Part 4

Hakatessaan mietti hän, että pojan oli hyvä tietää, mitä maata papit olivat. Ja niin kertoi hän puita hakaten, ähkäisten iskiessään ja kirvestä kehottaessaan taasen sanasen lisäten.

Hyvä oli Heino pappikin, ryökäle, olevinaan, matlakka oli mies, ja rasva ja taivaan hunaja herahteli aina hänen kielellään. Hänen hännässään minäkin poikasena havittelin. Pyhimystä kuvatteli... mutta iski silmänsä äitiisi, punoi permiään, paulojaan viritteli. Kuulin äidiltäsi kaiken alusta alkaen, nauraen ja pilkaten kertoi hän minulle papin makoilusta. Kun ei muu auttanut, määräsi salarippiin. Äitisi ei uskaltanut yksin, minut tahtoi mukaan. Jäin papintuvan seinustalle vartomaan, kuulostelemaan. Eipä aikaakaan, kun alkaa kuulua tuvasta hätäparunta, siellä rääkkäsi ripitettäväänsä, oli piikansakin, vanhan akan, sitä varten laittanut kotoa pois. Töytään tupaan, siellä raastan äitisi elukan kynsistä ja annan hyvän muistomarjan päälliseksi. Silleen olisi kai saanut jäädäkin, mutta olin nuori ja kuohahteleva, minusta moinen pukki sai maata tunkiolla eikä näytellä pyhimystä kirkossa. Menin jalansyten pyhänä häntä läksyttämään, ja kun hän oli päässyt imelimpään kohtaansa, sanoin sanat, että jyrähti kirkko. Metakka siitä syntyi, arvaa sen, syntyi yleinen rähäkkä kirkossa, kävivät kiinni minuun ja syntyi tappelu. Käräjiin raahasivat, ja kaikki uskoivat, että olin vauhkon varsan tavoin syyttä suotta reuhannut niin kotona kuin kirkossakin, vieläpä puhuivat naisrauhan rikonnastakin, kun olin muka äitisi väkisin aikonut ryöstää, ripiltä vielä. Ja niin kirkkokahakka vei minut vain metsiin äitiäsi puoltamasta.

Viimeiset sanat saivat lohduttoman katkeran sävyn, ja Susi-Uho vaipui miettimään, kirves hervotonna riipuksissa.

— Monet pitkät vuodet elelin metsissä... ja sillaikaa pappi saartoi äitisi, sai pauloihinsa... mutta kun palattuani hänet yhytin, sai hän palkkarahansa. Iätkaiket vain kadun, etten malttanut mieltäni, heti iskin hengettömäksi... jos olisi vielä elävillä ilmoilla, pitäisin hyvät ajat puukkoa kurkulla, katseluttaisin kuolemaa kasvoihin ja sitten vitkaan nitistäisin...

Näissä viimeisissä sanoissa oli niin jääkylmä, rajattoman vihan uho, että Tuiron silmiin kihosi kirkas, viileä kosteus, josta ei oikein tiennyt mikä tunne sen nostatti. Kenties se olikin ennen kihonnutta kosteutta, jonka isän sammumaton veriviha jäädytti.

Syvässä äänettömyydessä jatkoivat he työtänsä.

7

SUITSUTTAJAN PERHE

Suitsutan ohitse palatessaan näytti Johanneksesta tämä vanha talo niin hauskan kodikkaalta rinteellään, ja tuntui aivan kuin sieltä lehahtaisi lämmin tuulahdus vasten kasvoja. Hän poikkesi sinne melkein tahtomattaan.

Hänen astuttuaan porstuan lonkahtelevaa honkalattiaa pirtin ovelle ja sen avattuaan lehahti häntä vastaan hivelevä lämmin. Sillä vaikka leivinuunia oli jo tänään lämmitetty ja leivät paistuivat siellä parhaallaan, paloi sentään valkea takassa uunin kylessä, luultavasti etupäässä valon vuoksi, sillä vanhat ihmiset rakastivat niin lämmintä, että pitivät ikkunaluukut päivisinkin tarkoin tukossa. Saara muori oli leipien paistuessa istahtanut karttaamaan sarkavilloja, sillä hän oli niin taitava sarankutoja, että ketkä tahtoivat oikein sorean kauhtanan, toivat kylästäkin villansa hänelle kehrättäväksi ja kudottavaksi. Kehruutaidostaan hän aivan ylpeili ja oli monet kerrat ihastuttanut kylän tyttöjä näyttämällä, miten pani värttinäpuikon pyörimään niin että se hyrräsi lattian yli toiselle puolen tupaa, jolloin kerta pyyhällyksellä tuli yhtä pitkä piusta lankaakin, vieläpä mitä tasaisinta lankaa. Topias ukko, suitsuttuja, istui takan ääressä. Hän oli avannut lämpimäin lammasnahkahousujensa napit ja paljastanut oikean reitensä, jota vasten kämmenellään punoi linnunansoja hevosen häntäjouhista. Vieraan nähtyään kiskaisi hän kiireimmittäin housunsa paikoilleen ja pisti puisen linkkunapin kiinni, rientäen samassa avaamaan ikkunaluukkuja. Ei niistä luukuista sittenkään päässyt talviviima pirttiin puhaltamaan, sillä ulkopuolelta oli puitekehys, johon oli kudottu ikkunaruutu ohuenohuista, läpikuultavista suopetäjän päreistä. Tämän päreruudun läpi kulettuaan oli valo jotenkin yhtä punertavaa kuin tulenvalokin ja sointui sen kanssa hyvin yhteen. Tupa kävi niin valoisaksi, että Johannes saattoi nähdä hyvin kaikki esineet, puhtaaksi pestyn honkalattian, leveän honkapöydän ja leveät honkapenkit. Tavallinen talonpojan tupa tämä oli, mutta kaikkialta, jyrkeästä honkalattiasta kiiltomustaan, usein luudittuun laipioon saakka, tuntui arkenakin tuoksahtavan jotakin pyhäistä tulijaa vastaan.

Molemmat vanhukset aivan säteilivät ilosta vierasta tervehtiessään, ja ukki kehoitti puuta painamaan. Ukon terävät linnustajan silmät loistivat ja hänen kuivahkoilta suntionkasvoillaan henkäili punannäköistä häivää, ja eukon lempeiltä mummonkasvoilla heijasti iloinen innostus.

— Siinä te nyt siis otatte! hykerteli vanha vaimo. — Nyt vasta oikein uskon, että saimme teidät tänne, kun näen. Ja sitten vielä muistitte meitä... tulitte ensi päivänä katsomaan!

Samassa kävivät hänen kasvonsa ujon salamyhkäisiksi, hän asettelihe juhlalliseen asentoon ja availi jo suutansa. Mutta huomattuaan, että miehet istumaan päästyään olivat saaneet puheen päästä kiinni, vaikeni hän. Topias ukko oli kuitenkin huomannut hänen eleensä ja kysyi:

— Mitäs sinulta...?

— Minun runoni... virkkoi Saara ujostellen kuin pikku tyttö.

— Ahaa! hykähti Topias vanhus. — Eukko oli laittanut runon terveisiksi papille, aikoi sen pappilassa ladella, mutta ei ollut rohennut. Nyt kuulema tahtoisi näyttää, mitä on kyhännyt.

— Niinkö!

Johannes oli silmänä ja korvana. Hän tunsi ennestään Saaran runolahjan. Pyhän Martin killassa olivat monetkin saaneet hengen ja ruvenneet runoille, mutta kenenkään muiden runoissa ei ollut sitä elävää hartautta ja sulavuutta kuin hänen.

— Niin, että jos saan isältä luvan...

— Ilolla!

Saara yskiä hykähteli ja tunnusteli mielessään, millä äänellä alettaisi.

— Ala nyt vaan ladella! kehoitteli Topias.

Saara painoi silmänsä kiinni ja hänen kasvoilleen tuli aivan haaveellinen sävy, kun hän alotti:

Terve, paimen, tultuasi, saavuttuasi salolle, luokse uuhten eksyneiden, karitsoiden karkuteille!

Samassa remahti ovi auki ja sisälle tölmähti hattarahapsinen tyttönen, huutaen tullessaan:

— Lammas vuonii!

Johanneksen täytyi väkisinkin purskahtaa nauruun.

Mitä sinä nyt noin! sanoi Saara nuhtelevasti. Mutta samassa riensi hän juoksujalkaa navettaan ja tyttö pingersi perästä.

Topias oli tuskin vetänyt suutaan viistoon, vaikka näki papin silmistä yhä naurun pilkkuvan.

Sitä on sellainen pyryharakka tuota tyttöä, sanoi hän suntiomaisella vakavuudellaan. — Monta kertaa huolestuttaa ajatellessa, mikä hänestäkin mahtaa tulla maailmaan.

— Eihän tuossa mitään pahaa ollut... sattui vain vähän sopimattomaan aikaan, virkkoi Johannes vieläkin naurahtaen.

— Jolleihän tässä... niin yleensä pyrkii hän liiaksi liehahtelemaan, mistä päin milloinkin tuuli heilahtaa.

— Herkkähän se on lapsen mieli.

— Tyttölapsen liiatenkin, jatkoi Topias. — Niin on, niin! Lienee tämä Pirkitta äitiinsä, äitikin sanoo lapsena olleensa herkkä luonnoltaan.

— Ja sentään hänestä on tullut, kenties juuri siksi on tullut niin hyvä ihminen.

— Niin, kunpa osaisi ja voisi tyttöä oikeassa kurissa kasvattaa. Minusta häntä pitäisi pitää kovasti aisoissa, mutta äiti pitää lempeää opastusta parempana. Miten sitten lie? tuumaili Topias katsoen kysyvästi hengelliseen isään.

— Kyllä kai molempiakin tarvitaan, virkkoi Johannes mietteissään.

Keskustelu pysähtyi siihen. Topias koetti sitä aloittaa uudesta päästä, mutta Johanneksen mieli oli kiintynyt Saaran keskeytyneeseen tervehdysrunoon, ja tuontuostakin vilkaisi hän oveen. Topiaskin huomasi sen.

— Eipäs muoria ala sieltä kuulua, tuumi hän.

Havaittuaan, että hänen ajatustensa latu oli keksitty, kävi Johannes kiinni lähimpään puheen aiheeseen.

— Paljoko teillä on karjaa? kysyi hän.

— Ei ole paljoille jaksanut heinämaita aukoa. Hevonen on ja lehmä, kolme talvilammasta ja vuohia parinen. Ei ole paljoa jaksanut, ei, pojat raivannevat niittyä lisää.

— Missä pojat ovat?

— Siellä metsässä urrivat. Toinen hakkaa, toinen vedättää rankoja kotiin. Minunkin piti illansuussa lähteä sinne raivioon riekonpermiä virittämään koivunlatvusten vierille. Siihen ne tuppaavat urpuja nokkimaan ja tepastelemaan.

— Minä keskeytin teidät ansanpunonnassanne.

— Hyvä oli vain!

Samassa palasi Saara pirttiin.

— Eihän siellä mitään erityistä hätää ollut, sanoi hän. — Kokonaista kolme vuonaa on iso musta lammas tekaissut, kaksi mustaa ja valkean.

— No, nyt sitten!

— Niin, sekö runo... vieläkö sitä siihen...

Saara painoi uudestaan silmänsä kiinni ja saneli hartaasti värähtelevällä äänellä:

Terve, paimen, tultuasi, salomaille saatuasi, luo hajaisen lammaslauman, paimenettoman poluille!

Niin mä uuhi unteloinen, kuten kaikkikin karitsat, vuonat vienot villaltansa, jäärät jäyhät, sarvipäiset, oinahat orat otassa, harhateillä häiläköimme, karjastamme kaikonneina metsän synkkähän salohon, korven kolkkohon rytöhön, kun ei kuuta, aurinkoa paista lehvien lomitse, saamme heinän helpehettä, nurmen nuoretta nukatta upi juosta uupuneina, vaipuneina, voipuneina, mäkättäen, määkiellen, valitellen, voivotellen, päivän silmän paistamatta, kuuhuen kumottamatta, nukan nurmen maistamatta, nuoren heinän helpehettä. Suu on kuiva kostumaton, janon helle jäähtymätön, vaan ei lähdettä lähellä, noroa vesiperäistä; täällä riipovat risukot, kivilouhut loukuttavat, karhut kämmenin repivät, sudet hammassuin terävin.

Terve, paimen, tultuasi, saavuttuasi salolle luokse uuhten uupuneiden, karitsoiden kaatuvaisten! Tuolla, paimen sä parahin, tuolla huudat ja huhuat sinivaaran viertehellä, ikitaivahan tasolla! Siell'on maassa marjanvarret, marjanvarret, puolanvarret, siellä mansikat mehevät, siellä mustikat makeat, siell'on nuori nurmen nukka, siellä kukkaset siniset, valkoiset, veripunaiset, keltaiset, tuhatväriset, joissa päivän paistehessa perhoset perehinensä liipottavat, laapottavat, hyörii hyttyset suristen, mehiläiset miilustavat mettä kennoonsa keräten; siell'on lähtehet suloiset, vesihettehet heryvät, siellä saa karitsa rukka, uuhi rukka uupuvainen elon vettä ehtymättä, ilon mettäkin iäti. Sinne pienet piiperrämme, kuikerramme, kaikerramme, helmahan hyvän isännän, paraan paimenen sylihin; siell'on leinon leuto olla, kaunis uinua utuisen helmassa hyvän isännän, paraan paimenen sylissä.

Suurella mielenkiinnolla oli Johannes seurannut tämän luonnonkuvien sarjan vierintää silmiensä editse, ja runon päätyttyä oli hän niinkuin toisetkin vaipunut syvään hartauteen.

Pirkitan, joka oli kohta äitinsä jälestä tullut pirttiin, oli se liikuttanut aivan kyyneliin. Kyynelkirkkain silmin tuli hän isä Johanneksen luo, pisti kättä ja sanoi hartaasti:

— Jumalan terveheksi!

‒ Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoot sinuakin, lapseni, sanoi isä Johannes ja meni sitten puristamaan Saaran kättä. — Kiitos kauniista runostanne! virkkoi hän. — Mutta ihmisen poika, vapahtaja, hän yksin on hyvä paimen, me muut sielunpaimenet olemme vain hänen heikkoja, itsekin eksyväisiä apulaisiaan.

Saara kuunteli tätä muistutusta melkein katuvaisella nöyryydellä. Mutta suuresti ilahutti häntä se, että hengellinen isä pyysi joskus kirjoittaa runon muistiin.

Samassa tulivat parhaillaan miehenikään ehtivät pojat puoliselle.

‒ Ai, leipäni! huudahti Saara ja hynttyytti uunin ääreen, kiirevilkkaan lappaen leivät uunista. Olivat ne kenties hieman liiaksi ruskettuneet, mutta eivät sentään pahoin palaneet. Hän riensi tyttärensä kera ruokaa laittamaan.

Sillaikaa juttelivat Johannes ja Topias.

— Ette voi uskoa, hengellinen isä, kuinka iloinen olen tulosanne ja siitä, että muistatte minuakin, kirkon halvinta palvelijaa. Toivottavasti ette unohda eukkoani ja joukkoani sittenkään, kun minusta aika jättää tai minulle mitä poikenluomaista tapahtuu.

Lopun virkkoi Topias värähtävällä äänellä, ikäänkuin tietystä onnettomuuden uhasta puhuen. Saara oli juuri tuonut pöytään uunissa paistettua lampaan lapaa ja kuuli sanat.

— Elä tuossa taasen vedä vanhaa virttäsi, Topi, nurisi hän rohkaisten. — Jättäisit kerrankin koko metsänkäynnin, kun huolet kerran sieltä tulevat!

— Ole sinä vaiti, Saara, sanoi Topias. — Millä tässä sitten elettäisiin?

— Puhukaa te hänelle, isä, virkkoi Saara. — Ei häntä sinne pakko ajaisi, ilmankin aina elettäisiin. Eikä tuolta enää nykypäivinä näy paljon metsällistä tulevan, vihako vienee viljan maasta, tora ottanee otukset. Enemmän se on hänen vanha tottumuksensa joka häntä sinne vetää pyydyksiä panemaan ja rehkimään.

— Mikä siellä metsässä sitten uhkaa? kysäisi Johannes kummastellen.

— Siellä on, isä, vihamies metsämailla, riitamies, joka on Topin henkeäkin uhannut. Ja siinä miehessä saattaakin olla sisua täyttämään uhkauksensa. Ja kuinka helposti sinne rytöihin voi kadota, ettei kukaan tiedä, mihin mies on joutunut!

— Taidatte tarkoittaa Susi-Uhoa? Siitä miehestä olen kuullut melkein jokaiselta, jonka tapaan. Mitä hänellä on teitä vastaan?

— Minun ristini hän on, jos kenen, virkkoi Topias vihaisesti. Pyydykseni pitää ominaan, otukset rassailee... kaiken vie, mihin käsi ulottuu. Muille antanee rauhan, minulta ottaa kuin oikeutenaan... sisareni, sairas vaimo, hänen vastuksinaan mukamas... ikäänkuin olisi keltään kysynyt ottaessaan ja ikäänkuin häntä, Vappu rukkaa, ei otettaisi sieltä tänne hoitoon... sisareni elatukseksi muka ottaa, ettei mitään itsellemme jää... Nälkä tietysti teetättää, mutta sietäisipä minun ruveta kaikkia metsärosvoja elättämään! Olen uhannut vetää hänet käräjiin, selkänahan nyletyttää ja korvat kerityttää, kuten varkaalta konsanaan. Mutta viisi se siitä välittää, uhkailee vain. Pannaankin hänet entinen pappi pani, julisti kirkonkiroukseen, mutta seitsemän se siitäkään... yhtä vähät välittää kirkon kuin maallisen esivallankaan kirouksesta...

— Sisarenne laita on huonosti, eikö pian päässe vaivoistaan, keskeytti Johannes ukon mielenpurkauksen.

— Mistä isä...?

— Sieltä juuri tulin.

Topiaan silmät revähtivät suuriksi.

— Huonona on Vappu, toisti Johannes. — Halvattuna ja mielenvialla. Hoitoa hänelle tarvittaisiin.

— Kukahan sinne uskaltaisi! kivahti Topias. — Halko ja kirveskin on pian pystyssä, jos kuka yrittää...

— Niin, hurja on mies, myönsi Johannes. — Enkä tiedä, miten voimme saada sisarenne parempaan hoitoon, Vappu kun nyt on hänen vaimonsa eikä mies tahdo. Mutta jos teidän muuten täytyy häntä pelätä...

— Pelätä! kivahti Topias hypähtäen pystyyn. — Se häntä pelätköön, mikä liekin otuksiaan...

Mutta kuohahdus meni pian ohi, ja hän jatkoi synkästi:

Tämän perheen tähden vain olen huolissani... siunausta ja onnea on Jumala suonut meille, onnellisia olemme olleet, päätti hän liikutettuna.

Samassa antoi Saara merkin, että ruoka oli valmis. Johannestakin pyydettiin niin hartaasti ottamaan osaa ateriaan, ettei hän saattanut kieltää. Aterian jälkeen, kun Johannes lähti, pisti Saara muori hänelle vielä kolme, neljä leipää kainaloon.

— Lämpimäisiä, sanoi hän.

Pojat olivat syötyään painautuneet ruokalevolle. Mutta Topias ja Saara saattoivat mieleisensä vieraan honkaportaille saakka, ja Pirkitta tyttönen pyrhälsi heidän jälestään. Portailla he kolmisin katselivat hengellisen isän menoa niin kauan kuin tämä oli näkyvissä.

Kävellessä palasivat Johanneksen ajatukset Saara muorin runoon. Pyhät kirkkoisät olisivat varmaankin pitäneet sitä pakanallisena, niin hellällä elävyydellä siinä kirouksen alaista luomakuntaa kuvailtiin. Ja läpeensä siitä näkikin, että lammasten hoitaja sen oli laatinut. Mutta mikä hartaus henkikään noiden tutun arkipäiväisten piirteiden yllä! Ja eikö ollut parempi, että hengellisiäkin asioita käsitettiin edes näin kotoisissa mielikuvissa kuin ettei niitä ensinkään käsitetty?

Isä Johannes tunsi mielessään tyydytystä siitä, että oli vuosikausi takaperin pyhän Martin killassa antanut Saara muorille tämän runoaiheen pyhästä kirjasta. Se siemen oli langennut hyvään maahan, koska se vuosikauden mietinnän jälkeen oli kantanut näin värikkään hedelmän.

8

HYVÄ PAIMEN

Sunnuntaiaamun pimeä valkeni valkenemistaan.

Ja kuta puhtaamman vaaleina hanget alkoivat hohtaa, sitä näkymättömämmäksi himmeni papin tuvan pienen lasiakkunan edessä palavan kynttilän punarusoinen kajo, missä isä Johannes istui miettien saarnaansa.

Jo puoliyön puhteella oli hän noussut miettimään, ja ajatukset tulvehtivat tullen ja mennen. Käsinkirjoitettua raamattuaan selaillessaan muisti hän kiitollisin mielin vanhaa Olavi lehtoria, joka ahkeroiden oli opastanut häntä ja muita oppilaitaan tähän pyhään kirjaan. Raamattua hänen aikanaan oli luostarikoulussa enimmäkseen tutkisteltu, jättäen syrjempään Petrus Lombardilaisen ja Thomas Aquinolaisen skolastiset saivartelut. Nähtävästi se oli ylempää säädetty, koskei hänen arvonimensäkään enää ollut "lector sententiarum", vaan pyhän raamatun lehtori, "lector in sacra pagina". Tosin vanhan lehtorin opetus oli vielä sittenkin ollut pahoin takertunut akvinolaisen tohtorin skolastisiin oppilauseihin, joita hän oli yksityisiä raamatun lauseita saivarrellen koettanut todistella, ja Johannesta oli enemmän viehättänyt lukea raamatun kirjoituksia ja kertomuksia sellaisinaan. Kieleen perehdyttyään ja koulutyöstä muutamain vuosien kuluttua enemmän vapauduttuaan oli hän yksin elävin mielikuvin elähtynyt raamatun tarinoihin ja vertauskuviin ja muovannut niiden pohjalle oman haaveellisen elämänkäsityksensä.

Ah, saadapa tämä sana jokaista sydäntä valaisemaan! Eiköhän saarnamiehen oikea tehtävä ollutkin vain tulkita vapahtajan omia sanoja latinasta kansankielelle ja yksinkertaisin, kotoisin käsittein selittää, mikä pyhissä kirjoissa oli vaikeaa ymmärtää ja vieraihin käsitteihin ja kuviin pukeutunutta? Raamatun vertauskuvia oli hän ylipäätään havainnut kuulijainsa niin helposti käsittävän... miten niiden avulla sai yksinkertaisetkin sanan omimaan, vieläpä omassa mielessään hengentyötä tekemään, siitä oli Suitsulan Saaran runo ilahuttavana näytteenä.

... Hyvä paimen!

... Niin, miksei hän ottaisi juuri sitä ensi saarnansa aiheeksi, koska se kerran oli kansan elämää niin lähellä ja sitä niin hyvin ymmärrettiin?

* * * * *

Hänen ajatustensa työpajassa lietsottiin ja taottiin, hän sommitteli ja mietti, väliin istuen ja etsien profeetoista, evankelistoista ja apostoleista kaikki paikat, joissa jumalaisesta paimenesta puhuttiin, väliin nousten ja astuen innokkaasti edestakaisin pienessä papintuvassaan. Puoliyön puhteesta päivänvalkenemiseen oli hän siten työskennellyt yksin kammiossaan, eivätkä häntä häirinneet pitäjäläiset, joita varhain alkoi liikuskella pitäjänpirtissä, tullen ja taasen mennen.

* * * * *

Kohta päivän valettua oli hänen lähdettävä kirkkoon työpäiväänsä alottamaan. Ryhmitellen tai yksitellen tapasi hän tiellä kirkkoväkeä, ja kirkkomäellä oli miehiä ja naisia koko kopareittain. Ja koko seurakunta loi häneen ystävällisiä katseita, ynseyttä ei liittynyt niiden juroon uteliaisuuteenkaan, ketkä eivät olleet häntä ennen nähneet.

Kirkon ovet oli jo avattu ja kaikki ulkonaolijat virtailivat papin saapuessa kirkkoon.

Pitäjän eri kulmilta, kauempaa ja lähempää, oli tuotu kymmenittäin kastettaviksi lapsia, joita oli päässyt karttumaan, kun nyt oli kotvan aikaa saatu olla papitta. Johannes tahtoi ensin suoriutua tästä mutkallisesta toimituksesta.

Sillä melkein kiusoittavan monimutkaiset nämä menot hänestä olivat. Kirkon porstuassa oli hänen puhallettava lasten kasvoihin, tehtävä ristinmerkit otsaan ja rintaan, laskettava käsi pään päälle, pantava suolaa suuhun, luettava rukouksia ja manattava pahoja henkiä väistymään, erikseen poika- ja tyttölapsista. Sitten luki hän suomeksi isämeidän ja uskontunnustuksen, ja kummit jankkasivat ne sana sanalta jälestä, monetkin ensi kertaa elämässään, vaikka ne oikeastaan olisi pitänyt ulkoa osata. Sen jälkeen oli hänen manattava jälleen pahoja henkiä väistymään ja siveltävä sylkeä lapsen korviin ja kasvoihin.

Vasta nyt johdatti hän latinaa höpöttäen lapset kirkkoon ja ovipieleen kastemaljan ääreen ja kysyi kummeilta pienokaisten nimet, jotka kaikki olivat raamatullisia tai pyhimysten nimiä Aatamista ja Eevasta aina pyhään Henrikkiin ja pyhään Pirkittaan ja autuaaseen Hemminkiin, jota virallisesti vasta pyhimykseksi puuhattiin. Sitten seurasi jälleen latinankielisiä rukouksia ja manauksia, lasten rintaa ja hartiaväliä oli siveltävä pyhällä öljyllä ja tehtävä ristinmerkkejä. Ja saatuaan vielä kerran kuulla lasten nimet upotti isä Johannes heidät vuoronsa perään kolme kertaa kunkin kastemaljaan isän, pojan ja pyhän hengen nimen. Kasteen jälkeen puetettiin lapset valkeihin vaatteihin ja heidän käsiinsä pantiin palavat kynttilät, joita he kummien avulla pitelivät. Ja tätä tehdessään mumisi pappi jälleen latinankielisiä, jumalaisia salasanojaan.

Kastetoimituksen aikana olivat seurakuntalaiset kokoontuneet taajaan kihermään kuorin edustalle ja katselivat pyhällä kunnioituksella papin tehotaikoja ja kuuntelivat pyhiä loitsuja. Mutta huippuunsa kohosi juhlatunnelma, harras ihmettely valtasi mielet, kun kastetoimituksen jälkeen sorjavartaloinen isä Johannes astui alttarille hopeanhohteisessa messukasukassaan ja alotti messun. Useimmat heistä ainoastaan aavistivat, että messutoimituksessa samoinkuin kasteessakin oli papin jokaisella liikkeellä ja eleellä, jokaisella luvulla ja laululla omat pyhät salatarkoituksensa.

Mutta Topias suitsuttaja oli entisen Tuomas papin kuullut monissa eri tilaisuuksissa juttelevan näistä asioista ja oli jotakuinkin selvillä, että messupappi ruumiin ja pään taivutuksilla, polvistumisillaan ja käsien taivutuksillaan kuvasi eri tapauksia kärsimyshistoriasta. Hän sekoitti vettä viinikalkkiin sentähden, että Ristuskin miedonsi viinin ehtoollisella, hän pesi kätensä apostolienpesun muistoksi, hän heilutti suitsutusastiaa kolme kertaa sakramenttiviinin ja leivän yllä sentähden, että Maria Magdalena kolme kertaa — Simon farisealaisen ja Simon pitalisen luona ja pyhällä haudalla — uhrasi sulotuoksuisia voiteita voidellen vapahtajan ruumiin. Kun pappi sen jälkeen astui keskelle lattiaa, teki hän siten havainnolliseksi Jeesuksen menon Getsemaneen. Hän rukoili alttarin ääressä kumarassa ja nöyrässä asennossa sen rukouksen muistoksi, minkä Jeesus murheellisena rukoili Öljymäellä, ja hän esitti opetuslasten herättämistä keskeyttämällä rukouksensa, kääntymällä seurakuntaa kohden ja lausumalla kehoittavat sanat: _Orate frates!_

Tämän kaiken tiesi Topias suitsuttaja. Kaikki tiesivät, mitä merkitsi juhlamenojen huippukohta, kun messupappi korotti ehtoollisleivän ja kalkin päänsä ylle; kaikki tiesivät, että tämä vertauskuvallisesti esitti Ristuksen nostamista ristille, tiesivät silloin nähneensä Jumalansa ja vapahtajansa papin kädessä, ja ainakin tähän tilaisuuteen oli ehdittävä kirkkoon, vaikkei alkuun olisi ehtinytkään. Mutta ainoastaan Topias tiesi, että kun samana pyhänä silmänräpäyksenä hän itse, vanha, kunnianarvoisa Topias, helisti kaksi kertaa pientä hopeatiukuaan, niin ei tämä sulosoitto ollut ainoastaan merkkinä siitä, että suuri muutos, leivän ja viinin muuttuminen Ristuksen ruumiiksi ja vereksi, oli täytetty, vaan nämä kellonhelähdykset esittivät nekin samalla kahta tapausta kärsimyshistoriasta. Kellon ensi kertaa helähtäessä ehtoollisleivän korotuksen aikaan oli näet muistettava niitä torventoitotuksia, joilla roomalaiset sotamiehet teloituksissa hälvensivät rangaistavain pahantekijäin valitushuudot ja katsojain hälinän tai itkun. Mutta kun tuokion kuluttua kalkki korotettiin ja hän, Topias, helisti jälleen tiukuaan, niin tämä vienoinen kilinä edusti tällä kertaa paljon suurempaa jymyä kuin torventoitotusta, — ei enempää eikä vähempää kuin suurta maanjäristystä, joka syntyi viime hetkellä. Ja papin ääni, joka taasen kajahti pitkän äänettömyyden jälkeen, oli muistuttavinaan sitä, että Jeesus sanoi: "Se on täytetty", kallisti päänsä ja heitti henkensä.

Sitten seurasi öylättiastian ja kalkin vieminen pois, joka edusti ruumiin viemistä hautaan ja tapahtui monin tempuin. Ja kolme ristinmerkkiä, jotka tehtiin yli kalkin, merkitsivät kolmea päivää, jotka vapahtaja lepäsi haudassa. Ja kaiken lopuksi pappi rukouksessa _Agnus Dei_ sanoin ja elein tervehti ylösnoussutta vapahtajaa.

* * * * *

Juhlatoimituksen aikana oli seurakunta haltioitunut haltioitumistaan, niin sujuvalla ja tenhoisalla arvokkuudella oli nuori pappi juhlatoimituksen suorittanut, niin kirkkaan sointuisasti helähteli hänen äänensä entisen Tuomas papin ja juoppolukkarin käheään ääneen verraten.

Messun toimitettuaan jätti Johannes seurakuntansa hetkiseksi odottamaan ja pistäytyi sakaristoon. Hän olisi kyllä voinut asettaa saarnansa messutoimituksen edellekin, arvelipa, että seurakuntalaiset silloin olisivat jaksaneet paremmin kuunnella ja sulattaa. Mutta hän tunsi siksi suurta kunnioitusta virallista juhlatoimitusta kohtaan, että tahtoi jättää jälkijutteluksi vain, mitä itse pakinoi hengellisistä asioista.

Kauan ei seurakunnan tarvinnut odotella. Äsken niin tenhoisan juhlallisesti esiintynyt messupappi astui nyt valkoisessa munkkikaavussaan vaatimattoman yksinkertaisesti, mutta vakavin askelin kuoriaidakkeen ääreen. Sieltä hän katseli ystävällisesti myhäillen seurakuntaansa, jyrkeitä, juroja miehiä, happameen hartauteen vetäytyneitä naiskasvoja ja töllistelevää nuorisoa, jotka kaikki kerääntyivät kuorin edustalle sankaksi joukoksi. Hän seisoi hyvän aikaa äänetönnä, puoleksi silmäillen tätä väkeä, puoleksi omiin mietteihinsä vaipuneena, ikäänkuin etsien sopivaa kohtaa, mistä alottaisi.

— Rakkaat veljet ja sisaret! virkkoi hän sitten hymyillen. — Teillä on kai kaikilla lampaita kotonanne, vai kuinka?

Seurakunta katseli ymmällä, monet epäröidenkin, pappia ja toisiaan. Varovimmat taisivat arvella, että lampaista ruvetaan vaatimaan kymmenyksiä täälläkin, kuten kuuluttiin vaadittavan rannikkopitäjissä, joissa oli Ruotsin oikeus vallalla. Vihdoin jurautti joku yrmeä mies joukon takareunalta:

— Keillä on, keillä ei.

— Useimmilla niitä on, virkkoi Tanu Tasainen.

— Tiedätte siis myös, mikä paimen on. Sano sinä siellä, mikä paimen on? kysyi hän viitaten muutamaan paimenpojan kokoiseen pojanvekaraan.

— Se, jota tukistetaan, vastasi poika topakasti.

Seurakunta päästi hyväntuulisen naurun.

— Kuinka niin? kysyi Johannes.

— Lampaita ei juuri näillä seuduin paimenneta muuta kuin muutamina päivinä keväisin, ehätti suitsuttaja selittämään. Lampaiden oltua ensi päivää ulkona tukistetaan niiden paimenta illalla tultua kotiin, jotta villat paremmin kasvaisivat.

— Niinkö? Se on taikuutta ja synti Jumalan edessä. Mutta eikö paimenen tehtävä ole kaita lampaitaan, valvoa niitä eksymästä metsään ja tuoda ne illalla kotiin? Eikös niin poikaseni?

— Niin!

— No, nyt, rakkaat veljet ja sisaret, vertaa Jeesus Ristus itseään tällaiseen paimeneen, ja seurakuntaa, heikkoja, eksyväisiä ihmisiä, vertaa hän lampaihin. Kuten paimen avaa lamponavetan oven ja päästää lampaansa laitumelle, samoin hän avaa meille oven vaeltaaksemme syntisestä maailmasta taivahiseen yrttitarhaan. Ja ketkä ovat hänen hengellisiä lampaitaan, ne kuulevat hänen äänensä. Hän kutsuu heitä nimeltä seuraamaan ja käy heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä, mutta eivät ne seuraa vierasta, jonka ääntä eivät tunne, eivät varkaita ja ryöväreitä, jotka tulevat vain tappamaan ja varastamaan.

‒ Se on totta, virkkoi Topias suitsuttaja.-— Kyllä lampaat tuntevat eroittaa hoitajansa ja vieraan. Meidän Saaran lampaat pelkäävät niin vieraita, ettei Susi-Uho saa niitä jousinkaan ammutuksi, vaan laittelee sitä varten erityisiä lammasloukkuja...

Seurakunnan, etenkin miesten, silmissä näkyi vihainen välähdys, ja saarnaajan otsa rypistyi murheellisesti.

‒ Jeesus puhuu varkaista ja ryöväreistä hengellisessä merkityksessä, se on perkeleestä ja hänen sotajoukostaan.

‒ Kyllähän minä sen... minä vain...

He tulevat vain tappamaan ja varastamaan, mutta hän on tullut, että kaikille pitää elämä oleman ja yltäkyllä oleman. Sillä, sanoo Ristus, minä olen hyvä paimen, ja hyvä paimen rakastaa niin lampaitaan, että hän antaa henkensäkin niiden edestä. Palkollinen, jonka omat lampaat eivät ole, pakenee ja jättää ne, kun näkee suden tulevan, ja susi raatelee ja haaskaa lampaat. Mutta hyvä paimen, sanoo tietäjä Jesaias, estää lampaansa varkaiden saaliiksi ja petojen ruuaksi joutumasta. Hän kokoaa heidät erämaista ja pimeistä laaksoista, eikä heillä pimeissä laaksoissakaan vaeltaessaan ole mitään pahaa pelättävänä, kun hyvä paimen on mukana, sillä hänen vitsansa ja sauvansa ohjaavat heitä. Kadonneet hän etsii ja eksyneet kokoaa, karitsat hän syliinsä ottaa ja kantaa helmassaan, ja emälampaat hän jälessään johdattaa, heikot hän vahvistaa, haavoitetut sitoo ja sairaat parantaa, nälkäiset ruokkii ja janoiset virvoittaa elämänvedellä. Ja vahvat estää hän heikkoja potkimasta jaloillaan ja puskemasta sarvillaan, siihen asti kuin hän heidät kaikki luoksensa kokoaa. Näin sanoo jumalanmies, tietäjä Jesaias, ja näin pyhissä kirjoissa monin paikoin vertauksilla kuvataan Jeesusta Ristusta, hyvää paimentamme.

Mutta huomatkaa, rakkaat veljet ja sisaret, huomatkaa tarkoin, ettei hän tahdo ainoatakaan lampaistaan hyljätä, vaikka ne laumasta eksyneet ovat. Kaikki lampaansa tahtoo hän etsiä, kaikki tahtoo hän pelastaa harhapoluilta, joille he eksyivät, koska oli sumuinen ja pimeä, kuten Jesaias sanoo, kaikkia, ketään eroittamatta, kutsuu hän luoksensa tulemaan.

— Minuakin! kuului pimeän hämärästä ovensuunurkasta puoleksi riemastunut, puoleksi epäröivä huudahdus, ja kaikki kääntyivät sinne katsomaan.

— Suden-Tuiro! huudahti joku häntä lähimmistä, ja kaikkien kasvoille ilmestyi vihamielinen ilme, näyttipä muutamilla olevan halu käydä poikaan käsiksikin.

— Luikitkos täältä, pakana! ärähti muuan miehistä.

— Aiotko tulla tänne elämöimään, kuten isäsikin? huusi muuan vanha mies.

— Antakaa pojan olla! huusi isä Johannes yli hälinän.

Mutta poika oli jo pujahtanut ulos, ja vähitellen palasi hiljaisuus.

— Miksi te, rakkaat ystävät, häntä herranhuoneessakin vainoatte? Muistakaa, että kaikki te olitte niinkuin eksyväiset lampaat, sanoo herra, vaan nyt olette palanneet sielujenne paimenen ja piispan tykö. Minulla on muitakin lampaita, sanoo hän, jotka eivät ole tässä lammashuoneessa; nekin pitää minun tänne saattaman, sanoo hän, ja he saavat kuulla minun ääneni, ja on oleva yksi lammashuone ja yksi paimen.