Part 6

— Silkkilaahukset. Eteishallit, vihreillä kasveilla koristetut häikäisevän valon täyttämät kuin hehkuvassa päivänpaisteessa kylpevät puutarhat, autot, jotka kiitävät kuin lentävät lohikäärmeet. Puutarhojen ja puistojen ympäröimät huvilat kolmen pinjapuun alla kuin jättiläispäivänvarjojen suojaamina, niin että niiden olemassaolon vain aavistaa ristikkoportilta. Tämän kaiken pitäisi toteutua sen uuden huomenen koittaessa, joka on meille luvattu, mutta jota toistaiseksi ei ole tullut. Maailma on pieni, eikä se voi olla jaettuna useampaan kuin kahteen osaan: päivään ja yöhön, valoon ja pimeään. Mutta kerran kaikki on hämärää. Kaikki ovat samassa asemassa kuin _me_, kaikki elävät silloin pienissä, pimeissä asunnoissa, joihin on kiivettävä lukemattomia portaita. Ja kadut ovat silloin kaikki tulvillaan pölyä ja löyhkääviä raitiovaunuja ja pikkuporvarien vaimoja, jotka tallustelevat jalan, väärennetyissä koruissaan, tinahelyissään ja paperiviuhkoissaan, koettaen surkeudestaan huolimatta olla iloisia. Kaikki on silloin ikävää ja kurjaa. Kerjäläiset eivät ole saavuttaneet uneksimaansa onnea. Ne, jotka ennen olivat rikkaita, elävät ikävissään muistellen unelmaansa, joka oli todellisuutta. Mitä siis hyödyttää elää? Miksi minä nyt elän?

Äkkiä hänen mieleensä muistui kolme samanlaista hahmoa, kolmet vanhan miehen kasvot, jotka hymyilivät katsellen toisiaan ivallisen säälivästi kuin kolme ystävystä, jotka tajuavat toistensa ajatukset puhumattakin. — Tehdä työtä! Tehdä työtä! Siinä elämän salaisuus. Regina kuuli vielä vanhan senaattorin äänen kaikuvan korvissaan. Hän oli kuullut tarinan; senaattorin vaimo, kaunis, nuori, loistava nainen, oli tehnyt itsemurhan, eikä koskaan oltu saatu sen aihetta selville.

— Tehdä työtä! Siinä salaisuus. Kuka tietää, eikö vanha senaattori ollut puhuessaan työtä tekevistä naisista ajatellut vaimoaan, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä? Tehdä työtä? Siinä tulevaisuuden salaisuus. Kaikki tulevat onnellisiksi, sillä kaikki tekevät työtä. Minä kylläkään en edusta tulevaisuutta, olisi typerää ajatellakin sitä! Minä edustan vain nykyisyyttä, kaikkein nykyisintä nykyisyyttä. Olen loisolento, aito loisolio. Elän mieheni työstä, imen kuiviin hänen sielunsakin, sillä hän rakastaa minua — liiaksikin — enkä minä tee häntä onnelliseksi. Minkä vuoksi minä oikeastaan elän? Mikä on tehtäväni, ketä hyödytän? En edes kykene synnyttämään lapsia, enkä tahdokaan. Enhän osaisi kasvattaa heitä. Eihän muuten maksa vaivaa antaa niiden syntyä. Eikö olisi ollut parempi, etten minäkään olisi syntynyt? Mitä elämä hyödyttää?

Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään sakeneva pimeys olisi peittänyt hänen sielunsakin.

Mutta sitten ajatukset taas siirtyivät hänen ison jokensa valoisille rannoille, ja hän näki edessään avoimen taivaanrannan, värikkään, avaran taivaan, etäisyyteen häipyvän vedenpinnan, metsän, tasangon.

Hän kulki rantaäyräällä, ja hänen silmiinsä kuvastuivat vedenpinnan vaaleat, punasinervät häiveet, taivaan hehku metsän yläpuolelta ja pehmeän rantaruohon vihreys. Pienet pajunvesat kumartuivat kirkkaaseen veteen ja näyttivät juovan juomistaan sammuttamattoman janon pakosta. Hän kulki ohi ja joi kuin pajunvesat unelmien kultaavasta joesta.

Millaisia loppumattomia näköpiirejä, millaisia pohjattomia vesiä, heikkoja aaltojen tuomia, illan hämyyn hälveneviä ääniä! Olivatko ne metsän lintujen viserrystä, ääniä toisesta maailmasta, oliko tuo tikan nokan koputusta poppelin runkoon? Ei! Ei! Hänen jalkansa vain koputti lattiaan, pöytäkello raksutteli välinpitämättömänä pienessä pimeässä salissa, häkkiin vangittu kanarialintu valitti ikävissään ikkunalaudalla likaisen pihan syvän kuilun partaalla.

Regina kavahti pystyyn tehden kapinoivan, epätoivoisen liikkeen raivontunteen tukahduttaessa. Hän ajatteli:

— Heti kun _hän_ palaa kotiin, sanon sen hänelle, huudan sen hänelle: Miksi tempasit minut irti sieltä? Miksi toit minut tänne? Mitä teen täällä? Lähden pois, tahdon ilmaa, tahdon valoa. Ethän sinä ole voinut antaa minulle ilmaa etkä valoa; mutta sitä et sanonut minulle. Enhän minä tiennyt, että maailma olisi tällainen. Vie pois kaikki tämä rihkama, nuo rievut. En tarvitse niitä. Minä tarvitsen ilmaa, ilmaa, ilmaa! Tukehdun täällä, vihaan teitä, vihaan teitä kaikkia, kiroan koko kaupungin ja sen rakennusmestarit ja kohtalon, joka riistää meiltä taivaankin näkyvistä...

Regina meni makuuhuoneeseen ja astui konemaisesti kuvastimen eteen. Päivän viimeisen välkkeen hohteessa hän näki kauniin kiiltävän tukkansa, valkoiset hampaansa ja kirkkaiksi kiilloitetut kyntensä. Hänen hieno hipiänsä, jota oli sivelty »Venus» voiteella, oli melkein yhtä läpikuultava kuin miss Harriksen iho. Hänen raivonsa kiihtyi. Hän otti kuvastinpöydältä ihovoidetölkin ja paiskasi sen seinään. Se ponnahti vuoteeseen särkymättä. Hän otti tölkin vuoteesta ja asetti sen paikoilleen.

— Ei! Ei! Ei! hän nyyhkytti ja heittäytyi oikoiseksi vuoteeseen. — Minä sanon hänelle: 'Näetkö, millaiseksi tulen? Näetkö, millaiseksi te teette minut? Tänään likaa kasvoilla, huomenna sielussa! Minä lähden pois. Tahdon palata kotiin. Sinä et ole minulle mitään!' Sen sanon hänelle, heti kun hän palaa kotiin!

* * * * *

Tullessaan kotiin Antonio tapasi vaimonsa istumassa pienen pöydän ääressä. Regina kirjoitti luetteloa seuraavan päivän ostoksista. Oli jo myöhä; valot oli sytytetty, pöytä katettu. Palvelijatar valmisti illallista. Pienen asunnon täytti paistinpannun räiskyvä pihinä ja paistuvien artisokkien tuoksu. Samalla tulvi huoneeseen laakerin ja ruohon lemua puutarhasta avoimesta ikkunasta.

Maitoa.......... —:20 Leipää.......... —:20 Viiniä.......... 1:10 Lihaa........... 1:— Jauhoja......... —:50 Munia........... —:50 Salaattia....... —:05 Voita........... —:60 Parsaa.......... —:50 Yhteensä 4:65

Antonio tuli pöydän ääreen ja katseli paperiliuskaa, jolle Regina oli kirjoittanut.

— Regina, kävin täällä 6 aikaan, mutta sinä et ollut silloin kotona.

— Pistäysin kaupungilla.

— Kuulehan! Ruhtinatar lähetti minulle ministeriöön kirjelipun, pyysi minua käymään hänen luonaan puoli seitsemän aikaan, ja minä kävinkin siellä.

— Mitä hän tahtoi?

— Ei enempää eikä vähempää kuin... nyt hän jo alkaa kyllästyttää minua... kuin että valvoisin erästä herrasmiestä, joka keinottelee pörssissä hänen laskuunsa.

Regina kohotti katseensa ja huomasi, että Antonion otsalta valui hiki ja että hän oli hiukan kalpea.

— Pörssissä? Kuinka sellainen käy päinsä?

— Kuinkako se käy päinsä? Selitän myöhemmin. Mutta... totisesti tuo nainen alkaa hermostuttaa minua.

— Mutta jos hän palkitsee hyvin vaivasi? Osaatko sinä sitten pelata pörssissä?

— Totta kai! Antonio huudahti paiskaten lakkinsa vuoteeseen. Saisinhan käytettäväkseni ruhtinattaren joutavat rahat! Mutta ei ole kysymys pörssikeinottelusta. Minun tehtävänäni olisi tarkastaa pörssi-ilmoitukset ja ne pörssikaupat, jotka herra R. on tehnyt ruhtinattaren nimiin. Minun pitäisi silmäillä läpi kaikki päivänlaskut, hankkia tietoja vekselinkaupitsijoilta, sanalla sanoen erittäin huolellisesti tarkastaa ja pitää silmällä herra R:n koko toimintaa pörssissä.

— No niin? Regina intti. Ruhtinatar kaiketi korvaisi hyvin vaivasi?

— Anteeksi! Antonio vastasi matkien ruhtinattaren ääntä ja eleitä.

— Mitä hän maksaisi? Regina huusi.

— Parisataa liiraa, hän on kitsas, tiedäthän.

— Illallinen on valmis, armollinen rouva! palvelijatar ilmoitti kohteliaasti tapansa mukaan.

Aterian aikana Antonio selitteli Reginalle pörssiasioita ja muita rahakeinottelun salaisuuksia ilmeisesti mielellään käsitellen tätä ainetta. Ja Reginassa tämä puhe näytti herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen kuunnellessaan hänen silmänsä välkähtivät ajatuksesta, joka oli kaukana kaikesta, mitä Antonio puhui. Äkkiä hän kävi vilkkaammaksi, ja hänen katseensa palasi nykyhetkeen.

— Jospa sinusta voisi tulla hänen oikea luottamusmiehensä, ruhtinattaren »sihteeri»! hän huudahti. Mieleeni muistuu uni, jonka näin senjälkeen kuin ensi kerran olin tavannut hänet Arduinan luona. Ruhtinatar oli kuollut, ja hänen jälkisäädöksensä oli meille edullinen.

— Se olisi helppo asia! Antonio huomautti.

— Helppo asia saada hänet muistamaan meitä jälkisäädöksessään, niinkö tarkoitat? Regina kysyi nauraen.

— En toki, senkin veitikka! Tarkoitan, että olisi helppo saada hänen raha-asiainsa hoito käsiinsä. Mutta siihen vaadittaisiin paljon imartelua, matelemista — aluksi, ja lisäksi paljon juonia, sitäkin enemmän, kun ruhtinattarella on toisiakin luottamusmiehiä. Ne kaikki täytyisi saada juonitteluilla syrjäytetyiksi. Mutta sellainen on minusta vastenmielistä.

— Niin minustakin! Regina sanoi jäykistyen.

Hän nousi ja meni nojaamaan puutarhanpuoleisen ikkunan pieleen. Yö oli lämmin, hekumallinen. Laakerin tuoksu kohosi entistään voimakkaampana tunkien sieraimiin. Regina katsoi alas ja kohotti sitten katseensa tummansinistä, melkein mustaa taivasta kohti, huokasi ja tukahdutti samalla pienen haukotuksen.

— Olemmehan nyt lopultakin onnellisia? Antonio virkkoi täydentäen ääneen ajatustaan. Mitä meiltä puuttuu?

— Ei mitään, ja kaikki.

— Mitä meiltä siis puuttuu? Antonio toisti kohdistaen kysymyksensä pikemminkin itseensä kuin vaimoonsa.

— Näkyykö tänne Otava? Regina kysyi katsoen ylös ikäänkuin ei olisi kuullut hänen kysymystään.

Antoniokin loi katseensa taivaalle.

— Ei näy.

— Huomaat siis, että meiltä puuttuu jotakin! Emme näe edes tähtiä.

— Mitä sinä tähdillä? Olkoot, missä ovat, ei meillä ole niistä hyötyä. Jos sinulta todella puuttuisi jotakin, et ajattelisi tähtiä.

— Tarkoitat kai, että puuttuu jotakin _täällä!_ hän sanoi osoittaen otsaansa.

— Juuri niin!

— Nimittäin sinulta! Regina sanoi, valmiina vastaamaan niin kuin aina.

— Nyt heitän sinut alas ikkunasta, kun olet näin loukannut minua! Antonio virkkoi leikkisästi tarttuen häneen vyötäisistä. Jos järki on vähentynyt päästäni, niin on syynä siihen sinun oikullisuutesi.

VI

Oikullinen ei Regina suorastaan ollut, mutta hänen puheensa kävivät yhä omituisemmiksi. Ja vaikka ne toisinaan huvittivat Antoniota, ne kuitenkin useimmiten vaivasivat häntä.

Näennäisestä levollisuudestaan huolimatta ei Regina voinut täysin salata päähänpiintymäänsä. Mitä hän ajattelikaan? Silloinkin, kun Antonio sulki hänet mitä hellimmin syleilyynsä, hän tunsi, että Regina oli kaukana, äärettömän kaukana hänestä.

Päivänpaisteisina ja nukuttavina keväisinä keskipäivänhetkinä, jolloin nuoret aviopuolisot lepäsivät lyhyen hetken, Antonio toisti itsekseen tavallista kysymystään:

— Mitä hän oikeastaan kaipaa?

Eivätkö he olleet onnellisia? Verhojen puoleksi peittämästä ikkunasta virtasi sisään miellyttävän himmeää valoa, joka kultasi seinät. Ääretön onnellisuuden tuntu näytti asustavan huoneessa, jossa vallitsi hohtava heijastus, joka tuoksui vaniljalle, ja jota tuuditti hyvin kaukainen maailman humu. Hetken aikaa Regina tunsi tämän onnensekaisen uinailun, tämän aviohuoneen syvän suloisuuden koko tenhon. Antonion sanoin lausumaton kysymys tuntui kuin kajahtavan hänen sisimpäänsä.

Mitä hän kaipasi? He olivat molemmat nuoria ja terveitä. Antonio rakasti häntä hehkuvasti, sokeasti. Regina oli hänen elämänsä. Antonio oli kaunis, ja hänessä, hänen täytelään pehmeissä käsissään, hänen intohimoisissa silmissään, hänen luonnostaan tuoksuvassa tukassaan oli outo tenho, joka usein vastustamattomasti hurmasi Reginan.

Ja kuitenkin noiden suloisten päivällislepojen aikana, juuri niinä hetkinä, joina hän näytti kaikkein onnellisimmalta, kun Antonio hyväili hänen tukkaansa tarttuen kiinni suortuvaan ja katsellen sitä kuin kalleutta, Reginan kasvot saattoivat äkkiä synkistyä, ja hän palasi kummallisiin mietteisiinsä: — Mitä me teemme elämässä?

Antonio ei siitä säikähtänyt.

— Mitäkö teemme? Elämme! Rakastamme toisiamme, teemme työtä, syömme, nukumme, lähdemme kävelylle, ja kun varat myöntävät, käymme teatterissa.

— Tämä ei ole elämää! Tai ainakin se on hyödytöntä elämää, johon minä olen kyllästynyt.

— Mitä siis tahtoisit tehdä?

— En oikein tiedä. Tahtoisin lentää. En tuossa kuluneessa kuvaannollisessa merkityksessä, vaan oikein todellisessa merkityksessä tahtoisin lentää, ulos ikkunasta, ja takaisin ikkunasta sisään. Tahtoisin keksiä keinon, miten se voisi tapahtua.

— Minäkin olon joskus ajatellut sitä.

— Sinä et ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitan, Regina huudahti hiukan äkeissään.

— Vai niin!

— Näetkös, minä tarkoitan sellaista, että on kuin jano ja tekee mieli jotakin tuntematonta juomaa, jano, jota ei mikään pysty sammuttamaan. Oletko sinä kokenut sellaista?

— Olen kyllä.

— Et ikinä. Sinä et ole voinut kokea sellaista. Sinä et ymmärrä mitään.

— Anteeksi! Ole hyvä ja anna minun tarttua ajatuksesi langan päähän.

— Sitä en tahdo. Ethän sinä kuitenkaan ymmärtäisi. Jätä hiukseni rauhaan.

— Katsohan, niin moni hius on pörröllään esillä muista. Miksi et anna tasoittaa niitä? Sanoinhan...

— En välitä hiuksistani. Mitä hyödyttäisi tasoittaa niitä?

— Kuulehan, Antonio sanoi ollen hakevinaan nerokasta ajatusta, etkö rupeaisi raitiovaununkuljettajaksi? Ja hän matki kuljettajan kädenliikkeitä ja raitiovaunun jyskettä.

— Tuollaiseen ei kannata vastata, Regina sanoi kääntyen muka nukkuakseen. Mutta hetken kuluttua hän painautui lähelle miestään, katsoi häneen ja sanoi lapsellisesti.

— Näytä, miten linnunpoika tekee!

Ja hän nauroi, ja Antoniokin nauroi mielissään, kun näki vaimonsa nauravan, ja sanoi:

— Kuinka lapsellisia olemmekaan! Ajattelehan, kuinka tällaiselle kohtaukselle naurettaisiin ivallisesti ja vihellettäisiin teatterissa! Ja kuitenkin se on otettu todellisuudesta.

— Niin, teatterissa. Pelkkää teennäisyyttä ja teeskentelyä! Ja romaaneissa! Yritä kirjoittaa romaani, jossa elämä kehittyy sellaisena kuin se todella on, niin kaikki sanovat: 'Se ei ole todenmukaista! Jospa minä osaisin kirjoittaa! Silloin kuvaisin elämää sellaiseksi, jollaiseksi minä sen käsitän, jollaista se todellisuudessa on suurine pikkumaisuuksineen ja mitättömine suuruuksineen. Kirjoittaisin kirjan tai näytelmän, joka hämmästyttäisi Eurooppaa!'

Antonio katseli vaimoaan ja oli olevinaan hämmästyksestä sanatonna. Tämä harmitti Reginaa vielä enemmän.

— Sinä et ymmärrä mitään! Pidät minua pilkkanasi. Mutta ajattele: jos voisin...

Vastoin tahtoaan Antonio kävi vakavaksi.

— Miksi et voisi?

— Minun täytyisi ennen kaikkea... Ei! Ei! en sano sitä sinulle; et voisi ymmärtää minua. Enhän muutoin osaa kirjoittaa, en ilmaista ajatuksiani. Ajatukseni ovat suuret, mutta minulta puuttuu sanoja. Monien laita on samoin. Millaisia luulet suurten miesten olevan? Niin sanottujen ajattelijoiden? Onnen helmalapsia, jotka ovat saaneet kyvyn pukea havainnolliseen muotoon tunteensa ja ajatuksensa. Esimerkiksi Nietzsehe. Etkö luule, että minulla ja lukemattomilla muilla saattaa olla samanlaisia ajatuksia kuin Nietzsehellä, vaikkemme koskaan ole lukeneet hänen teoksiaan? Hän vain on osannut esittää ajatuksensa, kun taas me emme osaa. Nietzsehen asemesta olisin voinut mainita »De Imitatione Christi» teoksen kirjoittajan.

— Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin kirjailijan kanssa, Antonio huomautti tuntien salaista mustasukkaisuutta miestä kohtaan, josta Regina kenties oli uneksinut, mutta jota ei ollut kohdannut. Mutta tämä sai Reginan vielä ärtyisämmäksi.

— On turha puhua. Sinä et voi ymmärtää minua. Minä välitän viisi kirjailijoista. Sanoinhan, ettet saa nykiä hiuksiani!

— Maltahan, ja jää tähän viereeni, niin puhumme hiukan suurista ajatuksistasi. Näyt luulevan, että minä olen typerä. Kuule kuitenkin, mitä sanon. Älä vain naura! Sinulla pitäisi olla lapsi, koska tahdot tehdä jotakin ihmeellistä. Ehkä olet kuullut, mitä amerikkalainen kirjailija — muistaakseni Emerson — sanoi vaimolleen, nimittäin että suurin ihme, minkä nainen voi saada aikaan, on...

— ... lapsi! Tiedän sen, Regina vastasi ivallisesti hymyillen. Se asia ei muutoin riippune yksistään minusta! Sitäpaitsi ajattelen aina, että elämä on hyödytöntä, ihmiskunta hyödytön. Mutta se tosiseikka, etten tee itsemurhaa, todistaa, että suhtaudun myönteisesti elämään. Ja kun siis suhtautumiseni elämään on myönteinen, niin kieltämättä todella suurinta, minkä voisin saada aikaan, olisi lapsi. Ja se olisikin suurin iloni ja ylpeyteni, jos vain olisin varma siitä, ettei lapsestani tulisi pikkuporvaria niin kuin me.

— Lapsemme voisi tulla rikkaaksi, hyödyttää yhteiskuntaa.

— Tyhjää puhetta! Pikkuporvarin unelmia! Regina sanoi katkerasti. Lapsemme tulisi onnettomaksi, niinkuin mekin.

— Mutta ainakin _minä_ olen onnellinen, Antonio intti vastaan.

— Jos olet onnellinen, merkitsee se, ettet ymmärrä mitään, missä tapauksessa olet kaksinverroin onneton, Regina sanoi synketen, ja hänen silmänsä saivat kolkon ilmeen, joka säikähdytti hänen miestään.

— Rakkaani, sinä tulet vielä hulluksi, niinkuin suuret kirjailijasi.

— Tuo on pikkuporvarin puhetta, joka ei käsitä, mitä itse sanoo.

Tähän tapaan he jatkoivat, kunnes Antonio katsoi kelloa ja kavahti pystyyn virnistellen hullunkurisesti.

— Tunti on jo kulunut. Jos sinun olisi pakko palvella virastossa, vakuutan, että eräänlaiset ajatukset eivät pälkähtäisi päähäsi.

Hän keikahti ylös vuoteesta, juoksi pesupöydän ääreen, ja riensi kädet märkinä ja kasvot kosteina ja viileinä suutelemaan Reginaa.

— Sinä maistut kypsältä mansikalta, Regina sanoi antautuen. Ja he tekivät sovinnon.

* * * * *

Ilmojen äkkiä käytyä helteisen kuumiksi Reginan alakuloisuus, kotikaiho ja hermostuneisuus kasvoivat. Öisin Antonio kuuli hänen kääntelehtivän vuoteessa kyljeltä toiselle ja toisinaan hiljaa vaikeroivan. Kerrankin hän uskoi Antoniolle, että hänellä oli sydämen kouristuksia.

— Sydämeni jyskyttää lakkaamatta ja salpaa hengitykseni. Tuntuu siltä, kuin se tahtoisi aivan murtaa poveni päästäkseen ulos. Se johtuu varmaankin portaiden kiipeämisestä. Sydämentykytys ei koskaan ennen ole vaivannut minua.

Antonio kävi levottomaksi ja tahtoi viedä hänet erikoislääkärin tutkittavaksi. Mutta Regina ei suostunut siihen.

— Se menee ohi... heti kun olen lähtenyt matkalle.

He sopivat niin, että hän matkustaisi kesäkuun loppupäivinä. Elokuussa Antonio aikoi tulla hänen luokseen maalle ja viipyä siellä pari viikkoa.

— Jos rahoja säästyy sen verran, olemme paluumatkalla muutaman päivän Viareggiossa.

Regina ei myöntänyt eikä kieltänyt. Avioliittonsa ensimmäisinä kuutena kuukautena puolisot olivat saaneet säästöön ainoastaan kaksisataa liiraa, jotka hät'hätää riittivät matkakustannuksiin, mutta Antonio toivoi voivansa säästää vähän lisää vaimonsa poissaollessa. Päivät kuluivat. Kaupungista muutti paljon väkeä, vaikkakin lyhyttä pouta-aikaa oli seurannut ikävä, keskeytymätön sadekausi. Antonio laski päiviä.

— Vielä kymmenen päivää, vielä kahdeksan... sitten lähdet matkalle. Miten tulenkaan toimeen yksin, yksin kokonaisen kuukauden?

Regina kävi ärtyiseksi, kun Antonio puhui näin.

— Yksin! Miten niin? Onhan sinulla äitisi ja veljesi.

— Vaimo on enemmän kuin äiti, kuin veljet.

— Entä jos kuolen! Jos sairastun ja lääkärit määräävät minun tervehtyäkseni oleskelemaan pitkän aikaa kotiseudullani?

— Sehän on mahdotonta.

— Sinä puhut kuin lapsi. Miksi se olisi mahdotonta? Se on päinvastoin hyvinkin mahdollista, Regina väitti yhä kiihtyen. Kaikki, mitä minä sanon, on päätöntä, mahdotonta. Mutta miksi se on mahdotonta? Senvuoksi kaiketi, että minä olen sen sanonut...

— Mutta Regina hyvä! Antonio huudahti ihmeissään. Miksi kiivastut noin?

— Oliko se niin merkillistä? Miksi minä en voisi sairastua? Olenko minä ehkä raudasta? Onhan mahdollista, että lääkäri kieltää minua joksikin aikaa kiipeämästä portaita, ja määrää, että minun on oleskeltava paljon maaseudun raittiissa ulkoilmassa. Minne muualle silloin lähtisinkään kuin kotiin? Aiotko sinä ehkä kieltää sen minulta?

— Minä päinvastoin olisin ensimmäisenä kehoittamassa sinua siihen. Mutta asiat eivät vielä ole sillä kannalla. Sydämesi levottomuus menee kyllä ohi. Koetetaan hakea asunto, joka ei ole näin korkealla. Kuitenkin olen, totta puhuakseni, kovin kiintynyt tähän pieneen pesäämme. Meidän on täällä niin hyvä olla! hän virkkoi katsellen ympärilleen hellä ilme silmissä.

Regina ei sanonut siihen mitään, vaan meni istumaan ikkunan ääreen silmät synkän pilven peitossa. Mistä se johtui? Vihasiko hän tätä pientä huoneistoa, joka hänestä kävi yhä ahtaammaksi ja jossa luuli tukehtuvansa, vai hänen miehensä tuntehikkaisuusko siihen oli syynä?

— Tänään on perjantai, hän sitten virkkoi. Minun kai täytyy käydä jäähyväisillä ruhtinattaresi luona? Milloin hän matkustaa?

— Heinäkuun puolivälissä luullakseni. Hän lähtee Karlsbadiin.

— Menköön niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja vieköön kaikki ihailijansa mennessään!

— Miksi olet noin häijy? Aiothan itse matkustaa maalle virkistymään. Ajattele kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne kuumaan kaupunkiin, työläisiä työhuoneissaan, leipureita uunin edessä...

— Juuri sitä ajattelin, ja sentähden raivostuin.

Vähän myöhemmin Regina vaihtoi pukua lähteäkseen ruhtinattaren luo. Hänen ei tosin tehnyt mieli käydä jäähyväisillä, mutta hänen täytyi jollakin tavoin saada pitkä kesäinen iltapäivä kulumaan.

Hän veti kureliivinsä kireälle ja otti ylleen uuden sinisen puvun, jossa oli pitkä laahus ja paljon liehureunuksia helmassa. Hän oli mielestään kaunis ja epäilemättä monta vertaa hienompi kuin tullessaan Roomaan. Mutta tämä tietoisuus ei tuottanut hänelle tyydytystä.

Kulkiessaan Costanzi-teatterin ohi hän näki »kissanpoikapuutarhan» aprikoosikasvoisen herrasmiehen puhelemassa lihavan herran kanssa, jolla oli tylsännäköiset siniset silmät ja kainalossa levoton punaruskea koirarakki. Regina tunsi tämänkin herran. Hän oli suuri näyttelijä, joka esiintyi Costanzi-teatterissa.

Reginasta näytti siltä, kuin molemmat herrat olisivat katselleet häntä ihaillen, ja hän punastui mielihyvästä. Mutta äkkiä hän ajatteli, että hänen vaistomaisessa mielenliikutuksessaan oli jotakin moitittavaa, raivostuen itselleen, samoin kuin muutamia tunteja aikaisemmin oli suuttunut Antoniolle, joka »puhui kuin lapsi»!

Hän saapui ruhtinattaren luo hyökkäävässä mielentilassa ja astui sisälle tervehtimättä ja kunnioittamatta katseellakaan palvelijaa, joka aina oli vastaanottanut hänet ja Antonion tosin kunnioittavan, mutta silti hiukan nöyryyttävän tutunomaisesti.

Ruhtinattaren salissa oli hyvin kuuma, vaikka matot ja taljat oli otettu pois. Metallimaljakoissa sireenikimput levittivät voimakasta, kirpeää, melkein myrkyllistä tuoksua.

Vieraina oli kaksi rouvaa, joista toinen lörpötteli Mariannan kanssa, moittien Roomaa. Marianna, jolla oli punainen avokaulainen suuresti rumentava puku, väitti ankarasti vastaan ja näytti niin vihaiselta kuin olisi tahtonut purra tuota naista, joka ei antanut Roomalle arvoa. Ruhtinatar kuunteli kalpeana, välinpitämättömänä, lihavat kasvot liikkumattomina. Heti kun Regina oli astunut sisään Marianna riensi hänen luokseen ja huusi:

— Jos tekin yhdytte tämän rouvan puheeseen, suutun todenteolla.

Regina istuutui käärien laahuksensa jalkojensa ympäri samoin kuin oli nähnyt miss Harriksen tekevän, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, sanoi ilkeästi hymyillen:

— Totta kai. Rooma on sietämätön!

— Revin teiltä silmät päästä, Marianna huusi. Ja se olisi vahinko, sillä tänään olette hurmaavan kaunis! Punastuessanne olette vielä kauniimpi. Teidän hattunne muistuttaa erään arkkiherttuattaren hattua, jonka kerran näin Buda-Pestissä.

— Onko Rooma sietämätön? ruhtinatar sanoi kääntyen Reginan puoleen, joka hymyili ivallisesti Mariannan hulluttelulle. — Joitakin päiviä sitten mielipiteenne oli toinen.

— Mielipide muuttuu helposti.

— Anteeksi?...

— Mielipide muuttuu helposti, Regina toisti korottaen ääntään melkein ärtyneesti. Ja sinä päivänä sanoin, että Rooma on miellyttävä ainoastaan rikkaille, jotavastoin se köyhille on inhoittava. Köyhä on Roomassa kuin kerjäläinen palatsin suljetun oven edessä — kerjäläinen, joka odottaa luuta.

— Ja joskus rikkaan koira kulkee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luun... Marianna sanoi.

Regina nauroi hermostuneesti.

— Se on aivan totta.

Ruhtinatar katsoi Reginaan pienillä kellertävillä silmillään, ja kääntyi sitten vieressään istuvan rouvan puoleen, jolle sanoi jotakin saksaksi.

Reginasta ruhtinattaren kylmä, pikainen katse tuntui kuvastavan jotakin kolkkoa, katkeraa ja samalla ivallista. Ja hän herkesi nauramasta.

* * * * *

»28.VI.1900.

Antonio!

Luet tätä kirjettä minun lähdettyäni matkaan. Lukiessasi olet vielä vähän alakuloinen eromme johdosta ja luulet kenties, että ohimenevä oikku on aiheuttanut tämän kirjeen. Mutta jospa tietäisit, kuinka monena päivänä, jopa kuukautena olen ajatellut sitä, pohtinut ja sen vuoksi kiusannut itseäni! Ja jospa tietäisit, kuinka monta kertaa olen tahtonut suullisesti kertoa sinulle, mitä nyt ilmaisen kirjeessä. Mutta se tuntui minusta mahdottomalta. Pakottava voima esti minua aina avaamasta sinulle sydäntäni; minusta tuntui kuin emme olisi keskustellen voineet ymmärtää toisiamme. Onhan epätietoista, tahdotko ja voitko näinkään ymmärtää minua. Luulin helpoksi ilmaista ajatukseni kirjeen muodossa, mutta nyt tunnenkin, kuinka tuskallista ja vaikeaa se on. Aioin myös odottaa, kunnes olisin palannut _sinne_, kotiin, ja silloin vasta kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta silloin ehkä olisit voinut luulla, että ulkonaiset syyt tai toisten neuvot olisivat aiheuttaneet tämän askeleeni. Ei, Antonio, hyvä, rakas Antonioni! Meidät kaksi on jätetty yksiksemme maailmassa: olemme kahden, loitolla jokaisesta ulkoapäin vaikuttavasta häiritsevästä äänestä. Me kaksi ratkaisemme kohtalomme. Kuule minua! Koetan parhaan kykyni mukaan ilmaista sinulle, mitä ajattelen. Muistatko, että kerran sanoin sinulle: 'Jos sairastuisin, ja lääkärit vaatisivat, että lähden hengittämään maaseudun raitista ilmaa ja oleskelemaan jonkin aikaa synnyinseudullani, kieltäisitkö sinä?' Ja sinä vastasit: 'Päinvastoin, minä kehoittaisin sinua siihen.' Nyt minä todella olen sairas, ja sairauteni on henkistä laatua, mikä on paljoa pahempaa kuin ruumiillinen tauti, ja minun on pakko palata kotiseudulleni ja jäädä sinne joksikin aikaa. Antonio, rakastettuni, ystäväni ja veljeni, ponnista kaikki voimasi ymmärtääksesi minua ja lue tarkkaavasti tämä kirjeeni, aivan kuin sieluni olisi avoinna edessäsi. Rakastan sinua, tulin vaimoksesi rakkaudesta, sellaisesta kuvaamattomasta rakkaudesta, joka on kudottu unelmista ja lumouksesta ja jota tunnemme vain kerran elämässämme. Enkä ole koskaan tiennyt syvemmin kuin tänä hetkenä rakastavani sinua ja olevani sidottu sinuun ainiaaksi. Kun sinä ilmestyit eteeni siellä vihreällä rantaäyräällä, jonka ääriviiva miekanterän tavoin leikkasi unelmieni taivaanrantaa, näin juuri sinussa ruumistuneina kaikkein kauneimmat unelmani... Kuinka monet vuodet olinkaan uneksinut sinusta, odottanut sinua! Kun tulit, suloinen odotukseni jo alkoi verhoutua surumielisyyteen ja pelkoon. Sinä olit minulle se tuntematon ja ihmeellinen maailma, jonka kirjat, unelmat, ehkä perinnöllisyyskin oli luonut sisimpääni; sinä olit elämän hehkuva pyörre, kaupunki loistoineen, sinä olit se kaikkein mielettömin ja viehkein, mitä nuoruuteni halasi. Vaikka olisit ollut ruma, lihava ja köyhempi, olisin sittenkin rakastanut sinua. Tulit Roomasta — se riitti minulle. Et sinä, eikä kukaan niistä, jotka eivät ole syntyneet eivätkä ole pitkää aikaa eläneet maaseudun sydämessä, voisi kuvitella, mitä pääkaupungin vähäpätöisinkin virkailija sattumalta maaseudulle tullessaan edustaa sen nuoren naisen mielikuvituksessa, joka haaveissaan näkee maailman aivan erikoisessa valossa, hän kun ei ole koskaan nähnyt sitä läheltä.

Monesti olen tungoksessa Via Nazionalella katkerasti ja iva mielessä ajatellut, että jos vaikka kaikkein mitättömin noista jaloittelevista poroporvareista, kaikkein näivettynein ja nahjusmaisin noista virkamiehistä, joiden sielu on kehittymätön tai kuin jo ennen kypsymistään kuihtunut hedelmä, jos tuollainen yksilö, joka nyt herättää minussa ääretöntä sääliä, olisi kulkenut huvilamme ohi, hän olisi voinut sytyttää povessani syvän intohimon! Kun nyt vain ajattelenkin sitä, tunnen inhoa. Mutta älä loukkaannu, Antonio; sinä et ole _niitä_. Sinä olit ja olet edelleen minun silmissäni vallan toista. Ja nyt, kun turhien unelmien tenho on haihtunut, sinä olet minusta jotakin, mikä on yläpuolella noiden unelmien. Sinä olit ja olet edelleen minulle mies, hyvä ja vilpitön mies, nuori ja hellä rakastaja, jonka nuori nainen asettaa jalustalle unelmiensa puistoon sen parhaimmalle paikalle. Mutta meidän puutarhamme, Antonio, on kolkko ja karu. Me olimme vielä liian köyhiä solmiaksemme elämänliiton ja asettautuaksemme rakkaudenpuistoomme. Tullessani vaimoksesi ja muuttaessani Roomaan minulla oli side silmilläni. Kuvittelin, että meidän molempien pienet varat yhdessä olivat Roomassa samaa kuin minun kotiseudullani. Liian myöhään, valitettavasti, huomasin, että ne tuskin riittivät jokapäiväiseen leipään. Eikä ihminen elä ainoastaan leivästä!... Hän kuolee, tai ainakin sairastuu ankarasti, jollei ole tottunut sellaiseen ravintojärjestykseen. Rakkaus, olipa se kuinka suuri tahansa, ei yksinään kykene parantamaan sairasta. Minä olen — toistan sen vielä — sairas. Yhteentörmäys todellisuuden kanssa, _kova_ jokapäiväinen leipämme on minussa aiheuttanut henkisen vähäverisyyden. Ja sairauteni on niin pahentunut, etten enää kestä kauempaa tätä tilaa. Elämä Roomassa on minulle marttyyriutta. Minun on välttämättä paettava joksikin aikaa, vetäydyttävä luolaani, niinkuin sanotaan haavoitettujen petojen tekevän, jotta voisin hoitaa itseäni ja jotta ennen kaikkea totuttaisin itseni ajattelemaan, että minun tulee elää _näin_.

Rakas Antonioni, koeta ymmärtää minua, vaikkei minun onnistukaan ilmaista ajatuksiani niin kuin tahtoisin. Anna minun palata luolaani, äitini luo, joka käsittää, että olen todella sairas ja että minun on tarve hengittää synnyinseudun ilmaa. Ja anna minun jäädä sinne vuodeksi tai pariksi. Silloin teemme, mitä meidän olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin: odotamme niinkuin morsian ja sulhanen odottavat liittonsa hetkeä. Minä totun ajatukseen, että minun täytyy elää toisenlaista elämää kuin mitä olin uneksinut. Ja sillävälin ehkä sinun taloudellinen asemasi — ja ehkäpä minunkin asemani — paranee. Hyvin monet menettelevät samoin. Niin teki eräs naisserkkunikin. Hänen miehensä oli lyseon opettaja Milanossa. Heillä ei ollut varoja elää yhdessä. Silloin vaimo palasi synnyinkotiinsa ja mies jatkoi opintojaan, julkaisi teoksen, haki yliopettajan paikkaa ja saikin sen. Silloin he taas muuttivat yhteen asumaan, ja nyt he ovat ylen onnellisia.