Part 4

Huoneisto oli soma ja siisti, todellinen linnunpesä keskellä kivistä korpea, jota sanotaan kaupungiksi. Kaksi ikkunaa oli puutarhan puolelle, muut likaiseen pihaan päin. Regina sanoi, että oli liian vähän valoa ja ilmaa ja ettei koko asunto yleensä miellyttänyt häntä ollenkaan.

— Liian vähän valoa, liian vähän ilmaa! — Antonio toisti ihmetellen. Päinvastoin, niitä täällä on liiaksikin! Katsohan, tuolla alhaalla on puutarha. Sitäpaitsi tästä on lyhyt matka ministeriöön, ja olemme keskikaupungilla...

— Ei! Minä tahdon, että ikkunat ovat kadun puolella.

— Lähdetään siis etsimään kadunpuoleisia ikkunoita. Mutta saat nähdä, että sillä summalla, jonka kykenemme maksamaan, emme voi saada parempaa asuntoa kuin tämä.

— Ihankohan! Regina vain tuumi epäillen.

Mutta varsin pian hänen mielipiteensä muuttui.

Heille alkoi nyt parin viikon surkea vaellus. Aluksi he kiertelivät Esquilinolla, Kvirinaalilla, Villa Ludovisin kaupunginkortteleissa, ja Regina rallatteli, kasvoilla epämääräinen, puoleksi katkera, puoleksi leikkisä hymy.

— Suojatonna, koditonna kuljeskelen vainen...

Mutta sitten hän kävi synkäksi, väsyi ja astua laahusti eteenpäin masentuneen näköisenä.

Ja hän ja hänen onnettomuustoverinsa, kumpikin, kävivät vuokratoimistossa, joka näytti rosvoluolalta, saivat parikymmentä osoitetta, kulkivat Corson päästä päähän tutkien kaikki lähikadut, samoin kuin purjehditaan pitkin joen vartta etsimässä tuntematonta maata tai salaista lähteen suonta. Antonio olisi tyytynyt asumaan kaukanakin ministeriöstä, kunhan Regina vain olisi ollut tyytyväinen. Mutta Regina ei ollut tyytyväinen mihinkään.

Kaikki huoneistot, joita he kävivät katsomassa, olivat joko liian isoja ja kalliita, tai pimeitä ja melkein ullakolla ja niin ahtaita ja kylmiä, että sydän kutistui kokoon ja jäätyi jo niiden pelkästä näkemisestä. Muiden muassa Regina näki keskikerroksessa neljän huoneen asunnon, joka oli aivan pimeä ja jossa asusti joukko hienoasuisia naisia. Se näytti elävien haudalta. Ja Regina pakeni oitis pelästyneenä ajatellessaan, että hänen täytyisi asua siinä. Tämä oli kauheaa! Ja tämä nyt oli Rooma! Olivatko nämä niitä taloja, joita Rooma tarjosi niille, jotka kauan olivat siitä uneksineet? Eläville valmistettuja hautaholveja, pimeitä eläinten luolia, orjien asuinkomeroita ne olivat! Tuhat kertaa parempi oli kurjinkin mökki Po-joen rannalla, sillä niissä oli sentään valoa ja vapautta! Ja lisäksi satoi, satoi lakkaamatta. Regina, joka ei ollut tottunut pitkiin kävelyretkiin, väsyi pahanpäiväisesti harhaillessaan etsimässä pesää, jossa olisi lepuuttanut haavoittuneita siipiään. Muutamassa päivässä hän laihtui ja kalpeni, kävi ärtyisäksi ja rumaksi. Joskus hän katseli Antoniota ivallisen säälivästi. Hänestä tuntui, ettei ollut sen surkuteltavampaa ja naurettavampaa olentoa kuin hieno nuori herra, joka »hinasi» jäljessään rumaksi käynyttä pientä puolisoaan, etsien huoneistoa, joka maksoi viisikymmentä liiraa kuussa.

Kuinka surkeaa tämä kaupunkilaiselämä olikaan! Mutta silti Regina kadehtien katseli ohikulkijoita ajatellen kuumeisesti:

— Heillä on koti, vaikkapa vain pieni komero, he tietävät minne palata, eivätkä harhaile kaduilla etsien tyyssijaa, niinkuin me. Me olemme kulkukoiria, jotka emme koskaan löydä loukkoa, mihin kuolla.

Hän katseli hurjan kateellisesti saavuttamattomia pieniä huviloita, ja hänet valtasi ajatus:

— Minullakin oli koti, täynnä valoa ja runoutta. Ja omilla käsilläni telkesin itseltäni sen ovet, enkä enää koskaan pääse sinne takaisin!

Hänen näin ajatellessaan kihosivat kuumat kyyneleet hänen silmiinsä. Antonio, joka laahasi häntä rinnallaan, huomasi, miten väsynyt ja vaitelias hän oli ja katseli häntä säälien. Hän vaistosi osaksi hänen tyytymättömyytensä, mutta toisinaan hän itsekin hermostui.

Miksi Regina ei huolinut d'Azeglio kadun varrella olevasta asunnosta? Mitä parempaa hän saattoi toivoa!

Molemmat palasivat kotiin väsyneinä ja ärtyisinä. Isossa, kylmässä vuoteessa Regina vetäytyi kauas miehestään. Tämä kuuli joskus tukahtunutta itkua, joka ei enää hellyttänyt, vaan lopulta ärsytti. Mikä hänen vaimoaan oikeastaan vaivasi? Eihän ollut mahdollista, että tuo älykäs nainen itki vain sen vuoksi, ettei ollut löytänyt sopivaa asuntoa. Joskus hän sanoi Reginalle:

— Sinä et enää rakasta minua. Kadut, että menit kanssani naimisiin; sentähden sinä itket. Kuinka teetkään minut onnettomaksi, Regina!

Yhä pysytellen loitolla miehestään tuossa isossa, kylmässä vuoteessaan Regina tunsi itsensä epätoivoisen yksinäiseksi. Hän kuvitteli eksyneensä aavalle jääkentälle. Raitiovaunun kitinä kuulosti sateen ropistessa kostean tuulen ulvonnalta. Hänen ympärillään oli kaikki pimeää ja sumuista; vain jossakin hyvin kaukana hohti punaisena hehkuva liesivalkea, ja usvaisessa taustassa vilkkui vedenpinta ja lehdettömän metsän laita.

— Miksi lähdinkään kotoani? hän ihmetteli itsekseen tyrmistyneenä. Olen antanut raahata itseni tänne kuin juurineen irtiraastetun puunrungon, jonka on määrä muodostaa osa siitä kammottavasta rakennuksesta, jota sanotaan suurkaupungiksi.

Sitten hän ajatteli, eikö hän enää rakastanut Antoniota. Toisinaan hänestä tuntui, että niin oli asian laita, toisinaan hän taas heltyi ajatellessaan miestään.

— Teen hänet onnettomaksi. Sanoihan hän, että Roomassa odotti pikkuporvarillinen perhe ja vaatimattomat, porvarilliset olot. Mitä siis vaadin? Eihän tämä elämä muutoin kestä iäti. Täytyyhän kerran kuolla.

Täytyy alistua kohtaloonsa. Mikä tapahtuu, ei ole vältettävissä, ja kaikkein varminta ja mahdottominta välttää on kuolinhetki. Kuolla! Päästä tuntemasta koti-ikävää, päästä näkemästä anoppia, Arduinaa, Ciasparea, palvelustyttöä, harhailemasta sateessa asunnon etsinnässä!

— Ei! hän sitten päätti, en enää tahdo pahoittaa Antoniota. Eihän ole hänen syynsä, että kaikki kaupunkilaiselämän kurjuus tunkeutuu väliimme. Ei hän aavistanut tällaista, enkä minäkään! Mutta kuolema tulee pian. Täytyy alistua ja asettua asumaan d'Azegliokadun huoneistoon. Aika kuluu kai siellä niinkuin muuallakin.

Hän nukahti tyytyväisenä filosofisiin päätelmiinsä. Ja hän näki herkeämättä unessa kaukaisen kodin, metsän, takkavalkean, harmahtavan hämyn, joka tulvi sisään ikkunalaseista, joiden ääressä kissanpoika istui järkähtämättä katsellen poppelin runkoa.

Seuraavana aamuna hän heräsi Venutellin perheen kammotussa huoneessa, näki yläpuolellaan tukahduttavan synkän katon, hänen täytyi nousta, lähteä ulkosalle, kastua, kärsiä vilua ja Anna rouvan seuraa...

Alistua kohtaloonsa? Se oli mahdollista teoriassa, käytännössä hermot nousivat rajusti kapinaan todellisuutta vastaan.

Kuukauden kestäneen turhan haeskelun jälkeen Regina lopultakin, pikemminkin väsymyksen pakosta kuin vapaaehtoisesti, suostui siihen, että vuoden ajaksi vuokrattiin d'Azegliokadun huoneisto, joka yhä oli vapaana. Mutta jo samana päivänä, jolloin he allekirjoittivat vuokrasopimuksen, hän katui ja kävi sietämättömäksi.

— Hullu olin, kun jätin kotiseutuni ja lähdin asumaan Roomaan, mokomaan loukkoon. Täällä minä tukehdun ja kuolen! hän huudahti Antoniolle.

Lopultakin Antonio kiivastui:

— Mitä siis oikeastaan tahdot? hän kysyi raivoissaan. Luulitko meneväsi naimisiin ruhtinaan kanssa? Tiesithän, mitä minä saatoin tarjota sinulle, ja satoja kertoja toistit minulle, ettei turha kunnianhimo ollut pilannut sinua, että olit voimakas, ettet ollut itsekäs etkä vaatinut elämältä mahdottomia. Miksi et luo katsetta taaksesi, sensijaan että aina tuijotat eteesi? Sanoithan olevasi hiukan kuin sosialisti. Miksi et vertaa asemaasi monien miljoonien naisten asemaan?

Regina itki painaen otsaansa ikkunaruutuun, jota vasten sade yhä rapisi. Hänestä tuntui, että taivas itki hänen kanssaan. Hän myönsi, että Antonio oli oikeassa, vaikka hän katseli asiaa yksistään aineelliselta kannalta, vaistoamatta vaimonsa tyytymättömyyden syvintä syytä. Kuitenkin hän hymyili kyynelten lomasta ivallisena ja ylpeänä.

— Lopeta jo! hän sanoi. Puhut taitamattomasti.

— Ehkä puhun taitamattomasti, mutta tarkoitan parastasi, Antonio vastasi leppyen. Olen väsynyt näkemään sinut noin tyytymättömänä. Mitä vaadit minua tekemään? Mitä voinkaan antaa sinulle muuta kuin mitä minulla on ja mihin kykenen, nimittäin kaiken työni, rakkauteni, kunniallisen aseman ja huolettoman huomispäivän?

— Hän ei voi ymmärtää minua, Regina ajatteli suvaitsevasti. Koetan kärsiä, mutta ei kukaan saa huomata sitä, ei edes hän. Minun on siis oltava yksin. En tarvitse ketään. Tahdon olla luja! Ei sovi paljastaa tunteitaan kaikille näille arkipäiväisille ihmisille.

Hänellä oli samanlainen tunne kuin linnunpojalla, joka on hetkeksi pudonnut veteen ja senjälkeen ravistaa veden siivistään.

Antonio tuli hänen luokseen, ja seuraavassa tuokiossa he tekivät sovinnon.

— Sitäpaitsi, vuokrasopimus on vain vuodeksi, Antonio sanoi hyväillen hänen hiuksiaan. Vuodessa voi tapahtua paljon. Aion hakea sihteerinpaikkaa ja saadakin sen. Silloin saamme vuokrarahaa, ja sitten koetan hankkia muutaman tunnin ylimääräistä työtä. Ehkä ruhtinatar uskoo raha-asiainsa hoidon kokonaan minulle. Silloin asemamme paranee. Vuokraamme asunnon, jonne on vähemmän portaita kiivettävänä. Pian kotiudut tänne... Kerran vielä naurat, kun olet voinut itkeä näin vähästä. Mene nyt huuhtomaan kasvosi. Kuinka punoittavat silmät rumentavatkaan sinua!

— Rumana tai sievänä olen aina oma itseni! hän sanoi upottaen kasvonsa kylmään veteen. Senjälkeen hän kuivasi kasvonsa huolellisesti pyyheliinalla, sirotti niihin ihojauhetta, sitoi kaulaansa kaulaliinan ja suostui lähtemään ylös Arduinan huoneistoon.

Ovi oli auki, ja eteisestä he kuulivat Arduinan äänen salista.

— Kukahan siellä on hänen luonaan? Regina kysyi.

Ei siellä ollut ketään.

— Mitä teetkään! Puhutko itseksesi? Antonio kysyi.

Kirjailijatar punastui, naurahti, päästi pienen parahduksen ja tunnusti sitten valmistaneensa puhetta, jonka aikoi pitää Hänen Ylhäisyydelleen opetusministerille, jolta hän aikoi käydä pyytämässä raha-avustusta lehdelleen.

— Tietääkö miehesi tästä? Eikö? Silloin kysyn häneltä, mitä hän siitä arvelee, Antonio uhkasi.

— Älä Herran nimessä! Arduina huusi.

— Mutta eikö sinusta ole kiusallista käydä kerjäämässä rahaa? Regina kysyi ihmetellen.

— Mitä vielä! Niin kaikki tekevät. Enkä kerjää sitä itselleni, vaan lehdelleni, jonka talous on perin huonossa kunnossa. Olen anonut puheillepääsyä ja avustusta kuningattareltakin. Huomenna aion lähteä setäni senaattorin luo tiedustelemaan erästä asiaa.

— Ennemmin kuolisin, kuin pyytäisin mitään keneltäkään, Regina tuumi.

— Miksi niin? Arduina kysyi ihmetellen. Mitä pahaa siinä on? Jos sinäkin olisit kirjailijatar, jos sinulla olisi lehti ja lisäksi aate ajettavana ja voittoon vietävänä...

— Lopeta jo, senkin hupakko! Antonio huudahti.

— Ole sinä vaiti! Etkö sinä itse muka kerjäile avustusta? Ja jos tarjoutuu tilaisuus, niin etköhän käytä sitä hyväksesi, kunhan vain siitä on sinulle hyötyä? Miksi tuijotat minuun noin silmät pyöreinä, Regina? Pian sinäkin totut tällaiseen.

— »Pian sinäkin totut» — sen Regina jo kuuli toistamiseen. Hän tunsi katkerien ja ylenkatseellisten sanojen tulvan nousevan huulilleen. Mutta hän vaikeni ajatellen, ettei hänen sopinut alentua edes vastaamaan. Hän lähestyi ikkunaa ja näki mustapukuisen vanhan naisen sitruunoineen porttikäytävässä, mutta ei enää tuntenut samaa alakuloisuutta nähdessään hänet kuin Roomaan tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän oli _tottunut_ näkemään hänet.

— Ruhtinatar kyselee aina sinusta, Arduina kertoi. Tuletko ensi perjantaina hänen kutsuihinsa? Nyt kun olette saaneet vuokratuksi asunnon ja asianne vähän järjestykseen, voit ruveta käymään vastavierailuilla ja solmiamaan uusia tuttavuuksia.

— Mitä minä tuttavuuksilla...?

— Mitäkö? Antonio kysyi hiukan kiivaasti. Älä nyt teeskentele.

— Onko minulla kenties salonki, jossa voin ottaa vastaan vieraita? Regina vastasi, äänessä kylmä kaiku, joka jääti hänen miehensä sydäntä.

Antonio vaikeni loukkautuneena. Arduina ei käsittänyt, vaan virkkoi:

— Sinun salonkisi on pieni; se merkitsee, että tuttaviesi piiri on niinikään pieni. Mutta ruhtinattaren tuttavuus sinun ainakin on pidettävä voimassa — jo miehesi edun kannalta.

— Eikö mitä! Minä välitän viisi sinun ruhtinattaristasi! Regina sanoi vastaan. Mutta heti hän katui sanojaan muistaen muutamia hetkiä aikaisemmin tekemänsä päätöksen, alkoi nauraa ja laskea pilaa, pani salin mullin mallin ja lupasi seuraavana päivänä lähteä Arduinan mukaan hänen setänsä senaattorin luo.

— Sanon hänelle, että olen runoilijatar, ja pyydän häntä hankkimaan minulle pääsyn kuningattaren puheille.

— Lapsikulta, Arduina huudahti haltioissaan. Niin, niin, lähdetään yhdessä.

Mutta Regina teki veitikkamaisen eleen ja heilutti kättään kuin viuhkaa peukalo nenännipukalla. Arduina nauroi, mutta arveli, että hänen kälynsä oli puolihassu.

Seuraavana päivänä he lähtivät kuuluisan senaattorisedän puheille, joka olikin vain Arduinan äidin pikkuserkku. Kirjailijatar oli pukeutunut huolellisesti: hänen pukunsa oli mustaa silkkiä, edessä ja takana runsaasti laskoksia; päässä hänellä oli unikoilla koristettu keltainen olkihattu, ja kaulassa kauluri, jonka höyhenet olivat niin pehmeät ja tuuheat, että ihmiset kääntyivät sitä katselemaan. Hänen rinnallaan näytti Regina, joka niinikään oli mustissaan, kaulassa välttämätön kaulaliina, melkein kaunottarelta.

Senaattori »setä» asui Sistino-kadun varrella neljännessä kerroksessa. Tämä ilahdutti suuresti Reginaa. Jos kerran senaattori asui neljännessä kerroksessa, hän itse saattoi tottua asumaan viidennessä.

Vielä tyytyväisemmäksi hän kävi nähdessään senaattorin melkein pimeän asunnon, joka oli sisustettu niin yksinkertaisesti, että se pikemminkin hipoi köyhyyttä kuin vaatimattomuutta. Ainoastaan muutamat tummanvihreälehtiset kasvit, joiden isot lehdet näyttivät heikosti loistavan omalla valollaan, koristivat etuhuonetta ja niitä kahta synkkää salia, joiden kautta vanha palvelijatar opasti vieraita.

Kellervä seinä taustana öljyvärimaalaus: sinisilmäisen, valkeatukkaisen punakan vanhuksen muotokuva hymyili hiukan ivallisesti. Iso, haljennut kuvastin heijasti muotokuvaa, ja pimeä, kolkko sali näytti saavan eloa noista kahdesta hahmosta, jotka liikkumattomina seinän ja kuvastimen keltaisella taustalla katselivat ja hymyilivät toisilleen kuin pohtien samaa puoleksi ivallista, puoleksi alakuloista ajatusta.

Regina katsahti kuvastimeen, ja hänestä näytti, kuin nuo kaksi kuvaa olisivat katsellessaan toisiaan ilkkuneet häntä. Sitten hän kääntyi nähdessään kuvastimen keltaisesta taustasta lähestyvän kolmannen hahmon, joka oli noiden kahden näköinen. Tulija oli senaattori.

— Terve tuloa! hän sanoi raikkaalla äänellä Arduinalle katsellen samalla Reginaa.

— Saanko esittää kälyni, Arduina sanoi; hän on ollut naimisissa kuukauden päivät.

— Kuinka hän on kömpelö! Regina ajatteli, mutta ei itsekään keksinyt mitään sanottavaa, kun vanhus puhutteli häntä.

Arduina otti heti puheeksi käyntinsä aiheen. — Tietysti, tietysti; mutta setä oli tyystin unohtanut koko asian. Hän ei tosin sanonut sitä suoraan, mutta Regina oivalsi sen kyllä.

— Niin, niin! Toimitatte siis sanomalehteä, naisasialehteä, eikö niin?

— En toki — tuota noin... kylläkin naisasiaa ajavaa, mutta hyvässä merkityksessä...

— Tietysti, tietysti, _hyvässä_ merkityksessä. Opetatte naisia tekemään työtä, totutatte heitä ajattelemaan työtä, ansiota, riippumattomuutta... Kun liikun ulkomailla, varsinkin Englannissa, naisten »siveellinen olemus» tekee minuun aina voimakkaan vaikutuksen, he kun ovat niin erilaisia kuin meidän naisemme... kuin te esimerkiksi...

— Mutta minähän teen työtä! Arduina yritti väittää vastaan.

— Mutta sinun työsi ei ole tarpeeksi tuottavaa, kun kerran tarvitset valtiolta avustusta, Regina ehätti huomauttamaan.

— Kas vain! Entä te, kirjoitatteko tekin?

— En, en ole koskaan tehnyt mitään.

Senaattori katsoi häneen ivallisilla ja alakuloisilla silmillään. Regina punastui ajatellessaan, ettei hän todella ollut koskaan tehnyt työtä.

— Tarvitsen vielä avustusta, kun työtä toistaiseksi ei Italiassa korvata ansion mukaisesti. Mutta tulevaisuudessa... Ne polvet, jotka me kasvatamme, ne... J.n.e.

Arduina piti pitkän puheen tulevista sukupolvista ja palasi lähtökohtaansa: raha-avustukseen.

— Hyvä lapsi, kyllä kai avustus saadaan, senaattori sanoi yhä katsellen Reginaa.

— Entä puheillepääsy?

— Totta kai se hankitaan! näin senaattori lupaili. Sinä hetkenä hän hymyili samoin kuin maalauksessa ja sen peilikuvassa, ja Regina huomasi, että hän surkutteli italialaista kirjailijatarparkaa ja ajatteli työtä tekevien englantilaisten naisten »siveellistä olemusta».

— Mutta mitä hyötyä puheillepääsystä on? Regina kysyi rohkeasti matkien senaattorin hymyilyä. Raha-avustuksen tarpeellisuus on käsitettävissä, mutta puheillepääsy...

— Se on siveellinen tuki. Tosin minun periaatteeni...

— Niin, niin; siveellinen tuki! senaattori toisti yhä hymyillen.

Regina tunsi äkkiä rinnassaan heräävän kapinan hengen. Miksi ei tuo mies, joka ulkomailla huomasi naisten »siveellisen olemuksen» niin suuresti eroavan kykenemättömien ja orjuutettujen italialaisten naisten siveellisestä olemuksesta, selittänyt Arduina paralle, kuinka nurinkurinen hänen menetelmänsä oli?

— Mutta, Regina aloitti, jos aina on päästäkseen eteenpäin pakko turvautua siveelliseen tai aineelliseen tukeen... eikö ole parempi kokonaan pysyä alallaan! Me naiset olemme sentään aina loisia. Ja on yhdentekevää, elämmekö nojaamalla isän, aviomiehen, rakastajan tai hallituksen tai kuninkaallisen perheen avustukseen.

— Sinä et käsitä näitä asioita, Arduina huomautti, hän kun ei ollut oivaltanut Reginan ajatusta. Sinä puhut vain, kun et itse tarvitse mitään.

— Oletteko kotoisin Lombardiasta, arvoisa rouva? senaattori kysyi kädet ristissä rinnalla ja huvikseen pyöritellen peukalojaan.

— Olen kyvytön ja hyödytön italialainen nainen, Regina vastasi itseään halveksien.

— Olette vielä nuori. Miksi ette kirjoita?

— Mitä hyödyttäisi kirjoittaa? Regina vastasi katsoen vanhukseen ivallisesti. Saadakseni avustusta ja puheillepääsyjä ehkä?

Vanhus nousi, painaen poveaan käsillään, ja lähestyi nuorta rouvaa.

— Millainen Rooma on mielestänne?

— Ruma. Minun on ikävä. Porvarillinen elämä on niin mitätöntä ja kuivaa. Ja lisäksi täällä aina sataa! Regina virkkoi nauraen.

»Miksi tuo mies katsoo minuun noin?» hän ajatteli. »Onko minulla kenties hänen mielestään samanlainen siveellinen olemus kuin englantilaisilla naisilla»?

Vanha herra pysähtyi Reginan eteen kääntäen selkänsä Arduinalle, jonka läsnäolon hän näytti aivan unohtaneen.

— Porvarillinen elämä on mitätöntä sentähden, että se on tyhjää, sisällyksetöntä, senaattori lausui. Meidän naistemme mieli on täynnä turhia pyyteitä, ja he ovat miehen loisia, joka kuihtuu ahertaessaan liiaksi perheen hyväksi. Yhteiskunnissa, joissa nainen tekee työtä, miehelle aina jää vapaata aikaa viljellä omia erikoisia lahjojaan. Englannissa...

— Mutta mitä voimme tehdä? Regina kysyi. Eihän meitä ole totutettu työhön!

Senaattori ei näyttänyt ottaneen huomioon hänen sanojaan. Hän antoi kuvauksen englantilaisesta yhteiskunnasta, jossa porvarit, virkailijat, jopa työläisetkin seuraavat kirjallisuutta, taidetta ja politiikkaa, ja pohtivat kaikkea. Eikä naisilla ole ikävä, he kun tekevät työtä ja ansaitsevat. Monet sadat kirjailijattaret, kääntäjät, sanomalehtien kirjeenvaihtajat ansaitsevat enemmän kuin kymmenentuhatta liiraa vuodessa. Mrs Humphrey Ward... niin, tiedättekö paljonko hän ansaitsee jokaisella kirjallaan?

Regina ei tiennyt, paljonko mrs Humphrey Ward ansaitsi.

— Seitsemän, kahdeksantuhatta puntaa.

Arduina laski äkkiä päässään:

— Yli kahdensadantuhannen liiran? — hän sanoi pelästyneen näköisenä. Hyvä Jumala, minä en tahtoisi ansaita niin paljon.

— Miksi?

— Siksi, että tulisin hulluksi.

— Italiassa... — Regina alkoi.

— Italiassakin naisella on hyvä tilaisuus ansaitsemiseen. Tehdä työtä, tehdä työtä — siinä koko salaisuus.

Regina poistui vanhan senaattorin pimeästä ja kolkosta asunnosta sielussaan uusi valonsäde.

Tehdä työtä, tehdä työtä! Niin, hänkin tahtoi tehdä työtä; hän aikoi ruveta kirjoittamaan, kun ei kyennyt muuhun. Ennenkaikkea hän tahtoi elää.

— Tahdon etääntyä siitä piiristä, joka pitää minua vangittuna. Tahdon katsoa elämää suoraan silmiin. Aion harhailla Rooman suurilla kaduilla, tutustua joukkosieluun, kuvata köyhien elämää, niitä, jotka ovat elämään kyllästyneitä, ja niitä, jotka näyttävät onnellisilta, vaikkeivät ole onnellisia, sanalla sanoen elämää sellaisenaan.

Palatessaan kotiin hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut ympärilleen myötätuntoisin silmin. Todellakin anoppi, Arduina ja langot, ympäristö ja ihmiset herättivät hänessä sääliä. Ja se oli hänestä erittäin miellyttävää.

Antonio, joka tiesi, että hänen vaimonsa oli kaupungilla, ei vielä ollut palannut kotiin. Regina oli yksin huoneessaan, istuutui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan kirjaa. Vähitellen se lämpö, joka oli syntynyt kävelystä, haihtui, ja päivänvalokin hälveni. Hänen ylitseen laskeutuivat ikäänkuin suuret näkymättömät verhot hitaasti, toinen toisensa perästä. Hän sulki kädessään olevan ikävystyttävän kirjan ja katseli taivasta. Mutta se taivaan kaistale, joka näkyi vastapäätä olevan synkän talon julkisivun yläpuolella, oli niin harmaa ja painostava, että se muistutti suolampareen liikkumatonta, tummaa vettä. Vain yksi ainoa pieni punainen pilvenhattara hohteli heikosti, valaisten hehkuvan hiilen tavoin sammunutta tuhkaa.

Äkkiä Regina tunsi sisimmässään suurta tyhjyyttä, jäätävää kylmyyttä. Tuo pieni pilvi muistutti hänelle menetetyn kaukaisen kotilieden valkeaa ja sen ohella kaikkea muuta menetettyä, joka oli jäänyt sinne kauas. Kaikkea sitä yksinkertaista ja hiljaista, mikä kuitenkin oli suurempaa ja säteilevämpää kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus. Hän ajatteli: »Tehdä työtä, ansaita». Vaikka pystyisinkin siihen, se ei voisi antaa minulle takaisin kotiani, entistä elämääni, eikä sitä ympäristöä, johon kuulun. Pienikin _todellinen hyvä_ merkitsee enemmän kuin korkein kuviteltu ihanne.

— Mikä on ihanne? hän sitten ajatteli seuraten katseillaan rusopilven hidasta matkaa.

Ja hän matki vanhan senaattorin hymyä muistaen, että hänkin, Regina, oli kuvitellut, että hänellä oli monta ihannetta.

IV

Jouluaattona Regina tahtoi mennä aikaisin levolle, valittaen pahoinvointia, mikä antoi Anna rouvalle ajattelemisen aihetta, mutta ei ollenkaan saanut vakuutetuksi Antoniota. Hän tunsi tai luuli tuntevansa sen salaisen taudin, joka kalvoi hänen vaimonsa sydäntä. Hän tiesi sen nimenkin: kotikaiho. Ja hän luotti siihen, että aika parantaisi sen.

Tuskin Regina oli paneutunut vuoteeseen, kun hän jo alkoi ajatella ja muistella. Joulu Roomassa! Hän näki mielikuvituksessaan rattaiden, joissa oli eläviä kananpoikia, vierivän ympäri kaupunkia, naisten rientävän ohi kääröjä ja myttyjä käsissä. Lihavat ruokatavarakauppiaat pistivät esiin päänsä roomalaisen imperatorin ilmein inhoittavista myymäläkomeroistaan. Hänen ylhäisyytensä, alivaltiosihteeri, oli pysähtynyt Dagninon näyteikkunan eteen kasvoillaan neuvoton, epäröivä ilme.

Palvelustytön, Anna rouvan ja Gasparen välillä oli syntynyt kova kahakka eräänlaisten makaronileivosten johdosta. Marina oli kiivennyt portaat edestakaisin ainakin pariinkymmeneen kertaan. Aina hänellä oli mukanaan kääryjä ja myttyjä, mutta joka kerta hän oli unohtanut jotakin. Koko aamiaisen ja päivällisen ajan kolme veljestä, äiti ja palvelijatar olivat keskustelleet ruoasta.

Tämä oli lopulta saanut Reginan melkein pahoinvoivaksi. Ollessaan yksin isossa, kovassa ja kylmässä vuoteessa kokoon käpertyneenä häntä kouristi raskas tunnelma, kosteus ja alakuloisuus. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut pieni etana, joka kuulee sateen tippuvan kuorelleen. Ja yhä hän ajatteli kotoista liettä ja lumen valaisemia öitä. Ruokailuhuoneesta kuului puheensorinaa ja naurua, ulkoa raitiovaunujen surkeaa kitinää ja juhlivan ja mässäävän suurkaupungin humua. Mutta kaikkien näiden äänien läpi tunkivat junan vihellykset asemalta. Jokin niistä nauroi; toinen, ohut ja kimeä, kuulosti lapsen ääneltä, joka pyytää jotakin; mikä taas ratisi kuin monivärinen mutkitteleva salama pimeällä taivaalla. Viimeinen tuntui ilkkuvan Reginaa: Matkustaa kotiin! Matkustaa kotiin! Hui hai! Tänne olet tullut ja tänne jäät; hyvästi!

Regina suuttui. Häntä ärsytti hänen ylhäisyytensä, tuo herrasmies, joka katseli Dagninon näyteikkunaa kohennellen kultasankaisia silmälasejaan. Ja sitten hän ihmetteli, keitä olivat ne tuntemattomat henkilöt, jotka nauroivat ja leikkivät ruokailuhuoneessa.

Vaikka Antonio oli suuttunut, hän meni aikaisin levolle. Regina oli nukkuvinaan. Antonio kosketti häntä erittäin varovasti, ja tuntiessaan, että hän oli kylmä, painautui lähelle häntä antaakseen hänelle ruumiinlämpöään. Regina tunsi sen omituisen, kuvaamattoman tuoksun, joka aina levisi hänen miehensä tukasta ja hänen mielensä heltyi, mutta hän ei avannut silmiään. Hetket kuluivat. Kaupunki vaipui uneen kuin ahne lapsi, jolle on luvattu antaa seuraavana päivänä paljon makeisia. Regina ei saanut unta, mutta tunsi miellyttävää lämpöä. Kirkkaat kellot helisivät hiljaisessa yössä. Yksi tuntui kaikuvan kaukaa joen toiselta puolelta, vakavana, sointuisana, ikävöivänä.

Reginan mieleen muistuivat muutamat Pratin säkeet, joita hän ei tiennyt ennen osanneensa ulkoa. Mistä ne nousivatkaan hänen tajuntaansa? Ehkä kellojen kaihoisa kalkatus tuona ensimmäisenä maanpaon jouluna houkutteli ne esille alitajunnan syvyyksistä:

Haaveilla vihreistä keväistäni. Haaveilla juhlista kodin armaan...

Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona. Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti. Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot, silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio heräsi.

— Mikä sinun on!

— Hänen ylhäisyytensä... — hän mutisi unissaan.

* * * * *

— Viime yönä nauroit, nyt itket? Saanko tietää, mikä sinua vaivaa? Antonio kysyi seuraavana aamuna herätessään ja huomatessaan Reginan itkevän.

— Ei mikään.

— Vai ei mikään! mies sanoi suutuksissaan. Itkethän sinä, ja miksi? En kestä tätä kauempaa! Miksi kiusaat minua näin?

Regina tarttui hänen käteensä ja painoi sen silmilleen. Antonio heltyi.

— Mikä sinun on, Regina? Sano, mikä sinua vaivaa? hän rukoili hyväilevästi ja ahdistuneena.

— Ei se ole sinun syysi! Regina sanoi painaen kasvonsa vasten hänen poveaan. Se johtuu minusta itsestäni... en oikein tiedä, miksi. En voi irtaantua menneisyydestä... koti-ikävä... ja pelkään tulevaisuutta.

Antoniokin tunsi rinnassaan salaista pelkoa.

— Miksi pelkäät tulevaisuutta?

— Sentähden, että olemme köyhiä... ja Rooma on hirvittävä köyhille...

— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?

— Rakkaus, eläminen päivästä päivään... se ei riitä.

— Tiesithän sen.

— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä, jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.

— Mutta millaista sitten elämäsi oli _siellä?_

— Voi, Antonio, silloin haaveilin.

Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan, vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.

— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?

— Enhän minä pyydä rikkautta!

— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä? _Minun kanssani_ sinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä. Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä kotiseudullasi, milloin vain haluat.

Rauhoittava lääke tuotti toivotun vaikutuksen.

Regina kohotti säteilevät kasvonsa.

— Jo ensi keväänä? hän kysyi innostuen.

— Milloin tahansa. Aikaa myöten kuitenkin...

* * * * *

Reginan henkinen pahoinvointi vain kiihtyi ajan mukana.

Toisena joulupäivänä Antonio vei hänet Costanzi-teatteriin. Regina puki ylleen kaikkein hienoimman pukunsa, koristi itsensä kauneimmilla koruillaan ja lähti teatteriin lujasti päättäen, ettei antaisi minkään komeuden hämmästyttää itseään. Costanzi-teatteri oli suurenmoinen näky: se sai ajattelemaan mahdottoman suurta jalokivilipasta. Siinä välkkyi häikäisevän valkoisilla naisenhartioilla säkenöiviä, ihmeellisiä helmiä. Permanto oli loistava, kuin keto, täynnä isoja kukkia, joiden terissä ja lehdillä kimmelsi jalokivien ja kultakoristeiden komea kaste.

Vaikka Regina aikaisemmin jo oli nähnyt Pannan teatterin, tämä näky aluksi valtasi hänet kuin lievä pyörrytys. Hänen likinäköiset silmänsä ummistuivat liian kirkkaan valon häikäiseminä, ja samankaltaista tapahtui hänen sisässäänkin. Hän nosti silmien eteen tähystimen ja näki eräässä aitiossa ruman, mutta erittäin hienosti pukeutuneen naisen, jonka kasvot hänestä näyttivät maalatuilta; naisella oli valetukka, ja hänen silmiään oli autettu siveltimellä. Silti Regina kadehti häntä. Hän katseli ympärilleen. Vähitellen hänen kateutensa kasvoi, tulvi yli äyräittensä, muuttui vihaksi. Hän toivoi, että tuli pääsisi irti. Samassa hän huomasi, että lähellä häntä istuva, vaatimattomasti pukeutunut nainen katseli aitioita samalla tavoin, ehkä samanlainen rikollinen kateus sydämessä kuin hänellä itsellään. Ja hän häpesi. Hän laski tähystimen alas eikä sen jälkeen enää katsonut ylös aitioihin. Mutta edessään ensimmäisissä nojatuoliriveissä hän näki jonon hienoja naisia ja herroja, jotka tuijottivat lakkaamatta ja hellittämättä ylös aitioihin. Näytti siltä kuin nojatuoleissa istuvasta yleisöstä tavallisilla permantotuoleilla istujat olisivat olleet huonompaa rotua, tai kuin ei heitä olisi ollut ollenkaan olemassakaan.

— Me emme ole yhtään mitään. Olemme pienoiseliöitä, jotka täyttävät tyhjyyden! Regina ajatteli. Mutta äkkiä hän teki merkillisen havainnon. Hän itsekin tunsi tavallisten tuolien ja ylimmän parven yleisöä kohtaan samanlaista välinpitämätöntä ylenkatsetta kuin nojatuoli- ja aitioyleisö.

Antonio luuli, että Regina nautti soitosta ja näytännöstä yhtä suuresti kuin hän itse. Yhtenään hän puristi vaimonsa kättä ja lausui hänelle pieniä kohteliaisuuksia.

— Näytätpä kuningattarelta tänä iltana koruinesi ja jalokivinesi! hän muun muassa sanoi.

— Maanpaossa olevalta kuningattarelta!

V

Muistellessaan myöhemmin avioliittonsa ensimmäisen vuoden tarinaa Regina jakoi sen useihin pieniin lukuihin, joista hän antoi erityisen merkityksen sille, joka käsitteli hänen ensi käyntiään ruhtinatar Makulinan luona.

Se tapahtui tammikuun ensi päivinä, usvaisena ja leutona iltapäivänä. Indipendenza-aukiolla Regina ja Arduina odottivat Massimoa, jonka oli määrä siellä yhtyä heihin.

Antonio ei tullut mukaan, hän kun noina iltoina viipyi ministeriössä lähes yhdeksään asti tehden ylimääräistä työtä.