Part 13

He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma, hiipiä, yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä nosti päänsä ajatellen:

— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa. Antoniokaan ei saa enää mennä sinne... On jo aika tehdä tästä loppu.

Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi sen vuoteeseen.

— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan! Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan. Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me? Onhan meillä luu kaluttavana... jos edes antavat meidän pitää sitäkään.

— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:

— Eikö Caterina ole vielä kotona?

Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille, yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.

Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus, tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:

— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minä _tiedän_. Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.

— Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.

Antonio totteli kärsivällisesti.

— Käyn ostamassa _Avanti_ lehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.

Jäätyään yksikseen Regina sai samanlaisen raivonpuuskauksen, joka oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand Hotellista.

— No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon, minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi? Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta, uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä, sen kalutun luunkin. Mutta te, _madame_, joudutte tekemisiin minun kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen, pimeässä hiipivä vampyyrisikiö... Teille ei riitä, että olette saanut huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne, rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!

Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestellessään vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta minä... minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni... ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla, onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi... ja sitten? Mutta voiko elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.

Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon viimeinen hohde loi vielä heikkoa väikettään autiolle kadulle, jossa pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä tuikki jo vielä punervalla taivaalla.

Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin suruissaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet.

* * * * *

Sinäkin iltana Regina vaikeni. Mitä hän oikeastaan saattoi tehdä? Caterina ei tahtonut nukkua, vaan halusi istua hetken isänsä sylissä ja ihailla hänen keltaisia viiksiään, kauniita, lempeitä silmiään ja tuoksuvaa tukkaansa. Ymmärsikö Caterina, että hänen isänsä oli kaunis mies? Kukapa sen tiesi? Mutta kieltämättä hän perin mielellään katseli isän miellyttävän kauniita kasvoja, ja näytti erityisen halukkaasti pyyhkäisevän pienellä, kypsän aprikoosin näköisellä poskellaan isän sileäksi ajettua leukaa.

Antonio hyräili hänelle pientä lastenlaulua:

Hiiri hylkii juustopalaa. Prinsessan se saada halaa. Kuningas jos tekee tenää, Ei oo varma päästään enää.

Joka kerran kun Antonio lauloi tuota laulua Reginan mieleen muistui pahan unen tavoin se ilta, kun hän ensi kerran saapui Roomaan. Mutta Caterina nauroi ilosta suunniltaan ja ihaili isäänsä vielä enemmän ja jokelteli tälle paljon salaisuuksia, jotka vain he kaksi ymmärsivät. Mitä Regina saattoi tehdä? Voiko hän kieltää Antoniolta, joka oli tehnyt työtä koko päivän, tuon ilon, lepertelyn pienokaisen kanssa, temmata sen hänen sylistään ja viedä pois? Regina ei ollut niin häijy. Lopulta Caterinan silmät himmenivät väsymyksestä, koko hänen pehmeä pikku olemuksensa kävi raukeaksi ja vaipui kokoon. Silloin Antonio sanoi: Lähden pienelle kävelylle. Saattoiko Regina nyt sanoa: — Älä lähde, jää tänne, minulla on sinulle sanottavaa; kaikki ne kauheat asiat, joita ajattelen sinusta?

Se oli mahdotonta. Antoniolla oli oikeus vähän jaloitella ulkoisalla ainakin iltaisin, aherrettuaan koko päivän. Ja hän lähti ulos, ja Regina otti _Avanti_ lehden ja alkoi lukea osastoa: »Mitä maailmassa tapahtuu».

* * * * *

Pari päivää myöhemmin ruhtinatar Makulina matkusti, mutta Antonio kävi joka päivä hoitelemassa asioita huvilassa, johon vanha palvelija oli jäänyt kotimieheksi.

Seuraavana sunnuntaina Antonio sanoi Reginalle, että palvelija oli pyytänyt päästä kaupungille. Ja Antonio näytti kahta huvilanavainta.

— Vihdoinkin meillä on huvila! Antonio sanoi leikkisästi.

Silloin Reginan päähän pälkähti hullunkurinen tuuma, jota hän turhaan koetti vastustaa:

— Lähdetään sinne!

Antonio suostui oitis, näyttipä olevan ihastunutkin seikkailuun. Saattoiko tämä merkitä sitä, että hän oli perin kyynillinen?

Regina otti ylleen pehmeän valkoisen puvun, jossa oli avarat, vapaina roikkuvat hihat, mikä teki hänet hyvin nuorekkaan näköiseksi ja loi häneen tuollaista uudenaikaista kauneutta, joka ei perustu viivoihin, vaan ilmeeseen. Puku oli uusi ja Antonion mielestä erittäin aistikas, mikä suuresti ilahdutti Reginaa. Huolimatta epäilyksistään ja tunnonvaivoistaan ei Regina tullut toimeen ilman kauniita vaatteita, jopa hän toisinaan tunsi sairaalloista ja hurjaa iloa tuhlatessaan _niitä rahoja_ koruihin ja muihin ylellisyystavaroihin.

Jonkin aikaa hän taas oli kiinnittänyt erikoista huomiota ihonsa, hiuksiensa ja kynsiensä hoitoon. Hän hieroi monet neljännestunnit kasvojaan manteliöljyllä ja kampasi hiuksensa viimeisen kuosin mukaan. Mitä hän sillä kaikella tarkoitti? Tahtoiko hän miellyttää Antoniota vai jotakuta toista? Hän ei itsekään tiennyt sitä.

Mutta huomatessaan, ettei hän enää suuttunut itselleen niinkuin ennen mennessään kauneushoidossaan liiallisuuksiin, hän ihmetteli, eikö hänen siveellinen tajuntansa päivä päivältä tylsistynyt.

* * * * *

Tuskin he olivat astuneet ulos ovesta, kun raju tuulenpuuska pörrötti Reginan tukan ja pyyhkäisi ihojauheen hänen kasvoiltaan. Iltapäivä oli polttavan helteinen. Paahtavan kuuma tuuli heilutti lehtokujan puita, asemarakennus näytti häikäisevässä päivänpaisteessa isommalta kuin tavallisesti ja tomupilvet tuprusivat savuna kaduilla. Itätuulen pahaenteinen hehkuva henkäys raivosi ympäri kaupunkia.

Pitkin matkaa Antonio ja Regina vuoroin kinastelivat vuoroin nauroivat kulkien pää kumarassa ja pidellen kiinni hatustaan. Saavuttuaan huvilalle he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen kuin varkaat. Valkoisilla katukäytävillä tanssi hurjaa hypikepyörikettä ruusujen ja kurjenpolvien terälehtiä. Suljetuista puutarhoista uhosi liljojen kuumaa tuoksua. Heidän oli kuin he olisivat seisoneet uudessa, vieraassa, vielä asumattomassa kaupungissa. Antonion avatessa huvilan portin Regina sanoi:

— Minusta tuntuu kuin olisimme menossa sellaiseen pieneen lumottuun taloon, jollaisia lapset löytävät eksyttyään metsään, niinkuin saduissa kerrotaan...

* * * * *

Tuntui aivan siltä kuin olisi mennyt saunaan, kun astui viileään eteiseen, josta matot oli otettu pois. Sudet oli peitelty raidilla. Ne näyttivät ottaneen ylleen valepuvun huvitellakseen isäntäväen poissaollessa. Palmun takana hymyili kalpea marmoripää äänetöntä hymyään.

Tapansa mukaan Regina kulki äänettömin askelin ja riisui hattunsa harsolla peitetyn kuvastimen edessä.

Sitten hän muisti, että he olivat kahden, laski hattunsa marmoriveistoksen päähän ja nauroi ääneensä.

— Hiljaa! Antonio sanoi. Älä naura niin kovaa.

— Kukapa sitä kuulisi?

Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kulkivat salien läpi ruokailuhuoneeseen. Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.

— Miksi toit minut tänne, jollemme voi leikkiä isäntäväkeä?

— Katsotaanpas, voimmeko keittää teetä.

— Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa madeiraakin. Aivan oikein.

Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta, jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.

He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka harmaine nahkoilleen näytti nukkuvalta jättiläiskissalla.

Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa puolihorroksessa.

Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä päästiin puutarhaan.

— Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt siellä?

— En koskaan.

— Tule siis ja jätä ovi rauhaan.

Antonio vain itsepäisesti haki avainta.

— Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi lapsellisesti.

— Mitä sitten? Kas, kun en löydä tuota avainta.

Antonio tuntui aavistavan Reginan aikeet, kun ei heti noudattanut kehoitusta.

Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon mitoittavan epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri tällä samalla sohivalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla suudelmilla.

Hän puri ylähuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja riensi viereiseen saliin.

— Mennään tätä kautta. Anna sen oven olla!

Antonio alkoi kävellä salin läpi, kulkien aivan läheltä Reginaa, joka silloin äkkiä painautui pehmeästi kuin kissa hänen povelleen ja suuteli häntä. Oliko se vain valaistuksesta johtunut näköhäiriö? Hänestä Antonion kasvot näyttivät käyvän vihertävän kelmeiksi, ja Regina luuli siitä huomaavansa, millainen ristiriita ja taistelu riehui miehen sisimmässä. Epäilemättä häntä sinä hetkenä vaivasi ilettävä muisto: syleilyt ja suudelmat, jotka olivat painaneet häpeälliset jälkensä hänen sieluunsa. Oman vaimonsa huulien suuteleminen täällä oli varmaankin hänelle hirveä rangaistus.

Mutta Regina joutui yhä enemmän hurmionsa lumoihin.

— Suutele minua! hän käski tuijottaen Antonioon silmät palaen haltioituneina kuin liekit ja vetäen miestään leposohvaa kohti. Antonio epäröi ilmeisesti, mutta suuteli kuitenkin takaisin huulet vielä madeirasta kosteina. Silloin Regina luuli, ollen aivan suunniltaan mielettömän epäluulonsa pakosta, hetken tulleen raastaakseen tuon synkän salaisuuden noilta huulilta, joiden suudelmat raatelivat häntä kuolettavasti, juuri tässä samassa paikassa, jossa ehkä jokainen esine muistutti Antonion mieleen hänen viheliäistä hairahdustaan.

Mutta Regina ei saanut lausutuksi julki tuota kauheaa kysymystä.

* * * * *

Sitten he menivät työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa Antonio tavallisesti vietti _virkatuntinsa_, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Siinä oli iso kirjasto, monta tuhatta kaunista sidettä. Ruhtinatar oli näyttänyt Reginalle muutamia erittäin arvokkaita vanhoja kirjoja, m.m. vanhan lakiteoksen, myöjän oikeaperäiseksi väittämän Arioston käsikirjoituksen, eräitä kuuluisien kirjailijoiden kirjeitä, muiden muassa kolme George Sandin kirjoittamaa. Ja vaikka Reginaa raatelivat levottomat ajatukset hän silti katseli uteliaana kirjakaappien hiottujen lasien takana olevia nidoksia niinkuin katupojat kirjakauppojen näyteikkunoita. Sillä aikaa Antonio vaistomaisesti kumartui katselemaan papereita, joita oli sikin sokin kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän tavallisesti hoiteli ruhtinattaren kirjeenvaihtoa.

Kääntyessään hän huomasi Reginan jo menneen viereiseen pieneen vierashuoneeseen, joka oli kokonaan erillään muista huoneista, ja jossa ruhtinattaren usein oli tapana syödä päivällisensä. Antonio meni perästä. Regina kulki eteenpäin saapuen isoon eteiseen, josta pääsi puutarhaan. Palvelusväen portaat johtivat siitä yläkertaan, ja Regina alkoi nousta niitä, Antonion yhä seuratessa jäljessä. Mutta kaikki ovet olivat lukossa, ainoastaan kylpyhuoneen ovi oli auki; he menivät sisään. Ammeen pohjassa oli vielä vähän sinertävää saippuansekaista vettä.

Regina piti salaa silmällä Antoniota, jonka epävarma liikkuminen kuitenkin näytti viittaavan siihen, ettei hän ollut varsin perehtynyt huoneistoon.

— Tahtoisin ainakin nähdä tuon sillantapaisen käytävän, joka yhdistää molemmat huvilan osat keskenään, Regina virkkoi ravistellen ovenripoja.

Mutta kaikki ovet olivat lukossa. He siis palasivat alakertaan ja menivät keittiöön.

Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja sen keskellä olevalle marmoripöydälle.

— Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi. Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?

— Se on kauniimpi kuin meidän salimme. Pysy nyt alallasi, ole hyvä!

Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan pöydän ympäri.

Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.

— Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia puutarhasta. Mennään pois.

Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi panetella talon emäntää, niinkuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.

Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.

Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.

Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle tahraten sen pahanpäiväiseksi.

Hän oli vähällä itkeä kiukusta puhuen sekavia sanoja:

— Vaatteenikin likaavat... mokomassa talossa!

Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta. Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä välittämättä hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.

He saapuivat vihdoin puutarhaan, ja Regina leppyi tullen taas iloiseksi!

Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun, lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka muinaisaikaiset kasvot, miehen ja naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.

— Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt ensi kerran huomaten noiden tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni, me olemme päinvastoin vihollisia.

— Kuinka niin? Antonio kysyi kylmästi.

Silloin Reginan mieleen välähti muisto.

— Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten... kun sinä... olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä...

Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti silloista suudelmaa.

Ja epäluulo raateli Reginaa entistään rajummin.

* * * * *

Auringon laskiessa he palasivat sisään, mutta eivät vielä lähteneet kotiin. He samoilivat saleissa, leikkivät ja riehuivat kuin lapset. He olivat sokkosilla pimeässä, ja Regina huvitteli siirtelemällä huonekaluja, jotka Antonio asetti jälleen paikoilleen.

Mutta tämäntästä nuo nuoret rakastavat antautuivat salaisten hyväilyjensä valtaan. Helteinen kevätilta kuumensi Antonion veren, ja Regina tunsi sairaalloista mielihyvää nauttiessaan nuoren puolisonsa hellyydestä tässä paikassa, jossa epäili hänen tahranneen heidän puhtaan rakkautensa.

Polttava myrkky tuntui syöpyvän Reginan sieluun. Kun Antonio suuteli häntä ja värähteli hänen harvinaisista suudelmistaan, Regina kuumeisesti tuijotti pimeisiin nurkkiin ja harsolla peitettyihin kuvastimiin, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella niitä ilmaisemaan, mitä olivat nähneet. Ja hän kuvitteli myös näkevänsä vanhan kuu-naaman, suudelmien ostajan hahmon jossakin varjon peittämässä nurkassa, katselemassa mustasukkaisuuden raatelemana, kuinka Antonio tuhlaili vaimolleen suudelmia, joista hänen miljoonansa eivät olisi riittäneet ostamaan ainoaakaan.

Mutta kaikesta tästä huolimatta Reginan povesta kohosi inhon aalto, käyden yhä katkerammaksi. Hän inhosi itseään ja Antoniota.

— Hän on varmaankin perin kyynillinen, Regina ajatteli, kun hän saattaa tehdäkseen minulle mieliksi, viipyä näissä huoneissa, jotka ovat olleet hänen lankeemuksensa todistajina... mikäli hän sittenkään on syyllinen!

Mutta sisimmässään, sielunsa salaisimmissa sopukoissa Regina tunsi katkeraa tyydytystä huomatessaan, miten täydellisesti mies oli hänen omansa. Aina ja kaikkialla hän hallitsi häntä hänen hairahduttuaankin. Ja tämän vuoksi hän huolimatta kaikesta vihankaunasta ja inhosta tunsi Antoniota kohtaan ääretöntä sääliä, silloinkin, kun tunsi, ettei hän enää rakastanut miestään, kun hän samoin kuin sinä päivänä, halveksi itseään senvuoksi, että mielestään tahrasi itseään samoin kuin oli tahrannut vaatteensa ja turmeltui tässä tuoksuvassa ilmapiirissä, tässä talossa, jossa kaikki näytti vaivuttavan velttoon hekumaan. Siitä säälistä hän eli.

IV

Viikon lopulla ruhtinattarelta tuli sähkösanoma, jossa tämä pyysi Antoniota käymään Albanossa.

— Se vanha akka ei voi elää ilman Antoniota, Regina ajatteli tuntien todellista rajua mustasukkaisuutta. Minulla on aivan tunnonvaivoja, kun kävin hänen kotonaan hänen poissaollessaan. Mutta tuolla vanhalla noidalla ei ole tunnonvaivoja, ei totisesti. Mutta minäpä en päästä Antoniota sinne!

Hän houri ja huomasi sen itsekin. Mutta umpimähkäinen epäluulo oli jo muuttunut tavaksi, jonkinlaiseksi levolliseksi mielettömyydeksi.

Mutta niinkuin aina ennenkin oli käynyt, hänen ei nytkään onnistunut saada ylpeitä aikeitaan täytäntöön. Hän vain vastasi myönteisesti, kun Antonio ehdotti, että hän lähtisi mukaan Albanoon.

Hänellä oli tämä aikomus sunnuntaiaamuun asti, mutta silloin hän muutti mielipiteensä:

— Älä sinäkään matkusta sinne! Jos ruhtinatar tarvitsee apuasi, miksi hän ei käväise Roomassa? Oletko sinä kenties hänen palvelijansa?

— Regina! Antonio sanoi soimaten.

— Riittää jo! Olen saanut tarpeekseni elämästä, jota vietämme. Näemme toisiamme vain muutaman silmänräpäyksen koko viikon aikana, ja nyt lähdet tiehesi sunnuntainakin!

— Tämän ainoan kerran! Ja miksi et lähde mukaan?

— Sentähden, etten lähde ja ettei se huvita minua. Minun ei tarvitse madella kenenkään edessä, ja sinunkin olisi aika jo lopettaa sellainen. Tarvitseeko sinun enää palvella toisen orjana? Jos raha-asiamme todella ovat hyvällä kannalla, hän jatkoi ilmeisen katkera sävy äänessä — niin mitä hyödyttää...

— Sinun kanssasi on mahdoton puhua asioista. Sinuun eivät järkisyyt koskaan pysty.

Antonio matkusti kahdentoista aikaan päivällä. Regina kävi perin harvoin anoppinsa luona, mutta nyt hän päätti lähteä sinne, jäi päivälliselle ja oli jälleen, vaikka aivan erilaisin tuntein kuin ennen, tässä piirissä, joka oli ollut hänestä niin vastenmielinen. Tarkoin ajatellessaan hän ihmetteli, miksi nuo ihmiset olivat tuntuneet hänestä niin kovin arkipäiväisiltä. Ainakin tyyppeinä he tuntuivat mielenkiintoisilta.

Arduina ja Massimo puhuivat kuuluisista kirjailijoista. Arduina oli vihainen, ja Massimo perin ylenkatseellinen Arduinaa kohtaan. Gaspare kertoi erään virkaveljensä onnettoman avioliittotarinan. Herra Mario kaiveli tikulla hampaitaan, ja Anna rouva esitti palvelustyttönsä surullisia elämänvaiheita. Tämä kaikki oli koko hupaisaa, ainakin näin kerrakseen. Ruoka oli oivallista, juotiin viiniä, naurettiin. Sitten Claretta saapui, vilkui kuvastimeen ja kiemaili Massimolle, jopa Gasparellekin.

Kaikenkaikkiaan, mikään ei ollut muuttunut, mutta Reginan ei silti ollut ikävä. Claretta ei ollut niin hieno kuin hän, ja Anna rouva totesi tämän äidillisen tyytyväisenä. Lisäksi hän kysyi, miksi Claretta ei kammannut tukkaansa samalla tavalla kuin Regina.

— Tämä pukee minua paremmin, neiti vastasi kohennellen samettiperhosta, joka koristi hänen tukkaansa. Tämä on muutoin viimeisintä muotia.

— Suo anteeksi, Massimo huomautti. — Hienon maailman naiset kampaavat hiuksensa samalla tavalla kuin Regina.

— Tarkoitatko _Madame_ Makulinaa? Claretta kysyi pilkallisesti.

Regina loi häneen terävän katseen. Oliko tuossa kauniin serkun puheessa jokin erityinen tarkoitus? Tiesikö hän _jotakin?_

Toisten hankkiutuessa pelaamaan korttia Regina meni makuuhuoneeseen, jota hän kerran oli pitänyt todellisena kidutuskammiona. Parveke oli auki, ja kuu valaisi ikkunaverhoja luoden hopeavälkkeensä valkeaan vuoteeseenkin. Siellä täällä huonekalujen kulmat loistivat kirkkaina. Vahva neilikantuoksu liiteli tässä hiljaisessa huoneessa, tässä aviollisessa tyyssijassa, porvarillisen onnen pesässä.

Regina ajatteli, että jos Antonio olisi tuonut hänet Roomaan tällaisena iltana tähän huoneeseen tässä valaistuksessa, sen ollessa näin hiljainen ja täynnä kukkastuoksua, toukokuun unelmien verhoamana, ei olisi tapahtunut mitään, mitä oli tapahtunut.

Hän kumartui parvekkeen yli, joka oli täynnä neilikoita. Kuu vaelsi sinisellä samettitaivaalla kaukaisena ja surumielisenä, puhtaana kuin valkopurje eksyksissä haaveilujen valtamerellä. Reginan ajatukset liitivät Albanon järven rannalle parvekkeelle, jossa ruusujen terälehdet varisivat liihoittelevien perhosten tavoin kuun valaisemaan, kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän veden helmiäispintaan.

Mitä Antonio paraikaa teki? Oliko mahdollista, että se kammottava painajaisuni, joka ahdisti häntä, oli todellisuutta? Saattoiko äärettömän puhdas taivas kaareutua niin inhottavan kataluuden yllä?

* * * * *

Kun Regina palasi kotiin, tuo painajainen taas aivan nujersi hänet, päästen jälleen voitolle tässä ottelussa, jossa Regina useimmiten hävisi.

Antonion oli määrä palata viimeisessä iltajunassa, mutta häntä ei kuulunutkaan, eikä hän edes lähettänyt vaimolleen rauhoittavaa sähkösanomaa. Regina odotti puoliyöhön. Sitten hän meni levolle, mutta yö oli rauhaton. Kaiken muun lisäksi tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän nukkui yksin aviovuoteessaan.

Varhain seuraavana aamuna hän käski tuoda Caterinan viereensä vuoteeseen. Pienokainen istui paitasillaan pieluksella ja näytti levottomalta, kun isä oli poissa.

— Isi? hän ihmetteli.

— Isi on poissa, mutta hän tulee heti paikalla. Heittäydy nyt pitkäksesi, kas noin! Anna tänne pikku jalkasi; äidin jalka. Onko tuo toinen isin jalka! Hyvä, annan sen hänelle, kun hän tulee, Regina puheli vetäen povelleen lapsen, jonka oli tapana, Antonion nukkuessa siinä vieressä, ojentaa toinen jalka äidille, toinen isälle. Nyt Regina tarttui molempiin pikku jalkoihin. Mutta Caterina tahtoi pitää isän pikku jalan vapaana ja kosketteli sitten pienellä punervalla sormellaan Reginan yöpaidan pitsiä.

— Toi tinun? hän kysyi.

— Se on minun, Regina vastasi. Ja kenen tämä pikku Caterina on? Hän on minun, eikö niin, kokonaan minun? Ja pikkuisen isinkin, mutta aivan vähän, kun isi on niin häijy ja jättää äidin yksikseen yöksi.

Näin hän kevensi sydäntään pienelle ruusunnupulleen. Ja hän sai pienokaisen antamaan »pieniä makeita suukkoja», tuntien, ettei mikään ilo ollut tätä suloisempi. Mutta samalla hän muisti ne hirveät näyt, jotka olivat kiduttaneet häntä koko yön.

Varmasti Antonio oli nukkunut yönsä järven rannalla olevassa huvilassa, huoneessa, jonka ikkuna kehysti ihmeellistä maisema- ja taivaskuvaa. Ja maiseman ja taivaan ulkona hiljaisessa yössä laulaessa hymniään kauneudesta ja puhtaudesta oli sisällä saastainen lemmenkohtaus...

— Caterina, kullanmuruseni, kiedo käsivartesi kaulaani, niin nukumme yhdessä! Regina sanoi painaen lapsen pientä kättä kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä, ikäänkuin kaihtaakseen rumia näkyjä. — Paina minun silmäni kiinni, näin, näin...

Aluksi pienokainen totteli. Mutta äkkiä se kävi häijyksi, kohottautui hiukan ja antoi kämmenellään äidilleen aimo läimähdyksen keskelle kasvoja.

— Kuinka häijy sinä olet! Regina huusi. Minä sanon varmasti isille. Ei niin saa tehdä omalle äidille. Pyydä heti anteeksi, näin: »Rakas, kulta äiti, anna anteeksi, en enää milloinkaan tee niin»...

Mutta lapsi löi häntä vielä moneen kertaan, ja silloin Regina suuttui.

— Oletpa sinä oikein ilkeä pikku tyttö, hän huusi tarttuen lapsen käteen ja napahduttaen sille keveitä iskuja. Mene tiehesi, en enää tahdo nähdä sinua. Et ole enää minun kullanmuruseni. En enää pidä sinusta, sinähän olet yhtä ilkeä kuin kaikki muut.

Caterina rupesi itkemään vuodattaen oikeita kyyneliä. Tämä lapsella niin harvinainen itsetietoinen suru teki syvän vaikutuksen nuoreen äitiin.

— Ei! Sinun ei ainakaan pidä kärsiä. Se on liian aikaista! hän ajatteli. Ja hän painoi jälleen pienokaista povelleen, silitti sen hiuksia ja suuteli sen vapisevaa päätä.

— Tule nyt vain lähemmäksi, äidin sydäntä vasten... hiljaa, hiljaa! Ethän enää koskaan ole niin paha. Rauhoitu, äiti pitää sinusta hirmuisen paljon. Kaikki on taas hyvin. Isi tulee!

Tuskin Caterina oli kuullut viimeiset sanat, kun hän täydelleen rauhoittui. Ja Regina käsitti äkkiä, mitä hän jo jonkin kerran aikaisemmin oli vaistonnut, että Caterina piti enemmän isästään kuin äidistään. Lasten ihmeellisellä vaistolla Caterina tunsi, että isä oli hyväsydämisempi, heikompi ja tunteellisempi heistä kahdesta, että isä rakasti häntä sokeasti ja intohimoisemmin kuin äiti. Sentähden lapsi vastasi isänsä hellyyteen ja asetti hänet kaikkia muita korkeammalle.

Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan, tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus, elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.

Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.

* * * * *

Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehti tuskin peseytyä ja siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.

Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja järven rannalla viettämästään yöstä.

— Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja muita kukkia. Se on aivan ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa. Oli kaunis kuutamo... Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä...

— Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai soimannut sinua? Regina huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.

— Olitko vihoissasi minulle?

— Minäkö? Miksi? hän vastasi kumealla äänellä.