Part 12

— Luulenpa, että sinä olet omasi erääseen tärkeään tehtävään? sanoi Niilo ritari.

— Kuten käskette, jalo herra!

— Saisit mennä linnaan ja ilmoittaa, että meille on juuri tulossa muonakuormia ja että he voivat ne siepata saaliikseen, jos tahtovat.

— En minä! tokaisi Tuiro ällistyneenä.

Arvi ritari katsoi nauraen rehelliseen mieheen.

— Näetkös! selitti hän sitten vakavasti. — Linnassa on joukko suomalaista sotaväkeä ja useita herroja, jotka kuuluvat Kristianin vastustajiin. Nyt olemme saaneet tiedon, että kuningas on lähettänyt Tuomas junkerille käskyn teloittaa nämä herrat. Käsky voi saapua perille minä hetkenä tahansa, ja nyt olisi sinun heidät pelastettava.

— Mielelläni, mutta miten?

— Viet sellaisen viestin kuin sanoin. Mutta se viesti sinun on vietävä ritari Erik Flemingille, ei Tuomas junkerille. Erik herra, vaikka onkin meidän miehiämme, kuuluu osanneen pujottautua Tuomas junkerin luottamukseen, toisia huomattavampia Suomen herroja sitävastoin pidettänee linnassa vangittuina. Sano Erik herralle, että vaara uhkaa, ja keksiköön hän keinon pelastautuakseen.

Tuiro lähti. Oli järjestetty, että hän näyttäisi nokkelasti päässeen pujahtamaan läpi piirittäjäin käsien, ja hänen juostessaan linnanportille ammutuinkin hänen jälkeensä. Linnanvahti antoi nopean merkin, portti avattiin, Tuiro pääsi sisälle ja hänet vietiin Tuomas junkerin luo.

Tuiro alkoi touhuissaan selittää, että oli ryöstettävissä vihollisen kuormasto. Susi-Tuomas ei kuitenkaan ymmärtänyt hänen suomalaista puhettaan, ja Erik Fleming kutsuttiin avuksi. Hänelle sitten Tuiro kertoi Niilo herran molemmat viestit.

Erik Fleming oli päättävässä jäntevyydessä vähintään Tuomas junkerin veroinen, mutta tämän susimaisen julmuuden sijaan oli hänellä äly kuin salaman välähdys. Hän teki nopeasti päätöksensä. Hän tulkitsi Tuomas junkerille asian niin, että ensi yönä puoliyön aikaan saapuu piirittäjille suuri muonakuormasto, ja jos se saadaan siepatuksi, on pitkiksi ajoiksi piiritettyjen tila varma, kenties riittäisi muonaa aina avoveteen, jolleivät piirittäjät jo ennen katsoisi täytyvänsä lähteä tiehensä.

Tuomas junkeri pudisteli mustaa päätänsä. Rynnäkön onnistuminen oli ylen epävarma, ja linnasta ei riittänyt väkeä haaskata suotta. Mutta tulisella innolla ja välähtelevällä taitavuudella ajoi Erik herra asiaansa. Hän otti sen menestyksen vastuulleen ja neuvoi lähettämään tuleen linnassa olevan suomalaisen miehistön, josta ei ollut suurempaa vahinkoa, vaikka kaatuisivatkin. Se oli tosin epäluotettavaa väkeä, selitti Erik herra, niin rynnätessä kuin linnanpuolustuksessakin, ja sentähden oli heitä vartioimaan otettava myös Tuomas junkerin varminta väkeä. Tuiro, joka asiassa oli tehnyt niin tärkeän palveluksen, ovelasti tuomalla sanan kuormaston saapumisesta, oli runsaasti palkittava ja lähetettävä takaisin antamaan merkin, millä hetkellä kuormasto saapui.

— Pääseekö hän vielä takaisin piiritysketjun läpi? kysyi Tuomas junkeri.

— Kyllä, vastasi Tuiro terhakasti, kun Erik herra suomensi hänelle junkerin kysymyksen.

Näin hyvin suunniteltuun yritykseen katsoi Tuomas junkeri hyväksi suostua.

Mutta samassa ilmoitettiin, että linnaan oli saapunut Kristian kuninkaan lähettiläs, joka kumma kyllä oli hänkin päässyt läpi piiritysketjun.

Lähettiläs pääsi heti puheille. Erik herra lähti vielä lähemmin neuvottelemaan Tuiron kanssa hankkeesta ja antamaan lähempiä ohjeita. Se vei aikaa kotvan, ja kun Tuiro palasi linnanpihan yli, näki hän kauhun näyn. Lähettiläs oli tuonut Kristianin verikäskyn, ja linnanpihalle laahattiin heti teloitettaviksi muutamia Suomen ylhäismpiä aatelismiehiä, joiden nimiä Tuiro ei tiennyt. Tuiron sisu tuskin antoi myöten noudattaa palatessaan hiipiviä varokeinoja, jottei linnasta nähtäisi hänen menevän suoraa päätä piirittäjäin leiriin.

Hän vei viestin Niilo herralle, ja tämä järjesti kaiken valmiiksi Erik Flemingin "rynnäkköä" varten. Mutta Tuiro meni Erik herran määräyksen mukaan kappaleen matkan päässä linnasta olevalle mäen nyppylälle, ja laittoi sinne koko iltapäivän risuista suurta roviota.

Puoliyön aikaan sytytti hän sen palamaan.

Samassa aukenivat linnanportit, ja sieltä hiipivät yöhön suomalaiset soturit, joukossa muutamia vapaamiehiäkin, lisäksi muutamia Tuomas junkerin valiosotureita pitämässä järjestystä yllä. Edellisen päivän teloitukset olivat suomalaisissa sotureissa virittäneet yhä suuremmaksi heidän ennenkin tuntemaansa vihaa ja kauhua tanskalaisten hirmuvaltaa vastaan, ja useimmat heistä odottivat vain tilaisuutta karata piirittäjäin puolelle.

Mutta juuri kun he odottivat käskyä rynnäkköön piiritysketjua vastaan, huusi Erik Fleming heille suomeksi:

— Veljet, suomalaiset, verikoiran piskien kimppuun!

Pieni kuninkaallisten parvi ehti tuskin ajatellakaan ryhtymistä vastarintaan, eikä se olisi mitään auttanut, niin vähän heitä oli. Erik Flemingin johtamat suomalaiset ja piiritysjoukko vangitsivat heidät melkein ilman miekan iskua.

Ja niin olivat suomalaiset päässeet linnasta ovelan Erik Flemingin johdolla ja Tuiron avulla.

* * * * *

Piiritystä jatkettiin aina kevääseen saakka ilman mitään käännettä puoleen tai toiseen. Ainoastaan joku pieni kahahdus tapahtui silloin tällöin tai tehtiin viholliselle nokkela kepponen, ja monissa sellaisissa kunnostautui Tuiro jäyhällä reippaudellaan.

Keväällä Turun saariston parhaallaan luodessa jäitään ilmestyi äkkiarvaamatta Severin Norbyn laivasto Turun linnan edustalle Tuomas junkerin avuksi. Nelisenkymmenen korville luettiin laivoja olevan, kaikki täynnä hyvinvarustettuja miehiä. Severin Norbyn tykit alkoivat sataa luoteja piirittäjäin varustuksiin, vinkuipa laivoista hirveitä ketjukuuliakin keskelle Niilo herran väkeä.

Kiireiseen pakoon oli hänen lähdettävä. Mutta pakotuiskeen keskellä oli hän saanut viestin Arvi piispalta ja kutsui Tuiron puheilleen.

— Mene heti piispan luo! Hän lähtee itse väkeä nostattamaan ja ottaa sinut mukaan.

Tuiro lähti. Kaupungin läpi rientäessään Kuusiston linnaa kohden kuuli hän järisyttävän, hirmuisen pamahduksen, ja arvasi, että Niilo herra oli lähtiessään kaupungin reunalla räjähyttänyt ilmaan kivisen rakennuksen, jossa oli hänen ruutivarastonsa.

‒ Ehtiiköhän hän edes pakoon vihollisen jaloista?

Tätä aprikoiden riensi Tuiro juoksujalkaa läpi Piikkiön pitäjän Kuusiston vuorinientä kohden. Tiellä ajoi hänen ohitseen joukko aatelisnaisia ja tuomiokapitulin kaniikkeja, mitkä ratsain, mitkä rattain, kaikki kiiruhtaen Kuusiston linnaan turvaa etsimään. Pian alkoi Tuiron silmiin häämöittää linnan korkeampi keskustorni pyörökattoineen, kohta näkyi kokonaan mahtavan, kivisen keskuslinnan katto, näkyivät kaksinkertaiset ympärysmuuritkin torneineen. Auliisti laskettiin suojaa etsivälle kaupungin vallasväelle alas Vipusilta, joka vei niemen kannasta katkaisevan vesihaudan ylitse, ja samalla pääsi Tuirokin linnaan. Yhä uusia pakolaisia saapui sinne kaupungista, ja viimeiset kertoivat, että ruutisäiliön räjähdyksestä oli kaupunki syttynyt palamaan. Nopeasti levisivät hurjat liekit kevätahavan kuivaamiin taloihin, ja kilvan tulen keralla ryntäsivät Severin Norbyn ja Tuomas junkerin miehet kaupunkia ryöstämään.

Nämä viestit kuultuaan kävi Arvi piispa nopeaan toimintaan. Hänellä oli jo laivansa valmiina purjehtimaan, sillä hän oli, heti ensi viestin Norbyn tulosta saatuaan, rientänyt kaupunkitalostaan tänne linnaansa ja aikoi purjehtia Pohjanmaan rannikolle nostattamaan Pohjanmaan reimaa väkeä Turun linnan piiritysjoukon avuksi. Sille retkelle oli hän yllytykseen tottuneen Tuiron kutsunut. Nyt otti hän myös turviinsa paenneet vallasnaiset ja tuomiokapitulinsa kaniikit laivalleen. Purjeet nostettiin ja Arvi piispa lasketti suojatteineen merille, jättäen linnaansa vartioimaan vain muutaman kymmenkunnan asemiehiä, joita ei toisten mukana ollut lähettänyt Turun linnan piiritykseen.

Tuuli ei ollut suotuisa ja he viipyivät muutamia vuorokausia ennenkuin ehtivät Raumalle, johon Arvi piispa aikoi suojattinsa viedä sodan jaloista. Mutta satamaa lähestyessään näkivät he rannalla vilisevän Severin Norbyn sotaväkeä ja laskivat kiireimmittäin ulommaksi merelle. Eräältä kalastajalta kuuli piispa, että Norbyn väkeä oli jo kulkenut ryöstöretkille tänne saakka, olivatpa tiedustelleet sitäkin, oliko täällä nähty piispan laivaa. Piispa purjehti Ulvilaan, mutta samoin oli laita sielläkin, nähtävästi olivat Kristianin väellä ruokavarat vähissä ja täytyi lähettää niitä ryöstämään ympäri lounaisia rantaseutuja. Tyrannin ryöstölintujen edellä paenneilta turkulaisilta sai Arvi piispa kuulla, että Severin Norbyn väki oli vallannut Kuusiston linnan ja ryöstänyt sieltä kaikki kalleudet.

Silloin lähti hän jälleen purjehtimaan suojattinsa mukanaan. Tuiron ja muutamia muita miehiä vei hän Pohjanlahden rannikolle yllytystyöhön ja jätettyään heidät Närpiöön lähti laivallaan viemään suojattejaan Ruotsin puolelle. Ei tiennyt rannalta heidän lähtöään katseleva Tuiro, ei tiennyt kukaan, että tämä oli oleva piispa Arvi Kurjen viimeinen matka. Mutta juuri Ruotsin rannikolle päästessä yllätti heidät ankara myrsky, ja laiva upposi kaikkine väkineen syvyyteen.

Tuiro tovereineen ryhtyi tulisella innolla yllyttämään Etelä-Pohjanmaan uljaita poikia sotaan. Mutta pian saapui tännekin pakolaisia, jotka kertoivat, että Niilo Arvinpoika joukkoineen oli paennut kauas Hämeen sisämaahan ja Turun seutu oli tykkänään verikoiran piskien vallassa.

Silloin Tuiro tovereineen ei enää tiennyt, mihin väkeä nostattaisi. He lähtivät Pohjanmaan rannikolta, purjehtivat venheellä Ulvilaan ja alkoivat jalkapatikassa pistättää Hämettä kohden.

* * * * *

Hämeenlinnan tienoille saavuttuaan kuulivat he, että Niilo Arvinpoika oli ensin aikonut ryhtyä rakentamaan puolustusvarustuksia Janakkalan sillankorvaan, mutta sitten muiden aatelismiesten kanssa neuvoteltuaan pitänyt taistelun jatkamista Suomessa toivottomana ja lähtenyt väkineen Ruotsin puolelle, jossa tarvittiin apua Tukholman piiritykseen.

Ainoastaan tuima ja huima Niilo Grabbe ei ollut taipunut jättämään vihollista häiritsemättä mellastamaan isänmaassaan. Hän oli jo Niilo ritarin sotajoukosta valinnut muutamia rohkeimpia miehiä ja toisia uskalikkoja liittyi yhä lisää. Näiden miesten kanssa ryhtyi hän käymään sissisotaa vihollista vastaan.

Niilo Grabbe kuului pienen joukkonsa kera lähteneen osaksi teitä, osaksi metsiä myöten taivaltamaan takaisin Turkuun päin. Tuiro riensi jälkeen ja tapasi hänet vihdoin eräästä talosta haukkaamasta kiireistä, mutta reilua puolistaan. Niilo herra oli riemastunut saadessaan mukaan Tuiron, jonka hän hyvin tunsi ennestään.

— Mitäs nyt sitten ruvetaan oikein tekemään? kysyi Tuiro.

— Annetaan tanskalaisille selkään!

— Missä?

— Näetkös, poikaseni, verikoiran piskit kiertelevät ryöstelemässä ja haaskaamassa maassa ympärinsä. Severi Norbyn sanotaan tosin lähteneen jälleen pois maasta, mutta hän on tänne jättänyt kätyreitä ryöstämään muonaa, mistä suinkin saavat. Ruotsissa näet Kustaa Vaasan väki pitää kyllä huolen, ettei sieltä saada elintarpeita Tukholman tanskalaiselle sotavoimalle, ja sentähden on Suomesta tehty heidänkin varastoaittansa. Nyt on meidän ruvettava näille ryöstelijöille tekemään vastusta ja siepattava heidän kuormansa missä suinkin vain tilaisuus ilmestyy.

Sellainen oli Tuiron mieliin. Hän liittyi joukkoon, ja tuima Niilo Grabbe otti hänet lähimmäksi miehekseen.

He lähtivät vaeltamaan rannikkoa kohden.

Lähestyessään Metsäkulmaa kuulivat he, että pitäjässä parhaillaan retkeili joukko tanskalaisia ryöstöhurttia. Tasalan nimismiestalossa kuuluivat väkivaltaisesti majailevan ja siellä oli osa retkikunnasta kuormia vartioimassa, toinen joukkue kuului parastaikaa kiertelevän eräällä pitäjän kulmalla ryöstelemässä. Sen kuultuaan neuvotteli Niilo Grabbe hieman Tuiron kanssa, ja he päättivät rynnistää kahdessa ryhmässä, toinen ryövärijoukon, toinen kuormaston vartiain kimppuun.

— Minä tahtoisin Tasalan osakseni! huudahti Tuiro.

— Sehän on tärkeämpi, ja minä itse...

— Niin, mutta on kysymys kotikylästäni!

— Se on toinen asia! Silloin tunnet paikat. Mene, mutta elä pilaa asiaasi!

He erosivat kahteen ryhmään, ja Tuiro sai parisenkymmentä huimapäätä mukaansa.

He lähestyivät kirkonkylää Lipisevänrannalta päin. Keskellä kesäkuun helteistä päivää juoksivat he hurjaa karkua pappilan ohitse. Tuiro ehti vilahdukselta nähdä, että isä Johannes istui valkokaapuisillaan pihlajan juurella pihan kulmassa. Hän tervehti juostessaan ja näki hengellisen isän ällistyneenä nousevan pystyyn. Mutta siitä ei hän joutanut välittämään, sillä samassa ehtivät he Tasalan pihalle.

Kuormaston vartiat olivat vetäytyneet mikä mihinkin varjoisaan paikkaan loikomaan. Ainoastaan parisen miestä oli puuliiteriin vedettyjä kuormarattaita vartioimassa. Näiden kimppuun kävi Tuiro miehineen ennenkuin he edes ehtivät antaa merkkiä muulle väelle. Tuskin oli heidät lyöty maahan, kun alkaa porstuan ja aittojen ovista tuiskahdella miestä kuin itikkaa. Mutta ne poloiset olivat juuri heränneet makuuksestaan, niillä ei ollut mitään järjestettyä johtoa, ja hyökkääjät olivat pian lyöneet heidät kösäksi menettämättä itse enempää kuin kaksi miestä. Tuiro oli kuitenkin itsekin saanut lievän haavan käsivarteensa.

Taistelun jälkeen lupasi Tuiro miestensä vähän levähtää, ollen kuitenkin varuillaan. Itse pistäytyi hän pirttiin talonväkeä tervehtimään, mutta tapasi ainoastaan Anna emännän kotosalla. Tanu Tasainen kuului olevan metsissä pakosalla, sillä tanskalaiset tapailivat häntä käsiinsä, kun olivat jostakin saaneet tietää, että hän oli yllyttänyt miehiä sotaan tanskalaisvaltaa vastaan. Anna emäntä hykerteli kiitollisesta ilosta, kun talo oli vapautettu mielivaltaisista vieraista, jotka ottivat mitä suinkin käsiinsä löysivät. Äidillisellä hellyydellä sitoi hän Tuiron käsivarren ja riensi sitten hommaamaan ruokaa vieraille. Tuiron toverit eivät kuitenkaan talon eväitä kaivanneet, sillä he saivat yllinkyllin tanskalaisten kuormista.

— Mutta mitenhän käy, kun tanskalaisten ryöstöretkeilijät palaavat taloon? kysäisi Anna emäntä huolissaan.

— Tuskinpa he enää tulevat!

— Kuinka niin?

— Me kyllä pidämme siitä huolen!

Silloin Anna emäntä oli ilosta ja kiitollisuudesta käymäisillään Tuiroon aivan syliksi.

Toveriensa aterioidessa pistäytyi Tuiro pappilaan. Isä Johannes ei ujostellut sulkea poikaansa syliinsä. Kuinka iloinen ja ylpeä hän olikaan kasvatistaan!

— Nyt saavat kyläläiset nähdä, eivätkö he olleet väärässä! ilahteli hän.

Mutta Tuiro vaipui alakuloisiin mietteihin.

— Miten Suitsulassa eletään? kysyi hän.

‒ Elävät vain tasaista menoa. Topias on ottanut emännän taloon.

Tuiro oli vaiti kotvan.

— Entäs Pirkitta? kysyi hän arasti.

‒ Sälpättää kotona kuten ennenkin, virkkoi isä hymähtäen. — On kenties sentään hieman tasaantunut.

Kuinka Tuiro ilostui! Hän oli niin monta kertaa pelännyt Pirkitan joutuneen jo miehelään.

— Vieläkö sinä häntä muistelet? kysyi isä.

— Vielä...

‒ Vaikka hän sinut melkein petti.

— Ei hän pettänyt... hän on niin hyvä ja herkän iloinen. Ei vain viihdy metsässä. Tahtoisin niin halusta nähdä häntä.

— Se sydän, se sydän! virkkoi isä huoaten.

Tuirosta hengellinen isä huokasi niin syvään, että hän ihmetteli, huokasiko se tosiaankin heidän sydämensä tähden, Tuiron ja Pirkitan.

Tuiro ei saanut tällä kertaa tavata Pirkittaa, mutta isä Johannes tarjoutui itse viemään hänen terveisensä tytölle. Ja Tuiro pyysi viemään rakkaat terveiset.

Kun Tuiro palasi Tasalaan, oli pihan nurkalle kerääntynyt töllistelemään joukko kylän väkeä, kaikki ketkä eivät olleet loitommalla töissään. Tuiro käski miestensä valjastaa hevoset tanskalaisten kuormien eteen, ja niin he lähtivät ajamaan kylän läpi rannikkoa kohden. Ja ihailevia, kiitollisia katseita heittelivät kyläläiset heidän jälkeensä. Tuiroon nähden yhtyi tähän kiitollisuuteen alakuloinen liikutus; kyläläiset mahtoivat katua tylyyttään häntä kohtaan.

Suitsulan kohdalle päästyä silmäili Tuiro sinne kaihoisin katsein. Mutta siellä ei näkynyt ketään liikkuvan.

Niilo Grabben ja Tuiron parvet yhtyivät vasta seuraavana iltana. Sillä Niilo herra oli kuullut ryöstelijäjoukkueen olevan niin lukuisan, että oli katsonut parhaaksi odottaa yötä. Yön selässä olivat he sitten hiipineet rosvojen majapaikkaan, teljenneet ovet kiinni ja polttaneet talon täysineen. Sellainen oli Niilo Grabben sotatapa verikoiran piskejä vastaan.

Paimionlahdessa purkivat he muonasaaliinsa kuormista veneihin ja lähtivät vesille. Saaristoon päästyään hankkivat he parhaat ja keveimmät saaristovenheet ja soutelivat, purjehtivat niillä pitkin rannikkoa Ulvilasta aina Porvoon tienoille. Usein he tulla tuiskahtivat sinne, missä heitä vähimmän odotettiin, ottivat verohurttain ryöstösaaliin, surmasivat tai polttivat hurtat. Siten tekivät he suurta haittaa tanskalaisten sotajoukkojen muonanhankinnalle.

* * * * *

Tuiro oli ollut sissiretkillään Suomenlahden rannikolla päin ja sieltä palattuaan yhtyi hän heinäkuussa jälleen Niilo Grabbeen Ahvenan saaristossa.

— Nyt on piru merrassa! kuiskaisi Niilo herra heti alipäällikkönsä nähtyään.

— Miten niin?

— Verihurtat ovat sittenkin saaneet kokoon suurehkon muonalaivaston. Urkkijani ovat saaneet tietoonsa, että laivaston pitäisi juuri näinä päivinä lähteä Turusta Tukholmaan.

— Se on estettävä!

— Oikein, poikani! Mutta me omin voimin emme siihen pysty. On vietävä sana Ruotsin puolelle ja juuri mietiskelin sopivaa miestä.

— Kelpaanko minä?

— Sinut kyllä tarvittaisiin täälläkin. Mutta varminta taitaa olla, että sinä lähdet.

— Heti siis?

— Heti!

Tuiro valitsi kaksi parasta purjehtijaa mukaansa ja he lähtivät parhaimmalla purjeveneellä, mikä oli käsillä.

Navakalla tuulella purjehtivat he läpi yön ja seuraavana päivänä yhyttivät Furusundissa valtionhoitajan laivaston, joka Erik Flemingin johdolla väijyi siellä Tukholmaan tulevia muonalaivoja.

Tuiro meni heti laivaston päällikön puheille.

‒ Nyt on varmaan jälleen hittolainen liikkeellä, koska sinä tulet luokseni! huudahti Erik herra nähdessään pelastajansa Turun linnasta.

‒ Sitähän Niilo herrakin sanoi lähtiessäni! tokaisi Tuiro.

Viestin kuultuaan varustautui Erik Fleming heti vieraita vastaanottamaan.

Kesäillan hämärtyessä nähtiin saaren päitse lähestyvän salmea pienen aluksen. Se siepattiin heti kiinni ja miehistö vangittiin.

Mutta nokkela Erik Fleming hymyili salajuonisesti partaansa. Hän oli tuntenut laivan Tuomas junkerin laivastoon kuuluvaksi ja päätti tehdä Susi-Tuomaalle pahan kepposen.

Hän käski tyhjentää laivasta tanskalaiset sotavangit, miehitti sen omalla väellään ja pani Tuiron päälliköksi. Tuiro lähti purjehtimaan laivallaan Susi-Tuomasta vastaan.

Nähdessään tiedustelijalaivansa palaavan työnnätti Tuomas junkeri venheen vesille ja lähti puolenkymmenen miehen soutamana kuulemaan, mitä tietoja se toisi mukanaan. Laivaa lähetessään huusi hän:

— Mitä kuuluu?

— Kaikki hyvin! vastattiin laivasta.

Tuomas junkeri laski venheensä laivan kylkeen ja kapusi reippaasti kannelle sieltä jaloin antaakseen merkin muonalaivoille. Mutta tuskin oli hän päässyt laivan portaalle, kun Tuiro miehineen tarrasi hänen niskaansa ja hänet vangittiin.

Erik Fleming lasketti samassa sotalaivansa maankatveesta muonalaivoja vastaan ja valloitti ne helposti. Mutta kuormalaivaston mukana oli sotalaivojakin sitä puolustamassa, ja yksi niistä, nimeltään "Suomen prinssi", puolustautui niin urhoollisesti, että se oli ammuttava upoksiin.

Tuomas junkeri vietiin valtionhoitajan tuomittavaksi ja hirtettiin niiniköyteen palkaksi pahoista töistään. Ja niin oli Suomi tästä julmurista vapautunut.

Erik Fleming olisi mielellään pitänyt reippaan Tuiron laivastossaan, mutta hän kaipasi kotirannoilleen. Hänessä pohjusti vielä siinä määrin metsäläisveri, että häntä tyydytti parhaiten sissisota Niilo Grabben keralla.

He jatkoivat partioretkiään vuosikauden, toistakin, kunnes seuraavana kesänä Kustaa Vaasan joukot saapuivat Suomeen, valloittivat Erik Flemingin ylijohdolla Turun ja Kuusiston linnat ja syksymmällä koko Suomen Viipuria myöten. Silloin oli Kustaa Vaasa jo valittu koko valtakunnan kuninkaaksi ja oli pian ryhtyvä mullistavaan uudistustyöhönsä.

Samana syksynä alkoi Pietari Särkilahti saarnata Turussa uutta, puhdistettua uskonoppia.

27

MATKALLA NUNNAA VAPAUTTAMAAN

Isä Johannes oli lähdössä Turkuun ja Naantaliin. Ja niin monet ajatukset, huolet ja toiveet risteilivät hänen mielessään, että hän oli koko yönä tuskin saattanut ummistaa silmiään. Yhtaikaa keskikesän auringon keralla nousi hän vuoteestaan lähtöään järjestelemään.

Vuoteesta ei silloin kohonnut näkyviin munkinpää, jossa ennen oli ainoastaan reunoilla töyhdöttänyt tumma tukka ja päälaki ollut paljaaksi ajeltuna. Ei, isä Johanneksen koko pää oli tumman tukan peitossa, ja ennen ajellulla päälaella olivat hiukset nyt aivan kuin veikaten kasvaa pakanneet sitä sakeampana ja tuuheampana. Reunustoille olivat sydämen murheet ilmaannuttaneet ennen aikojaan muutamia harmahtavia hapsia, mutta päälaen nuori laiho rehoitti kauttaaltaan tummanpuuhkeana.

Kun isä Johannes pukeutui, ei hän vetänyt ylleen entistä munkkikaapuaan, vaan tavallisen papinviitan. Hän oli siis tykkänään luopunut munkkikunnastaan, poistanut kaikki näkyvät ulkonaiset merkitkin siihen kuulumisestaan!

Näkyvänä merkkinä tämän luopumisen syistä oli pöydällä suurehko kirjanippu, jonka hän jo illalla oli laittanut kääröön matkaansa varten. Ne olivat Turusta lainana olleita kirjoja, enimmäkseen Lutherin kirjoituksia ja muita saksan- ja ruotsinkielisiä kirjoitelmia ja lentolehtiä uskonpuhdistuksen hengessä. Vuosikaudet oli hän tutkinut luterilaista hengensuuntaa ja monet monituiset kerrat keskustellut uudesta opista ystävänsä maisteri Pietari Särkilahden kanssa, joka uudestaan Saksasta kotiinnuttuaan oli nyt kolmisen, nelisen vuotta toiminut Turussa opettajana ja tuomiokapitulin kaniikkina. Koko sielultaan, joka oli säilyttänyt eloisan nuorekkuutensa ja uuden opin vaikutuksesta yhä nuortunut, oli hän elähtynyt luterilaisuuden henkeen ja jo kolmisen vuotta saarnannut Metsäkulman kirkossa puhdistettua oppia.

Ystävänsä Pietari maisterin luona käydessään oli hän kodikkaassa keskustelussa tälle usein puhunut Kaarinasta ja niin odottamattomaan käänteeseen päättyneestä hengellisestä lemmensuhteestaan. Sisimmästä sydämestään oli hän tullut vakuutetuksi, että se oli ollut suuri hairahdus, mahdoton ja luonnoton unelma, johon hänet oli johtanut luostari-ihanteensa ja joka johdonmukaisesti saattoi viedä ainoastaan siihen, että Kaarina meni luostariin. Ystävä Pietari maisteri oli jo parisen vuotta sitten herättänyt hänessä toiveen, että uuden hengen päästyä vaikutukseen Kaarinan kenties olisi mahdollista palata pois luostarista. Ja sen jälkeen oli jo viidettä kymmentään aloitteleva maalaispappi monet kerrat unelmoinut hiljaista unelmaa suloisesta emännästä, joka pappilassa hyörisi ja hääräilisi.

Oli jo puolen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi Turussa käynyt. Silloin oli hän käynyt myös uuden piispan, Martti Skytten puheilla, joka lempeä saarnaveli oli vielä vanhoilla päivillään omaksunut uuden hengen, ja juuri sentähden Kustaa Vaasa oli hänet vihityttänyt tänne piispaksi niiden parin kolmen katolismielisen "electuksen" ja sijaispiispan jälkeen, jotka Arvi Kurjen hukuttua olivat hiippakuntaa hoitaneet. Silloin oli isä Johannes myös kuullut Vesteroosin valtiopäiväin tekemistä päätöksistä, joiden mukaan oli luostarilaitoksessakin pantava suuria mullistuksia toimeen. Ja Pietari maisteri oli silloin virkkanut hänelle toiveikkaasti, että oli varmaankin pian koittava aika, jolloin Kaarina saattoi päästä luostarista eläville ilmoille. Pietari oli luvannut pitää tarkoin silmällä kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja ja ilmoittaa sopivan hetken tultua.

Nyt toissapäivänä oli isä Johannes saanut häneltä kirjeen, jonka muuan kuleksiva piispankoulun teini oli tuonut mukanaan. Johanneksen täytyi tänä varhaisena aamuhetkenä ottaa kirje käsille vakuuttautuakseen vielä kerran siitä iloisesta mahdollisuudesta, josta siinä puhuttiin.

Näin se kuului:

Paras veljeni herrassa!

Muutama päivä sitten oli rakastettu piispamme tarkastusmatkalla Naantalin luostarissa, ja tällöin ovat luostarin olosuhteet näyttäytyneet sellaisiksi, että on varmaankin helppoa saada vapaamies Tasaisen tytär Kaarina sieltä vapautetuksi.

Vesteroosin recessin nojalla ovat näet kuningas ja aateliset yksistä tuumin rientäneet sieppaamaan luostarilta takaisin niitä tiloja, joita sille on annettu testamenttilahjoituksina tai "morsianten" myötäjäisinä. Vuosikauden kuluessa alkaa luostari siten olla menettänyt enimmän osan tilojaan, joiden tuloista se on elänyt. Onhan sillä vieläkin jälellä joukko tiluksia, varsinkin oston ja vaihdon kautta saatuja, vaikka niitäkin nykyinen abbedissa Valborg Fleming kuuluu aivan hassusti myyskennelleen ja vaihdelleen ovelalle veljelleen Erik Flemingille. Mutta luostarin hallussa olevat tilatkin ovat niin rappiolla, etteivät paljoa tuota. Olenhan Tammiston tilanpuolikkaasta kotipitäjässäni, jonka tilaosan tätivainajani Elina Kirves oli aikoinaan luovuttanut luostarille eläkkeekseen nunnaksi mennessään, mutta jonka armollisen kuninkaamme suosiosta jo muutamia vuosia sitten sain takaisin laillisena perintönäni, itse nähnyt miten perin huonosti luostarin abbedissat, aateliset vanhat piiat, valvovat laitoksen maaomaisuuden hoitoa. Ovat sentähden minulle hyvin ymmärrettäviä ne surkeat valitukset, joita abbedissa on tehnyt piispallemme. Hän pelkää luostarin pikapäätä joutuvan niin suureen köyhyyteen ja kurjuuteen, ettei se mitenkään voi elättää kaikkea väkeään. Ei hän tosin kuulu olevan taipuvainen valtakuntansa väestöä vähentämäänkään, mutta hätä ei lue lakia. Ja lempeä piispamme, tahtoen ennen kaikkea suojella ja säilyttää tyyssijan niille vanhoille luostarisisarille, joista monetkin luostarissa turvan menetettyään joutuisivat puille paljaille, niin ettei heillä olisi mihin päänsä kallistaa, oli neuvonut abbedissaa päästämään luostarista koteihinsa ne nuoremmat sisaret, jotka mahdollisesti siihen ovat halukkaita ja joilla turvallinen koti on. Siten rakastettu piispamme vain lempeällä tavallaan sovelluttaa kuninkaan yleistä kehoitusta, että luostariväki siirtyisi suljettujen muuriensa sisältä hyödylliseen toimintaan elävässä elämässä.

Tällainen on asema, ja puhu nyt, rakas ystävä, Tasalan vapaamiehelle asiasta. Jos hän on siihen taipuvainen, ei hänen liene vaikea saada tytärtään palaamaan kotiinsa. Ja sitten toivottaa sinulle vain onnea uskollisin ystäväsi

P. S.

Isä Johannes oli mennyt heti Tasalan Tanulle puhumaan. Ja Tanuko ei olisi ollut taipuvainen! Häntä oli Vesteroosin recessi niin riemastuttanut, että hän tahtoi ottaa niittypalstansakin luostarilta tyttärensä keralla. Mutta isä Johannes oli huolestuneena arvellut, että silloin varmaankin abbedissa olisi kärkkäämpi tekemään esteitä. Katsoen luostarin huonoon taloudelliseen asemaan olisi varmaankin viisainta vaatia joko niittypalstaa tai tytärtä, eiköhän silloin vain sisaruskunnan äiti mieluimmin valitsisi edellisen. Silloin oli Tanu Tasainen nauranut ja sanonut, että hengellinen isä näytti parhaiten tuntevan luostariväen ja oli siis omansa menemään koko asiaa ajamaan. Niin asiasta oli sitten sovittukin, isä Johanneksen piti tänään lähteä Turun kautta Naantaliin, ja Tasalan Tanu oli luvannut lähettää hevosen.

Kunpa nyt vain kyytipoika joutuisi, että pääsisi lähtemään!

Pian saapui poika rattaineen. Parhaat kirjorattaansa oli Tanu pannut pappia kyyditsemään, uljaimman syöttiläänsä oli valjastanut eteen. Isä Johannes nousi rattaille, ja ne lähtivät karettelemaan kylän läpi ja kirkon ohi.

Suitsulan ohi ajaessaan näki hän Topiaan sahroineen kyntää ratustelevan kivikkopeltoa. Topiaan emäntä oli hänkin jo näin varhaisena aamuhetkenä laittamassa kesantopellon pihanpuoleisessa reunassa lehmisavua talon lehmille, joita nyt jo oli kaksi. Lammaskatras, toistakymmentä päätä emineen karitsoineen, näkyi sekin jyrsivän nurmennukkaa kesantopellon pientarella.

Pirkitta ei vain enää ollut Suitsulassa. Tuiro oli saapunut sotaretkiensä päätyttyä ja vienyt hänet pois. Hänellä oli ollut mukanaan suosituskirje Erik Flemingiltä Tasalan vapaamiehelle, ja kirjeessä oli, viitaten Tuiron urotöihin isänmaan vapautussodassa, kehoitettu katsomaan, että hän sai sopivan elinaseman kotipitäjässään, johon hän ikävöi. Ei Tanulle puolestaan olisi tällainen kirje ollut tarpeen, olisi hän ilmankin muistanut kiitollisuudenvelkansa talonsa vapauttajalle. Sulanut oli kyläläistenkin mielenkauna Tuiroa kohtaan, mutta suosituskirje sai heidät aivan intoihinsa auttamaan eteenpäin kotikylän sankaria. Tanu oli luovuttanut Tuirolle sopivan maakappaleen jokivarresta ja rakennuspuut metsästä. Koko kylästä oli talkoolla oltu sinne hirsiä hakkaamassa ja vedättämässä ja tupaa salvamassa. Pian oli niin yhteisin voimin pystytetty uusi kontu kylän laiteelle, ja Tuiro oli saanut sissisodassaan siksi saalista, että jaksoi laittaa lasi-ikkunankin pirttiinsä. Sinne oli hän sitten noutanut Pirkittansa, ja siellä he nyt elivät jokiahteessa vähän matkan päässä pappilasta. Veljekset, varsinkin Topias, tosin yhä vieläkin olivat ynseitä isänsä murhaajan pojalle, tuskinpa heidän yrmeytensä suli koskaan. Mutta siitä huolimatta oli Pirkitta onnellinen kultansa keralla, kun sai asua ihmisten ilmoilla ja silloin tällöin pääsi ukko murrikkansa luota kylän akkojen kera juttusille. Keväällä, pari kuukautta sitten, oli heille syntynyt ensimäinen poikakin, ja mielihyvällä oli isä Johannes suostunut Tuiron pyyntöön ja ristinyt sen kaimakseen.

* * * * *

Rivakasti ravasi Tasalan Tanun syöttiläs valtatielle päästyä, ja jo aamupäivällä saapui isä Johannes Turkuun.

Hän meni ensin "Kiukku-Nikun taloon", joksi taloa vielä entisen äkäpään muistoksi nimettiin, mutta tapasi siellä vain Margareta emännän lapsonen sylissään. Pietari kaniikki kuului olevan tuomiokapitulissa piispantalossa, sillä hänellä oli parastaikaa virkatuntinsa.

Johannes jätti kyytipoikansa hevosineen Särkilahtelaan ja läksi jalkaisin piispantaloa kohden. Astuessaan niin pääkaupungin maapohjaista katua, jonka keskellä oli pyöräin sadeaikoina savimaahan syövyttämät uurteet, mutta reunoilla paikoittain kasvoi suurehkoja nurmiläikäreitä, kiinnitti yhtäkkiä hänen huomiotaan omituinen kulkue. Se kulki linnalta päin läpi kaupungin, siinä näkyi etunenässä olevan joukko sotamiehiä, jotka hinasivat mukanaan suuria muurinmurtimia, ja jälestä kulki joukko työmiehiä mekoissaan, kantaen hakkuja, lapioita ja minkä mitäkin työaseita. Johannes katseli ihmeissään joukkuetta ja saapui min piispantalon portille.

Samassa tuli pihasta ulos munkki, musta veli, huppukaulus korvillaan. Kauluksen tähden ei Johannes ehtinyt nähdä vielä munkin kasvoja, ennenkuin tämä sydämellisesti tervehtien ojensi hänelle kätensä.

— Ka, isä Mikael! Olitteko piispantalossa?

— Siellä olin, virkkoi lempeä isä Mikael tärkeällä äänellä.

Johannes tiesi, että priori isä seurusteli usein Pietari maisterin kanssa ja luostarinsa lukuhuoneessa ahkeraan tutkisteli Lutherin kirjoituksia.

— Olitte kai Pietari maisteria tapaamassa... oliko hän siellä?

— En juuri mennyt häntäkään tapaamaan, mutta siellä hän oli. Minä kävin Martti piispan puheilla.

Hän sanoi sen niin merkitsevän tähdellisellä äänellä, että Johannes katsoi uteliaan kysyvästi vanhaan prioriin.

— Kävin minäkin tässä papin paikkaa kysäisemässä, virkkoi ukko hieman katkerasti naurahtaen.

Johanneksen mielessä pyrki ilon tunne vallalle, mutta ukon nyreä äänensävy herätti epäselviä vastakkaisia tunteita. Aivan kuin itsestään nousi hänen huulilleen kysymys:

‒ Kuinkas veljeskunnan domuksessa jaksetaan?

‒ Huonosti, vastasi lempeä isä yksikantaan. — Ensiksikin on kunnianarvoisa lehtorimme sairaana...

‒ Ah! pääsi Johannekselta syvä huolestunut huokaus.

‒ Toisekseen, jatkoi isä Mikael, — emme me terveetkään tiedä miten tässä ruvetaan elämään.

Johannes ei udellut, katsoi vain kysyvästi ja osanottavasti isään.