Part 11

Joukko miehiä lähti juoksemaan hengenmiehiä kohden. Isä Johannes oli vielä niin innostunut, ettei tullut ajatelleeksikaan pakojuoksua, ja Olavi lehtori puolestaan, luottaen porvaria, kauhtanaansa, valmistautui puhumaan seuralaisensa puolesta.

Mutta vanhan lehtorin edelle ehti toinen. Se oli metsäläinen, joka nähtävästi oli tuntenut isä Johanneksen. Miesten lähtiessä juoksemaan hengellisen isän kimppuun hyppäsi hän nopealla päättäväisyydellä heidän eteensä ja huusi:

— Ei hän ole piski... hän on meidän pitäjän pappi ja kansanmies!

Miehet pysähtyivät, katselivat epäröiden metsäläiseen ja toisiinsa.

— Uskokaa vain, hän on ollut Metsäkulman pappina jo yhdeksän vuotta... on — keksi metsäläinen yhtäkkiä — on kai sinne lähtenytkin munkkien metkuja pakoon...

Metsäläisen ulkonäkö — enimmäkseen hänen pukunsa oli nahkoista kursittu kokoon — todisti selvään, että hän oli maalta, ja muutenkin hän näytti itse totuudelta.

— Sitten uskomme, jos lähdet heti sotaan, huusivat miehet alkaen jo nauraa.

— Jahkahan myyn nahkani, sanoi metsäläinen yksinkertaisesti.

— Elä vain myy sitä verikoiralle! nauroivat miehet.

Metsäläinen heilautti vain nahkakimppuaan, ilmaisten siten, ettei suinkaan tarkoittanut omaa selkänahkaansa.

Isä Johannes oli hänkin puolestaan tuntenut metsäläisen ja suunvuoroa saatuaan huusi iloissaan:

— Tuiro!

Tuiro metsäläinen astui reippaasti hengellisen isän luo, lankesi polvilleen ja suuteli mustan levätin helmaa aivan kuin ristityt ihmiset.

Isä Johannes riuhtoi hänet pystyyn ja sulki syliinsä.

Tuiro! huudahti hän iloisella liikutuksella. — Vieläkö sinä tosiaankin oleskelet jossakin kotipitäjän kulmilla?

— Enhän minä... muuten vain... sanoin, mitä ensiksi pälkähti päähäni...

— Kiitos! Pelastit minut hengenvaarasta! Mutta missä olet oleskellut?

— Metsässä. En oikein tiedä, mihin kirkkopitäjään ne kuuluvat.

— Tule nyt mukaan, että saan kuulla elämästäsi!

— Jahkahan ensin myyn nahkani.

— Tule sitten luostariin.

Tuiro nyökäytti päätänsä ja meni väkijoukkoon nahkoinensa. Siellä palasi äskeinen mies jälleen hänen kimppuunsa.

— Eiköhän tosiaankin lähdetä sotaan? innoitteli hän.

— Mene sinä! Minun täytyy myydä nahkani

— Mine osta nahka sinusta, sanoi muuan saksankesti.

Nauraen odottivat ympärillä seisovat kaupanhierontaa, mutta saksa neuvoi vain Tuirolle, kenen Turun porvarin luo hänen oli mentävä nahkojaan myymään, sillä kestillä oli oikeus tehdä kauppoja ainoastaan tukuttain Turun porvarien kanssa.

Samassa kiintyi väkijoukon huomio parveen Tuomas junkkerin ratsumiehiä, jotka ratsastivat joenvartta pitkin. Heidän luokseen luikahti jostakin, kukaan ei ollut nähnyt mistä, veli Hincerus ja toimitti heille jotakin huitoen käsillään. Ratsumiesparvi alkoi ratsastaa väkijoukkoon, joka hajosi kaikille tahoille. Mutta veli Hincerus, joka juoksi ratsumiesparven edellä, viittilöi raatimies Lauri Karhunkämmeneen ja pari ratsumiestä hyppäsi ratsailta, juoksi hänen kimppuunsa ja otti hänet kiinni. Hänen molempiin ranteihinsa sidottiin nahkahihnat, joista kummastakin piteli ratsumies kiinni ja niin lähti parvi liikkeelle.

Kauhun ja vihan huudoin seuraasi väkijoukko ratsumiesparvea, nähden kuinka kaikkien suosima raatimies sai puoleksi juosta, puoleksi laahautua kahden hevosen välissä. Niin vietiin hänet jokivartta lähelle joensuuta ja sitten hirsilautalla ylitse linnaan.

Kohta riippui raatimies Lauri Karhunkämmen hirressä linnanmuurin edustalla. Ja linnanmuurilta kuului Tuomas junkerin huuto:

— Varoitukseksi kapinoitsijoille ja villitsijöille!

Katselevat miehet eivät tienneet, itkeäkö vai karjaista.

Mutta samassa pamahti linnanmuurilta laukaus, ja muuan miehistä kaatui paikalle.

— Nyt lähden heti sotaan! huusi Tuiro vihan vimmassa ja lähti.

Toiset seurasivat häntä.

Eikä mikään yllyttäjä olisi saanut miehiä niin joukolla nousemaan hirmuvaltaa vastaan kuin tieto tästä Tuomas junkerin "varoituksesta". Hyväntahtoiset nahjukset eivät tulleet ennen ryhtyneeksi tuumasta toimeen ennenkuin saivat iskun, joka tuntui.

Tuiro meni ensiksi nahkoineen saksan neuvoman porvarin luo. Tällä kertaa ei hänellä ollut aikaa tinkiä, vaan hän otti mitä sai. Rahoilla osti hän uudet sarkavaatteet, eikä kukaan enää olisi häntä arvannut metsäläiseksi.

Niin alkoi hän astua Niilo Arvinpojan puheille, jonne oli monia muitakin menossa.

* * * * *

Olavi lehtori ja isä Johannes olivat torilta lähteneet astelemaan luostaria kohden.

Kylläpä täällä on elämää! virkahti isä Johannes.

— Sanos muuta... ja toista tulee!

Mutta mitä ihmettä veli Hincerus mahtoi tarkoittaa Saksanmaan lohikäärmeellä?

— Tohtori Lutherusta kai, hänhän siellä kuuluu pitävän kovaa ääntä, vastasi vanha lehtori.

— Kuinka niin?

— En minä hänestä tiedä muuta kuin mitä saarnaveljet ovat saksankesteiltä kuulleet. Kertovat hänen ensin nousseen paavin anekauppaa vastaan, sitten ruvenneen iskettelemään yleensä pyhää isää, pyhimyksiä, sakramentteja ja koko pyhää kirkkoa. Paljon kuuluu hän kirjoittavan ja pauhaavan väkevästi kuin itse paholainen, mutta ei noita ole vielä tänne asti kulkeutunut hänen kirjoituksiaan.

— Miten hän saa...?

— Kuuluuhan Rooman pyhä isä julistaneen hänet pannaan... mutta mitäs tämä... joukkioineen kuuluu paavin bullan polttaneen... ja kirjoittaa yhä kivakammin... Valtiopäivienkin kerrotaan Wormsissa häntä viime kevännä kovistelleen, mutta päästäneen vapaana menemään.

— Merkillinen aika! Nykyäänhän näyttää saavan tehdä esivaltaa vastaan mitä vaan, mutta... menkööpäs puolesta puhumaan... naurahti isä Johannes muistaen veli Hinceruksen äskeistä puhetta.

— Ah, nytpä muistan! virkahti isä Olavi. — Tänä iltana saat kuulla esityksen Lutherin opista, jos tahdot...

— Keneltä?

— Äskettäin on saapunut Saksasta kotiin muuan nuori maisteri, Pietari Niilonpoika muistaakseni...

— Ah, onko hän jo palannut!

— Kuten sanoin. Hän on levittänyt sanaa valiopiireihin, että puhuu Lutheruksen opista. Lähetti meillekin sanan luostariin... kas, eiköhän veli Hincerus ole saanut siitä vihiä, vaikka isä priori aikoi ilmaista asian vain parille kolmelle!

— Missä hän puhuu?

— Kolmen kuninkaan kiltatalolla, olen kuullut. Sinne tulee kai paljon ylhäistä väkeä.

He saapuivat veljeskunnan kotitalolle, ja lempeä priori Mikael Karpalainen otti veli Johanneksen ilolla vastaan lukuhuoneessa. Melkein lapsellisella ilolla, aivan kuin tietämättä lainkaan sotakiihkosta luostarimuurien ulkopuolella, näytteli Mikael priori uusia pergamentille ja paperille kauniisti piirreltyjä käsikirjoituspinkkoja, jotka oli hankittu isä Johanneksen ollessa salolla. Olipa joukossa muutamia, jotka oli painettu Gutenbergin keksimillä nastoilla, ja niidenkös huokeutta isä Mikael ihaili, vaikka oli niillä vielä hintaa niilläkin kuin hyvällä hevosella! Johanneksen täytyi väkisinkin miettiä, miten onnellinen kunnon Mikael ukki olisikaan, jos hän saisi aina puuhailla rakkaine kirjoineen, tarvitsematta huolehtia koko luostarin johdosta. Hän ei malttanut olla siitä huomauttamatta.

— Olenpa väliin tuuminut, etteikö tästä pitäne minunkin lähteä papiksi salolle, hymähti isä Mikael.

— No, johan nyt! huudahti Johannes.

— Raskaalta tuo tuntuu, kun näkee, ettei voi johtaa veljeskuntaa kunniaksi Jumalalle ja tyydytykseksi tunnolleen, huokasi isä Mikael.

Samassa kuului tuttu kellon kilinä, kutsuen puolipäivämessuun, ja Johanneskin lähti mukaan.

Messun jälkeen odotteli hän kotvan Tuiroa, mutta miestä ei kuulunut, ei näkynyt. Kauemmin ei hän voinut odottaa, sillä hänen oli käytävä myös piispansa puheilla. Isä Mikael ja Olavi lehtori kehoittivat häntä sitä ennen pukeutumaan porvarispukuun, ja hän olikin siksi viisastunut, että mielellään puki kaapunsa ylle sarkakauhtanan, jonka isä Mikael käski hänelle tuoda.

Saavuttuaan kivisen, muihin taloihin verraten sangen upean piispantalon portille, täytyi hänen ilmoittaa nimensä kahdelle portilla seisovalle asepalvelijalle ennenkuin pääsi sisälle. Pihalla oli ainakin kymmenkunta asepalvelijaa, jotka näyttivät odottavan hengellistä herraansa tulevaksi. Eteisessä ilmoittautui Johannes toistamiseen palvelijalle, joka oli juuri lähtemäisillään ilmoittamaan herralleen, kun piispa itse kiirein askelin tuiskahti eteiseen.

Hän tunsi Johannes papin heti, vaikkei tämä ollut aikoihin käynyt hänen puheillaan.

— Nyt tulitte kirkkoon korotuksen jälkeen, virkahti hän tuikaten kättä.

— Olisi ollut vähän asiaa.

— Seurakunnallista?

— Niin.

— Ei nyt, toiste!

Hän oli menemäisillään kiireesti ulos, mutta pyörähti takaisin, viitaten Johannes papin tulemaan jälestään.

— Tulkaahan vähän...

He menivät piispan virkahuoneeseen, jossa oli suuremmat lasiakkunat kuin Metsäkulman kirkossa.

— Ah, Johannes Karelus, tulin ajatelleeksi, että teistäpä taidan saada apua erääseen tuiki tärkeään tehtävään, virkahti piispa kipenöivällä äänellä, samalla vilaisten ympärilleen, että olivathan he vain kahden.

— Nöyrin palvelijanne, teidän armonne!

— Tarvitsisin näet miehen, joka matkustaisi puhuttelemaan seurakuntain pappeja... sillä viesti on paras lähettää suullisesti... että nostattaisivat väkeä aseihin... tarkoitan: turvaamaan tuomiokirkkoa ja piispanistuinta näinä melskeisinä aikoina...

Sanan "aseihin" jälkeen näytti isä Johanneksesta, kuin hänen upean kookkaan piispansa kiiluvissa silmissä olisi teräsjousi ponnahtanut piiloon... ja loppuselityksen aikana pamahtivat hänen kulmansa sulavan kevyesti silmiä verhoamaan, niin että teräsjousen välähdys näytti äkkiä peittyneen untuvaverhoon.

— Teidän armonne! huudahti Johannes. — Asia on minulle perin outo, ja ajatukseni ovat kokonaan kiintyneet seurakuntani hoitoon.

— Niinkö!

Ja piispan kulmat näyttivät pingoittuvan kuin teräsjouset. Sitten oli jotakin välähtävää niin silmän luonnissa kuin kädenliikkeessäkin, kun hän sanoi:

— Mutta omassa seurakunnassanne on teidän ainakin vaikutettava asian hyväksi... täällä tarvitaan pian väkeä!

Johannes ajatteli melkein säälillä saloseurakuntansa rauhaa, mutta muistaen tänpäiväiset kuulemansa virkkoi hän:

— Voin viedä ainakin sanan vapaamies Tasaiselle, hän meillä on paras mies sellaisissa asioissa vaikuttamaan.

— Hyvä! Ettekö tiedä myös sopivaa miestä kiertämään?

— En nyt voi sanoa...

— Herran haltuun sitten!

Kadulle päästyään näki Johannes piispan tulevan pihasta aseväen ympäröimänä ja menevän Kuusiston linnaan päin. Hänestä tuntui piispansa tänään enemmän valtiomieheltä kuin hiippakunnan ylipapilta.

Kaduilla näki Johannes enimmäkseen miehiä liikkeellä, ja kaikilla näytti olevan sotainnon tuiketta silmissä. Muutamat näyttivät kantavan jotakin kätkettynä kauhtanansa liepeen alle, ja nämä riensivät kaikki samaan suuntaan.

Yhtäkkiä töksähti hän melkein yhteen rotevan miehen kanssa.

— Kas, Tuiro!

— Herran terveheksi, isä!

— En ollut tunteakaan, kun...

‒ Ostin juuri nämä tamineet nahkarahoilla!

— Lähdes nyt vähän kertomaan.

‒ Metsissä olen ollut. En nyt jouda enempää!

— Mihin niin kiire!

— Menen sotaan!

— Joko nyt?

— Nyt jos koskaan! Hyvästi!

Tuiro oli jo menossa, kun Johanneksen mielessä välähti ajatus ja hän kutsui hänet takaisin.

— Kuules, Tuiro, mene piispan luo! Luulen, että tapaat hänet Kuusiston linnassa!

— Mitäs sinne?

— Hän tarvitsee miehen.

— Mihin?

— Väkeä nostattamaan!

— Tanskalaisille?

— Ei, elä epäile! Hän on sama korkea herra, jonka torilla sanottiin luvanneen tykkinsä tanskalaisia vastaan.

— Sitten lähden! Hänet on nyt hirtetty...

— Kenet?

— Hänet, joka torilla puhui!

— Mitä, munkkiko?

— Ei, vaan se toinen! vastasi Tuiro vihan vimmassa. — Hyvästi nyt, isä!

Johannes olisi tahtonut kysellä, mutta Tuiro astui tuiterasti Kuusiston linnaa kohden.

25

PIETARI MAISTERI

Isä Johannes joutui luostariin parahiksi nonamessuun, ensimäiseen messuun puolipäivän jälkeen. Sen päätyttyä alkoi olla käsissä aika, jolloin maisteri Pietari Särkilahden puheen Lutherin opista piti alkaman. Ja isä Mikael, isä Olavi ja isä Johannes lähtivät kävellä köpsöttelemään Kolmen kuninkaan killatalolle, kuulemaan selostusta saksalaisen kerettiläisen opista, aivan kuin huiske ja tuiske heidän ympärillään ei olisi merkinnyt niin mitään.

Heidän killataloa lähetessään yhtyi heihin vanha tuomiorovasti Jacobus Johannis. Tämä valkohapsi ukko näkyi hankin kuuluvan miehiin, jotka etsivät niitä kuin isän ovat, vaikka sataisi tulta ja tulikiveä ympärillä. Mutta samalla saattoi hän toisten hengenmiesten harjakset nostattaa pystyyn kertomalla kauhutapauksesta linnan edustalla.

Heidän saapuessaan killatalolle ja aikoessaan astua sisään tuli sieltä heitä vastaan nuori Pietari Särkilahti poislähdössä.

— Ka, isä Johannes! huudahti hän iloisesti yllätettynä ja kääntyi sitten ukoille kohteliaasti selittämään, että hänen esityksensä täytyi hetken rauhattomuuden tähden peruuttaa. Ei noita, lisäsi hän, taida juuri tulla kuulijoitakaan. Ei ollut vielä ketään sisällä.

— Onhan meitä tässä neljä, virkkoi Mikael priori tiedonjanoissaan.

— Vähän meitä on, huusi Jacobus-rovasti. — Herrallamme ja mestarillammekin oli mukanaan kaksitoista kuulijaa siltä varalta, ettei sattuisi syrjäisiä tulemaan... lisäsi vanha veitikka.

— Onkin muuten, arveli isä Olavi, — arveluttavaa tällaisina aikoina puhua niin aroista kysymyksistä. Ei tiedä, kuka sen mitenkin selittää, lisäsi hän muistaen veli Hinceruksen viittausta torilla.

Ukot tekivät lähtöä.

— Tule kotiini, että saamme vähän puhella pitkistä ajoista, sanoi Pietari maisteri hiljaa Johannekselle, ja tämä sanoi isille jäähyväiset.

— Mutta yöksi tietysti tulet domukseen, kutsui isä Mikael.

Heidän lähdettyään astumaan virkahti Pietari maisteri Johannekselle:

— Tuskinpa kannattaneekaan puhua uudesta opista noille vanhoille paavin papeille!

Johannes katsoi häneen kummastellen.

— He menevät hautaan vanhoine menoineen, parhaassakin tapauksessa ottaisivat uuden hengen vain tirkistelläkseen kuin minkäkin ihmeotuksen. Kyllä luulen, että on paras aloittaa toisesta päästä, kääntyä nuorten puoleen.

Johannes katseli tarkastellen nuorta ystäväänsä. Hänestä oli varttunut täysi mies, ja miestä näytti valaisevan innon tulen, elävän uskon ja lujan vakaumuksen loimo. Mutta sittenkään ei Johannes nähnyt hänessä mitään sellaista kuumeisen väräjävää kuin oli huomannut muutamissa parhaimmissa hengen-innoittamissa aikalaisissaan, ei sellaista lumisen vaaleaa tahmeutta eikä kidutuksen kalpeutta millaisen oli nähnyt lyövän leimansa toisiin totisiin hengenmiehiin, ei mitään kipeää kärsivää. Ei, sälähtelevää joustavuutta, verevää tuoreutta tuntui uhkuvan miehessä, kasvoista aivan kuin huokui ja lehahteli noruvan nuortea puna, ja silmissä kimmelsi luonnonraikasta elinintoa säteilevä lämmin kosteus. Näin uteliaalla ihailulla opinteiltä palannutta ystäväänsä tarkastellessaan tuntui Johanneksesta, kuin hänen rinnassaan jotakin aukeaisi ja sinne herahtelisi nuoresta ystävästä tuores aamukaste, joka samalla kertaa hurmasi ja vavahdutti niinkuin synnillinen maailman ilo, mutta tuntui sulattavan pois jotakin kuortunutta, kangistunutta... vanhaa aatamia...

Pietari maisteri antoi isä Johanneksen katsella kyllikseen ja virkkoi sitten hymyä hyrskyen ja hilpeää iloa pilkkuvin silmin:

— No, miltä minä nyt näytän?

— Minusta näytät nyt ulkomailta palattuasi niin ihmeellisen nuorekkaalta, miltei nuorteammalta kuin ennen! huudahti Johannes.

— Niinkö!

— Mitä ihmettä sinussa on?

— Siihen saat kotona näkyvän selityksen...

Tästä lupauksesta ei Johannes tullut hullua viisaammaksi.

He saapuivat "Kiukku-Niku" vainajan taloon, jonka Pietari maisteri oli isältään perinyt. Asuintupaan astuttua kysäisi Pietari maisteri hiljaa jotakin nuorelta ilosilmäiseltä tytöltä.

Tämä puikahti viereiseen huoneeseen.

Sieltä astui kohta esiin nuori nainen, seitsemän-, kahdeksantoista korvilla. Jo puolella silmäyksellä häneen häivähti Johanneksen mielessä suloisen kodikas tunne. Koko silmäyksellä sai hän vaikutelman, että nainen oli kauniskin. Hänessä oli jotakin, joka viehätti niin silmän puolelleen, ettei tullut tyystin tarkastelleeksi hänen piirteitään, tunsi vain mielihyvää silmäyksestään. Piirteet tuntuivat kauttaaltaan niin sulavan sopusuhtaisilta, ja poskilla oli lämmin puna, jolla oli hieno tummanvivahdus. Silmät olivat siniset, tuntehikkaan tummansiniset, ja pitkät silmäripset antoivat niille niin hienon haaveellisen vivahduksen. Koko kasvoilla oli tuntehikkaan hämyinen häivähdys, antaen kasvoille ominaisen saksalaisen sävyn.

— Vaimoni Margareta Corneliuksentytär! esitti Pietari maisteri uhmaavalla voitonriemulla.

Isä Johannes oli niin ällistynyt ja niin monia kysymyksiä kumpusi hänen mieleensä, että hän tuskin muisti tervehtiä.

— Tämä on hyvä ystäväni, isä Johannes, selitti Pietari saksaksi vaimolleen, ja tämä loi häneen ystävyyttä säteilevän katseen.

Isä Johannes ei suinkaan ollut pukeutunut rautapaitaan, joka olisi suojellut häntä naiskatseiden teholta. Mutta sittenkään ei hän voinut olla huudahtamatta ystävälleen:

— Etkös ole vihitty papiksi!

— Niin juuri!

— Mutta...?

— Kysy pois vaan!

Margareta oli nähtävästi huomannut isä Johanneksen kasvoista, mistä oli kysymys, ja vetäytyi hienotunteisesti pois huoneesta.

— En suinkaan tahdo tunkeutua tiedustelemaan yksityiselämääsi, mutta herättää suurimmassa määrin mielenkiintoani...

— Kysy vain arastelematta, mihin haluat selvyyttä.

— Miten avioliittonne on mahdollinen, miten se on järjestetty ja miten...

-— Kerron koko jutun, niin saat samalla kertaa vastauksen kaikkiin kysymyksiisi.

He istuutuivat kodikkaasti asuintuvan lasiakkunan ääreen, ja Pietari kertoi:

— Tarina alkaa kevätkesästä. Meidät valtasi palavin rakkaus molemmat, ja olin jo aikeissa luopua koko papilliselta uralta, ryhtyä vaikka mihin muuhun, kun vain saisin Margaretan. Mutta sitten puhuin asiasta Martti tohtorille, tohtori Lutherille tarkoitan, ja kysyin hänen neuvoaan. Hän kysäisi, miten meidän maassamme muut papit tekevät, ja ihastui ikihyväksi, kun sanoin, että meillä täällä varsinkin maalaispapit elävät vaimoineen ja lapsineen aivan samallaista perhe-elämää kuin porvarit ja pienet aateliset. "Mene ja tee sinä myös niin!" sanoi tarmokas tohtori hilpeästi nauraen. "Ah", jatkoi hän hetken kuluttua vakavasti, "avioliitto ei ole ainoastaan luonnollinen asia, vaan Jumalan lahja, suloisin ja ihanin, vieläpä siveämpikin kuin mikään naimattomuus ja avioton elämä, sillä naimattoman sielu saattaa joutua niin lihallisten himojen valtaan, että hän niillä saastuttaa taivaankin. Kukaan ei ole niin hengellinen, ettei tuntisi luonnollista taipumusta ja rakkautta toiseen sukupuoleen, sillä suuri ja ihmeellinen asia on liitto ja yhteys miehen ja naisen välillä. Avioliitto saattaa kyllä olla helvettikin, mutta missä säilyy uskollisuus ja rakkaus puolisoa ja lapsia kohtaan, missä avioliitto pidetään pyhänä ja jumalaisena säätynä, siellä on se suorastaan autuas sääty." Näin sanoi hän ja osoitti jumalansanan sanovan samoin.

Mikä riemu meidät silloin valtasi! Emme voineet vitkastella, vaan läksimme kotimaahan ensi laivalla, joka tänne purjehti. Menimme kotipitäjääni Taivassaloon. Ilon ja riemun huumauksessamme olimme melkein uskoneet, että kirkkokin avosylin siunaa liittomme. Mutta pysty tuli eteen. Silloin teimme aviosopimuksen ilman pappien vihintää, ja suvisena sunnuntaina me kukkivalla kirkkomäellä julistimme sen kirkkokansalle ja kutsuimme koko Taivassalon seurakunnan liittoamme todistamaan!

Ihana on onnemme! Meistä tuntuu, kuin kulkisimme yössä, yhdessä kantaen kirkasta soihtua. Kaukaa katsojalle mahtaa soihtumme näyttää vain pieneltä pilkoitukselta, mutta me näemme ainoastaan rakkautemme soihdun kirkkaan palon ja pienen piirin maailman sen valokehässä. Ja meille on valokehämme niin säteilevän kirkas ja autuaan suloinen, ja pimeä näyttää olevan niin kaukana.

Näin ylisti Pietari maisteri onneaan.

Ja isä Johannes istui vaiti kauan, ikäänkuin äänettömään hartauteen vaipuneena.

* * * * *

Hänet herätti Margareta emäntä, joka tuli kuiskaamaan rakkaalle miehelleen, että ateria oli valmis viereisessä huoneessa.

He lähtivät ruualle.

— Finnland ist so schön, aber kylmä, virkkoi Margareta emäntä pöydässä kohteliaasti vieraalleen, osoittaakseen jo osaavansa sanan suomeakin.

— Suomi on niin kaunis, mutta kylmä, sanotaan, — suomensi Pietari hymystä hohtaen.

Margareta toisti hartaasti pariin kolmeen kertaan ja säteili ilosta, kun vihdoin osasi sen sanoa oikein.

Samassa näytti hän saaneen mieleensä jotakin tärkeää ja kysyi;

— Wie heisst "hier" auf finnisch?

— Hiirkö? kysyi Pietari hilpeästi.

— Ich Weiss schon, "hiir" bedeutet die Maus. Aber ernst: "hier"?

— Täällä.

— Wie heisst "gut"?

— Hyvä.

— Und "die Menschen"?

— Ihmiset.

— Täällä on so hyvät ihmiset, sanoi Margareta vieraalleen kohteliaasti.

— Täällä on niin hyviä ihmisiä, oikaisi Pietari.

— Ach, hyviä ihmisiä! toisti Margareta.

— Mutta kylläpäs me olemme katsovaisia, kun rupeamme vierasten aikana kieliharjoituksiin! huudahti Pietari.

— Arvaahan sen... virkahti leikkisästi Johannes, joka oli hymyillen seurannut sitä iloa, jota nuori pari löysi kaikkein pienimmästäkin.

— Niin, vastanaineet! huudahti Pietari. — Margareta sanoo, että suomalaisen papin emännän on osattava suomea, ja on alkanut opetella.

— En osaa vielä suomea, sanoi Margareta puhtaasti, vaikka vieraalla äänen sävyllä. — Ich will aber lernen.

He hymyilivät molemmat onnellisina, ja isä Johanneskin hymyili.

* * * * *

Aterian jälkeen istuutuivat ystävykset jälleen asuintuvan ikkunan luo.

— Sitten kai tohtori Lutheruskin on naimisissa? kysyi Johannes.

— Ei. Mutta hän sanoi, että jos muutamat eletyt vuodet olisivat vielä edessäpäin, niin kosisi hän heti Eva Schönfeldiä. Nyt ei tämä hänen nuoruutensa mielitietty ole enää otettavissa, sen on tohtori Basilius, preussilainen medikus, siepannut. Mutta hän sanoo joka päivä tähystelevänsä, ketä voisi rakastaa, ja naivansa pian... vaikka nunnan, jollei muita saa...

‒ Nunnan! huudahti isä Johannes kauhistuneena, mutta samalla läikähti lämmin puna hänen poskilleen.

‒ Kenties hänellä on jo nunna katsottunakin, jatkoi Pietari.

— Sanoiko hän todellakin niin? kysyi Johannes niin kärkkäästi, kuin olisi se hänen elinkysymyksensä.

— Kyllä hän sanoi. Kenties se oli vain muuan hänen tavallisia kokkapuheitaan.

Johannes vaipui syviin mietteihin. Hänen mieleensä tahtoi väkisinkin kirkastua nunnanhuntuinen muistokuvansa, mutta hän pakoittautui ajattelemaan korinttilais-epistolan seitsemättä lukua.

— Vaan sanoohan apostoli, että on autuaampaa pysyä naimatonna ja etsiä vain niitä kuin herran ovat? virkkoi hän.

— Apostoli sanoo sen luulonaan, arvelunaan, ei jumalaisena sääntönä, kuten hän moneen kertaan teroittaa.

— Mutta eikö pappi sittenkin ole naimatonna vapaampi Jumalan työhön?

— Jumalan työstä on tärkein lasten kasvatus, ja siitä hän vetäytyy pois.

— Omalta kohdaltaan. Mutta sitä paremmin voi hän uhrata itsensä muille ja muiden lapsille.

— Sanoilla, ei teossa. Omia lapsiaan kasvattaessaan saavuttaa hän vasta hedelmällisen kokemuksen ja antaa elävän esimerkin.

Näin jatkoivat he keskusteluaan päivän kallistuessa illoilleen. Pietari maisteri — maisterin arvonimeä ei hän tosin vielä ollut oikeastaan saavuttanut, kun lemmenpalo oli ajanut kesken kotimaahan, mutta nuori pari odotti juuri ensimäistä saksanlaivaa purjehtiakseen sinne vielä vuodeksi, pariksi — esitteli Johannekselle kaikessa laajuudessaan Lutherin ihmishenkeä vapauttavaa, kirkollisia menoja ja kirkollista järjestystä mullistavaa oppia. Ja vaikka Lutherin väkisanat saivatkin Pietari Särkilahden suussa paljon lempeämmän, humaanisemman sävyn, sai isä Johannes sittenkin monta kertaa ällistyä niitä kuullessaan. Mutta monessa kohdin saivat opit vastakaikua hänen sielussaan, olihan hän itsekin tuntenut kiusallista tympeyttä latinankielistä messupaljoutta, kuvapalvelusta ja luostarihenkeä kohtaan ja arastelevia epäilyksiä niiden tarkoituksenmukaisuuteen nähden. Monessa suhteessa iski uusi oppi hänen epäilyksiinsä sytyttävänä soihtuna, ja lisävirikkeiksi antoi Pietari hänelle painettuina useita Lutherin väkikirjoituksista vietäväksi kotiin. Mutta monissa kohdin tuntui uusi suunta lempeästä Johanneksesta liian mullistavalta ja repivältä ja pani hänet epäröiden pudistelemaan päätänsä.

— Eikös tuo uusi oppi tarkoita hävittää koko Jumalan valtakunnan maan päältä? arveli hän.

— Ei suinkaan!

— Mitäs jää jälelle?

— Henki ja sana!

— Meillä on täällä Suomessa niin vähän vanhaa revittäväksi, täällä kaivataan ennen kaikkea kylvämis- ja istutustyötä, ennenkuin herranhenki mieliin elähtyy. Eivätköhän nuo kuvat ja messut ja sakramentit ole melkein ainoat, joiden kautta kansa toistaiseksi voi isää lähestyä. Jos niitä aletaan raivata pois, jää kansa ilman mitään, eihän se pysty pyhistä kirjoista itse hengenviisautta ammentamaan.

— Miksei pystyisi?

— Ovathan ne vieraalla kielelläkin, ja aniharvat osaavat lukea!

— No, käännettäköön ne kansankielelle ja opetettakoon kansa lukemaan! huudahti Pietari innosta säihkyen. — Siinä juuri on työala, johon me uuden suunnan miehet pyrimme. Kirjoista omin kielin saa kansa elävän hengen omituksi, ei epäjumalankuvista, joiden nimiä tuskin tietää, ei messuista, joista ei ymmärrä sanaakaan, ei sakramenteista, joita pitää taikatemppuina. Ah, ihana väristys käy läpi sieluni, kun ajattelen, että vielä kerran on koittava aika, jolloin pyhät kirjat rakkaalle äidinkielellemme toimitetaan ja Gutenbergin nastoilla painettuina levitetään jokaisen salonlapsenkin käteen! Oi, jospa sen ajan näkisin, sanoisin riemuisesti Simeonin kanssa: "Laske nyt, herra, palvelijasi rauhaan menemään!"

Isä Johanneksen silmät kostuivat riemusta, hänenkin mielikuvituksensa silmiin leimahti kuva ihanasta ajasta, jolloin kansa päivänkullassa kulisee. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hän sen kuvan löytäisi vain omasta sielustaan. Hänestä oli ollut riemu lukea kansalle latinalaisesta kirjastaan suomeksi. Miksi, miksi oli hän ollut niin tuhma, tuumi hän, ettei samalla tiellään ollut ajatellut Gutenbergin nastoilla painettuja suomenkielisiä kirjoja!

* * * * *

He istuivat myöhään iltaan kuutamossa, kaalipellolle päin antavan ikkunan ääressä. Ja kuu levitti haaveisen hopeahohteensa kaalimaahan ja heitti pitkän valojuovan huoneen lattiallekin.

Pietari loi silmäyksen kuutamoiseen kasvitarhaan. Sitten kääntyi hän uudestaan sinne katsomaan, tähysteli pitkään ja heltyi yhtäkkiä.

— Isä Johannes! sanoi hän unelmoi van hellällä äänellä. — Katsos! Kerroinhan sinulle kerran siellä salolla... tuossa on nyt kotipihlajamme, äidin lemmikki!

Johannes nousi ja kurkisti kuutamoiseen yöhön. Ikkunan poskesta näkyi ulommaisia lehdeksiä suuresta tuuheasta pihlajapensaasta. Sen lehdet oli syys punertanut, mutta kuun väräjävässä haavevalossa niiden punerrus kimmelsi kullalle. Ja kun sitä vaipui unelmoivin silmin katselemaan, näyttivät kuunsäteet taittuvan sädekehäksi sen ympärille.

He katsoivat sitä kauan, ja sitten Johannes kääntyi katsomaan Pietarin kasvoihin. Kuun säteet taittuivat nuoren maisterin silmissä, ja kuun hohdetta tuntui olevan hänen äänessäänkö, kun hän virkkoi:

— Pyhä puu, muistojen puu! Sinun tähtesi olen armaan äidin nähnyt ainoan kerran pikastuvan ja sitten saanut muka antaa hänelle anteeksi... eikä vieläkään ole ollut elämässäni mitään tuskallisempaa...

— Äitisi... hänhän elää vielä...

— Niin, kotikartanossa hän on nykyään.

— Mitä hän sanoo?

— Avioliitostammeko?

— Niin, ja...

— Onhan vanhalla epäilyksensä, päätänsä hän vähin pudistelee... mutta ei hän, armas äiti, tuomitse ketään. Muulla kerettiläisyydellä en taasen ole häntä suotta peloitellut...

— On sinulla siis jotakin pyhääkin, jota hellävaroen säästät ja suojelet... virkkoi Johannes hymyillen.

— Pyhääkö! Oi, niin paljon pyhää — ja pyhimyksiä! Tuo pihlaja, muistojen pyhä puu... ja äiti, armas äiti...

Samassa hiipi Margareta huoneeseen, hiljaa, ettei keskustelevia hengenmiehiä häiritsisi.

— Ja hän! liitti Pietari sulkien hilpeällä kuohulla nuoren vaimonsa syliinsä.

* * * * *

Margareta istui syysillan kuutamossa ja lauloi luutun säestyksellä. Suloisen vienona soi hänen äänensä ylistäen lemmenonnea, ja kuutar heitti hopeahileensä lemmenlaulun väräjäville aalloille.

Hän lauloi monia suloisia synnyinmaansa säveliä, mutta viimeksi viritti hän laulun, jolla lemmekäs pikku saksatar oli kolmatta vuosisataa sitten päättänyt kirjeensä munkki Wernher von Tegernseelle:

Du bist mein, ich bin dein: Des sollst du gewiss sein. Du bist verschlossen In meinem Herzen, Verloren ist das Schlüsselein: Du musst immer drin nun sein.

Margareta antoi luutun vaipua ja vaipui mietteihin isä Johannesta silmäillen.

— Oletteko koskaan rakastanut? kysyi hän hiljaa ja unelmoiden.

Silloin heltyi silmä hengenmiehen, heltyi silmä ja kostui. Kasvoille tuli suru, suuri suru kuvastui kasvoilla. Ja Margareta tiesi jo vastauksen, kun isä Johannes sanoi hiljaa:

— Olen.

— Vietä häät hänen kanssansa! riemahti Pietari maisteri onnessaan.

Mutta surullisesti pudisti isä Johannes päätänsä.

— Missä hän on? kysyi Margareta hiljaa.

— Luostarissa, sai isä Johannes huokaavana kuiskauksena huuliltaan.

Margaretan silmät kyyneltyivät, ja isä Johannes istui raskaissa mietteissä, allapäin.

* * * * *

Ulkoa kuului jyrinää, niinkuin jotakin raskasta olisi rattain kuletettu katua myöten. Kuusiston linnan tykkejä siellä kulotettiin Turun linnan piiritykseen. Siellä vietiin piispa Arvi Kurjen, Suomen viimeisen katolisen kirkkoruhtinaan, tykkejä raivaamaan tietä uudelle ajalle.

26

TUIRON SOTASEIKKAILUT

Tuiro oli koko syksyn, ohi joulun, kierrellyt piispa Arvi Kurjen ja ritari Niilo Arvinpojan asiamiehenä nostattamassa väkeä sotaan Kristian tyrannia vastaan. Useimmat Turun lähipitäjät oli hän liikuskellut, ei vain mennyt kotipitäjäänsä. Ja miehiä sieltä oli Turkuun urennut, oli tullut niin tukulta, että kun Tuiro tammikuun alkupäivinä retkeilynsä päätettyään liittyi Turun piiritysjoukkoon, olisi hän ollut koko mahtava sotapäällikkö, jos olisi saanut kaikki nostattamansa pojat komennettavikseen. Niin ei hän tosin saanut, mutta ei häntä sentään työnnetty pelkäksi numeroksi riveihin, vaan Niilo ritari oli ottanut eräänlaiseksi vapaammaksi käsilähetikseen reippaan, jäyhän miehen, joka oli niin hyvin kunnostautunut ensi tehtävässään.

Palaamisensa jälkeisenä päivänä oli hän saanut hetkisen vapautta ja käveli ympärinsä katsellen piiritystyötä. Hän pysähtyi muutaman "piispanpaukun" — Arvi Kurjen tykin — luo ja kyseli tykkimieheltä sotatapauksia poissaolonsa aikana. Linnaa oli koko alkutalven piiritetty mitenkään erikoisesti edistymättä. Päinvastoin oli Tuomas junkeri joulun edellä tehnyt menestyksellisen uloskarkauksen linnastaan, saaden vangeiksi joukon suomalaisia ja ruotsalaisia. Vangitut herrat oli Susi-Tuomas heti hirtättänyt linnanmuurin edustalle, ja niiden joukossa oli ollut myös Niilo ritarin veli, Pentti Arvinpoika; vangittu miehistö luultavasti kitui linnan vankikomeroissa tai oli heidät pakoitettu astumaan linnan puolustusväen riveihin.

Heidän parhaallaan pakinoidessaan tuli muuan sotamies kiireisesti kutsumaan Tuiroa Niilo ritarin puheille.