on vanhin pojista. Setä sanoo aina, miten "hänestä näkee, että sudenpennut ovat susia nekin"...

— Sudenluolan asukkaat eivät näytä olevan hyvässä huudossa.

— Hyvää sanaakaan heistä ei sanota... Susi-Uhosta poikineen.

— Ja miksi?

Johannes oli istuutunut jälleen ja Katri laski seistessään kätensä pöydän nurkalle.

— Isä ei taida tietää, ettei Susi-Uho saa elää ihmisten ilmoilla, ei saisi oikeastaan sielläkään missä nyt on... sillä hän on...

— Mikä on?

— Henkipatto!

— Minkätähden?

— Tasalan isäntä sen paraiten osaa sanoa.

— Niinpä taitaa, tuumiskeli Johannes ja nousi jälleen syöntinsä lopetettuaan. — Mutta minun tietysti täytyy lähteä heti sairaan äitisi luo!

— Lähteekö isä? Sinne!

— Tietysti! Miksen sitten?

‒ Ei siellä kukaan pappi ennenkään... ja miten osaattekaan?

— Tulisit mukaan?

— Voi, en kuunaan!

— Äitisi luo!

— Voi, elkää, rakas isä...

— Miksi ihmeellä?

— Siellähän ovat _ne_!

— No, jollet tahdo. Tuleepahan tästä pian päiväkin... ka, eikös jo ala hämärtää! Niin, että kyllä kai osaan yksinkin.

Johannes meni papin tupaan laittautumaan taipaleelle. Kotvan kuluttua, tultuaan sieltä täysissä tamineissaan, kysäisi hän Katrilta:

— Onko äitisi ollut kauankin sairaana?

— Johan se yli vuoden kuuluu...

— Etkö ole nähnyt häntä lainkaan?

— Minäkö!

— No, kukas sitten, jollei oma lapsi?

— Ei sinne uskalla kukaan.

— Miksi ei?

— Hyvänen aika, sehän noituukin ja taikoo ja panee tauteja! Ei hänestä — isä ei vain virka mitään, että minä... sillä ei hänestä kukaan uskalla puhuakaan... sillä mitäpä hyvää hänestä olisi puhumista, hänhän kähmii metsässä muiden pyydyksistä linnut ja muut otukset, sen setä parhaiten tietää, kun lähinnä asuu ja sen puolen metsistä pyydystää, se tappaa metsissä lampaitakin, varastelee nauriita kuopista ja... mutta eihän isä vain puhu, että minä... keskeytti tyttö peloissaan.

— Ole huoletta!

— Kirkkoon ei hän ole tainnut ikinä jalkaansa astua, Humuvuoren hiidelle sanotaan sielunsa luvanneen ja...

— No niin! Marian haltuun nyt! virkkoi isä Johannes lähtien.

4

TASALAN VAPAATALOSSA

Pihalle tultuaan täytyi Johanneksen pysähtyä katselemaan.

Kuinka ihanan valkoinen, kuinka hohtavan puhdas olikaan sälöinen maisema aamun hieman harmahtavassa valossa! Yöllä oli vielä ripsehtinyt lunta, ja eheä, hiirenhypynkään rikkomaton, oli sen levittämä untuvavaippa pappilan pihamaalla, eilen tallatut askeleet ja reenraiteet olivat vain hieman kuopillaan pehmeästi taipuvan peitteen alla.

Johanneksen täytyi pysähtyä ja hengittää syvään.

Kuinka kohottavana, kuinka avartavana tulvahtikaan tämän ylevän ihanan lumimaiseman kuva hänen sieluunsa! Tuntui kuin se pyyhkäisisi hänen sielustaan pois monivuotisen luostarikammion tomun ja hän liitelisi, liitelisi kuin häkistään päässyt lintu taivahille, lähemmäksi pyhien asuntoja. Hän tunsi hurmaavaa vapauden, riippumattomuuden tunnetta, lumo tenhoisempaa kuin konsanaan munkkireppuineen täällä saloseuduillakin vaeltaessaan. Mutta samalla tunsi hän sisällään jotakin painavaa, sitovaa, hän tunsi suloisen värisyttävää pelkoa jouduttuaan näin omin päinsä elämään, omalla vastuullaan toimimaan. Oli hänellä ennenkin ollut vastuuntunteensa, mutta ei se tällä tavoin ahdistanut poven pohjia, sen keskipiste oli jossakin loitommalla, luostarikodissa, ja siellä tapahtuvan tilinteon ajatus yhtyi aina hänen vastuuntuntoonsa. Nyt ei hänen paljoakaan tarvinnut ajatella maallisia esimiehiään, heidän kanssaan ei hän suurin joutunut välittömästi tekemisiin. Mutta sitä painavammalta tuntui hänen vastuunsa omassa povessaan, taivahisen isän ja kaikkien pyhien silmien edessä.

* * * * *

Tietä myöten pappilan editse oli jo liikuttu. Narskuvin askelin lähestyi hän Tasalan taloa, joka tien varressa kohosi muita korkeampana, samoin kuin sen isäntäkin kohosi seurakuntansa ylitse.

Tanu Tasaisen eli Daniel Danielinpojan — kuten se pappien ja riikin papereihin merkittiin — isä oli ollut tavallinen verotalonpoika, kuten pitäjän muutkin isännät. Mutta talo oli monien sukupolvien aherruksella kohonnut muita vauraammaksi, ja niin oli hän jo nuorena miehenä saanut päähänsä varustaa ratsumiehen valtakunnan puolustukseen, saadakseen siten talonsa verosta vapaaksi. Kaarle Nuutinpojan ollessa kolmatta kertaa kuninkaana oli tästä tuumasta tosi tullutkin ja samalla oli hän kotitalostaan ottanut aatelisnimen Tasainen. Niin oli hän kohonnut vapaasäätyyn, mutta ei se Tasalan isäntää siitään muuttanut. Talonpoikaisena miehenä hän pysyi koko ikänsä, ja Tasalan Tanuksi häntä vain puhuteltiin. Hän kyllä satuloi ratsun, laittoi aseet ja varustukset, mutta palkkalainen sai hevolla ratsastaa, palkkalainen aseet ja varustukset kantaa. Hän itse hoiti kotikontuaan ja puuhaili seurakuntansa asioissa aivan kuin ennenkin. Ei edes jättänyt työlästä nimismiehen virkaansakaan monine vastuunalaisina velvollisuuksineen ja herrojen kestityksineen, vaikka hän vapaamiehenä olisi hyvin voinut luovuttaa tämän luottamustoimen jollekin verotalonpojalle. Hän oli ollut kunnioitettu mies ennenkin, mutta kun hän täten oli kestänyt tulikoetuksen ja uskollisesti pysynyt kansanmiehenä, syveni kunnioitus ja luottamus häntä kohtaan monin verroin. Kirkonvanhimpana ja nimismiehenä oli hän muutenkin seurakuntansa keskipiste, mutta pitäjäläisten rajaton luottamus hänen persoonaansa kohotti hänet heidän silmissään melkein Rooman paaviakin korkeammaksi arvovaltiaaksi.