Part 3

Tähän tapaan olivat Johannekselle Metsäkulman vanhat ukot kertoelleet hänen munkkireppuineen kierrellessään pitkin pitäjästä. Eikä Tasalan jäyhä Tanu ollut poikaansakaan lähettänyt herrojen oppiin, ritarien luo hienoja tapoja ja aseiden käyttöä oppimaan, kuten vapaasäätyläisillä oli tapana. Omassa opissaan oli pitänyt, kesällä opettanut kyntämään ja muihin talon töihin, talvisin reen pajulla istumaan ja pitkinä puhteina veistämään, höyläämään ja vuolemaan. Sellainen oli tämän Tasalan nykyisen vapaamiehen pohjakoulutus ollut, isänsä monet taloustaidot hän oli perinyt ja samoin kokemukset ja tiedot pitäjän asioissa. Mutta oli hän sentään saanut oppia pitäjän papilta kirjoitusta, ruotsinkielistäkin, tajuamaan, olipa itsekin harjaantunut ainakin nimensä piirtämään. Täten kasvatettu poika oli isänsä kuoltua perinyt ei ainoastaan kotikonnun, vaan kirkonvanhimman ja nimismiehen luottamustoimetkin ja isänsä koko arvovallan. Tämä nykyinen Tasalan Tanu olikin mies isäänsä niin nimeltään kuin muultaankin. Oli sentään Turussa herroissa käydessään ja herrasvierailta kotioloissaan saanut hieman ylävähkömmän herrashäivähdyksen silmänluontiin, liikkeihin ja eleihin, hieman rohkeamman ja välähtävämmän vivahduksen ajatuksen käänteihin. Taloonkin oli yhteen ja toiseen kohdin tullut hänen aikanaan jotakin, mikä viittasi ylemmäksi ympäristöään. Niinpä oli laitettu oikein lasiruudutkin vierastavan ikkunoihin, vieläpä väenpirtinkin päätyseinälle. Ne oli Tanu ostanut samalla tiellä, kun oli hankkinut lasit kirkon kuoriin ja papintapaan. Tämäkin herrastammen oli siis oikeastaan tapahtunut ikäänkuin seurakunnan valtuutuksella.

Johannes oli aikonut kiireisin askelin pujahtaa kylänraittia talon ohitse. Mutta päästyään aittarakennuksen ja vierastavan nurkkavälin kohdalle, kuuli hän pihalta kolketta ja sinne vilaistessaan näki hän Tanun pihalla puuta veistelemässä. Samassa veistäjä suoristui kulkijaa katsomaan, eikä silloin auttanut muu, täytyi mennä tervehtimään.

— Jumalan terveheksi!

— Terve toivojalle!

Tanu laski kirveensä suoran solakkaa koivuntyveä vasten, jota oli parhaallaan kellestänyt, otti oikeasta kädestään ketunnahkarukkasen vasempaan ja pisti kättä.

— Reenjalaspuuta tässä pintailin painettavaksi. Käydäänpäs sisään!

— Kiitos suuri kutsunnasta! Mutta ei ollut tarkoitus tällä kertaa talla taloon.

— Eikö!

— Sairaan luo piti...

— Kellekäs nyt on pappia haettu?

— Eipä haettukaan, mutta lähdin kuultuani Katrilta, että hänen äitinsä on sairaana.

— Ohoh! virkkoi Tanu Tasainen aika hämmästyksissään. Eivätpä ne ennen ole papit kutsumatta sairaissa käyneet, eivät väliin ensi kutsullakaan.

— Olothan kuuluvat olevankin erikoiset.

— Niin, erikoiset! Juuri niin, siksi juuri onkin kummempaa mennä sinne, tuumaili Tanu.

Johannes katsoi kysyvästi Tanuun.

— Eipä sinne, eivätpä jo ole sinne ennen tainneet hengelliset isät nenäänsä pistää...

— Ja miksei?

— No, eiväthän nuo taida taiat herranmieheen pystyä, virkkoi Tanu hymähtäen. Mutta entä jos tuohtuu sylirysyksi?

Johannes naurahti, mutta virkkoi sitten vakavasti:

— Niin, minunhan oikeastaan piti kysellä teiltä hieman tuosta perheestä.

— Siinä on vähin juttua siinä. Astukaa sisään, niin jutellaan. Parasta on ensin kuulla, ennenkuin pistää päänsä ampiaispesään.

Johannes taipui tuumaan, ja he astuivat sisään. Porstuasta tahtoi Tanu viedä vieraansa suoraan vasemmalle, vierastapaan, mutta Johannes arveli, että väenpirtistä oikealta varmaankin tavataan emäntä.

Sinne he menivät, emäntä oli kuitenkin taloushommissaan pistäytynyt johonkin ulkosalle. Mutta pirtin ainoan, pikkaraisen lasiakkunan ääressä istui tyttönen koruleikkauksin kirjaillun värttinälaponsa ääressä. Lapsukaisen poskille lehahti ilmeisesti tavallista helakampi puna, ja hän nousi ketterästi pystyyn. Kun isä Johannes toivotti hänet Marian terveheksi, niiata hepsautti hän hennon sulavasti ja toivotti ujosti terveyttä toivojalle. Jo kun hengellinen isä astui lähemmäksi, ojentaen hänelle kätensä, painoi hän sen hartaalla kunnioituksella huulilleen.

Sorja tyttönen! Solakkaa kasvua, ikäisekseen pitkänhuiskea, kasvot vaalahtavat ja soikulaiset ja kaarevain kulmien alla keskikokoisen sopusuhtaiset silmät, joista heijasti pohjolan taivaan vaalea sini. Kulmien välistä pisti kauniin somasti esiin suoraselkäinen nenä, jollaisia Johannes oli täällä päin huomannut paljon enemmän kuin synnyinseutunsa tavallisia nykeröneniä. Kaarevista kulmista kohosi isän älykäs otsa, ja vienopiirteisen suun ympärillä väreili äidin sydämellinen viehkeys. Tukka oli kullanrusoinen, ja juuri taivaan rannalta, lumisen metsän latvoilta pilkahtava päivänterä siroitti kutreille haaveiset kultahileensä. Lieneekö tästä johtunut, että Johannes näki tyttösessä jotakin niin häipyvän unelmoivaa, keveän vienosti kultaisen rusopilven hattaroilla liitelevää, ettei hän ollut havainnut sellaisen vivahdustakaan äidissä eikä isässä... vai olisiko unelmoiva ajatar leikitellen heittänyt häipyvät haavehuntunsa tälle sälöisen vapaasuvun hennonvehmaalle versolle...

Lapsukaisen suloa katsellessaan tunsi hän niin hyväilevää hivelyä povessaan, että aivan tunsi tarvetta turvautua taivahiseen morsiameensa... Tyttö taasen katseli kainosti, mutta ystävällisesti hymyillen hengellistä isää, joka tarkasteli häntä niin pitkään.

— Kaarina, koeta päästä hengellisen isän hyväksi ystäväksi, virkkoi Tanu rohkaisevasti tyttärelleen.

Tytön silmistä sirahti iloisen anova päivänsäde hengellistä isää kohden.

— Sinähän olet minulle saapuessani lahjoittanut ainoan kukkasi, virkkoi Johannes ojentaen hänelle toistamiseen kätensä. — Kiitos siitä, tyttäreni!

Kaarina lehahti jälleen helakan punaiseksi, kun isä muisti, vieläpä tiesi niin tarkoin hänen kukkansa. Mutta tämä ilon tuulahdus pyrhälsi hänet samassa liikkeelle, hän sieppasi parhaan jakkaran mitä pirtissä oli ja raahasi sen Johanneksen luo.

— Istukaa, isä! pyysi hän hartaasti.

— Ehkäpä isä tahtoisi tulla vierastavan puolelle istumaan, virkkoi Tanu. — Mene sinä hakemaan äitiäsi.

Kaarina riensi juoksujalkaa, ja Johanneskin jätti isännän kera pirtin, joka ylipäätään oli pitäjänpirtin tapainen leivinuunineen ja takkoineen sen syrjässä. Vierastuvassa, johon he porstuan yli menivät, oli paljon upeampaa. Se oli kaksin verroin suurempi papintupaa, sillä eihän hengellisen isän tarvinnut suurin vieraita majoittaa eikä hänen perheelleenkään tilaa varata. Seinähirret eivät olleet pyöreät, vaan piiluin paalustetut, niin että vain saumauksissa näkyi vähän pyöreää pintaa. Laipiota kannattamassa oli kaksi vuoliaishirttä, joiden keskivälillä laipiolaudat olivat vaakasuorassa, mutta reunoilta laipio kallistui loivasti alaspäin. Pirteissä niin tavalliset poikin ja pitkin soluvat monet orret olivat täältä kadonneet, ja kun savu takasta meni paasikivistä muurattua savutorvea suoraan katolle, olivat laipiolaudat ja seinähirret laipionrajaan asti säilyttäneet vilvakan ruskeahkon, hilpeän raikkaan värinsä, jolle kahdelta eri seinältä virtaili valoa tuskin parin vaaksan korkuisista, mutta sittenkin kokonaiseen kuuteen ruutuun puitetuista lasiakkunoista.

Tanu kehoitti hengellistä isää riisumaan levättinsä, viitaten oven poskeen vaatenauloiksi kiinnitettyihin hirvensarviin, joiden vieressä riippui seinällä tuliluikku, uudenaikainen luotipyssy, jonka molemmin puolin riippui jousipyssyt ikäänkuin kunniavartiota tehden. Johannes kuitenkin sanoi pian aikovansa lähteä ja istuutui mustissaan suureen olkatuoliin, jonka selkä- ja käsinojat oli jo Tanun isävainaja omin käsin taitehikkailla leikkauksilla koristellut ja naisväki laittanut siihen koruompeluksin kirjaillun istuintyynyn. Pöytä, tuolit, penkit ja sänky nurkassa muistuttivat suuressa määrin Johanneksen näkemiä aatelisherrojen asuntoja, ja niistä kai Tasalan vapaamiehet, isä ja poika, olivat oppia ottaneet, mutta samalla tällä kaikella oli omaperäinen, jykevän kotoinen leima, ja Johannes tiesi, että näitä huonekaluja laittaessa oli niin edellinen kuin tämä nykyinenkin Tasalan Tanu saanut monet pitkät talvet päästään nousta veistämään ja höyläämään, vuolemaan ja kaivertamaan puolenyön puhteilla, ennen kukon kiekuntaa. Ikkunattomalla karsinaseinämällä sijaitseva liinavaatekaappi näytti olevan kaikkein upeimmin leikkauksin koristeltu, ja hämärässä valaistuksessa tämä kotitaiteen näyte kuvastui suorastaan satumaisin hahmopiirtein. Pöydällä Johanneksen vieressä seisovat kaksi kynttiläjalkaa kiinnittivät mieltä omituisuudellaan; ne oli tehty kokkohaukan kynsistä, jotka Tanu selitti kerran Turun markkinoilta lähettäneensä Ulvilaan sikäläisen kuulun taidesepän heloitettaviksi. Naisten aherrusta todistamassa olivat vierastuvan lattialla kotikarjan karvoista kudotut lämpimät matot, joiden keskelle oli Johanneksen istuman kunniatuolin eteen levitetty vanhan ukkokarhun talja, mutta erittäinkin vuoteen upeat uutimet ja kaksi pöytänurkan molemmille seinille ripustettua korukutoista seinäverhoa.

Tuokion kuluttua astui sisään Anna emäntä, Kaarinan seuraamana, ja toi kodikkaan ystävällisesti myhäillen puolentoista vaaksan vahvuisesta ontosta katajan tyvestä koverretun ja kirjailluin hopeaheloin vannetetun olvihaarikan, josta heti hyvän tavan mukaan kulautettiin. Tervehdittyään Anna istahti ja Kaarina seisoi hänen takanaan, sormillaan hypelöiden äitinsä pitsitetyn tanun kurenauhoja. Anna emäntä kyseli, miten oli nukuttu uudessa kodissa ja miltä nyt olo tuntui, jollaikaa Tanu toi esiin korukirjaillun ja hopealla heloitetun nuuskasarven. Sen kärkitulppa avattiin ja siitä pistettiin sierameen. Anna emäntä lähti pian askareilleen jälleen, Kaarina vetääntyi neuvotonna ikkunan luo, mutta poistui pian hänkin, kun ei tiennyt mihin ryhtyä.

Johannes loi kaihomielisen katseen tyttösen jälkeen. Mutta sitten kääntyi hän Tanu isäntään.

— Niin, minunhan piti vähän kuulla tuosta miehestä, Susi-Uhoksi vai miksi häntä nimetään.

Tanu kokoili tuokion ajan muistojaan, huokasi sitten ja virkkoi:

— Hyvin ei hänen laitansa ole ja pahennusta ja ikävyyttä hänestä on koko kulmakunnalle. Ja kuitenkin olisi hänen elämänsä nuorena luullut päättyvän aivan toisellaisiin vanhuuden päiviin.

— Mikä hän oli nuorena miehiään?

— Hän oli reippain, uljain miehenalku koko pitäjässä.

Senpätähden isävainaja hänet ottikin talon puolesta asevelvollisuutta suorittamaan. Useimmittain oli hän sotiteillä kotoa poissa, väliin oleskeli kotosallakin ja talon töissä. Kaikki hänestä pitivät, nuori väki melkein sankarinaan ihaili... kunnes sitten mies äkkiä hurjistui ja hänet ajettiin metsistymään...

— Miten hurjistui?

— Olin poikanen vain siihen aikaan enkä kaikkea niin tarkoin tiennyt enkä ymmärtänyt. Mutta lemmenseikat lienevät pohjalla olleet. Nuori Uho oli iskenyt silmänsä Vappuun, Topias suitsuttajan sisareen, eikä tytönkään povella lie jääpuraita ollut, lämminnä sanovat lekotelleen. Tytön tähden sitten poika häiritsi papin laillisen kotirauhan, oli mennyt sinne kiivastelemaan ja käsiksikin käynyt, vieläpä tytön ollessa siellä ripillä. Eikä siihen hellittänyt, meni vielä kirkkoonkin messua häiritsemään, kuten hullu humalainen. Käräjiin hänet siitä kuletettiin, tietty se, ja niin olivat selvät asiat, että rauhanlakien nojalla nuori mies tuomittiin koti- ja kirkkorauhan häiritsemisestä ikänsä kaiken rauhatonna harhailemaan, täysrauhattomaksi tuomittiin, henkipatoksi, jolle ei kukaan saa antaa suojaa, ei turvaa, ei ruokaa eikä juomaa.

— Laupias taivas!

— Niin kävi poika paralle. Eikä ole sanottu, että hän olisi vain pahan töitä havitellut, pahoja mielessään hautonut. Syytä näytti olevan sysissä, jos sepissäkin. Ja sen jälkeen kerrotaan papin alkaneen tyttöä monin tavoin ahdistella ja pyydystellä, papin toimesta sai tyttö sakotkin siitä, että oli henkipattoa hyysännyt. Metsänrinnassa oli heidän nähty toisiaan kohtaavan, ja ruokaa oli tyttö vienyt sinne mielitietylleen. Mutta mitä metkuja lienee sitten pappi käyttänyt, peloitellut ja hyvitellyt, lopulta oli saanut tytön taipumaan, vei pappilaan morsiokseen vai miksi morsioiksi niitä pappien kotikanoja nimetään. Siitä pesästä se juuri on Katri, joka toistaiseksi emännyyttänne hoitaa.

Mutta... eikös Uho yhä kuulu melkein kylään ja eikö samainen Katrin äiti ole hänen vaimonaan?

— Niin, kyllähän Susi-Uho nykyään asustaa jokitörmässä kappaleen matkan päässä kylästä. Sen jälkeen kuin Vappu sai sakot lemmittynsä hellimisestä, kaikkosi Uho kuitenkin tietymättömiin näiltä tienoin ja vuosikaudet hän maleksi missä lie maleksinut. Sitten vihdoin alettiin kertoa, että yksi ja toinen oli häntä vilahdukselta nähnyt lähimetsissä, arkana kuin metsän otus, hurjana kuin äkäinen peto. Luihun arka oli mies ollut alussa, usein muutti majaansa, ja sieltä täältä löydettiin loitompaa metsästä hänen hylättyjä säänsuojiaan, havulakkojaan ja kuusenkoskuilla vuorattuja pistekotiaan. Mutta vähitellen vetäytyi hän lähemmäksi vaanimaan, väijymään. Päivänä muutamana tavattiin Henrik pappi tieltä kuoliaana, pää puhki. Uhon syyksi sitä monet salavihkaan mielessään aprikoivat, mutta paljon siitä ei puhuttu, oli kuin äänettömään kauhuun kielet jäätäisi lohduttoman kovia kokeneen miehen kosto. Mahdoton olisi ollut asiaa näyttää toteenkaan, ja niin painui se äänettömyyden verhoon. Uhoa kohtaan alettiin siitä päivin tuntea kylässä melkein kunnioituksen sekaista kammoa, ja yhä pöyristyneempinä kierrettiin hänen liikkumapaikkojaan, kun kylässä alettiin kertoa hänen noituudestaan. Niin rohkaistui miehen luonto, hän esiintyi yhä huolettomammin ja alkoi jo asustella aivan rintamaillakin. Eipä aikaakaan, kun Vappu katosi veljensä luota, missä oli papin kuoltua oleskellut. Yhdessä laittoivat mäkitupansa, maasaunansa jokiahteeseen, siellä ovat siitä päivin pesustaneet ja elää retustaneet.

Vakavan äänettöminä he kotvan miettivät kohtaloa onnettoman miehen.

— Ei ole heikäläisiä kirkossa nähty, eivät ole papille silmiään näyttäneet, eikä ole pappi ennen uskaltanut sitä ampiaispesää sohimaan...

— Sitä tärkeämpi on siellä tehtävä minulla, sanoi Johannes nousten.

— No, joko nyt...?

— Lyhyt on talvinen päivä!

— Emäntä olisi laittanut hieman haukattavaa.

— Ei nyt, toiste!

— Aiotte siis todellakin...?

— Mihin Herra on viittonut tien, sinne täytyy mennä Herran palvelijan.

Ja ripein askelin taivalsi Johannes lumista tietä, kulkien ohi kirkon ja Suitsulan talon ja laskeutuen rinnettä alas jokilaakson uomaan.

5

HENKIPATTO

Taipaleella Sudenluolaan, henkipaton luo, täytyi Johanneksen väkisinkin ajatella kirkkoisä Augustinuksen oppia, että Jumala olisi ihmiskunnan kadotetusta joukosta armossa valinnut ainoastaan muutamat autuuteen ja toiset ennakolta määrännyt synteihinsä hukkumaan. Johannes oli ajatellut tätä usein, ja hänestä oli tuntunut mahdottomalta, että tämä olisi vanhurskaan ja laupiaan isän tarkoitus, mutta sittenkin täytyi hänen itseltään kysyä, miten hänen oli suhtauduttava Susi-Uhoon, jos Jumala käsittämättömässä viisaudessaan olisi tosiaankin tuominnut hänet iankaikkisesti kadotettujen joukkoon. Oliko hänen jätettävä tämä mies oman onnensa nojaan, kenties julistettava hänelle herran vihaakin? Ei, Johanneksen oma lempeä sydän sanoi hänelle, että hänen oli julistettava kaikille syntisille laupiaan, rajatonta rakkautta säteilevän isän armosanomaa, koskaan keskeytymätöntä anteeksiantoa. Syntisestä itsestään sai riippua, tahtoiko hän tulla armosta osalliseksi. Ja Jumala yksin tiesi, kenen hän tuomitsi.

Näissä mietteissä saavuttuaan niille paikoin, missä eilen oli kohdannut uhmaavan pojan, alkoi hän vasemmalta kädeltä tähystellä tietä, jota poika oli kulkenut. Vihdoin näkikin hän hangessa viimeksi sataneen lumivaipan peittämiä syvennyksiä, jotka tavallisessa askelten harvuisessa rivissä urkenivat jokiuomaan. Hän läksi astelemaan näitä askelia myöten, ja alussa kävikin se jotakuinkin helposti. Mutta jokilaakson pohjalle, jota pitkin kulki näillä paikoin aukea juova metsässä, oli kinostunut lunta niin paksulta, että nuori pappi sai siellä urria haarojaan myöten. Keskellä jokilaakson pohjaa virtaavan, tähän vuodenaikaan vähävetisen joen yli oli asetettu rinnatusten pari paksua puunrunkoa, jotka lumipeitteissään olivat sangen niljakat käydä. Yli päästyään ja taasen hikeen ja väkeen paksuissa nietoksissa urrittuaan pääsi hän vihdoin joentakaisen metsän reunaan, jossa askelkuopat alkoivat jälleen lumen alta häämöttää. Ne kulkivat kappaleen rinnettä ylös, sitten kiersivät vitalikkoon kaltevaa rinnettä. Kotvan kuluttua ilmestyi edestä päin pienoinen aukeama ja samalla kuului kirveen iskuja. Luotuaan sinne tarkemmin katseensa näki hän rinteestä pistävän esiin lumenpeittämän katon, jota vasten oli viistossa puita pystyssä. Ja tämän vinon pisteseinän vieressä näki hän ukon ja pojan heiluvan kirveineen, ympärillään liuta lapsia, joista suurin poikanen pinosi halkoja, toiset kantoivat niitä suoraan katon alle. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän, että rinteestä näkyi vähän hirsiseinääkin, jonka yläreunasta pilkoitti lumen alta viiston turvekaton reunaa ja katolla törrötti pitkä savun mustaama, ontto hongan tyvi lakeistorvena. Seinää vasten oli laitettu ohuehkoista salkopuista pisteporstua säänsuojaksi, ja sen oviaukosta näkyi seinästä maasaunan ovi. Pisteporstuan molemmilla puolin oli soikulaiset ikkunaluukut, ja niitäkin oli nähtävästi lämmitettäessä pidetty auki, koska niiden yläpuolella oli töyhtömäinen läikkä seinästä savunmustaamaa. Molemmat ikkunat oli tietenkin täytynyt tehdä tälle yhdelle seinälle sentähden, että se oli töllin ainoa hirsiseinä, muilta puoliltaan se oli kaivettu rinteeseen maan sisään.

Ovesta palasi puusylyyksensä vienyt poikanen ja viittasi vieraaseen. Silloin niin isä kuin hänen kanssaan hakkaava suurin poikakin laskivat kirveensä riipuksiin, suoristuivat ja kääntyivät katsomaan. Johannes saattoi kuulla, että poika virkkoi ukolle nopeasti sanasen. Tämä kääntyi heti selin ja jatkoi työtään. Samoin tarttui kirveeseensä poikakin, jonka Johannes tunsi eiliseksi pojaksi, Suden-Tuiroksi. Hän astui aivan molempien luo, mutta nämä eivät olleet hänestä tietävinäänkään. Toiset lapset vain töllistelivät häntä avosuin ja pari isointa heistä nyhjivät toisiaan kyynäskolkkasin ja nauraa tirskuivat, kun hän toivotti "herran terveheksi" saamatta mitään vastausta.

Hän tähysteli tarkoin Susi-Uhoa. Mies oli pitkä ja laiha olento, näytti aivan kuin hänessä olisi vain luita ja jäntereitä. Hänen vaatteensa olivat kymmenin kerroin siekaleiksi repeilleet ja kurotut yhteen, sadoin tilkuin, erivärisin kangaspaloin ja karvaisin metsällisten nahoinkin paikkaillut. Hän oli paitahihaisillaan, ja ikilikaisen, riekaleisen paidan repeämistä näkyivät kuivat, likamustat käsivarret; mutta kun hän löi, näyttivät koivuista kirvesvartta pitelevät käsivarret vetävän sille vertoja kovuudessa ja lujuudessa. Pää oli paljaana, ja tuuli pörrötteli tummaa, ylen takkuista tukkaa. Tällainen oli mies takaa katsoen.

— Hyvää päivää, Uho! toivotti Johannes ikivanhaan kansantapaan, kun ristillinen tervehdys ei kelvannut. Ääni oli niin vakavan luja, että mies hätkähtäen kohosi pystyyn ja kääntyi vieraaseensa. Hänen leukapieliään ja poskiaan peitti tumma, vanukkeinen parta, kasvot olivat tummanruskeat liasta ja savusta, mutta niissä saattoi eroittaa jotakin yhtäläisyyttä pojan kasvojen kanssa. Kasvojen yläosan leimasivat samat rohkeat piirteet, mutta lisäksi oli kulmissa jotakin luihua. Ja silmistään syvältä kulmien alta singautti hän katseen, joka herätti mielessä kauhun ja säälin sekaisen tunteen; siinä katseessa oli samalla kertaa jotakin kirvelevän hehkuvaa ja jäätävän kylmää, terävän väijyvää ja välinpitämättömän tylsää, ovelan viisasta ja mielipuolisen synkkää, metsistyneen hurjaa ja maailman murtamaa — se katse leimahti räiskähtävän rajuna syvältä tuuheain, tummain kulmakarvojen alta, niinkuin salama pilven palteesta — mutta samassa oli se kadonnut, karannut kuin vaaniva tiikerikissa johonkin vielä syvemmälle, väijyen siellä saalistaan.

— Päivää, vastasi hän ärähtäen ja kääntyi syrjäkariin ikäänkuin siten osoittaakseen papille, ettei tämä ollut tervetullut.

— Olen uusi pappi, sanoi Johannes rauhallisesti.

— Oletteko eksynyt tieltä? kysäisi Uho ja kumartui asettamaan koivupölkkyä telalle, lyödäkseen sen halki.

— Jollette tule luokseni, täytyy minun tulla teidän luoksenne.

— Olette tullut suotta. Täällä ei teitä tarvita.

Ikäänkuin pitäen tämän selityksen riittävänä iski hän pölkyn halki yhdellä iskulla.

‒ Minulla on puhuttavaa kanssanne, sanoi Johannes hiljaa, mutta lujasti.

‒ Mitä sitten? kysyi Uho, ja odotti vastausta kumaraisillaan, toisella kädellään nojaten kirvesvarteen ja toisella pidellen halkaisemaansa kellestä.

‒ Eiköhän mentäisi ensin sisälle.

Uhon otsa ja posket karahtivat niin tummanpunaisiksi, että sen saattoi nähdä noen altakin. Hänellä näytti olevan raivoisa sana karskahtavain hammastensa välissä ja hänen asentonsa oh melkein uhkaava. Mutta hän malttoi mielensä. Hän nakkasi kirveensä tantereelle ja astui tuiterasti tupaan pisteporstuan romujen välitse, välittämättä seurasiko pappi häntä. Tämä oli hänen takanaan, kun hän oli ehtinyt matalasta, natisevasta ovesta pilkkosen pimeään tupaan. Ovilautojen raoista tosin saattoi nähdä, että ulkona oli päivä, ja työntöikkunasta, jonka luukun Uho survasi auki, tuli siksi leveä valovirta, että saattoi nähdä tomuhiutaleiden karkelon. Mutta nokiset maaseinät pysyivät yhtä mustina kuin pimeässäkin. Permantoa ei Johannes olisi eroittanut maapermannoksi muusta kuin pehmeydestään. Vasta kun silmä oli tottunut puolipimeään, saattoi Johannes nähdä, että maakuoppa oli hajotuilla kelleksillä jaettu kahtia ja että toinen ikkunaluukku nähtävästi kuului toiseen puoliskoon. Ovensuunurkassa oli pyöreistä mukulakivistä tehty kiuas, jonka päällyskuvun läpi tuli lämmittäessä varmaankin leimahteli näkyviin. Peränurkassa oli likainen pöytälauta ja maaseinän varressa penkit kuten pirtissä ainakin.

— No, mitä nyt? kysyi Uho puoleksi yli olkansa.

— Olen tullut sairasta vaimoanne katsomaan.

Lapset tunkeutuivat ympärille töllistelemään. Ainoastaan Tuiro oli jäänyt ulkosalle.

— Vaimoani? Hän ei teitä tarvitse. Menkää sinne, mistä olette tullutkin, menkää vaikka helvettinne kattilaan! murisi Uho. — Ja mistä tiedätte, että hän on sairas? kysäisi hän puuskahtaen.

— Hänen tyttäreltään.

— Häh! Sekö nyt on kynsissä?

— Ja velvollisuuteni oli tulla sairasta katsomaan.

— Ette ole minulle velassa enkä minä teille. Olisitte antanut minun olla työssäni.

Johannes kuohahti ja katsoi tulisesti mieheen.

— Elkää olko niin vastahakoinen, Uho... aivan kuin teillä olisi jotakin salattavaa vaimoonne nähden.

— Totta kai kotirauha on muillakin kuin papeilla...

— Mutta pappia ette saa estää menemästä sairaan luo, joka kenties on kuolinvuoteellaan.

‒ No, tiedänhän, ettei teidän pappien kanssa ole hyvä joutua riitaan. Ja mikseikäs häntä nyt voisi näyttää — papillekin! virkkoi Uho katkeran myrkyllisestä

— Missä hän on?

— Tuolla!

Väliseinässä oli ovi, jonka Uho potkaisi auki.

‒ Tuolla! sanoi hän toistamiseen. — Puhukaa hänelle nyt kylliksenne!

Miehen äänessä kuului vahingoniloista naurua.

Johannes astui ovelle, mutta hänen täytyi ponnistaa koko tahdonvoimansa, ettei paennut. Sillä sieltä lemahti aivan sydäntä kääntävä ilma vastaan. Sitäpaitsi, vaikka tämänkin huoneen ikkunaluukku avattiin, oli täällä niin pimeä, ettei saattanut eroittaa mitään.

Johannes pyysi tulta. Pilkallisesti ärähtäen otti Uho esiin tulukset kiukaan kolkalta ja sai ihmeen nopeasti tulen päreeseen.

— Tässä!

Johannes otti päresoihdun ja meni kuopan peräosaan. Nurkassa näki hän puoleksi pukeutuneena kyyröttävän naisen, jonka pitkä tukka virui sotkuisina, kostean takkuisina suortuvina hartioilla, peittäen puolet kasvoistakin. Kesti kotvan ennenkuin kyyröttäjä huomasi, että joku oli tullut. Sitten käänsi hän vähän kasvojaan ja tuijotti tylsin katsein mustaan munkin kauhtanaan. Hän nauroi, kohotti luisen kätensä, siveli hyväilevällä liikkeellä luisia kasvojaan ja asetti sitten sormensa haralleen silmiensä eteen. Samassa hän nauraa kihersi kuin kevytmielinen tyttö ja sammalsi ja sopersi jotakin, mutta ei saanut ainoatakaan ymmärrettävää sanaa suustaan.

No, puhukaa hänelle! sanoi Uho Johanneksen selän takana.

Johannes kääntyi äkkiä.

— Mitä olette tehnyt vaimostanne? kysyi hän tunnolle käyvästi.

— Minäkö? kysyi Uho raivosta kirskuen. — Kysykää herraltanne ja jumalaltanne, mitä hän on meistä tehnyt! Hän kai tietää vastata... palvelijassakin puolesta!

Johannes oli tämän purkauksen aikana palannut takaisin kuopan etuosaan, ja Uho oli sanatulvineen seurannut hänen kintereillään. Johannes tunsi täytyvänsä vaatia miehen tilille aivan kuin tämä olisi syypää vaimonsa turmioon. Mutta Uho ehti ennen.

— Menin muuanna aamuna metsälle, hän oli yhtä terve kuin minäkin, ja lähtiessäni puhuin hänen kanssaan, kuten nyt puhun teidän kanssanne. Kun illalla palasin, oli hän rujona ja rampana, ampujaisen oli saanut. Uskokaa tai elkää!

— Onhan voinut kohdata halvaus.

— Voitte muuten kysyä Tuirolta, pojaltani. Hän oli ollut saapuvilla ja voi kertoa miten kaikki kävi.

Uho oli puhunut kuin mies kaularaudoissa kiduttajalleen, joka vaatii tunnustusta.

— Uskonhan minä, virkkoi Johannes melkein viihdytellen.

— Mutta kuka hoitaa vaimoanne?

— Emmekö me välitä?

— Mutta ettekö voisi saada ketään naishenkilöä? Nainen parhaiten ymmärtää, mitä hoitoa ja vaalintaa nainen tarvitsee.

‒ He! Kai meidän pitäisi elää herroiksi ja ottaa oikein piika taloon!

— Mutta eihän tällään voi jatkua. Vaimolla ei ole mitään hoitoa.

— Mitä se teitä liikuttaa! puuskahti Uho kärsimättömästi. — Luuletteko hitolla olevanne täällä isäntänä? Menkää tiehenne ja jättäkää meidät rauhaan!

— Ymmärtäkää minua oikein, sanoi Johannes koettaen tarttua miehen käteen. Tarkoitan teidän ja vaimonne parasta.

— Papeilta, heiltä hänelle ja minulle on ennenkin taivaan lämmin leipä tipahtanut!

— Mies parka!

Vasta nähtyään, etteivät täällä hyvät puheet auttaneet teki Johannes lähtöä.

— Jumalan haltuun! sanoi hän. Jos kuitenkin minua joskus tarvitsette, niin kutsukaa. Kenties teitä kerran ilahuttaa tietää, että olen joka hetki valmis tulemaan.

Uho oli vaiti. Vasta kun pappi oli sulkemaisillaan oven jälkeensä, huusi hän katkeralla pilkalla:

— Oletteko nyt urkkinut tietoonne, mitä halusitte tietää?

Johannes ei kääntynyt vastaamaan. Hän kääri levättinsä kiinteämmin ympärilleen ja lähti kotimatkalle. Loitotessaan töllistä kaikuivat hänen takaansa poikaressujen äänet haukkuen ja nauraen. Tuiro ei ollut heidän joukossaan eikä häntä näkynyt missään.

6

HEHKIPATON POIKA

Metsäpolkua jokilaakson uomaan laskeutuessaan vetäytyi Johanneksen otsa synkkiin ryppyihin. Hän oli nähnyt ensimäisen synkän kurjuuden kuvan seurakunnassaan, ja hänestä tuntui, ettei se enää kokonaan ollutkaan hänen aluettaan. Sudenluolassa ei ollut mitään maaperää hänen kylvölleen!

Näistä ajatuksistaan tempasi hänet havainto, että askelpolkua oli lumisimmista paikoista lapiolla paranneltu. Häntä kummastutti se, sillä missään kohdin ei hän ennen ollut huomannut jälkeäkään siitä, että töllin asujamet olisivat itseään varten polkua lapioineet.

Joenuomaa lähetessään huomasi hän samassa Tuiron, joka pisto pistolta lapioi uraa nietokseen jokilaakson aukeamassa. Poika oli niin syventynyt työhönsä, että Johannes pääsi huomaamatta aivan hänen lähelleen. Silloin vasta, kasvoiltaan hieman punastuen, loi hän häneen saman synkän katseen kuin eilenkin.

— Jumalan terveheksi! sanoi Johannes.

Poika astui polulta syrjään. Se oli kuin mykkä kehoitus, että pappi menisi hänen ohitseen. Mutta tämä pysähtyi ja katsoi syvään hänen silmiinsä.

— Etkö tahdo vastata tervehdykseen;?

— Päivää!

— Kenelle tietä avaat?

Turon silmät välähtivät, ja hänen vartalonsa suoristui uhmaten.

— Omiksi iloikseni vain! sanoi hän ynseästi ja tökkäsi lapionsa lumeen.

— Tuiro! sanoi Johannes lempeästi helähtävällä äänellä ja pannen kätensä pojan olalle. — Olet laittanut tietä minulle! Eikös niin?

Jokilaaksoa pitkin kävi jokseenkin vinha tuulen viima. Se liehautti Johanneksen levättiä, niin että tämän lieve pyyhkäsi pitkän tukan pois Tuiron otsalta, paljastaen silmät kokonaan. Uhmaavan ilmeen alta välähti sieltä jotakin kirkasta hänen vastatessaan:

— Niin, pappi! Arvelin, että pääsette sitten helpommin takaisin.

— Kiitos, Tuiro! — Ja ottaen kätensä pojan olalta virkkoi Johannes: Etkö tahdo joskus käydä luonani pappilassa?

— En!

Vastaus kuului karhean jyrkältä, melkein vihaiselta.

— Ja mikset?

— Mitäs minä siellä...

— Kävisit kirkossa sitten.

— En sielläkään.

— Ja mikset?

— Isä ei laske.

Tulisitko, jos laskisi?

— En.

— No, minkä tähden?

— En menisi ensinkään kyläänkään, jollei joskus täytyisi. Olen mieluummin täällä väljässä.

Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin tarvitsisi enemmän ilmaa kylää ajatellessaankin.

Johannes kumartui hänen lähelleen ja sanoi hyväilevällä äänellä:

— Mutta jos joskus tarvitsisit ihmistä, joka tarkoittaa parastasi, niin elä unhota, että voit tulla luokseni.

Tuiro oli vaiti.

— Kuulitko, Tuiro?

— Kyllä, vastasi Tuiro tuskin kuuluvasti ja tökitti lapiotaan hankeen.

— Herran haltuun sitten!

— Hyvästi! sanoi Tuiro ja laski melkein empimättä kätensä papin ojennettuun käteen.

Johannes kapusi varovasti pitkuspuita joen ylitse ja jatkoi matkaansa syvässä hangessa urrien. Toiselle puolen metsärinteen reunaan päästyään vilkaisi hän jälelleen. Tuiro seisoi joen partaalla tuijottaen alta kulmainsa hänen jälkeensä, mutta huomattuaan papin katsovan jälelleen heitti hän lapionsa olalleen ja lähti kotitölliään kohden.

* * * * *

Susi-Uho oli maasaunansa edessä puita hakkaamassa, kun hänen poikansa palasi lapio olallaan.

— Missä sinä olit?

Tuiro oli vaiti.

— No?

— Tuolla vain...

— Lunta lapioimassa?

Äänettömyys.

— Papille tietä tekemässä?

Yhä sama tunnustava ja vastakynttä vetävä äänettömyys.

— Teetkö jo sinäkin menoa papin ajokoirien laumaan!

Tuiro teki puuskahtavan liikkeen ja oli purskahtamaisillaan itkuun.

— Tuleekohan vesasta miestä kantoonsa! Toista pitäisi olla puuta sinussa, luuta pitäisi olla enemmän, sillä hammassuina syntyneitä ovat miehet olleet suvussamme.

Havaittuaan pojan vetistelevät silmät alkoi Susi-Uho kertoa hieman lauhkeammin ärisevin äänin.

— Oli muuankin metsämies... ei hän oravia ampunut... hevosia vei, otti ritarien parhaatkin syöttiläät ja sotaorhit. Väliin kiertyi kiinni, mutta livisti aivan läpi käsien, vaikka oli raudat jalkoihin taottu. Kerran sitten taasen takoi seppä rautoja hänen jalkoihinsa. Pappi seisoi vieressä, seisoi toinenkin, velhon silmä. Pappi ei mitään nähnyt, mutta toinen alkaa tuumia, että elä, seppä, siihen jalkaan tao, se on pirun jalka, tuossa on rosvon jalka. Niin viittasi myrrysmies paikkaan, missä ei kukaan ollut nähnyt mitään. Mutta silloin nähtiin siinä hevosrosvon jalka, ja alasimelta oli kadonnut pirun jalka, johon seppä oli rautoja asetellut. Sen verran on papeista pelkoa: jollei mailla ollut toista miestä, näkijää, olisivat riikinrakit taaskin jääneet lehdellä soittamaan. Näin kuulin piennä poikana setäukon kertovan, ja ota opiksesi sinäkin.

Tuiro oli suurin silmin kuunnellut tarinaa.

— Tämä pappihan on niin hyvä, rohkeni hän virkkaa.

— Senkin hyviä... ketun häntä niillä on kaikilla kainalossaan, ärähti isä alkaen puuta isketellä.