Part 11

Hetken ajan vallitsi syvä hiljaisuus puhtaassa huoneistossa, joka oli täynnä rauhaa ja paistin käryä. Gabrien pieni huone, jossa oli keltaiset ruusunpunakukkaiset seinäpaperit, pieni pöytä, joka oli kirjojen ja vihkojen peitossa, sinihelmenväristä taivasta kohti aukeava ikkuna — kaikki se sai Reginan ajattelemaan poppelin latvassa olevaa linnunpesää. Kaikki tässä maailmassa on suhteellista. Tuo kiertelevä soittoniekka, joka iltaisin toi pienelle mykälle ja työteliäälle vaimolleen kaksi, kolme, jopa viisikin liiraa, näki asunnon puhdistetuksi ja sai syödä hyvää lampaanpaistia, oli onnellisempi kuin moni miljoonienomistaja.

Ja Gabrie haaveineen ja rohkeine tulevaisuudentuumineen näki epäilemättä elämän edessään puhtaana ja valoisana kuin ikkunan edessä päilyvä sinitaivas.

— Onni on meissä itsessämme, eikä meitä ympäröivissä oloissa, Regina ajatteli. Oli aika, jolloin pidin itseäni onnettomana, ja talo oli kuitenkin varakkaiden kaupunginosassa. Nyt minusta tuntuu, että olisin onnellinen täälläkin, tässä köyhien talossa kovaosaisten tyyssijassa.

Gabrieta ei vain kuulunut. Sen parempi; hän oli siis terve. Regina katsoi pientä kelloaan: puoli yksitoista. Hän saattoi vielä odottaa hetkisen.

Hän nousi ja meni ikkunaan: oikealla, vasemmalla, ylhäällä, kaikkialla häikäisevä taivas. Alhaalla rantatie, isoja taloja, jotka hohtelivat keltaisina päivänpaisteessa. Etäällä junan jylhää puhkumista, vihreitä kedon liepeitä, kaiken yläpuolella kuvaamaton kevään ja elämän henkäys.

Kaikki oli kaunista.

Gabrieta ei kuulunut tulevaksi. Regina nousi tuolilta ja meni pöydän ääreen, jolle hän aikoi jättää yhä kädessään pitelemänsä orvokit. Hänen silkkinen alushameensa kahisi kovasti hiljaisessa huoneessa.

Tuo pieni pöytäkin näytti somalta täynnä vihkoja ja paperilippuja, joihin kirkas ja syvä henki oli jättänyt selvän jälkensä.

Regina muisti kerran aikoneensa yrittää kirjailijattareksi, mutta että hänen ei ollut onnistunut kirjoittaa ensimmäiseen vihkoon ensimmäistä sanaakaan. Kuinka pitkälle Gabrie jo lie päässyt? Toivottavasti ainakin pitemmälle kuin Arduina. Regina tuli samassa ajatelleeksi Antonion omaisia, jotka olivat kadonneet hänen elämästään tai ainakin häipyneet kuin sellaiset romaanin henkilöt, jotka esiintyvät teoksen ensimmäisessä luvussa, mutta jotka eivät myöhemmin enää pääse näyttäytymään. Regina salli imettäjän käydä näyttämässä lasta isoäidille ja kuunteli, kun Antonio puhui omaisistaan. Mutta hän näki heitä harvoin. Ja vaikkei hän nyttemmin pitänyt heitä miellyttävämpinä eikä vastenmielisempinä kuin satoja muita kohtaamiaan henkilöitä, jotka olivat jättäneet hänet välinpitämättömäksi, hän ei voinut heidän seurassaan tukahduttaa vihankaunaa.

Miksi hän ajattelikaan heitä juuri sinä hetkenä selaillessaan Gabrien muistiinpanovihkoa. Hän haki mielestään ajatuksia yhdistävää lankaa. Siinä se olikin. Hän oli epämääräisesti ajatellut, miten olisi käynyt, jollei Antonio olisi vienyt häntä omaistensa kotiin, tuohon kammottavaan huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen huonekaluja ja vastenmielisiä henkilöitä, kuin huonosti tehty ruma maalaus, vaan sensijaan hiljaiseen ja valoisaan huoneistoon, vaikka se olisikin ollut vaatimaton kuin tämä entisen urkurin asunto. Varmaankaan hänen kuherruskuukautensa ei silloin olisi ollut täynnä kärsimyksiä.

Hän laski kädestään vihon ja otti toisen. Ja hänen mietteensä muuttuivat kuin tuulen kiidättämien pilvien muoto.

— Ei! Ehkä olisin kärsinyt vieläkin enemmän. Minun täytyi kärsiä, kestää elämäni ankara käänne. Luulen, että niin käy kaikkien älykkäiden aviovaimojen. Ja nyt... nyt minun on helppo nähdä kaikki kauniina, kun olen onnellinen, kun elämä on minulle helppoa.

— Kas vain:

»Nuori nainen, kahdeksantoistavuotias, aatelisperhettä, joka on joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Teeskentelevä, turhamielinen, kateellinen, kunnianhimoinen, osaa kätkeä vikansa näennäisesti luonnollisen ja rakastettavan, mutta tosiasiassa kylmän naamion taakse. Joku on sanonut hänelle, että hän on Botticellin Pyhän neitsyen näköinen, minkä jälkeen hän esiintyy innostuneen tuntehikkaasti. Mikä kaikki ei estä häntä olemasta rakastunut maalarioppilaaseen...»

Reginan mieleen muistui, kuinka innostuneesti opettaja, Gabrien isä, oli lukenut Caterina rouvalle palan tätä Gabrien luonnehtimaa pientä henkilökuvaa:

»Kuulkaahan tätä, huomatkaa, millainen havaintokyky! Tämä on tulevan romaanin tyyppi, hyvä Caterina rouva. Minun Gabrieni kokoilee kokoilemistaan. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee säästöön kaiken, kun kaikkea voi käyttää johonkin hyödylliseen».

Kun opettaja puhui tuohon tapaan, Regina oli tuntenut sääliä häntä kohtaan ja opettajan lukiessa hän oli oivaltanut kuvatun tyypin Sabbionetan pienen aatelisneitosen luonnekuvaksi.

Gabrien vihko oli melkein täynnä tuollaisia pieniä luonnekuvia. Regina katsoi voivansa empimättä omin luvin selailla sitä, ja viimeisillä sivuilla oli pikakuvia seminaarin opettajien ja naisoppilaiden luonteista ja lopuksi Clarettasta, josta sanottiin: »keimaileva, hysteerinen, turmeltunut»; Gabrie oli pari päivää aikaisemmin tavannut hänet Reginan luona.

Hän oli hirvittävä, tuo tuleva kirjailijatar! Hän ei ollut kuvastin, vaan Röntgen-koje.

Regina selaili ja luki edelleen, yhä seisoen pienen pöydän ääressä. Outo uteliaisuus pakotti häntä jatkamaan.

»Nuori rouva, likinäköinen, ruskeatukkainen, suu ja silmät pistävät esiin pienistä kasvoista. Hyvin älykäs, hiukan omituinen, arvoituksellinen. Köyhtynyttä aatelissukua, teeskentelee ylenkatsovansa sinistä vertaan, ja ehkä hän ei välitäkään siitä. Mutta hänen verensä on sinistä, hän on siitä tietoinen ja tahtoo olla aatelinen. Hän pitää ylellisyydestä ja rikkaista, on mennyt vaimoksi köyhälle miehelle, mutta hänen on onnistunut saada miehensä _ansaitsemaan hyvin_...»

— Siinä minun kuvani, totisesti! Regina ajatteli. Tuo oli hänestä koko hauskaa, mutta samalla hiukan hermostuttavaa. Tuo letukka ei juuri ole suopea minulle. Mitähän hän tarkoitti viimeisellä lauseella?

Äkkiä Regina muisti, että Gabrie eräänä päivänä oli kertonut hänelle juttuja, jotka oli kuullut opintotovereiltaan.

— Sehän on oikea juorupesä, tuo teidän opistonne, Regina oli paheksuen huomauttanut.

— Pesä? Pikemminkin leivinuuni! Gabrie oli korjannut.

Regina luki edelleen:

»Kirjailijatar, pitkä, laiha, keltaihoinen, pienet maidonväriset silmät, pieni suu, mustat hampaat, keltainen tukka, käyrä nenä. Surkuteltava nähdä ja kuulla. Miesten seurassa siitä huolimatta kiemaileva».

— Tämä on Arduina. Muutaman rivin pituinen murhaava arvostelu, Regina ajatteli. Hän löysi Massimon, senjälkeen Mariannan. »Pieni; kasvot oliivin väriset, pahanilkiset, pikkuruiset mustat silmät. Väittää aina puhuvansa totta, mutta kuvanveistäjä sanoisi hänestä: pieni pronssiveistos, joka esittää _pahansisuista mielettömyyttä»_. Lisäksi löytyi vihosta sokea nainen, toisia tyyppejä, jotka kävivät ruhtinatar Makulinan salongissa, jonne Regina oli pari kertaa ottanut Gabrien mukaansa, ja lopulta ulkomaalainen nainen; rikas, kookas ja lihava. »Hiukset hyvin mustat, värjätyt, huulet paksut, sinervän kelmeät; pienet, erittäin vilkkaat ja salaperäiset, ilkeät kissan silmät. Ei koskaan naura; vanhanpuoleinen, huonokuuloinen, puhuu alinomaa tuntemastaan naisesta, joka oli George Sandin ystävätär. Aistillisen naisen perikuva. Hänellä on nuori rakastaja».

Heti senjälkeen:

»Virkailija, vanhan ruhtinattaren sihteeri. Nuori, vaaleaverinen, hyvin kaunis; pitkä, solakka mies. Silmät lumoavat, suu raikas ja niin punainen, että luulisi ihomaalilla sivellyksi. Mieleltään iloinen. Hän on hyväsydäminen ja suuresti rakastunut vaimoonsa, silti hän on ruhtinattaren rakastaja».

II

Regina oli kerran unessa nähnyt auringonpimennyksen. Tänä hetkenä, kun hän luki Gabrien muistiinpanokirjan lehteä, tuo uni iski hänen mieleensä. Tunsihan hän sisimmässään samaa peloittavaa hämärää, hirvittävää tyventä ja odotusta.

Sitä kesti vain hetkisen. Se meni ohi, ja hän näki jälleen auringon, tunsi taas elämän väreilyä, huomasi, että kaikki hänen ympärillään oli säilyttänyt entisen muotonsa, että kaikki oli paikoillaan, ettei mitään ollut muuttunut. Mutta hän itse ei enää ollut sama. Hänen ympärilleen, lähelle ja kauas, oli jälleen ilmestynyt valo; hänen sisällään vallitsi iltahämärä.

Hän laski vihon pöydälle, otti orvokit, käärön ja kirjan jälleen käteensä ja poistui. Myöhemmin hän huomasi lähteneensä sieltä välttääkseen tuota halpamaista kiusausta; hän olisi tahtonut udella Gabrielta ja pakottaa hänet vaikka väkisin tunnustamaan, miten hän oli aavistanut tai keneltä hän oli kuullut tuon hirvittävän salaisuuden. Sinä hetkenä, niinkuin aina ennenkin, ylpeys piti häntä pystyssä, jäykkänä ja kylmänä kuin rautapuikko, joka kannattaa veistokuvan kipsiä.

Mykkä pikku rouva juoksi Reginan jälkeen ja teki merkkejä, joita toinen ei ymmärtänyt. Tuo naamioitua lasta muistuttava nainen herätti Reginassa hurjaa inhoa. Miksi tuollainen olento eli? Miksi luonto tai yhteiskunta ei kuristanut kuoliaaksi kaikkia epäsikiöitä ja heikkoja raukkoja?

Reginasta tuntui kuin tuolla huoneessa olisi kaikki, mitä elämässä on viheliäisintä ja kurjinta, ilmestynyt hänen eteensä. Ja koko elinikänsä hän ajatteli pohjattomasti inhoten tuota soittajan rauhallista asuntoa, jyrkkiä portaita, epätasaisia askelmia ja pölyistä eteistä. Hän ei enää koskaan astunut sinne jalallaan.

Hän kulki nyt katua, joka oli tulvillaan auringonpaistetta, aukion halki, poikkesi lehtokujiin tehden kaiken vaistomaisesti, unissakävijän tavoin.

— Puhun tästä heti Antoniolle ja sitten nauramme yhdessä! hän ajatteli. Mutta sitten hän huomasi olevansa mielenliikutuksen vallassa; ja sensijaan, että hän olisi palannut puistoon, jossa imettäjä lapsen kera odotti häntä, hän istuutui penkille Termejä vastapäätä oikeanpuoliseen lehtokujaan.

Miksi hän ei mennyt puistoon? Miksi hän ei heti ottanut selvää, missä imettäjä oli, palatakseen kotiin hänen kanssaan? Hän ei _voinut_.

Äkkiä hän luuli kuulevansa kaukaista jyminää. Se kuulosti raivokkaasti puhkuvalta junalta, joka kiitää ohi etäällä näkymättömillä kiskoilla.

— Hyvä Jumala, mitä se olikaan!

Naishenkilö, niskassa iso punertava hiussolmu, kulki ohi, katseli häntä tutkivasti ja kääntyi katsomaan taakseen, ennenkuin katosi.

Regina pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja oivalsi, että oli kalpea ja näytti kärsivältä. Ja nyt hän huomasi, että tuo etäinen jymy ja puhkuva tykytys tuli hänen povestaan, hänen runnellusta sydämestään.

Hän ravisti itseään kuin juuri herännyt lintu ja tahtoi palata todellisuuteen. Hän huomasi sylissään orvokkivihon, kirjan, keksikäärön. Miksi hän ei ollut jättänyt niitä Gabrien pöydälle, niinkuin tarkoitus oli ollut? Luultavasti hän vaistomaisesti tahtoi kostaa Gabrielle, joka oli pistänyt tämän okaan hänen sydämeensä.

— Olenpa minä halpamainen! hän ajatteli. Onko tyttö muka syypää siihen? Jos se edes on totta? Mutta _voiko_ se olla totta? Miksi? Minkätähden en heti ole tullut ajatelleeksi tuota: minkävuoksi?

Sentähden, että tuo kysymys oli turha!

Tunsihan hän tuon hirvittävän _miksi_. Jo ennenkuin tuo turha kysymys oli kohonnut hänen huulilleen, se oli kaikunut hänen veressään, suonesta suoneen, sydämen kumisevaan syvyyteen saakka.

Antonio oli myönyt itsensä rahasta. Regina ei hetkeäkään epäillyt sitä, eikä hän hetkeäkään ajatellut, että Antonio olisi jo ennen naimisiinmenoaan ollut pelkästä taipumuksesta sen vanhan naisen rakastaja.

Hän oli myönyt itsensä. Hän oli naisten tavoin myönyt itsensä saadakseen rahaa ja voidakseen hankkia Reginalle kauniin kodin, auringonvaloa ja vaateriepuja, pikkurihkamaa, käsineitä, silkkisiä alushameita... kaikkea, mitä hän oli mieheltään vaatinut ja minkä puuttumisesta hän oli moittinut tätä.

— Voi sinua kurjaa, typerää poikaa, heikkoa ja halpaa olentoa... Lähden kotiin ja annan sinulle korvapuusteja kuin pahoille lapsille. Olisihan sinun pitänyt ymmärtää minua...!

Mutta nyyhkyttäessään itsekseen ja ajatuksissaan lausuessaan tällaisia syytöksiä Regina tiesi ja tunsi, että moiset sanat olivat kaikki tyhjiä ja mielettömiä. Aivan toinen totuus kaikui hänen sisimmästään, joka muuttui uhkaavaksi pyörteeksi.

Hän, Regina itse, oli heikko ja halpa olento. Hän ei ollut älynnyt elämän kohtalokasta vakavuutta. Ja nyt elämä kuritti häntä kuin häijyä lasta ainakin.

Hänen päänsä hehkui ja ohimoita jyskytti, aivan kuin joku olisi iskenyt häntä niihin. Kuinka kauan hän jo oli istunut penkillä? Ohikulkijat katselivat häntä. Nuoret miehet kääntyivät häneen päin; eräs heistä hymyili ihailtuaan hänen vihreitä kenkiään ja alushameen helmaa, joka pisti esiin hameen alta.

Regina ajatteli, että imettäjä istui odottamassa häntä puistossa. Mutta hän ei kyennyt lähtemään liikkeelle. Tuskissaan hän näki ikäänkuin harson läpi ohikulkijat, vihreiden kasvien peittämät rauniot, keltaisen teltan niiden keskellä, kaksi harmaatäpläistä kyyhkystä, jotka suutelivat toisiaan murattiköynnöksen lehtien välissä, ja lennätinlankojen verkon vasten taivaantaustaa. Hän näki ilmoitukset, jotka peittivät Termien kulmauksen, erotti metsästysaiheen kookkaassa reklaamissa, luki välinpitämättömästi sanat: Odol, Odol, Odol, jotka sitten oudosti painuivat muistiin, näki torin perällä työskentelevät miehet punaisenhallavissa paidoissaan, seurasi katseillaan ajoneuvojen pyörien väikettä. Tämä jokapäiväinen näky, joka lukemattomat kerrat oli kulkenut hänen ohitseen, herätti nyt hänessä syvää levottomuutta, veti puoleensa, nieli hänet. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän itse loi tämän omituisen mielenkiinnon saadakseen ajan kulumaan ja siirtääkseen puistoon ja kotia palaamisen hetken tuonnemmaksi.

Häntä peloitti palaaminen kotiin, jota vain ajatellessaankin hän tunsi kammoa. Kaikki siellä oli inhoittavaa, kaikki, kaikki, kaikki...

Hän olisi tahtonut riisua omat vaatteensa, samoin hän olisi tahtonut raastaa vaatteet lapsensa hennon ruumiin yltä, joka oli puhdas kuin vastapuhjennut ruusu, häpeän ja katalan teon merkit, ja painaen lastansa alastomana povelleen paeta sen kanssa kauas, kauas...

Paeta! Tuo vanha tuuma palasi hänen mieleensä. Mutta tällä kertaa hän tahtoi paeta synnyinseutuaan paljoa kaukaisempaan paikkaan sen joen toiselle puolen, jonka takaa ei enää koskaan palata.

* * * * *

Enemmän kuin puoli tuntia hän istui penkillä. Yhä nopeammin kävelijät kiiruhtivat ohi; lapset katosivat puistosta. Varmaan imettäjäkin jo oli vienyt Caterinan pois. Ruoho tuoksui. Tukehduttava, hermostuttava henkäys tuntui ilmassa. Tämä ruohon tuoksu, tuo hiostava, hekumallinen lämpö, joka oli levinnyt ilmaan, teroitti hiljaisen soiton tavoin Reginan muistoja ja tunnelmia. Yksi muisto oli muita itsepintaisempi, se katosi ja palasi toisia selvempänä, polttavampana ja raskaampana. Se oli täydellinen ilmestys, se oli ainoa, totuudenmukainen selitys, sillä koettipa Regina kuinka kuvaavasti tahansa palauttaa ja pysyttää muita muistoja, ne eivät ilmaisseet hänelle kaikkea, mitä hän halusi ja mitä häntä samalla peloitti tietää.

Hän arvaili, miten Cabrie oli voinut päästä salaisuuden perille. Eihän se vielä riittänyt, että hänellä oli tarkka havaintokyky ja kaksi tervettä ja terävää silmää. Mitä selviä todistuksia Gabrie oli saanut? Mistä salaisuus oli hänelle paljastunut? Ruhtinattaren jäykistä välinpitämättömistä kasvoista vai Antonion katseista? Vai Mariannan silmistä? Vai oliko se jo yleisesti tiedossa? Regina ei ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että sellainen voisi olla mahdollista, eikä ollut milloinkaan huomannut pienintäkään merkkiä, joka olisi voinut saada epäilemään. Ainoastaan muutamat irralliset sanat ja lauseet sukelsivat nyt esiin hänen muistoistaan ja saivat merkityksen, joka hänen täytyi kiihoittuneisuudestaan huolimatta tunnustaa liioitelluksi:

— Kaikki on mahdollista! Niin Marianna oli sanonut hänelle kerran, ilkeästi hymyillen. Sokeatkin näkevät joskus.

Hän, Regina, oli siis ollut sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut nähnyt mitään, ehkä senvuoksi, ettei ollut koskaan epäillyt ja ettei ollut pitänyt silmiään auki. Hänen mieleensä muistui nyt se melkein ruumiillinen vastenmielisyys, jota rouva Makulina oli herättänyt hänessä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen. Hän muisti Arduinan hutiloiden järjestetyn salin, sateisen taivaan, ikävän illan, vanhan mustapukuisen naisen, joka porttikäytävässä kaupitteli keltaisenvihreitä sitruunoita. Varjosta, joka oli synkkä kuin nokinen usva, kohosi Antonion hahmo mustana ja salaperäisenä. Ruhtinattaren kalpeat, liikkumattomat kasvot ja harmahtavat huulet olivat tuota tummaa taustaa vasten kuin himmeä kuu unisella pilvitaivaalla. Kuinka, milloin tuo aistillinen vanha nainen oli jähmettyneen taivaankappaleen tavoin vetänyt myrkylliseen piiriinsä iloisen ja varomattoman linnun, joka ajattelemattomasti liihoitteli sen lähettyvillä!

Ajattelemattomasti! Ei niinkään. Olihan Antonio mennyt synkän näköiseksi sinä iltana, nähdessään ruhtinattaren. Epäilemättä häntä silloin äärettömästi kammotti tuon naisen inhoittava intohimo. Mutta sitten oli tullut tuo surkea päivä... hänen vaimonsa oli paennut, soimattuaan miestään köyhyydestä, ja silloin tämä oli sokeasti, nöyryytettynä ja epätoivoisena myönyt itsensä. Ja se Reginan muisto, joka kaikkein itsepintaisimmin palasi hänen tajuntaansa ja joka selvimmin paljasti tuon _teon_ kammottavuuden, oli juuri muisto Antonion tulosta Casalmaggioreen, heidän ajeluretkestään asemalta joen rantaa ja siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka miehensä jälleennäkeminen teki Reginaan.

Kaikki tuntui hänestä nyt päivänselvältä. Siitä syystä Antonio oli muuttunut. Sentähden hänen suudelmansa olivat niin epätoivoisia, melkein julmia. Hän palasi vaimonsa luo saastutettuna, värähdellen ahdistuksesta kuin neito, joka on myönyt itsensä inhoittavalle ukolle. Sekä rakkaudesta että kostonhimosta Antonio oli suudellut sillä tavalla... ja sen hän teki saastuttaakseen hänet, Reginan, sillä kataluudella, johon tämä oli hänet pakottanut, ja unohtaakseen itse kataluuden.

Ja sitten... sitten hän kaiketi oli tottunut. Ihminen tottuu kaikkeen; Reginakin oli tottunut... Tottuisiko hän enempäänkin? Piiskan sivallus ei olisi voinut koskea häneen kipeämmin kuin tämä ajatus. Hän kavahti pystyyn, riensi lehtokujan läpi ja meni puistoon, joka torkkui autiona ohuesti vasta lehteen puhjenneiden puiden varjostamana. Imettäjää ei enää näkynyt. Vaistomaisesti Regina poistui vastakkaisesta portista pysähtyen rautatammien alle, joiden oksat olivat täynnä kullanhohtoisia nuoria lehtiä. Oli jo melkein keskipäivä. Lähtisikö hän kotiin? Eikö tämä ollut sopiva hetki ja tilaisuus paeta todenteolla, käymättä enää saastutetussa kodissa; sitten voisi kirjoittaa jostakin kaukaiselta seudulta Antoniolle: Syytä on ollut molemmissa, antakaamme siis toisillemme anteeksi, mutta erotkoot elämämme tiet!

Typeryyksiä! Romaanioikkuja! Todellisessa elämässä eräänlaiset asiat eivät koskaan tapahdu, tai eivät ainakaan ole oikealla kohdalla.

Regina oli kerran paennut saastuttamattomasta kodista, joka oli tuntunut hänestä liian ahtaalta. Hänen pakonsa oli aiheutunut naurettavasta oikusta ja kuitenkin voinut tapahtua. Mutta nyt sitävastoin, kun hänen omanarvontunteensa ja kunniansa kielsivät häntä enää astumasta jalallaan kotiin, joka oli kaikkein häpeällisimmän teon tahraama, nyt hänellä ei ollut voimaa paeta toistamiseen.

* * * * *

Regina joudutti askeliaan. Hänen alushameensa kahisi ja kuiskaili, ja hän oli ärtynyt tuolle silkille, joka huokaili hänen ympärillään ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa selkenivät. Kuta pitemmälle hän ehti Viminale kadulla, sitä enemmän hän rauhoittui.

Täytyi nähdä, tutkia, odottaa. Ihmiset ovat häijyjä, ja heidän suurin ilonsa on parjaaminen tai ainakin juoruaminen. Ei saa tuomita miestä pelkän juorupuheen perusteella, jonka jokin tyttöheilakka on kirjoittanut muistikirjaansa.

Koko juttu oli mitätön pikkuseikka. Mutta kuitenkin.

* * * * *

Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.

Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, joka _tuntee_ paikan, missä lepo ja seimi odottavat.

Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.

Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa pysähtyneensä. Hatuista... silkkialushameista... kaikista noista koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio... Mutta ajatus katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus, ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä. Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.

Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana, näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet. Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!

Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.

Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on poissa.

Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin, noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus, joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.

— Olet jo kotona! Kyllä on ihana päivä! Entä Caterina?

— Hän nukkuu.

Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää ympärilleen.

— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.

* * * * *

Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.

— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennä _sen toisen_ luo... Ja jos hän olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.

Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.

Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei ollut sanonut hänelle kaikkea.

— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli. Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko asiasta.

Mitä hänen siis oli tehtävä?

Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti punnita kylmäverisesti asemaa.

Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.

Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on outojen ja käsittämättömien lakien alainen.

Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.

Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen todelliseen murhenäytelmään?

— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa. Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni, tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää... mitä silloin teen?

Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.

— Me olimme ja _olemme_ — niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää, vaikka samalla _vaistoan_, että kaikki on totta...

— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.

Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa eritellä tilaansa.

Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.

— Ennen mitä tahansa... kurjuutta, surua, häpeää... mitä vain, vaikka Antonion menettäminenkin... mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!

Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa, pureskeli peitettä ja itki.

Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.

Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän oli vallannut voimansa ylemmyydellä.

Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään häpäisi häntä vielä pahemmin.

— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän ei suinkaan hetkeäkään epäröi.

— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja mato, joka häntä kalvaa, olen minä.

* * * * *

Entä, jos hän sittenkin erehtyi? Jollei se ollut totta?

Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä synkempään pimeyteen.

* * * * *

Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus. Sitten... sitten saamme nähdä.

* * * * *

Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.

Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».

Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.

— Mitähän se olikaan? Milloin? Miten? Nyt sen tiedän: tuo uni!

Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan seuraa... mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä pelastajan, palosotilaan.

— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö, aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä, jolloin hän näki unensa?

Hän muisti lukeneensa esimerkkejä sentapaisesta.

Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas, että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin. Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet hieman lohduttivat Reginaa.

* * * * *

Mutta kuinka mitätön tuo lohdutus olikaan!

Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa, häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä, osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.

Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä, mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi tilaa hänen elämässään.

Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä raunioita.

* * * * *

Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen, »kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin oudon lujasti todellisuuteen.

Marianna! Varmaankin hän _tiesi_. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli heti kutsua hänet luokseen.

— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan voimakkaampi Mariannaa.

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen varmuuteen niiden voimasta.

— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»

Hän luuli kuulevansa oman äänensä kaiun hiljaisessa salissa.

Mitähän Marianna vastaisi? Nauraisiko ehkä?