Part 10

Hän unohti äskeisen epäluulon, Antonio ei enää valehdellut. Hänen silmiensä ilme, jotka tarkastivat häntä, kuvasti vilpittömyyttä ja rohkeutta. Ja tuo ilme noissa ennen niin rakastavissa intohimoisissa silmissä oli nyt sellaisen miehen ilme, joka tahtoo koetella onneaan hinnasta niistä tahansa.

— Arvaapas! hän toisti.

— Kuinka voisin tietää?

— Arvaa kuitenkin!

— Viisisataa liiraa, Regina yritti.

— Enemmän.

— Kuusisataa...

— Enemmän, enemmän!

— Tuhat, hän sanoi arasti.

— Vieläkin enemmän.

— Olemme siis rikkaita! Regina virkkoi väkinäisen ivallisesti hilliten mielenliikutustaan.

— Emme ole vielä, mutta saatamme tulla rikkaiksi. Kaikki riippuu hyvästä alusta, rakas. Meidän osakkeistamme maksetaan nyt tuhatkaksisataa liiraa kappaleelta. Ne voivat vielä nousta, mutta huomenna myön ne pois. Puolet rahoista annan sinulle, toisella puolella koetan vielä onneani! Rohkea rokan syö? Mutta älä pelästy!

Regina oli todella valahtanut kalpeaksi.

— Miksi et ole ennen puhunut minulle tästä?

— Mitä se olisi hyödyttänyt? Ajattele, jospa osakkeet olisivat laskeneet!

Samassa palvelijatar tuli kutsumaan illalliselle, ja aviopuolisot menivät ruokailuhuoneeseen. Lampun valossa Antonio huomasi, että Regina oli hyvin kalpea, muta hän rohkeni silti laskea leikkiä.

— Älä nyt vain nouse Pegasuksen selkään!

He puhuivat hetken pörssikeinottelun, uhkapelin ja arpajaisten siveellisestä puolesta ja niiden tuottamasta hyödystä.

— Joutavia! Antonio sanoi. Elämä itse on uhkapeliä: täytyy pelata tai kuolla. Ja nyt lähdetään pienelle kävelylle.

* * * * *

Paria päivää myöhemmin Antonio möi osakkeet — näytettyään ne ensin vaimolleen — ja antoi hänelle kolmetuhatta liiraa. Kaksituhatta Regina aikoi tallettaa säästöpankkiin. Lopuilla tuhannella liiralla hän osti salin huonekaluston ja tahtoi suorittaa kaikki lapsen syntymän ja ristiäisten aiheuttamat kulut.

— Ehkä kuolen, — hän tuumi odotusajan viimeisinä päivinä. Saat nähdä nyt, kun meillä on pieni omaisuus, minä kuolen pois...

— Älä puhu mielettömiä! Antonio vastasi melkein vihaisena.

Regina ei kuollut, mutta synnytti pienen, puolikuolleen olennon. Lapsi näytti kissanpojalta, se oli tumma, karvainen ja isopäinen.

Nähdessään ensi päivinä tämän pienen hirviön äiti itki inhosta ja surusta.

— Kunpa se kuolisi! hän sanoi armottomasti. Miksi minun piti synnyttää tuollainen?

— Rouva hyvä! näin imettäjä virkkoi hänelle kerran. Tämä oli kookas nainen, kuin kuvapatsas, kasvot pronssinväriset, joita ympäröi tavanmukainen sininen päähine. Jättäkää vain pienokainen minun huostaani. Te olette synnyttänyt sen, eikä teidän tarvitse olla sen enempää siitä huolissanne. Kyllä minä nämä asiat ymmärrän, pikku rouva!

Ja kun Regina sittenkin osoitti imettäjälle varsin vähän luottamusta, jättiläisnainen loukkautui, nyrpeili ja riitaantui palvelijattaren kanssa, joka ennusti lapsiraukan pikaista, varmaa kuolemaa. Eräänä päivänä kätilö joutui kahakkaan Mariannan kanssa, joka oli tullut tiedustelemaan Reginan vointia ja joka sanoi, että kakara oli kissanpojan näköinen.

— Antakaa te vain sen kasvaa ja varttua, niin se vielä karkaa niskaanne, sillä jos pikku neiti Caterina on kissanpojan näköinen, te itse olette kuin hiiri!

* * * * *

Toukokuun puolivälissä Regina jo oli täysin tervehtynyt. Hän oli taas melkein kaunis ja tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi.

Imettäjä oli pitänyt lupauksensa. Hänen voimakas maalaisnaisen maitonsa loi eloa ja kauneutta pieneen, viheliäiseen kaupunkilaislapseen. Pienet, alussa muodottomat kasvot aivan kuin selkenivät ja saivat soman muodon. Isoihin, maidonvärisiin silmiin tuli, niin Regina sanoi, _inhimillinen ilme_.

Toisinaan pienokainen näytti itsekseen hymyilevän, ja silloin sen pienet kasvot vilkastuivat, ja tämä teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hänen lapsensa näytti hänestä kauniilta, mutta samalla hän ajatteli, että tämä ehkä oli kuvittelua, että hänetkin oli vallannut äitien tavallinen, melkein sairaalloinen harhaluulo. Muutoin hän tunsi itsensä onnelliseksi; onnelliseksi siitä, että oli vapautunut, että oli terve, elämänhaluinen. Mentyään suloiselle ensikävelylle käsi Antonion kainalossa, hän vähitellen alkoi liikkua ulkoisalla imettäjän ja lapsen seurassa. Aamuhetket olivat viehkeitä, lauhat tuoksuvat tuulenväreet ja lempeä ilma hivelivät poskia. Hopeanhohtoiset pilvisäikeet uurtivat säteilevää, korkeaa taivaankupua.

Kuinka suuresti tämä kevät erosikaan edellisestä! Regina tunsi syvää hellyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nuo leudot tuulahdukset, jotka saapuivat Etelän jo lämpöisiltä tasangoilta hänen pohjoisemmassa olevaan kotiinsa, jota vielä syleili keväinen viileys, hurmasivat hänen sielunsa ja kohottivat sen lentoon kuin valon ja avaruuden huumaaman linnun.

Eräänä päivänä hän lähti yksin kävelemään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tuon Dostojevskin novellin sankarittaren kaltainen, joka asui suurkaupungissa tuntematta sitä ja joka kerran, kun hänen oli pakko yksikseen kulkea pääkaduilla, luuli heränneensä uuteen elämään.

Astellessaan Via Nazionalea Regina katseli ympärilleen lapsellisen uteliaana. Ensi kerran hän huomasi, että Hotel Quirinale oli harmaa, eikä keltainen, jollaiseksi hän ennen oli luullut sitä. Hän näki englantilaisen kirkon tornin, joka uurteineen näytti poimukkaalta naisen puvulta. Hän ihaili Via delle quattro Fontanen suurenmoista perspektiiviä ja pysähtyi heleään päivänpaisteeseen Näyttelypalatsin portaiden eteen. Punatukkainen, vihreäsilmäinen pika-ajuri nosti pystyyn kaksi sormea luullen häntä ulkomaalaiseksi, joka haki ajuria. Eurooppalaisittain pukeutunut neekeri kulki hänen ohitseen luoden häneen tutkivia katseita. Maalaisnainen kaupitteli hänelle kukkia. Kaikki tämä huvitti häntä suuresti. Vuotta aikaisemmin se olisi häntä ikävystyttänyt. Hän alkoi kulkea Serpenti-katua, ja kuta kauemmaksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki Colosseumin holvikaaret, jotka ammottivat taivaan syvää taustaa vasten kuin suunnattoman suuret ainaisen unelman täyttämät siniset silmät. Hän kulki edelleen, aukaisi matkaoppaan, mutta ei lukenut. Auringonpaiste ja varjo leikittelivät Colosseumin äärettömässä, autiossa tyhjyydessä. Muurien rauniot kirjaville villeine yrtteineen ja keltaisine kukkineen kohosivat mahtavina kuin vuoren rinteet. Varjoisat sopukat, joissa kasvoi pehmeää, vihreää sammalta, muistuttivat kosteita suotäpliä. Salaperäiset onkalot ammottivat kuin mustat jättiläissuut. Korpit vaakkuivat käheästi muurien takana. Kaikki oli täällä unelmaa, raunioita, kuolemaa.

— En ole koskaan ollut innostunut historiasta, Regina ajatteli itsekseen. On ihmisiä, jotka tulevat kaukaa haltioituakseen kivistä, joita kenties roomalaiset sotilaat ovat muinoin tallanneet likaisilla jaloillaan. Se tuntuu minusta typerältä. Minkätähden? Kivi ei ole minun silmissäni sen kummempi kuin kivi. Ihmiset ja esineet eivät vaikuta minuun menneisyydellä, vaan nykyisyydellä. Entisyys on kuolemaa; nykyisyys on elämää. Tässä, jossa seison katselemassa, on kaksitoistatuhatta orjaa raatanut pakkotyössä... Vai kuinka monta heitä olikaan? Regina avasi jälleen matkaoppaan, mutta ei vilkaissutkaan siihen. — Täällä ovat leijonat raadelleet kristittyjä. Keisarien, naisten ja plebeijien, eläimiä eläimellisempien olentojen silmät ovat nauttineet kamalasta näytelmästä. Se kaikki on tapahtunut aikoja sitten eikä liikuta minua; tunnen vain kammoa aikaa, kaiken tuhoojaa kohtaan. Kas tuossa tulee typeriä ulkomaalaisia, jotka uppoavat tähän hävityksen uneen kuin kaakattavat ankat lätäkön harmaaseen, lokaiseen veteen. Pois täältä!

Regina lähti pois, kulki tien poikki ja istuutui San Gregorion luostarin portaille. Siellä näytti kaikki, alkaen pinjasta, joka värähteli täynnä viserteleviä lintuja, punahohteisen kaupungin äärimmäiseen näkyvissä olevaan kolkkaan asti, olevan pelkkää valoa, elämää, iloa. Hänen takanaan, kostean vihreän sammalen peittämässä luostarissa, hautojen reunustamassa pylväskäytävässä, ruohottuneessa ja metsistyneessä puutarhassa, kaikki oli äänetöntä ja synkkää. Aina jyrkät vastakohdat! Silti Regina meni tuohon kuoleman valtakuntaan värähdellen täyteläistä elämää ja sai oppaakseen munkin, joka näytti keltaiseen vaippaan verhoutuneelta luurangolta. Regina meni kappeleihin, joissa Domenichinon ja Renin ihanat kuvat vaalenivat ja haalistuivat hiljaisuudessa, samoin kuin henkilöt, joiden on pakko elää yksinäisyydessä. Hän kulki metsistyneen puutarhan läpi ja katseli sydän täynnä sääliä luostariveljeä, joka asteli hänen edellään, vaikka jo oli kuollut elämälle.

Regina ajatteli lastaan, pikku Caterinaa, jonka hän tahtoi opettaa kunnioittamaan ja ihailemaan elämää ja nauttimaan siitä. Kuinka paljon kuolleita ihmisiä elääkään maailmassa! hän ajatteli. Minäkin olin kuollut sielu vielä muutamia kuukausia sitten. Nyt virkoan jälleen elämään, mutta en ole niin elämää uhkuva kuin lapseni on kerran oleva. Olen korkeintaan ylösnoussut, jonka sielun haudan muisto vielä täyttää.

Ennen lähtöään hän pisti kolikon luostariveljen kuivettuneeseen käteen. Ja tavasta, jolla tämä pisti rahan taskuunsa ja katseli vierasta, Regina huomasi, että pieni elonkipinä vielä kyti tuossa luurankomaisessa olennossa.

Sitten hän melkein kuin paeten riensi ulos hautojen vartioimasta pylväskäytävästä ahmiakseen nälkäisenä auringonpaistetta, elämän ääniä, avaruutta.

KOLMAS OSA

I

Venäläisten jouluaattona Regina ja Antonio lähtivät tervehtimään ruhtinatarta. Heidän seurassaan oli pieni, vaaleaverinen neitonen, joka oli vaatimattomasti pukeutunut mustiin. Se oli Gabrie, opettajan tytär, jonka unelma päästä opettajatarseminaariin oli toteutunut.

Jo kaksi kuukautta hän oli opiskellut elää kitkuttaen San Lorenzokadun varrella olevassa pienessä huoneessa erään kuljeskelevan soittajan perheessä. Mies oli aikoinaan ollut urkurina Reginan kotiseudulla.

Nuori neiti oli totta puhuen evännyt Venutelli-puolisojen tarjouksen tulla asumaan heille. Hän poikkesi vain heitä tervehtimään ja otti heiltä joskus vastaan pääsylipun käyden heidän seurassaan teatterissa. Ja tuona iltana hän oli suostunut lähtemään heidän mukanaan ruhtinatar Makulinan luo etupäässä uteliaisuudesta. Hän tahtoi läheltä nähdä ylhäisen, rikkaan naisen ja sitten kuvata häntä ystävättärelleen, Sabionetan aatelisneitoselle. Yksinkertaisesti tai ivallisesti — Reginan ei vielä ollut onnistunut saada selville, oliko Gabrie yksinkertainen vai ivallinen — tämä oli sanonut:

— Tahdon ärsyttää tuota hienoa neitiä! Olen jo lähettänyt hänelle postikortteja, joissa on kuvattuna ketunajo. Varsinkin ketunajo — paitsi tietenkin autoja ja ylhäisiä naisia — on sen _impyen_ ihanteita.

Hän korosti »impyen» sanaa ylenkatseellisesti ja kuin säälien.

— Ja monen muun, Antonio tuumi kuin itsekseen.

Hän kulki muutamia askelia naisista edellä ja näytti olevan vaipuneena ajatuksiinsa, suorana, hienona, yllään avara musta päällystakki.

— Tarkoittiko tuo minua? Gabrie kysyi oltuaan hetken ääneti. Odottamatta vastausta hän sitten äkkiä sanoi aivan kuin olisi katunut kysymystään: — Kyllä kai tuo päällystakki painaa, herra Antonio! Meidän historianopettajallamme on samanlainen, ja toverini väittävät sitä niin raskaaksi, että kun hän lähtee kaupungille, hänen hetken kuluttua täytyy palata kotiin lepäämään.

— Vai niin, Antonio virkkoi hajamielisesti.

He saapuivat ruhtinattaren huvilalle. Ilta oli viileä ja rauhallinen. Täysikuun sinertävä valo himmensi lyhtyjen välkkeen. Katu oli autio. Regina muisti ensimmäisen käyntinsä ruhtinattaren luona, huokasi ja hymyili, tietämättä niiksi.

Iso loistava ovi aukeni. Palvelija ei hymyillyt, mutta hänen kelmeät, välinpitämättömät kasvonsa saivat kuitenkin kohteliaan ilmeen hänen nähdessään uudet tulijat.

— Onko paljon vieraita? Antonio kysyi, palvelijan auttaessa Reginaa riisumaan vaippaansa.

— Vain vähän, nuorukainen vastasi soinnuttomasti.

Regina katseli Gabrieta. Tämä katsahti ohimennen eteisen susimattoihin ja salaa palvelijaan. Palvelija vei naisten päällysvaatteet viereiseen huoneeseen, ja Antonio avasi, niinkuin ainakin vanha tuttu talossa, oikealle johtavan oven.

— Odotahan, Regina pyysi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä. Hänen tukkansa oli huolellisesti kammattu; hänen hipiänsä kuulsi vaaleanpunertavana, ja hän oli hiukan lihonut. Vaaleassa korkean valkoisen hohtoharsokauluksen koristamassa puvussaan hän näytti hyvin nuorelta ja melkein kaunottarelta. Regina huomasi sen itsekin ja astui tyytyväisenä ruhtinattaren salonkiin.

— Miten pienokainen voi? ruhtinatar tiedusteli heti.

— Kiitos, erinomaisen hyvin. Saanko esittää ystävättäreni?

Gabrie kumarsi päällään ruhtinattarelle, joka tuskin suvaitsi luoda häneen katsettakaan. Sitten Gabrie istuutui sohvankulmaan istuen siinä koko illan levollisena, vaatimattomana ja vaiteliaana.

Tavanomaiset vanhat rouvat ja herrat täyttivät salin, jossa oli hirvittävän kuuma.

Ainoa noista vieraista, joka ei ollut vanha, nainen, jolla oli sininen puku kuin lapsella ja suuret, kultaripsiset kirkkaat silmät, istui ruhtinattaren vieressä, jonka ympärille pari vanhaa rouvaa ja herraa muodosti piirin, jälkimmäisten joukossa punertava posliinikalloinen vanhus.

Ruhtinatar kuunteli saksalaisen herran kertomusta, joka vastikään oli palannut matkalta Intiasta. Ruhtinatar esiintyi taas mauttomassa, valkoisilla pitseillä koristetussa mustassa samettipuvussaan ja muistutti noita keskiaikaisia vanhoja naisia, joiden rumuuden sen ajan suuret maalaajat ovat ikuistaneet. Silmät vain olivat vilkkaat hänen elottomissa pöhöttyneissä kasvoissaan.

Sinipukuinen nainen kysyi saksalaiselta herralta, oliko hän lukenut Pierre Lotin Intiaa käsittelevän kirjoitelman _Revue des deux Mondes'issa_.

— Hän liioittelee, niinkuin tavallisesti. Hautaukset — Gangesvirtaan — mainitkaamme niitä esim. tällä nimellä, ovat Lotin kuvauksesta päättäen kuin runoelmia. Todellisuudessa ne ovat...

— ... ruokottomia, Marianna pisti väliin istuutuen aivan lähelle Gabrieta ja hiljentäen ääntään, jottei ruhtinatar kuulisi, tämä kun usein soimasi Mariannaa hänen epähienoista puhetavoistaan.

Gabrie, joka oli ystävättäreltään aatelisneitoselta kuullut, etteivät ylhäiset naiset koskaan käytä rumia sanoja, katsoi hiukan ihmetellen Mariannaan. Sitten hän loi katseensa vielä alemmaksi istuen edelleen rauhallisena sopessaan.

— Muutoin kaikki Lotin kuvaukset ovat paikkansapitämättömiä, saksalainen lisäsi. Eräs japanilainen kirjailijatar, rouva Tshansahma, sanoi minulle kerran lukevansa Lotin kirjoja, kun tahtoi nauraa makeasti.

— Mutta mekin nauramme, kun rouva Tshansahma apinoi europpalaisia esiintyessään muka meidän maanosamme naisten tavoin, sinipukuinen nainen huomautti siihen.

— Miten tuo nainen saattaakaan tietää, mitä rouva Tshansahma tekee ja mitä jättää tekemättä? Marianna kysyi hiljaa kumartuen hiukan eteenpäin.

Reginakin nyökkäsi päätään sinipukuiseen päin:

— Eikö hän ole sokea?

— Umpisokea! Marianna vastasi. Mutta välistä sokeat näkevät enemmän kuin näkevät.

Gabrie istui suorana noiden molempien naisten välissä, tarkkasi ja kuunteli kaikkea. Kaikki puhelivat, hän yksin oli vaiti. Erityisesti hän tutki sokeaa, joka liikehti ja puhui lakkaamatta.

Ruhtinatarkin puhui tavallista enemmän. Antonio, joka oli hyvin kaunis, mutta tavattoman vakava, keskusteli vanhan neidin kanssa. Tällä oli päässä pieni peruukki, joka puutteellisesti peitti harvoja punaisten hiuksien jäännöksiä. Katkonaisia lauseita, irrallisia sanoja ja naurunhohotusta kantautui kesken ylintä humua soppeen, jossa Regina, Gabrie ja Marianna istuivat.

— Oletteko kuullut tuon sokean naisen tarinan? Marianna kysyi. Hän yritti surmata miehensä, joka oli syypää hänen sokeuteensa.

— Kuinka niin?

— Kerron joskus toiste. Nyt minun täytyy mennä.

Hän kavahti pystyyn ja lähti pois silkkisten alushameiden kahistessa. Mutta äkkiä hän palasi Reginan luo sanoen:

— Näin pienen tyttönne sen hiton imettäjän sylissä. Sain sen jättiläiselukan raivoihinsa. Sanoin hänelle, että muutaman päivän kuluttua tulee maanjäristys.

— Kuulin siitä, Regina sanoi nousten ja nauraen.

— Ja nyt hän pelkää.

— Pelkääkö hän? Eikö se pilaa hänen maitoaan? Marianna kysyi vakavasti. Mutta olen todella lukenut, että on tulossa maanjäristys.

— Todellakin? Gabrie sanoi, vihdoinkin katkaisten äänettömyytensä. Sehän on kovin hauskaa.

Marianna katsahti häneen ja näytti nyt vasta huomaavan hänen läsnäolonsa.

— Onko neiti sukua teille?

— Kaukaista sukua.

— Sen huomaa. Mutta herrainen aika, laiminlyön kokonaan velvollisuuteni...

Hän aikoi taas poistua, mutta kääntyi ja palasi vielä kerran Reginan luo.

— Minullahan oli jotakin sanottavaa teille, Regina rouva. Tulkaahan tänne. Mutta olettepa hieno tänä iltana. Suoraan sanoen voisitte...

— Mitä tarkoitatte?

— Mennään tuonne, Marianna sanoi tarttuen hänen käteensä.

— Tule sinäkin mukaan, Gabrie.

Pieni vaaleaverinen neitonen nousi. Mutta seuraavassa tuokiossa hän ajatteli, että Mariannalla ehkä oli Reginalle jotakin kahdenkeskistä sanottavaa, joten hän pyysi saada jäädä paikoilleen.

— Onko sinun täällä ikävä? Regina kysyi.

— Eihän toki! Gabrie huudahti. Mene nyt vain.

Regina lähti, mutta palasi pian ja pyysi Gabrieta tulemaan ruokasaliin, missä Marianna tarjosi teetä. Herroja ja naisia seisoi tarjottimien peittämän pöydän ympärillä juoden ja syöden. Marinna istui samovaarin ääressä kaataen läpikuultaviin, hienoihin japanilaisiin kuppeihin höyryävää punaruskeata teetä. Antonio kulki tarjoamassa teekuppeja naisille.

Hän ojensi kupin Gabriellekin, joka oli pysähtynyt ruhtinattaren taakse. Tämä keskusteli Intiasta palanneen saksalaisen herran kanssa. Gabrie hymyili Antoniolle lapsellisen kiitollisena.

— No, onko täällä hauskaa? Antonio kysyi.

— Hirveän hauskaa! Vaikk'en ymmärrä paljoa heidän puheistaan. Reginakin puhuu ranskaa, ja aika sujuvasti.

Antonio katseli vaimoaan. Hän oli vaaleassa puvussaan niin nuorekas ja hieno. Regina huomasi, että miehensä katseli häntä, ja meni hänen luokseen.

— Miksi katselet minua?

— Enkö saisi katsella omaa vaimoani? Mutta oletpa kalpea. Tullessamme poskesi punoittivat. Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään. Olenko todella kalpea, Gabrie?

— Olet hiukan. Mutta se pukee sinua. Näytät niin kauniilta... Gabrie vastasi.

— Paljon kiitoksia!

— Sinä olet kaikkein kaunein täällä, nuori neiti väitti katsellen ympärilleen. — Eikö teistäkin, herra Antonio?

— Kaikkein kaunein ja hienoin.

— Tahdotteko tehdä minut noloksi! Regina sanoi. Te olette imartelijoita molemmat, jo sen nyt huomaa.

— Regina on hiukan lihonut, Antonio virkkoi kääntyen Gabrieen päin. Muistatteko, kuinka laiha hän oli aikaisemmin? Se ei ollenkaan pukenut häntä.

— Kiitos kohteliaisuudesta! Regina sanoi huulet kosteana teestä.

— Eipä se sentään rumentanut. Hän oli kylläkin laiha. Sen huomasi heti hänen tullessaan viime vuonna sinne kotipuoleen. Ja niin kalpea. Ja aina huonolla tuulella, muistatko, Regina? Hän pelkäsi aina, että te olitte hänelle uskoton. Alinomaa hän odotti kirjeenkantajaa.

— Mitä? Kuka sinulle on puhunut tuollaista? Regina kysyi ihmetellen.

— Huomasin sen itsestäni. Kun herra Antonio sitten tuli...

— Totisesti, jos aiot ruveta kirjoittamaan romaaneja, ei sinulta ainakaan puutu havaintokykyä!

Venutelli-puolisot ja Gabrie keskustelivat aivan lähellä ruhtinatarta. Äkkiä tämä kääntyi heihin päin. Hän piteli pienissä hohtokivisormuksien peittämissä käsissään kakkulautasta ja pientä hopeahaarukkaa. Hän söi hitaasti; näytti melkein siltä, kuin hän olisi märehtinyt leivostaan. Pieni suklaapala oli tarttunut hänen ylähuuleensa, sitä saattoi luulla inhoittavaksi syntymämerkiksi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt rumemmalta.

— Onko neiti kotoisin Viadanasta? ruhtinatar kysyi katsellen Antoniota ja osoittaen haarukallaan Gabrieta.

— Ei, hän on minun kotiseudultani, Regina vastasi katsellen tyttöön ystävällisesti. Ja hän luuli Gabrien pienissä kasvoissa huomaavansa sanomatonta inhoa.

* * * * *

Päivät ja kuukaudet kuluivat. Eräänä aamuna Regina näki herätessään kultajuovan pistäytyvän suljetuista ikkunaluukuista sinertävälle seinälle. Auringonpaiste tunki sisälle ikkunanraosta.

Talossa oli niin hiljaista, että kuuli ikkunan lasien tärisevän ajoneuvojen vieriessä ohi kadulla.

Regina huomasi, että kevät oli tullut, ja tunsi sen johdosta syvää iloa. Aika vieri hänen huomaamattaan, hän kun oli niin onnellinen. Joskus hän sentään kävi levottomaksi ajatellessaan, että hänen onnensa ehkä saattoi haihtua. Ja tuona aamuna hän, nähtyään ilokseen auringon juovan, katseli Antoniota, joka vielä nukkui, ja ajatteli:

— Jos hän kuolisi! Hän, minä ja Caterina voimme kuolla minä hetkenä tahansa; tämä suuri valo, joka kirkastaa sieluni, saattaa sammua milloin hyvänsä.

Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli miestään. Tämän kaunis pää, joka liikkumattomana lepäsi pieluksella ikkunaluukkujen raoista sisään virtaavassa puolivalaistuksessa, oli viivoiltaan puhdas kuin veistokuva. Isoissa, umpeen painuneissa luomissa erotti sinervät suonet, kasvoissa oli lempeä leima.

Edellisenä yönä Antonio oli palannut kotiin myöhään, tavallista myöhemmin. Melkein aina näihin aikoihin hän palasi myöhään. Mutta Regina ei ollut mustasukkainen. Antonio teki työtä koko päivän, melkein kuumeisen uutterasti. Ainoastaan illat hän saattoi käyttää virkistyäkseen, hiukan huvitella ja jaloitella. Eikä Regina vaatinut häntä tilille näistä hetkistä. Sitäpaitsi Antonio aina kertoi hänelle, missä oli ollut.

Oli päiviä, joina he näkivät toisensa vain ohimennen aamulla herätessään. Ja joskus, kun Antonio heräsi myöhään, hänen täytyi nopeasti hypätä vuoteesta, kiireisesti pestä kasvonsa, siemaista kahvinsa ja rientää virastoonsa.

Tästä huolimatta — ja kenties juuri tämän vuoksi — heidän avioelämänsä solui edelleen selkeänä ja rauhallisena kuin kirkas, tyyni virta.

Imettäjän oli tapana kertoa, että hän oli aikaisemmin palvellut perheessä, jossa rouva ja herra riitelivät, jopa joutuivat käsikähmään vuoteessakin (— ja kun minun piti olla erotuomarina, minäkin tartuin patukkaan —) Kerran hän sanoi:

— Jos tätä menoa jatkuu, hyvä rouva, siitä ei synny hyvää. Riidelkää vähän herran kanssa, muuten saatte nähdä, että tapahtuu jokin onnettomuus.

— Ei tässä talossa tarvita onnettomuuden ennustajia.

— Kyllä lähdetään, kunhan tämä nukke on varttunut hiukan isommaksi. Katsokaapas, kuinka soma se on!

* * * * *

Antonio heräsi, ja jo ennenkuin hän avasi silmänsä, hän vaistomaisesti tunsi, että Regina katseli häntä. Hän hymyili vaimolleen.

— On kai jo myöhä? Antonia sanoi nähdessään hänkin auringonjuovan.

— Ei; aurinko vain alkaa tulla niin aikaisin tervehdykselle. Kello on neljännestä vailla kahdeksan. Tahdotko nähdä pienokaisen?

— Odotahan! Antonio pyysi. Suutelehan minua ensin. Emmehän näe juuri koskaan toisiamme.

Hän lähestyi Reginaa ja kietoi käsivartensa vaimonsa kaulaan. Hellästi kuin lapsi Regina suuteli häntä sileälle otsalle ja hiuksille, joista aina uhosi tuota omituista kuihtuneiden kukkien tuoksua. Ja tuntiessaan miehensä kokonaan omakseen, lempeäksi ja helläksi, nähdessään, miten nuori, kaunis ja luottavainen hän oli, Regina koki sisimmässään niin suurta onnea ja hellyyttä, että se hipoi kärsimystä. He viivähtivät muutaman silmänräpäyksen syleilyssään, ympärillään huoneen hiljainen puolihämärä.

Ulkona katu vilkastui, mutta sen humussa oli jotakin viehkeätä, mikä tuntui häipyvän kirkkaaseen aamuilmaan.

— En tiedä, miksi minusta on, kuin lepäisimme metsän siimeksessä. Olen vielä uninen. Voisin uinahdella näin vaikka kuinka kauan.

— Se on kevään vaikutusta, Regina virkkoi. Minäkin näen edessäni metsän ja puiden lomitse joen ja lukemattomia kukkia.

— Lähdetkö Pinciolle tänään?

— En. Lähden tervehtimään Gabrieta, joka on ollut vuoteen omana jo kolme päivää. Tyttö parka!

Antonio ei sanonut tähän mitään. Hän ei vaatinut vaimoaan tilille siitä mitä tämä teki lähtiessään kotoa, enempää kuin vaimonsakaan häntä. Mutta jokin alitajunnassa piilevä seikka sai hänet sinä hetkenä muistamaan, että Regina aikoi käydä kotiseudullaan kesäkuussa, ja hän kysyi:

— Milloin hän suorittaa tutkintonsa?

— Tarkoitatko Gabrieta? Heinäkuussa, luullakseni.

— Ette siis matkusta yhdessä, niinkuin hän mainitsi joku päivä sitten.

— Emme.

He olivat ääneti. Aikoja oli jo kulunut, paljon oli muuttunut, pari kertaa Regina oli ehtinyt uudelleen käydä synnyinkodissaan ja palata takaisin, ja hänen ensi lähtönsä näytti nyttemmin lapselliselta, etäiseltä, välillä sattuneiden tapahtumien himmentämältä oikulta. Kuitenkin se vaikutti joka kerran, kun tuli puheeksi matkustaminen, vaikka — niinkuin sinäkin aamuna — heidän avioelämänsä viehkeimpinä hetkinä, nuoriin puolisoihin masentavasti. Heidän mielessään heräsi tunne, että he olivat erossa, kuin jokin outo, salaperäinen voima olisi sysännyt heidät kauas toisistaan. Mutta tätä mielialaa ei kestänyt kauan. Keväthän kolkutti sinä aamuna ikkunaan; oli aurinkoinen, eikä pilvinen aika, ja Regina ja Antonio olivat liian nuoria, liian terveitä ja rakastavia malttaakseen olla lintujen tavoin unohtamatta kulunutta talvea ja virittämättä ylistyslaulua ilolle. Antonio sanoi vaimoaan pikku Reginakseen ja mainitsi lisäksi monia kymmeniä muita herttaisia hyväilynimiä. Regina taas mairitteli miestään aivan vilpittömästi sanoen häntä muitta mutkitta »maailman kauneimmaksi mieheksi».

Auringon seinälle heijastama loistava silmä katseli heitä lempeästi ja tyytyväisenä.

* * * * *

Regina saattoi imettäjää ja lasta asemapuistoon ja lähti sitten tervehtimään Gabrieta. Hän vei tytölle kirjan, orvokkivihon ja keksikääryn ja käveli iloisesti ja joustavana kuvitellen olevansa matkalla täyttämään armeliaisuuden tekoa. Hän katsahti asemakelloon. Se oli kymmenen. Ilmassa, joka oli niin tyyni, ettei lehtokujien puissa voinut nähdä pienintäkään värettä, tuntui voimakkaana narsissien ja ruohon tuoksua. Kaukana aseman takana kohosivat pellavankukan väriset vuoret himmeinä, ikäänkuin päilyen vedenpinnan läpi.

Muutaman askelen verran Reginan edellä kulki lintujenkaupustelija. Ja kevään juhlariemu oli niin voimakas ja valtava, että vielä siivettömät varpusenpoikaset, punarintasatakielet ja narsissinkeltaiset kanarialinnut visertelivät ilosta kahdessa häkissä, jotka heiluivat surumielisen omistajan käsissä. Regina ajatteli hetken ostaa pikkuvarpusen lapselleen. Mutta mitä Caterina olisikaan tehnyt sillä? Hän olisi tukahduttanut sen. Sitä suurempaa iloa se ei olisi tuottanut. Ei, Regina ei tahtonut totuttaa lastaan joutaviin huvituksiin, eikä oikulliseen julmuuteen. »Mutta», hän ajatteli, »ostamalla linnun tuotan vähäisen ilon tuolle alakuloiselle miehelle, joka ei luultavasti vielä tänään ole saanut mitään kaupaksi».

— Mutta ei sentään, hän sitten ajatteli. Miksi tuo mies minusta näyttää alakuloiselta? Ehkä hänkin on onnellinen. Olemme niin valmiit kuvittelemaan, että lähimmäisemme kärsii, vaikka hän usein onkin meitä itseämme onnellisempi. Kerran luulin, että kaikki ihmiset ovat onnettomia, mutta nyt! Huomaan, että silloin erehdyin.

* * * * *

Kevät tunkeutui siihen vuokrakasarmiinkin, jossa Gabrie asui. Portaat, jotka Regina aikaisemmin oli nähnyt kosteina ja liasta tahmeina, olivat nyt kuivat, askelmat oli puhdistettu, ja selällään olevasta ovesta näki käytävän, jonka lattia oli huosittu puhtaaksi. Alkaen ensimmäisestä kerroksesta, jossa kirjanpitäjäperhe edusti ylellisyyttä, neljänteen saakka, jossa kiertävän soittajan asemaan vajonnut entinen urkuri asusti, köyhät vuokralaiset olivat puhdistaneet talon ottaakseen pääsiäisen arvokkaasti vastaan. Regina tunsi omituista mielihyvää kuullessaan vihreän silkkialushameensa kahisevan portaissa. Tosin hän ei erityisesti ajatellut silkkistä alushamettaan, eikä hän sinä hetkenä selvästi muistanut elämänsä mukavuutta, asuntonsa harvoja, hyvin valaistuja portaita, kahta saliaan, säästöpankki-kirjojaan eikä tilattua paikkaansa Costanzi-teatterissa. Mutta himmeä tietoisuus kaikesta tästä ilahdutti hänen sydäntään ja teki hänet tuntehikkaaksi. Hän tiesi olevansa hieno rouva, joka nousi portaita päivänpaisteisena kuin pääsiäinen orvokkivihko kädessä, tuoden mukanaan kevään tuulahduksen näihin köyhien, ahertavien, opiskelevien, työn raskaan raatajien asuntoihin. Hän olisi tahtonut jättää orvokin jokaiselle kynnykselle. Hän muisti kerran nähneensä numero 8:sta astuvan ulos nuoren ylioppilaan, joka näytti potevan vähäverisyyttä, jonka huulet olivat harmaat ja silmät himmeät kuin kuihtuneet hyasintit. Nuorukaisella oli ollut yllään kulunut, mutta hyvin siisti takki. Regina olisi tahtonut jälleen kohdata hänet tervehtiäkseen häntä ja siten ilmaistakseen, että hän rakasti köyhiä, joita hän varhemmin oli ylenkatsonut.

Mutta nuorta miestä ei näkynyt, ja Regina kiipesi kiipeämistään, kunnes pääsi ovelle, johon neljällä nupinaulalla kiinnitetty kortti ilmoitti tulijalle, että sen takana asui

_Mario Ennio Colorni_ entinen urkuri ja laulukuoron jäsen, viulutaiteilija.

Kortti ei tehnyt mitään vaikutusta Reginaan, joka jo oli nähnyt sen pari kertaa aikaisemmin käydessään tapaamassa Gabrieta. Opiskelevan neitosen isä oli kirjeessä pyytänyt Reginaa ottamaan selvää, »oliko tytön ympäristö epäilyttävä ja vaarallisen näköinen, jommoisiksi sanottiin kaikkia n.s. 'San Lorenzon kaupunginosan' asuntoja».

Rouva Colorni tuli avaamaan. Hänellä oli päässä musta myssy ja nenällä siniset lasit, ja hän näytti vanhaksi naiseksi naamioidulta tytöltä. Hän ei heti tuntenut vierasta, vaan näytti päästäessään tämän sisään, lapsellisen epäluuloiselta. Mutta Regina antoi hänen vetää sieraimiinsa orvokkien tuoksua ja sanoi hänelle Mantovan murteella:

— Ettekö tunne minua enää? Kuinka Gabrie jaksaa?

Pikku rouva, joka lavantaudissa oli menettänyt hiuksensa, puheenlahjansa ja melkein näkönsäkin, hymyili lempeästi ja vetäytyi syrjään.

Regina kävi kursailematta sisään, kulki puhtauttaan kiiltävää käytävää, jossa tuntui miellyttävää paistin käryä, ruokailuhuoneeseen, jossa suljetun ikkunan edessä roikkui keltainen harsoverho, ja näki avoimesta ovesta, että Gabrien huone, jonka rouva Colorni juuri oli siistinyt, oli tyhjä.

Hän kääntyi; mykän naisen silmät hymyilivät vielä sinisten lasien takaa, ja hän viittasi kädellään ikkunaan.

— Onko Gabrie mennyt kaupungille? Ja hän kirjoitti minulle, että oli sairaana, vuoteen omana! Regina ihmetteli ja meni sisälle pieneen huonepahaseen.

Pikku rouva pudisti päätään, rykäisi ja kosketti sormellaan otsaansa osoittaakseen, että Gabrie todella oli ollut sairaana. Sitten hän taas hymyili, viittasi ikkunaan ja tarjosi Reginalle tuolia.

— Palaako hän pian? Minne hän lähti?

Rouva Colorni otti Gabrien pöydältä kirjekuoren, painaen sitä sitten seinää vasten.

— Viemään kirjettä postiin, eikö niin? Istun hetkisen, olen väsynyt. Kuinka herra Enrico jaksaa?

Rouva hymyili taas ja matki viulun soittoa. Sitten hän levitti käsivartensa ehkä osoittaakseen, että hänen miehensä oli kaukana ja että hänen soittimensa puhui hellää kieltään jollekin saksalaiselle herrasväelle laitakaupungin ravintolassa, jota vilkastuttivat kanat ja punakukkaiset persikkapuut.

Regina istuutui, ja pieni rouva poistui huoneesta.